Wuotjärven Pasasten taistelu Juankosken ruukin omistajaa
ritari Georg Friedrich Tigerstedtiä vastaan
Wuotjärvi Jokela noin 1930 Wuotjärvi Jokela noin vuonna 1930
Wuotjärvi Harju noin 1915 Wuotjärvi Harju noin vuonna 1915

Wuotjärwen wanha kyläkronikka kertoo


Paljo on muata Pasasilla, lemmon werran Leskisillä. Wiis' kuus' Winkinsuarta.
Kaks' kolome Karkeista. On Pärnänsuaren pärskottimet, Lierinsuaren lerskottimet.
Sitten vielä Wirtasuar, Lamposuar, Petäjäsuar. Kolome on Onnee kowwoo.


Kronikka kuvaa hyvin Wuotjärven Pasasten ja Leskisten tiloja ennen vuonna 1787 tehtyä Isojakoa. Leskiset asuivat Pasalan eteläpuolella. Tilojen raja kulki Jokelanjoelta Koivusalmeen ja siitä Hipansalmeen. Näiden sukujen tunnetuimmat edustajat lienevät elokuvatuottaja Spede Pasanen ja taiteilija Juice Leskinen. Useimmat Wuotjärven Pasaset ja Leskiset ovat monien avioliittojen kautta keskenään sukulaisia. Sukulaisia olivat myös Spede ja Juice.

Wuotjärven maaperässä on runsaasti rautaa, joka koitui Pasasten onnettomuudeksi. Rautaa kulkeutuu valumavesien mukana järviin, jossa sitä saostuu järvimalmiksi. Tätä malmia löytyy koko Wuotjärven alueelta. Sitä on hyödynnetty raudan valmistuksessa. Seudun asukkaat valmistivat ilmeisesti jo 1600-luvulta lähtien rautaa pienissä raudansulattamoissa "harkkohyteissä". Myös Pasaset valmistivat ja muokkasivat rautaa.

Nilsiän ja Wuotjärven tienoilla tallusteli 22000 vuotta sitten mammutteja. Nilsiästä Syvärinjärven rannalta on löydetty peräti kaksi mammutin hampaan kappaletta. Toisen löysi vuonna 1873 Heikki Putkonen Tahkolahden rannalta. Löytöpaikka on nykyisen Tahkovuoren laskettelukeskuksen alueella. Tämä 22420 vuotta sitten eläneen mammutin hammas on nykyisin Helsingin Eläinmuseossa. Hampaan ikä on määritetty radiohiiliajoituksella (hiili 14) , jota voi käyttää 50000 vuotta nuorempiin eliölöytöihin. Toisen mammutinhampaan kappaleen löysi 1880 - luvun alussa Risto Hynynen Syvärin Leväniemestä. Löytöpaikalla oli ollut vettä ennen Syvärin vedenpinnan laskemista noin 180 cm (Pitäjäläinen 21.8.2008 / Matti Töyräs).

Viereisessä kuvassa on Heikki Putkosen Tahkolahdesta löytämä villamammutin hammas. Se on kestänyt kohtalaisen hyvin ajan hampaan nakerrusta, vaikka jälkimmäinen käyttikin jääkautta apunaan. Hampaan pituus on lähes 20 cm, leveys noin 14 cm ja korkeus noin 7 cm.
Nilsiäläinen mammutin hammas eläinmuseossa Mammutin hammas Helsingin Eläinmuseossa / PP. Löytöpaikka Nilsiän Tahkolahti v. 1873.

Vuonna 1746 perustettiin Juankoskelle Strömsdahlssin Rautaruukki, joka käytti 1700-luvulla pelkästään Wuotjärvestä nostettua rautamalmia. Ruukin omistajat aiheuttivat seudun talonpojille suuria ongelmia mm. maanomistus, vedensäännöstely ja kalastusasioissa. Pasalan tila joutui ruukin verolle jo 1750-luvun alussa. 1770-luvulla ruukin silloinen omistaja ritari ja luutnantti Georg Friedrich Tigerstedt yritti pakottaa Pasaset ruukin lampuoteiksi kovin ottein. Hän uhkaili heitä raipoillakin, elleivät nämä solmisi hänen kanssaan lampuotisopimuksia. Pasaset kuitenkin puolustivat sitkeästi oikeuksiaan kymmenen vuoden ajan. Lopulta Tigerstedt joutui tappiolle. Seuraavissa luvuissa kerrotaan
Kevätkalastusta Suuriahossa Hauen kevätkalastusta Suuriahon rannassa. Katiskat oli pantu rannalta käsin järveen. Pasasten vuonna 1756 valmistunut sotilaantorppa lienee sijainnut kalastuspaikan vasemmalla puolella Laajalahden rannalla. Torpassa asui Juice Leskisen esi-isä sotilas Hins eli Henrik Leijon.
yksityiskohtaisemmin tästä Pasasten ja Tigerstedtin välisestä taistelusta.


Pasalan tilaan kuului paljon saaria ja tietenkin myös paljon hyviä kalavesiä. Kalastus on aina ollut Pasasille tärkeä elinkeino. Kronikassa mainitut viimeiset kolme saarta olivat vuonna 1787 Isonjaon asiakirjoissa nimeltään Kovan Onnen saaret. Joku veneilijä tai jäällä kulkija lienee kokenut kovia saarten lähellä, jossa on monia karikkoja ja virtapaikkoja. Nykyisin saaret ovat nimeltään Pieni-Onni, Keski-Onni ja Ramu-Onni. Jälkimmäinen nimi johtuu saarelta löytyvistä kivenjärkäleistä.


Pärnäsaari lienee saanut nimensä asukkaan mukaan. Vuonna 1637 Wuotjärven itäpuolella Säyneisten kylässä asusteli Jöns Pärnanen. Vinkinsaaret, kuten Kovanonnen saaret sekä Lierinsaari, sijaitsevat Wuotjärven pohjoispäässä Lastukosken eteläpuolella. Lamposaari on Kopralahden suulla edellisten saarten lounaispuolella. Petäjäsaari sijaitsee Hipanniemen itäpuolella lähes keskellä Wuotjärveä. Karkeinen on Hipanniemen nenässä, kuten Pasasten maakirja vuodelta 1664 mainitsee.


Hipanniemi on saanut nimensä Hippa-nimisestä metsänkuninkaasta. Hippa ajoi pyydettävän saaliin esille. Tästä lienee saanut alkunsa ajamisleikki "Hippasilla olo" (12). Pasalan maat kuuluivat siis metsänkuninkaan valtakuntaan. Nimi on vanha, koska se löytyy 1600-luvun alussa painetusta kartastakin. Niemi on maaperältään karu, joten siellä oli niukasti hyviä kaskimaita. Se soveltui hyvin metsänkuninkaan valtakunnaksi.

1. Wuotjärven Pasala


Kivikautinen piiesine Niemelän lahteen viettävästä pellosta keväällä vuonna 2007 löydetty kivikautinen ehkä noin 4 000 - 5 000 vuotta sitten tehty piiesine ja muita piikappaleita. Esineen löytäjä on PP. Wuotjärven Selkälästä on löydetty runsaasti noin 7500 vuotta vanhoja kvartsiesineitä.
Wuotjärvi Selkälä Selkälässä on asuttu jo 8000 vuotta sitten. Wuotjärven ranta on talon takana noin 100 m päässä. Kivikautisia esineitä on löydetty talon ja rannan välisestä pellosta. Leskisille tuli 1750 - luvun lopulla matkustajien kuljetusvelvollisuus Wuotjärven yli Juankosken ruukille.
Wuotjärven Selkälänniemellä on asuttu jo 8000 vuotta sitten. Selkälän talon pellosta on löydetty runsaasti tältä ajalta peräisin olevaa esineistöä, jota on toimitettu museovirastoon. Iso-Karkeisen saaresta on löydetty noin 5000 vuotta sitten valmistettujen esineiden jäännöksiä ja asbestinkappale.

Keskiajalla Wuotjärvi on ollut vanhaa eräaluetta. Siellä metsästelivät ja kalastelivat savolaisten lisäksi karjalaiset, hämäläiset ja muutama lappalainenkin. Ruotsin kuninkaan Kustaa Vaasan toimenpiteinä perustettiin Savoon hallinto ja puolustustarkoituksiin kuninkaankartanoita. Wuotjärven lähin kuninkaankartano sijaitsi Maaningan Tavinsalmella. Sen rakentaminen aloitettiin vuonna 1543. Vuoden 1545 Savonlinnan voudintilien mukaan linnan väki oli korjannut Wuotjärveltä hyvän kaskisadon (tätä muistitietoa ei löytynyt voudintileistä!). 1550 - luvulla sai Juvalla sijaitseva Partalan kuninkaankartano kalastusoikeuden Lastukoskeen ja Wuotjärveen. Kartanon kalastajat pyydystivät keväisin ja syksyisin verkoilla sekä nuotalla haukea, lahnaa, säynettä sekä särkeä ja ahventa. Vuonna 1558 Partalan kalastajat toimittivat Wuotjärven kalastamosta kuivattua haukea 6 leiviskää ja kuivattua ahventa ja särkeä yhteensä 7 leiviskää. Yksi leiviskä oli noin 8,5 kilogrammaa. Lastukoskessa oli myös lohta ja siikaa sekä Wuotjärvessä tietenkin muikkua, mutta näistä kaloista ei löydy tietoja voudintileistä. Sen sijaan Wuotjärven kaakkoispuolella sijaitsevan Vehkalahden kalastamon kalasaaliin joukossa mainitaan myös lohi, jota lienee saatu Juankoskesta tai sen alapuolisista koskista. Tunnettu siianpyyntipaikka 1700-luvulla oli idästä Wuotjärveen laskeva Pisankoski.

Wuotjärvi ja Pisa Wuotjärvi ja sen pohjoispuolella Pisanmäki. Vanha valtakunnan raja kulki vuoteen 1617 asti kuvan oikeassa reunassa näkyvää järvenselkää pitkin Wuotjärven Kellolahdesta Pisalle.
Wuotjärvi oli vuoteen 1617 asti Ruotsin ja Venäjän raja-aluetta. Wuotjärven itärannalta alkoi Karjala. Silloin solmitussa Stolbovan rauhassa näiden valtakuntien välinen raja siirtyi lähes nykyiselle paikalleen. Rajaseudun asutus alkoi myös vahvistua. Vuonna 1622 Syvärin kylään kuuluvalle Wuotjärvelle tuli talolliseksi Henric Pykäläinen. Hän on Wuotjärven ensimmäinen tunnettu asukas, ellei lukuun oteta Pisanmäen Pirunluolan asukasta. Hänen isännyytensä kesti vain vuoden, sillä hän joutui jo seuraavana vuonna nihdiksi luultavasti Baltiaan. Tila jäi autioksi. Todennäköisesti sama Henric Pykäläinen löytyi jo vuonna 1595 ratsumiesten päällikön Hans von Oldenburgin miehistöstä. Pykäläinen ilmeisesti vammautui pahoin sotatoimissa, koska hän selvisi hengissä takaisin Wuotjärvelle vuonna 1633. Sen jälkeen hän ei enää pystynyt maksamaan verojaan. Pykäläisen vaimokin oli sairaalloinen.

Vuonna 1638 hankki Wuotjärveltä hallintaansa Henric Pykäläisen asuman aution kruununtilan Anders Larsson Pasanen, joka oli kotoisin luultavasti Leppävirralta. Tila sijaitsi muutamia Wuotjärven saaria lukuun ottamatta nykyisen Nilsiän kaupungin rajojen sisällä Syvärin ja Wuotjärven välisellä alueella. Anders ja poikansa Henric joutuivat käräjöimään Lastukosken yläpuolella olevasta Koskenniemestä eli Lastuniemestä sekä Syvärissä Kumpuniemen länsipuolella sijaitsevasta Riitasaaresta. Pasalan tilan rajaksi idässä tulivat lopullisesti Lastukoski ja Wuotjärveä pitkin Pisanmäelle kulkeva vanha valtakunnan raja.

Leppävirta Pasalanmäki Leppävirran länsipuolella sijaitseva Pasalanmäki 2000-luvun alussa. Talossa asuu Kinnusia. Mäki on niin korkea, että hallavuosina omena - ja kirsikkapuut eivät palellu. Talo on ollut Leppävirran varma omenatila. Kuva on otettu etelään päin Sorsakosken suuntaan.
Pasaset selviytyivät hyvin 1600-luvun lopun nälkävuosista ja Isonvihan ajasta, joka Kuopion pitäjässä ajoittui vuosille 1714 - 1721. Isonvihan aikaan tilalla oli neljä osakasta, joista yksi kuoli 1720-luvun alussa. Sen jälkeen Pasala jaettiin kolmen osakkaan kesken. Tilalla asui myös muutamia torppareita ja sotilas. Tila oli niin suuri, että se joutui yksin kustantamaan ruodun numero 80 sotilaan. Naapuritilan Leskisten ruodun numero oli 79 ja sen osakkaina olivat myös Palonurmessa Syvärin rannalla asuvat Kainulaiset ja Wuotjärven siikajärveläiset Hartikaisetkin.

Vuonna 1735 Pasalan ruodun osakkaat olivat Anders Larsson Pasanen s.1677, Anders Pehrsson Pasanen s.1670 ja edellisen veljenpoika Pehr Påhlsson Pasanen. Jälkimmäinen vuonna 1700 syntynyt Pehr valittiin 1737 lautamieheksi Kuopion käräjille. Vuonna 1712 Pasasten sotilaana palveli Hendric Christersson Parfwiainen, jonka puoliso oli Beata Pasanen (11). Parfviainen lienee ollut kotoisin Wuotjärven itärannalta Jyrinlahdesta. Christer Parfviaisen autioksi jääneelle tilalle muutti vuonna 1724 Hendric Pasanen. Vuonna 1735 Pasalan ruotusotilas oli 31-vuotias Eric Turkulainen. Hänen puolisonsa oli Margaretta Andersdotter Pasanen. Vuonna 1727 Erikin mainitaan asuneen Kellolahdessa Wuotjärven kaakkoisrannalla.

Vuosina 1743- 1762 Pasasten sotilaana palveli noin vuonna 1725 syntynyt Hindric Leijon eli Leskinen. Hän oli Pasasten sukulainen. Hindric on taiteilija Juice Leskisen esi-isä. Ensimmäinen sotilaantorppa rakennettiin vuoden 1756 aikana ilmeisesti Laajalahden itärannalle. Rakentamisasiaa Kuopion talvikäräjillä selvitti ruukin kirjanpitäjä Georg Tauler, jonka mukaan Pasala olisi vuonna 1752 joutunut ruukin verolle. Sotilasasiakirjan mukaan Pasalan osakkaat vuonna 1756 olivat Anders Persson ja Påhl Pasanen. Sotilaan torpan ensimmäisinä asukaina olivat sotilas Leijon ja tämän puoliso Susanna Pärnätär. Vuodesta 1762 alkaen Pasasten sotilaana palveli Lars Härd (Hård) eli Savolainen. Tämän entisen irtolaisen hankki Pasasille sotilaaksi Juankosken ruukin tarkastajaksi "inspehtoriksi" ylennyt Georg Tauler. Korvaukseksi palveluksestaan Tauler halusi jokaiselta ruotuosakkaalta 3 kappaa suolaa ja 8 kappaa maltaita. Kappa oli tilavuudeltaan noin 4,5 litraa (x). Näitä palkkiotavaroita ei Taulerille ollut maksanut tilan osakkaaksi päässyt Laajan talon entinen vävy Gabriel Tuovinen. Mainittakoon, että Leskisten ruodun 79 sotilas Petter Lilliegren (Gren) eli Leskinen lahjoitti Nilsiän vanhaan kirkkoon alttaritaulun, joka on vieläkin tallessa. Taulu lienee joutunut Grenin haltuun sotasaaliina Saksasta Pommerista. Sotilas Gren oli ollut vuonna 1763 myös Suomenlinnan rakennustöissä.

Pasaset olivat 1740-luvulle tultaessa vaurastuneet. Vuosikymmen lopulla tilan osakkaina olivat veljesparit Petter ja Påhl Påhlsson Pasanen sekä Anders ja Ivar Andersson Pasanen. Jälkimmäiset hallitsivat noin kolmatta osaa tilasta. Vuosina 1747 - 1753 nämä Pasalan osakkaat sekä näiden setä Zachris Pehrsson Pasanen yrittivät saada lautamies Petter Pasasen johdolla tilansa perintötilaksi jo vuonna 1747, mutta tämä hanke epäonnistui. Viimeksi mainittuna vuonna syksyllä, siis pian Pasasten hankeen aloittamisen jälkeen, Ruotsissa tuli tarkennus vuoden 1673 lakiin, joka salli ruukeille etuosto-oikeuden verolleen niiden ympäristöjen kruununtiloihin. Noin vuonna 1749 Niemelän ja Laajan tilat purkivat yhtiösopimuksen. Aikaisemmin ilmeisesti Laajassa asui edellä mainittu Anders Larsson Pasanen, jonka kuoleman jälkeen tilan sai haltuunsa Petter Pasasen vuonna 1704 syntynyt nuorempi veli Påhl Påhlsson Pasanen.

2. Juankosken ruukki ja aatelismies Georg Friedrich Tigerstedt


Juankosken ruukki v. 2005 Juankosken vanha ruukki ja pato vuonna 2005.
Tigerstedtien suku on lähtöisin Ruotsin Falunista. Tämän aatelissuvun jäseniä muutti Pohjanmaalle ja sieltä Savoon. Vuonna 1729 syntyi Joroisissa kapteeni Isac Tigerstedtin perheeseen poikalapsi, joka sai nimen Georg Friedrich. Pojasta tuli suvun musta lammas. Jo Isac oli hankala mies, joka kovin herkästi haastoi käräjille naapureitaan ja pappejakin. Eräs pappi kutsuikin kapteenia kirkonryöväriksi. Poika Georg Friedrich aloitti alle 20-vuotiaana upseeriuransa majoittajana Kuopion komppaniassa vuonna 1748. Pian hän yleni vänrikiksi. Hän oli isänsä Isacin tapaan innokas myös käräjöimään.

Wuotjärven lounaispäähän Juankoskelle perustettiin vuonna 1746 järvimalmia käyttävä Strömsdahlsin Rautaruukki. Jo muutaman vuoden kuluttua ruukin osakkaat havaitsivat, että tämä uusi laitos ei ollutkaan mikään kultakaivos. Sen toiminta vaati ammattitaitoa ja pääomaa. Pahoja virheitä oli tehty jo ruukin rakentamisessa. Laitos oli pystetty Hiltusten tilalle solmimatta kirjallista sopimusta maanomistajan kanssa. Vanhoja rakennelmia jouduttiin jo 1750-luvun puolivälissä korjaamaan ja uusia rakentamaan. Työvoiman riittävyydessä ja ammattitaidossa sekä hiilen - ja rautamalmin hankinnassa tuli olemaan suuria ongelmia. Palkkakulutkin olivat suuret, koska esimerkiksi vuonna 1759 ruukin palkkalistoilla oli noin 30 työntekijää. Myös tuotteiden laatua, markkinointia ja menekkiä ei osakkaiden toimesta selvitetty etukäteen riittävän hyvin. Lisäksi ruukin osuuksien kaupoissa oltiin leväperäisiä ja hyväuskoisia. Ruukin patruunaksi valittu Abraham Nordström varmaan kiroili saamaansa ns. Espingin osuutta ruukista. Ruukin osakkaat olivat antaneet sen patruunalle "ruukin kuntoon saamiseksi". Kuitenkin jo aikaisemmin osakas adjutantti Heintziuksen poika Turun Hovioikeuden auskultantti Herman Johan Heintzius oli tehnyt siitä ostosopimuksen kauppias Espingin lesken Anna Margareetan (os. Grön) kanssa jo useita vuosia aikaisemmin. Patruuna ja muut osakkaat joutuivat vuonna 1760 käräjillä vastaamaan tästä luvattomasta teosta. He kärsivät tappion. Patruuna Nordström kuitenkin todettiin syyttömäksi.

Ruukille oli annettu jo sen perustamisen yhteydessä verovapaus, joka jatkui koko Ruotsin vallan ajan. Osakkaiden edustajana Tukholmassa oli jo vuonna 1752 suuren leipomon komissaari Simon Wadsteen, josta tuli myöhemmin Juankosken ruukin osakas. Ruukin osakkaat aikoivat hankkia Juankosken ympäristön kruununtiloja ruukin verolle. Aluksi tarkoituksena oli ollut solmia näiden tilojen asukkaiden kanssa vain hiilenpolttosopimukset. Talvella vuonna 1756 suoritettiin tilojen katselmuksia verolle ostoa varten. Verollelunastusmaksut näistä tiloista oli maksettu jo saman vuoden kesäkuun 1. päivänä, vaikka Kuopion käräjät oli antanut tilojen asukkaille etuosto-oikeuden verolleen. Patruuna Nordström erehtyi keinottelemaan. Hän arveli nyt ruukin osuuksien tulevan tuottoisiksi. Niinpä hän osti 20 000 kuparitaalarin hintaan itselleen lisää osuuksia ruukista edellä mainitulta auskultantti Heintziukselta. Heintziuksen myymä ruukin osuus oli kuulunut aikaisemmin kapteeni Kalitinille. Ostaessaan tämän osuuden Nordström samalla sitoutui vapauttamaan Heintziuksen kaikesta vastuusta em. lahjoituksena saamaansa Espingin osuuteen "frikallandes härigenom ... Heintzius ... ifån alt answar .., . Espings .. lotts .. betalande .. och alla ofrige utgifter..". Sopimukseen saattoi sisältyä myös muita "kuvioita".

Patruunan piti maksaa Heintziukselle ostoksensa rautana. Hän oli laatinut 5 vuoden maksusuunnitelman, joka ei toteutunut. Ruukin havittelemien yhteensä 13 kruununtilan saanti juuttui Tukholman kamarikollegioon. Nämä tilat, joiden joukossa olivat Nilsiän kruununtilat 2, 4 ja 5, saatiin ruukin verolle vasta 20. heinäkuuta vuonna 1762. Pasalan tila oli joutunut ruukin verolle jo 10. joulukuuta 1753 pian tilan päämiehen lautamies Petter Pasasen kuoleman jälkeen. Ruukin lähiympäristön tilojen asukkaita ei saatu millään keinolla hiilenpolttoon. Patruunan valmistamat pienehköt rautamäärät menivät joinakin vuosina kokonaan velkojen maksuun. Eivätkä ne edes siihen riittäneetkään. Rautaa ei liiennyt talonpojille myytäväksi, joten ruukin tulot olivat mitättömät. Kun edellä mainitut tilat joutuivat ruukin verolle, niin niiden asukkaiden piti suorittaa veronsa hiilenpoltolla ja päivätöillä ruukille. Ainakin ruukin toiminnan alkuvuosikymmeninä nämä verot voitiin suorittaa myös rahana.

Kyseessä oli siis valtiovallan tukipolitiikka ja ruukin osakkaiden pyrkimys käyttää sitä hyödykseen keinottelutarkoituksessa. He vetosivat ruukin etuoikeuteen ja kruununtilojen verolleostoasioista kuninkaan antamiin ohjeisiin "till brukens uphielpande och i stånd bringande" eli "ruukin ylösauttamiseksi ja kuntoon saamiseksi". Tämä ilmeni selvästi Kuopion syyskäräjillä vuonna 1756. Silloin ruukin osakkaat halusivat lunastaa verolleen Nilsiän Murtolahdessa sijaitsevan tilan numero 1, jossa asui Pehr Knutson Väänänen yhdessä vanhan appensa Lars Mönkkösen kanssa. Osa tilasta sijaitsi osakkaiden mielestä etuosto-oikeudelle asetetun rajan sisäpuolella. Tämä raja oli 2 peninkulman etäisyydellä ruukista. Lisäksi käräjillä osakkaiden edustaja ruukin kirjanpitäjä Georg Tauler väitti, että tämän tilan maihin kuuluvasta Tihvonniemeksi kutsutusta vuoresta löytyisi rautamalmia, jonka puutetta ruukki kärsi. Tilan asukas Väänänen ei tiennyt mitään sieltä löytyvistä malmivaroista eikä sinne myöhemminkään perustettu mitään kaivosta. Tähän perustettavaan kaivokseen vedoten osakkaat kuitenkin yrittivät ostaa verolleen myös Kotasalmen kylässä sijaitsevan Henrik Andersson Toivasen kruununtilan. Koska Kuopion käräjien tuomarina toimi edellä mainittu entinen ruukin osakas kruununvouti Rehbinder, niin kruununtilojen asukkaiden mahdollisuudet taistella asumiensa tilojen omistusoikeudesta olivat todella heikot. Pehr Väänänen sai kuitenkin tilansa verotilaksi 20.7.1762. Hän oli vedonnut siihen, että Murtolahdesta ei ollut suoraa (vesi)tietä ruukille, joten matkaa kertyisi enemmän kuin rajana pidetty 2 peninkulmaa. Muut Murtolahden tilat joutuivat samana vuonna ruukin verolle!

Huom.! Jatko ei kuitenkaan edennyt kovin hyvin Murtolahti n:o 1 tilalla. Osoittautui, että Lars Mönkkösen leskellä ja perillisillä oli perintöoikeus 1/3 tilasta. Tilan Kamarikollegiolta saamaan perintökirjaan haettiin ilmeisesti Tigerstedtin myötävaikutuksella muutos, niin että tämä 1/3 jäi edellisen Kamarikollegion päätöksen ulkopuolelle. Se osa oli jäänyt Staphan Peckarisen nimiin. Tähän osaan iski Tigerstedt. Peckarinen sitoutui 12. 2. 1767 maksamaan luutnantti G. F. Tigerstedtille tästä osasta 1 000 talaria kuparirahassa. Tästä summasta hän oli maksanut vuosina 1773 ja 1774 700 taalaria (tk 1781 Kuopio § 352. Pekkaristen tilan osa näyttää jääneen ruukin verolle (huomautus lisätty 24.4.2019).

Juankosken Rautaruukin patruunan Abraham Nordström taloudellinen tilanne heikkeni nopeasti. Vuonna 1758 patruuna joutui rahapulaan. Hän otti omistuksiaan vastaan vänrikki Georg Friedrich Tigerstedtiltä 30 000 kuparitaalarin velan. Juankoskella asunut vänrikki avusti patruunaa myös mm. riitajutuissa. Tätä velkaansa patruuna ei vuonna 1760 pystynyt maksamaan, joten vänrikki pääsi valvomaan etujaan ruukin asioissa Juankoskella. Nordström kyllästyi laitoksensa johtamiseen. Hän lähti kotiseudulleen Pernajan Koskenkylään. Ruukki joutui rappiolle. Vuonna 1759 ruukin asioita hoitivat patruunan poissa ollessa patruunan puoliso ja ruukin tarkastajana "inspehtorina" entinen kirjanpitäjä tarmokas Georg Tauler. Pahat kielet Kuopiossa kertoivat tarkastaja Taulerin myyneen ruukilta rautaa ilmeisesti omaan laskuunsa "ruokarahoiksi". Myös rouva patroonska oli tehnyt rautakauppoja. Kuitenkin Nordstöm yritti viellä vuonna 1761 saada maaherran avustuksella laajoja maa-alueita ruukin hallintaan Wuotjärven itäpuolelta sekä itselleen yksinoikeuden siian kalastukseen Pisankoskesta. Tämä koski sijaitsee Säyneisten Siikajärvestä Wuotjärven itärannalle laskevassa joessa.

Turvetta kiviseen peltoon Suoturpeen levitystä Wuotjärven Harjun pellolle noin vuonna 1920.
Vuonna 1765 tehtiin ruukin omistuksissa monimutkaisia kauppoja, joilla sen osakkaiksi tulivat luutnantiksi ylennyt Tigerstedt sekä taas kihlakunnantuomari paroni Henrik Johan Rehbinder. Välittömästi näiden uusien omistajien toimesta aloitettiin toimenpiteitä, joilla ruukin verotilojen asukkaiden asemaa pyrittiin huonontamaan. Näistä piti tulla ruukin lampuoteja. Tiloilla tehtiin katselmuksia, joiden yhteydessä ruukin omistajat pyrkivät pikkutarkasti määräämään asukkaiden velvollisuudet ja oikeudet. Luultavasti ensimmäisen lampuotisopimuksensa luutnantti Georg Friedrich Tigerstedt teki vuonna 1765 Juankosken vehkalahtelaisen talonpojan Johan Rissasen kanssa. Sen johdannossa todetaan, että ruukin tilan asukas Johan Rissanen on nyt lampuoti eli vuokraviljelijä.





Rissasen "sopimuksen" pykälät olivat pääpiirteittäin seuraavat:

1§ Rissanen poikineen saa pitää pellot, joiden aitauksista ja muusta kunnosta heidän on huolehdittava. Niistä he maksavat ruukille vuosittain 3 tynnyriä viljaa, 2 parmasta olkia ja 2 tynnyriä akanoita. Yksi tynnyri lienee ollut silloin noin 160 litraa ja yksi parmas heiniä noin 51 kg . Rissasilla oli siis kaskiviljelmien lisäksi varsinaisia peltojakin "åkren".

2§ Myös niityt "engiarne" jäävät Rissasen määräysvaltaan. Hän huolehtii niiden raivauksista, aitauksista ja ojituksista. Niistä hän maksaa ruukille vuosittain 1/5 kaikesta korjatusta heinästä.

3§ Metsiä Rissanen ei saa ilman lupaa käyttää pienintäkään määrää. Kasketa hän saa vain ennalta tarkastetuista paikoista. Kaikesta kaskisadosta hän maksaa ruukille vuosittain neljäsosan.

4§ Kaksi viikkoa kesällä ja kaksi viikkoa talvella hevosen kanssa Rissanen tekee töitä ruukille omin kustannuksin ilman pienintäkään korvausta.

5§ Kaikesta hiilenpoltosta Rissanen on vapautettu toistaiseksi. Tämä sopimuksen kohta on erikoinen, sillä lähes aina ruukki vaati alustalaisiltaan huomattavia hiilimääriä veroina. Ehkä Rissasella ei enää ollut kunnon hiilimetsiä.

6§ Useita kertoja sattuneiden Liperin eli Kaavin asukkaiden kanssa sattuneiden rajariitojen kustannuksista Rissanen maksaa puolet. Rissasen tila sijaitsi lähellä Kaavin rajaa. Se oli sama kuin vuonna 1595 solmitun Täyssinän rauhan raja, jota kutsuttiin myös Linnarajaksi. Jo vuodesta 1382 lähtien Ruotsin ja Novgorodin välinen raja oli tullut Rissasten maiden kuvetta Vehkataivalta pitkin Wuotjärven Kellolahteen.

7§ Rissasen tulee pitää humalatarhansa asetusten määräämässä kunnossa. Humalatarhojen pito oli siihen aikaan pakollinen talollisille. Humala oli verotavaraa ja sitä käytettiin oluen mausteena. Humalasalkojen lukumäärää sääteli vuoden 1734 asetus.

8§ Rissanen vastaa itse kaikista varsinaisista ja ylimääräisistä maksuista, kuten papinveroista, sotilaan kustannuksista sekä julkisten rakentamisten menoista. Poikkeuksina ovat varsinainen tilanvero ja kymmenykset Kuopion komppanian värväyskirjurille, joista vastaavat sopimuksen esittäjät. Rissasen tila oli 1/3 veromarkan arvoinen.

9§ Tämä sopimus alkaa nyt heti vuonna 1765 ja kestää kolme vuotta eli vuoteen 1767.

10§ Tarpeellisia palveluksia, kuten pieniä kyytejä kohtaan, Rissanen osoittaa tottelevaisuutta ja halukkuutta sekä tekee niitä vaadittaessa ilman korvausta.

11§ Siinä tapauksessa, että Rissanen jättää suorittamatta vähäisintään siitä, mitä tämä sopimus sisältää, lähtee hän tilalta heti ilman irtisanomispäivää. Hän jättää rangaistukseksi "til straff" kaiken sen vuoden kasvuston ja sadon meille sopimuksen tekijöille. Siltä varalta, että tila ja sen rakennukset eivät olisi asianomaisessa kunnossa, suoritetaan nyt talontarkastus. Siinä arvioidaan tilan mahdolliset puutteellisuudet. Rissasen tulee maksaa nämä tilan mahdolliset kunnostustyöt.

Vehkalahti 17. lokakuuta vuonna 1765.

Omasta ja herra paronin ja kihlakunnan tuomarin puolesta
G. Fried. Tigerstedt

Yllä oleva sopimus on tehty tarkoin harkiten, vapaaehtoisesti ja ilman pakottamista "utan trång". Vakuutamme paroni ja kihlakunnan tuomarille Henric Johan Rehbinderille ja luutnantti jalosyntyinen Georg Fried. Tigerstedtille, että tulemme pyhästi noudattamaan sopimuksen kaikkia kohtia. Lisäksi varaamme itsellemme tilan asukasoikeuden, mikäli edellä mainitut herrat vielä kolmen vuoden kuluttua haluavat edelleen pitää meidät tilalla "ville os vidare på hemmanet qvarbehålla".

Vehkalahti kuten myös
Juho Rissanen , Kristina Hartikainen
Olli Rissanen , Juho Rissanen , Heikki Rissanen

Tämä sopimus on solmittu vapaaehtoisesti ja ilman pakottamista, minkä vakuuttavat allekirjoittaneet todistajat

Samuel Agander
kruunun nimismies

Erkki Hyvärinen , Erkki Niskanen , Olli Heikkinen
lautamies , ylimääräinen lautamies , ylimääräinen lautamies


Saman syksyn aikana edellä mainitut ruukin "herrat" nähtävästi pyrkivät tekemään vastaavia lampuotisopimuksia muidenkin ruukin alustalaistilojen asukkaiden kanssa. Nilsiän Kuosmalan tilan asukkaista osa oli allekirjoittanut näiden ruukin osakkaiden kanssa lampuotisopimuksen. Myöhemmin jotkut Kuosmaset valittivat, että heidän puumerkkinsä olivat "ilmestyneet" sopimuksen alle, vaikka he eivät olleet solmimistilaisuudessa edes paikalla. Useassa asiakirjassa kerrotaan, että talontarkastus oli tehty myös wuotjärveläisellä Pasalan tilalla. Ilmeisesti myös Liperin pitäjän puolella Wuotjärven itärannan kylien asukkaat olivat vaikeuksissa Tigerstedtin ja Rehbinderin kanssa. Vuoden 1773 Liperin talvikäräjillä näiden kylien asukkaat tuomittiin maksamaan Kaavin Maarianvaaralta kotoisin olleelle Jaakko Tolppaselle korvauksia 8 taalaria hopearahassa. Jaakko oli "hakenut oikeutta" Kaavin kappelikunnan asukkaille 12. marraskuuta vuonna 1766.


Yli 30 vuotta myöhemmin (tk v. 1797 §250 s.401) Johan Rissasen talonkatselmuksessa mukana ollut lautamies Erik Niskanen vanhana miehenä tuli ilmeisesti tunnonvaivoihin. Hän kertoi, että katselmuspäivänä Tigerstedt pitkän aikaa väitteli Johan Rissasen kanssa tilan omistusoikeudesta. Lopulta luutnantti esitti Rissaselle lampuotisopimuksensa. Hän tarttui Rissasta parrasta ja pani tämän kirjoittamaan sopimuksen alle puumerkkinsä. Paikalla olleet nimismies Samuel Agander ja lautamiehet olivat seuranneet sivusta tapahtumien kulkua. He pitivät visusti suunsa kiinni, kun Rissanen Kuopion käräjillä yritti kumota tämän uhkailemalla saadun sopimuksen. Onnettomalle entiselle isännälle käräjät tuomitsivat perättömistä ja mielettömistä ilmiannoista maaherran virastoon 10 taalarin sakot. Myös Kaavin korteislainen talonpoika Johan Keinänen kertoi vuonna 1797 nimismies Samuel Corneerille, että Rissanen oli menettänyt tilansa väkivallalla uhkaamalla (Kaavin käräjät 5. Dec. 1797 §17). Corneer toimi vuonna 1809 patruuna F. J. Ekholmin aikana ruukin "inspehtorina" tarkastajana.

3. Juankosken ruukin välikäräjät vuonna 1776


1770-luvun alussa ritarin arvon hankkinut Georg Friedrich Tigerstedt sai yksin omistukseensa koko Juankosken ruukin. Hän aloitti tarmokkaasti ruukin korjaus ja laajennus työt. Juankoskeen rakennettiin 1770-luvun alussa pato tasamaan Wuotjärven vedenkorkeuden vaihteluita. Ruukin rattaisiin ei virrannut riittävästi vettä talvella ja kesän kuivina aikoina. Tigerstedt sai oikeuden jalostaa rautaansa manufaktuurilaitoksessa. Siinä sivussa ritari aikoi kartuttaa maaomaisuuttaankin. Kapteeniksi ylennyt Tigerstedt yritti pakottaa talvella vuonna 1776 myös Pasaset ja nilsiäläiset ruukin verotilalliset lampuotisopimuksiin. Hän hankki Turun Hovioikeuden luvan välikäräjille, jotka pidettäisiin Juankosken ruukilla. Tuomarikseen hän järjesteli kuopiolaisen varakruununvouti Carl Aganderin. Varsinaisen tuomarin Thomas von Törnen Tigerstedt oli saanut esteelliseksi tekemällä hänestä joitain ilmiantoja.

Huom.1 ! Kapteeni Tigerstedtin oli määrä maksaa välikäräjien kustannukset:
Katso J. Forsbergin väitöskirja s.99 tai käräjäpöytäkirjassa sivu 3 "... Urtima ting på Herr Capitaines förskiutande kostnad ..." ; siis välikäräjät kapteenin etukäteismaksu kustannuksella. Törne oli jo matkustanut pois paikkakunnalta. Nyt kuitenkin tuomari Aganderin ylisuuret palkkiot sälytettiin talonpoikien maksettavaksi sillä perusteella, että Tigerstedt oli joutunut kutsumaan ylimääräisen tuomarin Aganderin. Esim. pöytäkirja § 3: ".. Pasaser.... och gälda Herr Capitains som för ordinarie domarens jäfvighet nödgats Extra domare, åbragte kostnader med femtio daler silfwermynt" . Näin siitä hyötyivät sekä ruukin patruuna että Agander! . Oikeudenkäyntikuluja peritään hävinneeltä osapuolelta vasta kun tuomio on saanut lainvoiman. Tigerstedt näyttää hallineen kähminnäntaidon.

Huom.2 ! Agandereilla oli yhteyksiä myös Venäjän puolelle. Vuonna 1732 Raudussa (kuului Venäjään) mainitaan inspehtori Erik Agander!

Erityisesti nilsiäläiset vastustivat Aganderia, joka oli avustanut ruukin omistajia ainakin jo vuonna 1763. Aganderin isällä oli ollut maita Nilsiässä. Hän oli riidellyt nilsiäläisten kanssa tilansa rajoista 1730-luvun lopulla. Carlin äiti kuopiolaista pappis- ja virkamiessukua ollut Hedwig Mollera piti 1760-luvulla Kuopiossa kesäkestikievaria. Kirkon lähellä sijaitsevassa kievarissa varmaan riitti viikonloppuisin asiakkaita, koska osa kirkkoväestä tuli pitkien matkojen takaa veneillä Kuopioon. Varatuomari Agander kuitenkin hyväksyttiin käräjien tuomariksi, mitä päätöstä vastaan haastettuja välikäräjillä avustanut Turun Hovioikeuden varanotaari Gabriel Algot Tolpå esitti vastalauseensa.

4. Syytteiden lukeminen


Juankosken ruukki v. 2005 Juankoski ja pato vuonna 2005. Vanha masuuni jää vasemmalle puiden taakse.
Juankosken välikäräjät alkoivat tammikuun 23. päivänä 1776. Tigerstedt luki jokaiselle käräjille haastetulle talonpojalle ja torpparille syytekirjelmät, jotka koskivat luvatonta kaskeamista tai muuta vahingontekoa ruukin hiili - ja tukkimetsissä, hiilitoimitusten ja päivätöiden laiminlyöntejä. Kolme vuotta vanhemmat rikkeet ruukin omistaja lupasi jalomielisesti unohtaa. Käräjät keskeytyivät lauantaiksi 27. tammikuuta. Uuden Savon ja Karjalan läänin maaherra Otto E. Boije oli saapunut Kuopioon, jossa hän halusi järjestää pitäjänkokouksen. Siellä käsiteltäisiin maaherran residenssin rakentamista. Boije tarvitsi rakennusmateriaalia pitäjän asukkailta, joiden tuli olla paikalla.

Tuomari Carl Agander sattui omistamaan Koljolanniemen tilan, johon maaherran residenssi piti perustaa. Boijen tarkoituksena oli neuvotella Aganderin kanssa tämän tilan luovuttamisesta kruunulle. Myös paikkakunnan merkkihenkilön kapteeni Tigerstedtin piti tulla Kuopioon maaherran puheille. Myöhemmin saman vuoden kesäkuussa Boije lienee yöpynyt Tigerstedtin vieraana Juankosken ruukilla, kun hän kävi "Karjalassa" Wuotjärven itärannalla Viitaniemellä Reittalan talossa selvittämässä Ilomantsin ja Pälkjärven talonpoikien asioita. 104 rälssikylien talonpoikaa oli valittanut kuninkaalle eräästä sikäläisestä hovinomistajasta (4).

5. Syytetty Påhl Pettersson Pasanen Niemelä


Wuotjärvi Niemelä Wuotjärvi Niemelä. Vanha talo, joka purettiin toukokuussa v. 2008, näkyy uuden talon oikealla puolella.
Syytteiden lukeminen aloitettiin Niemelän tilan isännästä vuonna 1737 syntyneestä Påhl Pettersson Pasasesta. Påhl on elokuvatuottaja Spede Pasasen ukin ukin isä. Tämä oli Tigerstedtin mukaan vuonna 1774 korjannut "luvattomasta kaskesta" Mustanlahden pohjassa 500 lyhdettä ruista ja sen läheisyydessä toisesta kaskesta vielä 800 lyhdettä ruista. Hipanniemeltä isäntä oli saanut 20 konttia naurista. Edellä mainittu laaja niemi pistää Wuotjärveen luoteesta päin.

Edellisenä kesänä eli vuonna 1775 Pasanen oli korjannut Saarenkannan läheltä 300 lyhdettä ruista, Hipanniemeltä torppari Ahosen pellon vierestä haasian ohraa ja toisen haasian vehnää eli yhteensä 10 tynnyriä viljaa. Ahosen torppa lienee ollut nykyinen Haasianiemen talo Niemelän itäpuolella. Saarenkanta on luultavasti sijannut Hipanniemen tyvessä Mustanlahden suulla nykyisen Lehmisaaren kohdalla. Se voisi olla myös nykyinen Sittukanta Kopraniemen kupeessa. Vanha viljamitta tynnyri oli tähän aikaan noin 150 litraa ja kappa 4,5 litraa. Vehnäsato oli siis ollut noin 7,5 hehtolitran suuruinen. Jos vehnän hehtolitran painoksi oletetaan 70 kg, niin Pasasen vehnäsato oli ollut yli 500 kg. Riukutaipaleen maalta oli kertynyt auman verran eli noin 5 tynnyriä ohraa. Tervalammin lähelle isäntä oli kylvänyt 10 kappaa eli noin 45 litraa ruista ja Hipanniemelle nauriin siemeniä. Mustanlahden pohjasta tai Pönttöniemeltä oli löytynyt 10 kapan eli reilun 15 aarin ruiskylvö. Lisäksi muitakin kylvöjä oli tehty toisten osakkaiden kanssa yhdessä. Näistä rikkeistä kapteeni Tigerstedt vaati isännälle rangaistusta ja korvauksia itselleen. Tynnyrin kylvöala oli noin 0,494 hehtaaria ja kapanala noin 1,54 aaria.

Syytettyjen avustaja Tolpå kuitenkin huomautti, että haastettuna oli väärä henkilö. Pasasen äiti Christina Hämälätär; lautamies Petter Pasasen leski eli vielä. Hänen miehensä oli hankkinut asianomaisen immision eli haltijakiinnityksen tilaansa. Immisiolla osoitettiin tilan omistussuhteet sen hakijana olevaan henkilöön asti. Näin hän oli turvannut tilan nautintaoikeiden, joka siirtyi myös leskelle. Tolpån mukaan Christina Hämälätär oli Niemelän talonisäntä. Påhl Pasanen vain hoiti äitinsä nimissä tilaa. Jo 1500-luvulta asti Savossa periytyi tapa, jonka mukaan tilan vanha isäntä, vaikka hän olisi jo luopunut tilansa aktiivisesta viljelyksestä, säilytti siihen tärkeissä asioissa määräysvallan (Pirinen Savon historia II:1 s.336 ja s.342). Tigerstedt arveli, että Pasasen äiti oli 75-vuotias ja raihnainen. Hän ei enää pystyisi vastaamaan tilan asioista. Käräjät päätyivät kuitenkin tässä asiassa Tolpån kannalle. Pasasen piti saapua äitinsä kanssa uudelleen välikäräjille 7. maaliskuuta samana vuonna selvittämään tekemisiään.

Verkon koho ja paino. Tuohesta valmistettu verkon koho ja kiviä sisältävä verkon paino. Esineet löytyivät Niemelästä.
Pasalan tilalla oli tähän aikaan hiilimetsiä riittävästi, koska sieltä riitti antaa puuta muillekin. Tigerstedtin esittämän vuoden 1770 "sopimuksen" mukaan Murtolahden kylän asukkaat Hämäläiset ja Pentikäiset olivat saaneet luvan polttaa verohiilensä Pasalan tilan Hipanniemeltä. Murtolahtelaisten isäntien piti 3-vuotisen sopimuksen mukaan toimittaa osakkaidensa kanssa ruukille vuosittain yhteensä 80 lästiä eli noin 160 m3 hiiltä. Pasaset saivat hammasta purren katsella Hipanniemeltä kohoavia savupilviä, kun vieraat tuhosivat siellä heidän metsiään. Murtolahdesta oli pitkä matka kuljettaa hiiliä ruukille. Tigerstedtin käräjöinnissä kyse oli siis ruukin omistajan vallankäytöstä Pasasia kohtaan.

Vehnän viljely Savossa oli tähän aikaan melko harvinaista. Vielä 1800-luvun alussa Ristiinan pitäjässä Etelä-Savossa vehnää viljelivät vain säätyläiset. Kylvömääräkin oli vähäinen. Koko Ristiinan pitäjässä vuosina 1802-1811 se oli vuosittain vain 1 - 3 tynnyriä. Satokerroin vaihteli 4 - 11 parantuen loppu vuosia kohti. Keskiarvo oli noin 6,5. Rukiin satokerroin vastaavalta ajanjaksolta oli noin 6,1 (5). Pohjois-Savossa Kuopion ja Iisalmen pitäjissä 1620 - ja 1630 - luvuilla vehnää viljeltiin yleisesti suuremmilla tiloilla, kuten esimerkiksi Siilinjärvellä Jöran Hakkaraisen tilalla (8). Sittemmin sen viljely näyttää taantuneen. Osasyynä tähän lienee ollut ilmaston kylmeneminen ja siitä johtuneet monet katovuodet.

6. Syytetty Påhl Påhlsson Pasanen Laaja


Laajan talo Wuotjärvi Laaja. Ylä-Hipan järven Laajalahti on talon takana. Kuva on otettu Monganmäen suunnasta. Talossa oli syttynyt tulipalo vuonna 1773 marraskuun 18. päivää vasten yöllä. Palossa tuhoutui mm. talli arvoltaan 30 taalaria ja 30 taalarin arvoinen rehulato. Palossa kuoli myös punainen ori sekä varsa. Oriin arvo oli 90 taalaria.
Seuraavaksi syytteen sai kuulla Laajan isäntä vuonna 1747 syntynyt Påhl Påhlsson Pasanen. Tämä oli vuonna 1774 luvattomasta kaskesta jostain Hipanniemeltä korjannut 800 lyhdettä ruista ja Lastulahden maalta vielä 400 lyhdettä. Siltapuron läheltä löytyi puolen tynnyrin ohrakylvö, josta oli saatu 4 tynnyrin sato. Mikäli kylvömäärä oli ollut 0,5 tynnyriä, niin viljasato oli ollut kylvöön nähden 8-kertainen. Vuonna 1774 oli siis saatu kohtuullisen hyvä sato.

Talonsa viereltä isäntä oli korjannut 8 kapan eli noin 12 aarin ohrakylvöstä 2 tynnyriä eli noin 330 hehtolitraa ohraa. Kopralahden maalta Påhl oli nostanut 30 konttia eli noin 1500 kg naurista, Valkiamäeltä oli löytynyt yhden tynnyrin ruiskylvö ja Lastukosken eteläpuolelta Tervaniemeltä 10 kapan ruiskylvö. Valkiamäki lienee sijainnut Lastulahteen menevän tien varrella jossain Valkeisen lammen tienoilla ja Tervaniemi Lastukosken eteläpuolella. Kontti nauriita oli 10 kappaa, jonka paino oli noin 50 kilogrammaa (9).

Kesällä 1775 Laajan talon läheltä isäntä oli saanut 300 lyhdettä ruista. Haaponiemeltä oli korjattu haasian verran ohraa, josta oli saatu 4 tynnyriä viljaa. Haaponiemi sijaitsee reilun sadan metrin etäisyydellä Laajan talosta. Pönttöniemeltä oli nostettu 20 konttia naurista. Honkaniemellä Ylä-Hipanjärven pohjoisrannalla "ruukin hiilimetsää" oli pantu matalaksi. Sieltä löytyi puolen tynnyrin eli noin 25 aarin ruiskylvö. Tervaniemellä oli myös yhden tynnyrinalan kaski. Lastulahden tien vieressä sijaitsevalla Salmikankaalla Laajan isännällä oli noin 10 kapanalan eli yli 15 aarin kaski ja Hipanniemellä yhtä suuri. Lisäksi löytyi muitakin kaskihakkuita. Tigerstedt vaati isäntää vastuuseen ja korvaamaan aiheuttamansa vahingot.

Varanotaari Tolpån mukaan näitä asioita sekä vuonna 1770 solmitun sopimuksen erimielisyyksiä oli jo käsitelty vuoden 1775 käräjillä. Ruukin talonpojat olivat kiistäneet kaskeamiskiellot ja sopimukset Tigerstedtin kanssa. Valitukset "sopimuksista" oli tehty maaherralle, jonka lisäksi riita oli viety laamanninoikeuteen. Tolpån mukaan nämä välikäräjät eivät voisi vielä ratkaista tätä riitajuttua. Tigerstedt oli tästä asiasta eri mieltä. Asian uusi käsittely siirtyi maaliskuun 7. päivään.

Vuoden 1770 Tigerstedtin ja Pasasten sopimus


Tigerstedt toi vuoden 1774 Kuopion syyskäräjille jäljennöksen vuonna 1770 ruukilla solmitusta sopimuksesta, joka Pasasten osalta on pääpiireissään seuraava:

Sopimus Strömsdahlssin Rautaruukin omistajan Savon jalkaväen luutnantin Georg Friedrich Tigerstedtin ja muutamien ruukin alaisten verotilojen asukkaiden välillä.

1.§ Pasalan tilan asukkaat Påhl Pettersson Pasanen, Påhl Andersson Pasanen ja Påhl Påhlsson Pasanen toimittavat ruukille vuosittain kukin 17 lästiä eli yhteensä 51 lästiä (1 lästi vaati noin 3,75 työpäivää! Forsberg). Lästin arvo oli 3 taalaria kuparirahaa. Sopimusaika on vuodet 1770 – 1772. Lästin tilavuus oli noin 2 kuutiometriä. Ruistynnyrin arvo oli silloin noin 10 taalaria.

2.§ Kukin tilan asukas saa kasketa metsästä alle puoli tynnyrinalaa eli noin hehtaarin neljäsosan ruiskylvön verran. Kaskesta ylijäävät puut on käytettävä hiilenpolttoon.

3.§ Ruukin talonpojat saavat hätätapauksessa kaataa vuosittain kaskea hiilenpolttoon sopimattomista lehtimetsistä alle kolmen kapanalan verran ja naurismaata 4 lusikallisen kylvömäärän verran. Ruukin omistaja tai hänen valtuuttamansa henkilö tarkastaa etukäteen tällaiset alueet. Nauriiden siemeniä kylvettiin siihen aikaan suusta peltoon "puhaltaen". Siemenet otettiin suuhun tuohilusikasta. Tigerstedt mainitsee myös lehmuksenlehden.

4.§ Jokaisen tilan ne pellot, niityt tai laidunmaat, jotka ei ole jätetty ruukin vapaaseen määräysvaltaan, hoitaa kyseisen tilan asukas itse. Näillä tiloilla tullaan suorittamaan talonkatselmus.

5.§ Pasalan tilan asukkaiden sopimus alkaa 1770 ja päätyy 1772.

6.§ Tämän sopimuksen ulkopuolelle jäävät mm. Pasalan tilan Lastulahdessa ja Laajalahden rannalla sijaitsevat torpat sekä Murtolahden ja Nilsiän kylien ruukin verotilojen torpat. Näiden asukkaiden kanssa ruukin omistaja tekee erillissopimukset ruukin hyödyksi.

7.§ Se ruukin verotilan asukas, joka ei noudata tämän sopimuksen pykäliä, joutuu heti ilman irtisanomispäivää jättämään tilansa.

Sopimus oli tehty Strömsdahlsin ruukilla 3.7.1770 ja sen allekirjoittaja oli G. F. Tigerstedt. Talonpojista allekirjoitus ja puumerkit löytyvät muiden ohella Påhl Pettersson Pasaselta Niemelästä, Påhl Andersson Pasaselta ja Påhl Påhlsson Pasanen. Jälkimmäinen Påhl asui Laajassa.

Kuten edellä jo kerrottiin, niin tämän sopimuksen mukaan Murtolahden kylän asukkaat Hämäläiset ja Pentikäiset olivat saaneet luvan polttaa verohiilensä Pasalan tilan Hipanniemeltä.


Erikoista edellä mainitun sopimuksen solmisen ajankohdassa on se, ettei Tigerstedt vielä omistanut ruukkia. Erik Ahlwikin ja kellotehtailija Jöran Hagert olivat ostaneet vuoden 1765 aikana ruukin osuudet paroni Henrik Johan Rehbinderiltä ja Tigerstedtiltä yhteensä yli 100 000 taalarin arvosta kuparirahassa. Kauppa sai kolmannet lainhuudot Kuopion käräjillä vasta 8. joulukuuta 1770. Tigerstedt oli vuonna 1766 saanut Ahlwikilta tämän velkojen johdosta kiinnityksen "intekning" kaikkiin Ahlwikin hallussa olleisiin ruukin osuuksiin. Ahlwik oli myynyt Tukholmasssa 21. lokakuuta 1771 edellä mainitun Tigerstedtin "velkakirjan" ja Rehbinderille olevan velkansa johdosta Tigerstedtille kaikki ruukin omistuksensa. Ainoastaan nilsiäläisen Kuosmalan tilan maanosista vuosilta 1770 ja 1771 hän vaati itselleen puolet. Kuosmala mainitaan kauppakirjassa ruukille kuuluvaksi "tillhörigt" vuoden 1765 sopimuksen perusteella. Luutnantti Tigerstedt jaa ruukin omistaja voivat edellisessä sopimuksessa olla periaatteessa eri henkilöt. Käytännössä Tigerstedt kuitenkin teki sopimuksen ruukin omistajana, vaikka ei virallisesti omistanut vielä sitä.

Talvella vuonna 1767 Erik Ahlwik oli yhdessä kellotehtailija Hagertin kanssa ruukin omistaja. Kuitenkin Tigerstedt oli ottanut haltuunsa ruukin kassakirstun, jossa oli hänen kankaitaan, vaateitaan, rahojaan ja muuta omaisuutta sekä ruukin asiakirjoja. Herra oli lähtenyt matkoille ja vienyt mukanaan kassakirstun avaimen. Ahlwik tarvitsi käteistä, joten hänen oli murtanut todistajien läsnä ollessa kirstun auki ja otti sieltä rahaa. Eräs todistajista oli ollut ruukin silloinen kirjuri Johan Pontan. Kirstun sisältämän tavaran luettelo esitettiin vuoden 1773 syyskäräjillä Kuopiossa. Kirstun avaamisesta "murrosta" käräjöitiin lukuisia kertoja. Sen sisällä oli ollut mm. damaskista tehty myssy, punavalkoinen kaulaliina ja damaskinen "yöpusero".

7. Syytetyt veljekset Påhl ja Zachris Andersson Pasanen Jokela


Mustalahti. Taustalla Pisanmäki. Mustalahti Monganmäeltä kuvattuna. Edessä on Monganlampi, josta näkyvä osa kuuluu Jokelan tilaan. Taustalla näkyy Pisanmäki, jonka korkeus merenpinnasta lukien on 270 m. Hipanniemi alkaa Mustanlahden oikealta puolelta. Niemen nimi löytyy jo 1600-luvun alussa painetusta kartasta.
Käräjien kolmannessa istunnossa syytteet joutuivat kuulemaan veljekset Påhl Andersson ja Zachris Andersson Pasanen. Edellinen oli syntynyt vuonna 1747 ja jälkimmäinen selvästi vireämpi mies vuonna 1751. Zachris edusti käräjillä myös veljeään valtakirjalla. Veljekset olivat vuonna 1774 korjanneet luvattomasta kaskesta Hipansalmen maalta 600 lyhdettä ruista. Haavanlatvan läheltä oli saatu 500 lyhdettä. Haavanlatvan lahti ja saari sijaitsevat Hyykeenniemellä Kovanonnen saarien lounaispuolella. Kun yhdestä lyhteestä sai noin 1 litran verran viljaa, niin veljesten ruissato oli ollut noin 11 hehtolitraa. Hipanniemeltä oli nostettu 20 konttia naurista.

Vuoden 1775 syksyllä oli Hipanniemeltä saatu 400 lyhdettä, Mustanlahden rannalta vehnää 4 tynnyriä eli noin 6 hehtolitraa sekä 2 tynnyriä ohraa. Kopraniemeltä Hipanniemen koillisosasta oli nostettu 20 konttia naurista. Nyt piti nämäkin kirotut Pasaset saada vastuuseen ja korvauksiin ruukin verolle ostetun tilan mailla tehdyistä vahingonteoista. Ruukin hiili ja tukkimetsät olivat menneet aivan rappiolle.

Koska Tigerstedt oli "joutunut kutsumaan" ylimääräiseksi tuomariksi Aganderin, hän vaati veljeksiltä tämän kuluiksi 50 taalaria hopearahaa. Kapteeni myös muistutti, että vuonna 1770 "solmittu sopimus" sisälsi kiellon kasketa ja tehdä vahinkoa ruukin metsissä. Tolpån mukaan nytkin oli haastettu käräjille väärä henkilö. Veljesten äiti Carin Ruuskatar oli vielä tilan isäntä, jonka nimissä veljekset hoitivat tilaansa. Tigerstedtin mukaan Pasasten äiti oli kärsinyt äskettäin halvauksen, eikä hän enää pystyisi määräämään tilan asioista. Tolpå kuitenkin tiesi, että äiti oli kuitenkin jo parantunut. Taas asian käsittely siirrettiin maaliskuussa jatkuville käräjille, joille myös vanhemman veljen Påhl Pasasen pitäisi ilmaantua. Maaliskuun käräjillä Tigerstedt antoi veljeksille "luvan" kasketa Pönttöniemen suolla, Valkeisenmäen alussuolla ja Peipposenmeren raivatulla maalla. Jokelan talon pohjoispuolella noin 100 metrin päässä sijaitsi pieni Peipuslampi. Koska Anders Pasasen suku todennäköisesti asui Jokelassa noin vuoteen 1790 asti, niin Peipposenmeri lienee sama kuin Peipuslampi. Kaskeamislupa koski siis aivan talon vieressä olevaa metsää.

Påhl Andersson ja Zachris Andersson Pasanen joutuivat vuonna 1786 riitoihin Leskelän tilan torpparin David Toivasen kanssa. Toivanen asui Joenniemen torpassa Jokelan talon kohdalla joen vastakkaisella puolella. Kuopion käräjillä torppari "Taavetti" väitti veljesten rikkoneen hänen aitauksiaan, minkä Zachris Pasanen kiisti. Påhl osti 1790-luvun alussa itselleen tilan Ala-Hipan järven länsipäästä Pahkalahdesta. Tähän tilaan kuului myös Pahkaniemen sotilaan torppa, josta joutui lähtemään torppari Pehr Räsäsen perhe. Räsäset asuivat 1810-luvun tienoilla Lastukosken eteläpuolella Vinkinsaaressa. Zachris Andersson Pasanen asui käräjäkirjojen mukaan 1790 - luvun alussa todennäköisesti Sänkimäessä Wuotjärveltä sinne muuttaneen Anders Parviaisen taloudessa. Zachriksen vaimon Beata Parviaisen näkökyky huononi. Hän jäi asumaan Sänkimäkeen sukulaisensa Anderssin luokse.

8. Syytetty Gabriel Tuovinen Suuriaho


Suuriahon talo Wuotjärvi Suuriaho Laajalahden itäpuolella vuonna 2008. Peltojen ensimmäinen tunnettu omistaja oli Per Ivarsson Pasanen. Ivar oli Pasalan osakas vuonna 1760. Gabriel Tuovinen Laajasta muutti tilalle ennen vuotta 1776 torppariksi.
Seuraavaksi ruukin omistaja luki syytöksensä Laajan talon entiselle vävylle Gabriel Tuoviselle, joka hänen mukaansa asui Wuotjärvellä torpparina. Gabriel oli siirtynyt vuoden 1770 tienoilla isänsä kruununtilan asukkaaksi Nilsiään, mutta isä Anders oli häätänyt poikansa pois tilalta. Tuovinen oli kaatanut kaskea Tervalammin takaisella maalla, josta hän edellisenä kesänä oli korjannut satona 400 lyhdettä. Virtasaaren kaskeltaan Tuovinen oli saanut 100 lyhdettä ruista. Kyseinen saari sijaitsee Hipanniemen kärjessä. Mustanlahden kaskesta 6 kapan eli 9,25 aarin ohrakylvöstä oli kertynyt satoa 2 tynnyriä eli 3,3 hehtolitraa. Sato oli siis ollut 10-kertainen kylvöön nähden. Hehtaarisadoksi tulisi tämän mukaan laskien lähes 36 hehtolitraa. Jos ohran hehtolitran painoksi oletetaan 62 kg, niin hehtaarisato olisi ollut noin 2200 kg. Tervalammilla Lastulahteen menevän tien varrelta Gabriel oli saanut satona viljaa 2 tynnyriä.

Lisäksi Tuovinen oli kaatanut Suurenahonniemeltä kaskea kahdesta eri kohtaa. Tervajoen takaa hän oli saanut 20 konttia naurista. Kaikki nämä vahingonteot olivat tapahtuneet ruukin verolle ostetulla maalla. Tigerstedt halusi käräjillä selvityksen kaskien tuotosta, jonka pitäisi kuulua ruukin omistajalle eli hänelle itselleen. Siihen aikaan torpparit maksoivat maanomistajalle kolmasosan kaskisadosta maanosana. Tuoviselta kapteeni vaati tuomarinpalkkioiksi 50 taalaria hopearahaa.

Gabriel myönsi kaskihakkuut. Hän teki myös muutaman korjauksen kapteenin syytteisiin. Tammikuun 24. päivänä Tigerstedt esitti käräjillä vuonna 1770 Tuovisen kanssa solmimansa sopimuksen. Jälkimmäisen mukaan sopimus oli vain jokin kirjoitelma, jonka hän kiisti solmineensa. Tolpån mukaan Tuovisella oli Pasalan torpan asukkaana oikeus kasketa tilalla vapaasti ilman ruukin omistajan lupaa. Hän oli tilivelvollinen vain Pasalan tilan asukkaille. Tigerstedt kiisti tämän. Myös Forsberg väitöskirjassaan jättää tämän Tolpån puolustuspuheen pois, jolloin Tuovinen näyttää asian nopeasti lukien suureltakin rikolliselta!? Ruukin välikäräjät kuitenkin määräsivät Tuoviselle vahingonteoista 100 hopeataalarin sakot ja 20 taalaria hopeaa tuomari Aganderin palkkioiksi. Tolpå esitti syytetyn puolesta vastalauseen tähän päätöksen. Aganderin mukaan Tuovinen voisi jättää valituksen 45 päivän kuluessa eli viimeistään 9. maaliskuuta 1776. Sakkojen maksamisen varmistamiseksi piti löytyä luotettavat takuumiehet.

Kiinnostava tässä yhteydessä on varanotaari Tolpon puolustuspuhe. Hän toi tässä yhteydessä hyvin tarkasti esiin ruukkien verolle joutuneiden kruununtilojen vanhojen asukkaiden ja torppareiden oikeudet ja velvollisuudet. Kuninkaan päiväyksellä 23.9.1747 antaman ohjeen mukaan asukkailla olisi oikeus hyödyntää tilaansa. Heillä ei olisi ruukkia kohtaan muita velvollisuuksia, kuin että he toimittavat sille veroina hiiltä ja tekevät siellä päivätöitä. Kuitenkin, koska Strömsdahlssin ruukki oli ollut poissa käytöstä pitkiäkin aikoja, täytyisi näiden ruukin verolla olevien tilojen talonpoikien verot selvittää vuosittain. Ruukin historiasta nähdään, että Tigerstedtin yhtenäisen omistuskauden aikana vuosina 1770 – 1787 ruukilla valmistettiin rautaa varmasti vain vuosina 1778 ja 1780. Ruukin tilojen asukkaat voisivat kasketa näillä tiloilla tarpeensa mukaan. Vuosittain sovitut verot eivät saisi kuitenkaan ylittää sitä, mitä ne ovat muilla tämän seudun tilojen talonpojilla. He saisivat nauttia myös näiden tilojen torpparien päivätöistä ja muista veroista (kappale lisätty 15.11.15 PP:n vanhasta artikkelista vuodelta 2008, josta maininta mm. Pasasen suku 1 s. 69).

Käräjien päätöksessä Gabriel Tuovisen kohdalla kuitenkin todettiin, että kuninkaan useat ohjeet ovat jättäneet ruukin omistajalle vapaan määräysvallan näillä ruukin verolle myydyillä tiloilla. Siten tilojen asukkaat eivät saa ilman omistajan lupaa käyttää metsiä muualla, kuin mihin tämä määrää. Tuoviselle määrättiin 100 hopeataalarin sakot sekä vaadittiin korvaamaan Tigerstedtille aiheutetut vahingot sekä maksamaan 20 hopeataalaria tuomarin palkkiota, koska ruukin omistaja oli ”oli joutunut varsinaisen tuomarin esteellisyyden takia hankkimaan ylimääräisen tuomarin”. Tätä päätöstä johdosta Tuovinen ja Tolpo esittivät tyytymättömyytensä. Sen johdosta heidän täytyy jättää valituskirjelmänsä 45 päivän kuluessa Turun Hovioikeutta varten sekä hankkimaan sakkojen suorittamisen varmistamiseksi luotettavat takuumiehet. Tämä sama valitusoikeuden mahdollisuus tuotiin aina esille jokaisen syytetyn talonpojan ja torpparin syytekirjelmän lopussa. Gabrielille määrättyjen sakkojen suuruutta kuvaa tieto, että 100 taalarilla olisi siihen aikaan saanut hyvän orihevosen. Tuovisen asiaa Tigerstedt käsitteli käräjillä tavallista pitempään. Hän oli ensimmäinen syytetyksi joutunut ruukin verotilojen torppari (PP:n vanha artikkeli vuodelta 2008).

Gabriel Tuovinen kuten myös muut jäljempänä mainitut torpparit olivat Pasalan isäntien sukulaisia. Siten heidän silloinen asemansa Pasalan tilalla oli ehkä parempi verrattuna siihen, että he joutuisivat ulkopuolisen keinottelijan eli Tigerstedtin torppareiksi. Pasalan torpparit eivät olleet maksaneet maanosia Pasalan isännillekään, koska nämä olivat vuonna 1775 haastaneet torpparinsa tästä asiasta oikeuteen. Vastaajat olivat kertoneet, että ruukin omistaja Tigerstedt oli kieltänyt heiltä maanosien maksamisen talonpojille.

9. Syytetty torppari Zachris Zachrisson Pasanen Lastulahti


Lastulahden torpan mäki Lastulahti, jonka takana mäellä sijaitsi Lastulahden torppa. Torpassa asui vuonna 1647 torppari Olof Utriainen. Veljekset Påhl ja Zachris Andersson Pasanen saivat vuonna 1787 Isossajaossa tilansa Lastulahdesta.
Tammikuun 24. päivänä kapteeni ja ritari Tigerstedt esitti myös syytteet vuonna 1745 syntyneelle Zachris Zachrisson Pasaselle. Tämän ritari oli vuoden 1770 sopimuksella "hyväksynyt torppariksi" ruukin alaiselle verotilalle. Zachris asui Lastulahden rannalla olevassa torpassa. Hänen olisi pitänyt edellä mainitun sopimuksen mukaan katsella itselleen uusi torpan paikka ja muuttaa sinne Mikkelin päivään mennessä vuonna 1771. Torppari oli luvatta tehnyt kaskihakkuita ja korjannut satona Talvilahden kupeelta 400 lyhdettä ruista, Lohikorven maalta ohraa 7 tynnyriä eli noin 11,5 hehtolitraa. Edellisen alueen toisesta kaskesta hän oli saanut 2 tynnyriä ohraa. Talvilahti sijaitsee Wuotjärvessä Lastukosken suulla.

Vuonna 1775 Pasanen oli kaatanut kaskea Witasniemen kupeelta, jossa hänellä oli 8 kapan eli reilun 12 aarin ruiskylvö. Tämä niemi sijaitsee Syvärissä Lapinsaaren lähellä. Lastulammin maalla Zachrissilla oli 3 kapan ja Kumpuniemen pohjoispuolella Syvärinjärvessä sijaitsevassa Riitasaaressa 5 kapan ruiskylvöt. Edellä mainitusta saaresta Pasanen oli pannut matalaksi "ruukin metsää" lähes yhden tynnyrinalan verran. Riitasaaren kuten Riitasalonkin omistusoikeudesta Pasaset ja nilsiäläiset olivat riidelleet jo 1650-luvun tienoilla. Tigerstedt oli löytänyt vielä muitakin Zachriksen tekemiä metsätuhoja. Tämänkin Pasasen pitäisi joutua vastaamaan näistä tihutöistään ja antamaan niistä saamansa hyödyn Pasalan tilan "veronnauttijalle" Tigerstedtille.

Kapteeni vaati Zachris Pasaselta 50 taalarin verran hopearahaa ylimääräisen tuomarin eli Aganderin kustannuksiksi. Zachrsis väitti, että hänen äitinsä Helena Hackaratar oli torpan isäntä, jolle kuuluisi vastuu torpan asioissa. Hän olisi siis väärä henkilö vastaamaan kapteenin haasteeseen. Kapteeni arveli, että tämä Zachriksen väite on "perätöntä rappiota", koska "hän oli hyväksynyt" tämän vuoden 1770 sopimuksella torpparikseen. Lisäksi Pasasen äiti oli vanhuudenheikko ja asui vain loisena torpassa. Hänen kuulemisensa olisi tarpeetonta. Wuotjärven Leskelän tilalta kotoisin ollut Helena Hackaratar oli syntynyt vuonna 1723, joten hän oli tähän aikaan noin 53-vuotias. Tigerstedt toi tässä yhteydessä julki myös vuonna 1770 Pasasen kanssa tekemänsä torpparisopimuksen. Sen mukaan pienet luvalliset kaskensa Zachris saisi polttaa vain sellaisilla paikoilla, joissa ei syntyisi vahinkoa ruukin hiili- ja tukkimetsille. Zachris Pasanen kiisti tehneensä tämän sopimuksen. Avustajan varanotaari Tolpån mukaan Zachris asui Pasalan tilan vanhassa torpassa, jonka peltoihin tilan asukkailla on estämätön määräysvalta. Tällöin kuuluisi tunnustaa tämän torpan peltojen tuotosta maanomistajan osuus Pasasille. Lastulahden torppa oli ollut asuttu jo 1640-luvun lopussa.

Välikäräjät myötäilivät päätöksessään Tigerstedtin tulkintaa. "Zachris Pasanen on vasta muutama vuosi sitten tullut asumansa torpan asukkaaksi, johon hänen äitinsä ei ilman maanomistajan lupaa voi asettua asumaan torppariksi. Oli myös yleinen tapa tällä seudulla ottaa tervettä ja työkykyistä väkeä torppareiksi, jotta nämä voisivat elättää ikääntyneitä vanhempiaan". Pasaselle tuomittiin 100 hopeataalarin sakot, jonka lisäksi hänen kylvämistään ja nyt vielä kasvamassa olevien kaskien sadosta kolmasosa menisi maanomistajalle Tigerstedtille, kolmasosa kruunulle ja kolmasosa kihlakunnalle. Tässä asiassa Tigerstedt turvautuisi ruukin entiseen osakkaaseen varakruununvouti ja hovisihteeri Henrik Martinihin. Tuomari Aganderin palkkioksi määrättiin tästä lyhyestä mutta "vaativasta" työstä 20 hopeataalaria, mikä vastasi reilusti kahden ruistynnyrin arvoa.

10. Syytetty torppari Zachris Pehrsson Pasanen Lastulahti


Edellä mainittuna päivänä kapteeni ja ritari Tigerstedt esitti syytteet myös vuonna 1751 syntyneelle Zachris Pehrsson Pasaselle. Tämänkin ritari oli vuoden 1770 sopimuksella hyväksynyt torppariksi ruukin alaiselle Pasalan verotilalle. Zachris Pasanen asui myös Lastulahden rannalla olevassa torpassa. Hän oli ilman lupaa kaatanut kaskea ruukin verolle hankitun tilan mailla Lastukosken eteläpuolella Vinkinsaaressa, josta torppari oli saanut 100 lyhdettä ruista. Lastulahdessa Lastulammin läheltä oli kaatunut "ruukin metsää" kaskeksi 10 kapanalan ja 3 kapanalan verran kahdessa eri paikassa. Lohikorven maalla ilmeisesti Syvärin järven Lohilahden lähellä metsätuhoja oli syntynyt 10 kapanalaa eli yli 15 aaria. Oli tämäkin Pasanen varsinainen metsänhaaskaaja.

Pasanen myönsikin nämä "tihutyönsä", jotka hän oli tehnyt kuten muut Pasalan tilan asukkaat. Mies tuomittiin näiden käräjien päätöksellä 100 hopeataalarin sakkoon ja maksamaan 16 taalaria ylimääräisen tuomarin palkkiona. Sakkojen suorittamisen varmistamiseksi oli löydyttävä luotettavat takuumiehet. Pasanen esitti tyytymättömyytensä välikäräjien päätökseen.

11. Syytetty torppari Henrik Parviainen


Lastukoski Syvärin suuntaan Lastukoski Syvärin suuntaan kuvattuna. Kosken vasen ranta oli Pasasten maata. Siitä alkaa Lastuniemi. Kosken itäpuolella "Pisanmäen päivärannalla" asui jo 1620-luvun lopulla Henrik Hartikainen. Vuonna 1756 ruukin patruuna Abraham Nordström suunnitteli sahan perustamista Lastukoskeen. Kosken yläpuolella näkyvien lähimpien veneiden kohdalla liikennöi lossi ennen Lastukosken sillan rakentamista. Kosken putouskorkeus on ollut ennen Syvärin pinnan laskua ainakin 2,5 metriä.
Tammikuun 25. päivänä eli keskiviikkona syytteet joutui kuulemaan Pasalan tilan torppari Henrik Parviainen, jolla oli myös samanniminen poika. Henrikit lienevät olleet sotilas Henrik Parviaisen ja Beata Pasasen perikuntaa. Henrik oli edellisenä kesänä luvattomasti kaskennut Tanskanlahden maalla 20 kapan ruiskylvön verran. Tervaniemellä Koiherin (Koisserin)vieressä oli kaatunut 16 kapanalan kaski. Lastutaipaleella Henrikin 8 kapanalan kaski oli vielä kylvämättä. Koisseri sijaitsi Tervaniemen itärannalla Hartikaisten maalla.

Taas Tigerstedt vaati kaskeajaa edesvastuuseen ja korvauksia ruukin hiili- ja tukkimetsissä tehdyistä tuhotöistä. Ruukin metsät olivat aivan rappiolla. Parviainen myönsi kaadetut kasket, mutta pyysi päästä vapaaksi syytteistä. Hän selitti olevansa vain yksinkertainen mies. Lautamiehet myös vahvistivat, että Parviainen oli yksinkertainen ja säyseä mies, joka voidaan helposti ylipuhua tekemään kaikenlaisia tekoja. Tigerstedt sanoi tietävänsä tämän. Niinpä hän vaati Parviaiselta korvaukseksi joka kolmannen lyhteen rukiista ja neljäsosan ohrakasvuston sadosta. Muiksi kustannuksiksi kapteeni halusi 20 taalaria.

Kun maaliskuussa käsiteltiin uudelleen Parviaisten tekemisiä, niin Tigerstedt väitti vanhemman Henrikin aiheuttaneen metsäpalon Pönttöniemellä ja kaataneen Muuraisvirran maalta tukkeja ilmeisesti muiden henkilöiden toimesta. Muuraisvirta sijaitsee Lastukosken suulla. Nuorempi Henrik oli varanimismies kersantti Tarfvonin mukaan varastanut ja vieläpä rukouspäivänä kirveen jostain Wuotjärveltä sekä oli kaiken kukkuraksi tapellutkin. Varkaita ja häiriköitä koko Parviaisten sukukunta!

Välikäräjät ottivat huomioon Parviaisen yksinkertaisuuden ja sen, että hänet voidaan helposti ylipuhua. Kihlakunnan "välikäräjille oli tunnettua, että ruukille kuuluvien tilojen asukkaat, saadakseen itselleen enemmän voimaa, yrittävät käyttää hyväkseen yhtä jos toistakin henkilöä, jolla itsellään ei tähän ole syytä, suorittamaan kaskihakkuita asukkaille"! Käräjillä oli siis melkoinen ennakkoasennoituminen haastettuja kohtaan. Nämä olivat kieroja lurjuksia ja tuholaisia. Viaton haastaja ritari Tigerstedt vain puolusti omaisuuttaan näitä varkaita vastaan.

12. Tigerstedtin korvausvaatimukset ja uudet torpparisopimukset



Taustalla Taaton talon rakennuksia. Taaton talon rakennuksia Ylä-Hipan järven yli kuvattuna. Taustalla näkyy Nilsiän Kinahmin mäki, jonka korkeus on 314 m merenpinnasta lukien. Taatonjärvi, jonka rannalla Pasasilla oli vuoden 1664 maakirjan mukaan erillispalsta, sijaitsee rakennusten takana. Taatolla asui 1810-luvun alkupuolelta lähtien luutnantti Elias Dahlström ja hänen jälkeensä vuodesta 1834 alkaen rovasti Brofeldtin leski tyttärineen. Kirjailija Juhani Aho vieraili Taatolla sukulaistensa luona. Ruukin kirjurin poika Elias Dahlström oli ennen Taatolle tuloaan asioinut Ruotsin siirtokunnassa Ipanemassa Brasiliassa Sao Paulon lähellä (10). Tällaisissa maisemissa mammutit ovat eläneet 20 000 vuotta sitten.


Juankosken ruukin välikäräjät siis keskeytyivät lauantaiksi 27. tammikuuta, koska Kuopion uuden läänin maaherra Boije piti pitäjänkokousta Kuopiossa. Kapteeni Tigerstedt ja tuomari Agander olivat erityisesti kutsut maaherran puheille 16. tammikuuta päivätyllä kutsukirjeellä. Kun välikäräjät jatkuivat maanantaina 29. tammikuuta, niin paikalla oli vain ruukin omistaja Tigerstedt. Tiistaina 30. tammikuuta vain muutama haastettu oli ilmaantunut käräjäsaliin. Vielä keskiviikkona tammikuun viimeisenä päivänä käräjiltä puuttui lukuisa joukko haastettuja.


Tiistaina 30. tammikuuta kuitenkin joitakin haastettuja oli tullut käräjäsaliin. Tigerstedt vaati rikkomusten tekijät tuomiolle ja korvaamaan aiheuttamansa vahingot. Hän painosti talonpoikia ja torppareita uusiin sopimuksiin; jälkimmäisiä jopa häädön uhalla. Pasasten naapuriksi Taatonjärven rannalle oli noin vuonna 1769 perustanut talonsa Nilsiän tilan numero 2:n osakas Olof Andersson Tuovinen. Tuovinen oli luvatta kaskennut Riitasalolla ja Petärinmäellä. Tigerstedt väitti häntä torppariksi ja vaati tätä lähtemään talosta, ellei uutta torpparisopimusta syntyisi. Torpan ritari aikoi panna seuraavana vuonna autioksi.


Ruukin omistaja toi käräjille vuonna 1771 Olof Tuovisen kanssa solmimansa torpparisopimuksen, jonka mies kiisti. Veroina ja korvauksina Tigerstedt vaati Tuoviselta 50 lästiä hiiltä tai maksamaan jokaisesta puuttuvasta lästistä rahana 2 taalaria. Yksi lästi oli noin 2 m3 hiiltä. Olof joutuisi istumaan pitkiä rupeamia hiilimiilunsa äärellä, ennen kuin 100 m3 hiiltä olisi poltettu (ehkä noin 190 päivätyötä eli 1/2 vuotta!). Seuraavana kesänä Olofilta vaadittiin 12 päivätyötä, joiden arvoksi ritari määräsi 21 1/3 äyriä työpäivää kohti. Muita kustannuksia mies joutuisi maksamaan 20 taalaria; kaikki hopearahassa. Tuovisen tulisi lähteä vuoden 1777 irtisanomispäivänä torpastaan, ellei hän sitä ennen solmi uutta torpparisopimusta. Kasketa Olof ei saisi, ellei maksaisi ruukin omistajalle maanosaa kaskisadosta.

Taaton isäntä 84-vuotiaana Taaton isäntä Kalle 84-vuotiaana Taatonjoen rannalla. Kalle hiihti talvella vain 1200 km. Vastakkaisella rannalla ollut tiilitehdas paloi 1930-luvulla. Tehdas oli ruukin omistama.
Lastulahden rannalla asuva torppari Zachris Pehrsson Pasanen oli ollut ritari Tigerstedtin mukaan vuodesta 1772 lähtien ilman torpparisopimusta. Käräjäpöytäkirjan mukaan Pasanen myönsi solmineensa kesällä 1770 torpparisopimuksen ruukin omistajan kanssa! Puuttuvina suorituksina vuosilta 1770 - 1776 Tigerstedt vaati Zachrikselta vuoden 1777 kevään aikana suoritettavaksi 60 lästiä hiiltä tai vastaavan summan rahana. Lästin arvo olisi 2 taalaria.

Lisäksi Pasasen tulisi maksaa veroina 3 kuormaa eli ainakin 450 kg heinää tai 3 taalaria kuormaa kohti rahana, 6 parmasta eli noin 150 kg olkea. Parmas olkea, joka sisälsi 24 lyhdettä , olisi arvoltaan 2 taalaria. Kesäkuorma heinää painoi noin 150 kg ja talvikuorma noin 300 kg (9). Zachrissin tulisi tehdä päivätöitä ruukille 42 kappaletta. Päivätyön arvo olisi 21 1/3 äyriä. Kaikki edellä mainitut summat olivat hopearahassa. Pasanen lähtee Lastulahden torpastaan ensi keväänä, ellei sitä ennen tee uutta torpparisopimusta. Muina kustannuksina Zachrissin tulee suorittaa ruukin omistajalle hiilipuiden ajossa 12 päivätyötä hevosen kanssa.


Tigerstedt esitti myös torppari Zachris Zachrisson Pasaselle edellisen kaltaisen sopimuksen sopimuksen. Koska miehellä ei ilmeisesti ollut omaa hevosta, niin muina korvauksina hiilipuiden ajamisen sijaan hänen tuli maksaa 10 taalaria rahana.

13. Syytettyjen talonpoikien passiivista vastarintaa


Kun välikäräjät jatkuivat Kuopiossa pidetyn pitäjänkokouksen jälkeen, niin kävi ilmi, että talonpoikia edustanut varanotaari Tolpå oli lähtenyt pois. Sitä ennen hän talonpoikien tietämän mukaan olisi kieltänyt käräjille haastettuja talonpoikia ja torppareita enää saapumasta käräjille. Tolpå oli varmaan havainnut, että käräjien toiminta ei ollut aivan normaalia. Tigerstedt uhkaili, että ne, jotka nyt uskalsivat olla poissa, pannaan tulemaan seuraaville käräjille kruunun virkamiesten kyyditsemänä. Hän myös panisi poisjääneet syytteeseen ja vaatisi näiltä korvauksia. Välikäräjille nyt saapunut lautamies Anders Leskinen Wuotjärveltä Suottalasta kertoi kuulleensa Tolpån edellä kerrotun kiellon joltain Heikkiseltä. Lautamies Leskisen puoliso Helena oli syytetyn Påhl Pettersson Pasasen sisar. Ruukin välikäräjät keskeytettiin. Niitä oli päätetty jatkaa torstaina 7. maaliskuuta.

Vuotjärvi Suottala Wuotjärvi Suottala Selkälänniemen tyvessä idästä päin kuvattuna. Tähän muutti asumaan luultavasti jo Jöns Leskinen 1600-luvulla. Jöns toimi lautamiehenenä vuosina 1651 - 1684. Siihen aikaan lautamiehen työ oli paljon monipuolisempaa kuin nykyisin. Talossa asui 1770-luvulla lautamies Anders Leskinen puolisonsa Helena Pasasen kanssa. Taustalla näkyy Tervamäkeä.
Maaliskuussa alkaneille käräjille ruukin omistaja oli tuonut varmuuden vuoksi myös virkavaltaa. Läsnä oli kruunun apulaisnimismies kersantti Carl Tarfvon. Varsinaisia lautamiehiä paikalla oli kaksi: Olof Hardikainen Jännevirralta ja Anders Leskinen Wuotjärveltä. Apulaislautamiehiksi oli haalittu Eric Niskanen Jännevirralta, Christer Vartiainen Akonvedeltä, Johan Pitkänen Melaniemeltä, Olof Vartiainen Västinniemeltä ja Ivar Leskinen Wuotjärveltä Selkälästä. Muutamat käräjille haastetut olivat olleet matkoilla, kun nimismiehet Tarfvon ja Johan Malm olivat yrittäneet viedä heille haasteita. Toimitusvoudin toimen saanut Malm omisti maatilan Nilsiässä. Hänen poikansa Carl Malmista tuli Suomen Sodan sankari.

Kun välikäräjät jatkuivat maaliskuun 7. päivänä, niin käräjät odottelivat turhaan myöhään iltapäivään asti haastettujen tuloa. Muutama tammikuussa poissa ollut haastettu kuitenkin ilmestyi paikalle, joten käräjiä voitiin jatkaa. Vielä maaliskuun 8. päivänä perjantaina esimerkiksi murtolahtelaiset ja wuotjärveläiset haastetut loistivat poissaolollaan. Silloin apulaisnimismies kersantti Tarfvon lupasi tuoda nämä poissaolijat käräjille. Tigerstedt oli saanut 3. helmikuuta maaherra Boijelta ja 8. helmikuuta hovisihteeri ja varakihlakunnantuomari Martiniilta luvan tuoda vastaan hangoittelevat haastetut käräjille vaikkapa kruunun virkamiesten eli nimismiesten avulla. Samoin hän oli hankkinut maaherra Boijelta itselleen myönteisen lausunnon varatuomari Aganderin esteellisyydestä toimia käräjien tuomarina. Tyytymättömät nilsiäläiset aikoivat Elias Tuovisen johdolla vielä valittaa maaherran päätöksestä Turun Hovioikeuteen. Kuitenkin osa nilsiäläisistä suostui vastaamaan saamiinsa haasteisiin. Vielä maanantaina maaliskuun 10. päivänäkin käräjät odottelivat turhaan puoleen päivään asti ruukin talonpoikien saapumista. Ilmeisesti Pasasetkaan eivät olleet vielä paikalla.

14. Raippapaalu käräjäsalissa


Tuohiköyttä Wuotjärvi Harju. Tuohiköyttä Wuotjärven Harjulla.
Eipä Tigerstedtkään odotellut aivan toimettomana haastamiensa talonpoikien saapumista. Vaasan Hovioikeus tutki jälkikäteen näiden välikäräjien tapahtumia. Se antoi tästä riita-asiasta lausuntonsa päivämäärällä 24. maaliskuuta 1783. Samalla se siirsi riidan Kuopion käräjien ratkaistavaksi. Talonpoikien valituksen kohteena olivat olleet maaliskuun 11.- 13. päivien tapahtumat. He olivat toimittaneet hovioikeuteen välikäräjien lautamiesten Ivar Leskisen, Krister Vartiaisen, Anders Hartikaisen, Olof Vartiaisen ja Eskill Hackaraisen sekä talonpoikien Bertill Rissasen ja Petter Ericsson Hackaraisen päivämäärillä 21. joulukuuta 1780 ja 17. lokakuuta 1781 annetut todistajanlausunnot.

Kun asiaa käsiteltiin talvella 1786 Kuopion käräjillä, niin todistajat kertoivat, että Tigerstedt oli yrittänyt pakottaa ruukin talonpoikia verosopimuksiin ulosmittauksilla ja raipoilla uhkailemalla. Käräjäsaliin (sen viereen/ J.Forsberg) oli pystytetty raippapaalu rautarenkaineen. Raipanantajaksi oli nimetty ruukin renki Isac Kettunen, jonka tehtävänä oli ollut antaa raippoja ruukin verotilojen talonpojille. Tigerstedt oli pyytänyt varatuomari Aganderilta lupaa antaa raippoja ruukin talonpojille. Tuomari ei kuitenkaan ollut suostunut tähän pyyntöön. Kun välikäräjille haastettuja talonpoikia oli tullut käräjäsaliin, Tigerstedt oli erään lautamiehen mukaan osoitellut raippapaalua ja sanonut: "Hei miehet, katsokaas mikä tuolla on!". Raippapaalu oli kuitenkin poistettu seuraavana päivänä. Pitäisikö sittenkin säilyttää vanha käräjien lautamiesjärjestelmä, johon nyt kovasti suunnitellaan muutoksia? Ainakin käräjien toiminnan valvominen saattaisi muutoksen seurauksena huonontua.

15. Tigerstedtin kovia rangaistusvaatimuksia


Tigerstedtin välikäräjillä esittämät rangaistusvaatimukset olivat kovia. Hän vaati Ruukin talonpojilta vahingoistaan tavallisesti 80 - 100 hopeataalarin korvausta tai raipparangaistusta sekä uusien verosopimusten solmimista. Jotkut syytetyt saivat suorittaa osan edellä mainituista summista vankeustuomiolla. Esimerkiksi käräjät tuomitsivat nilsiäläiselle Olof Piriselle vahingonteoista ruukin metsissä 100 hopeataalarin sakot, joita köyhä mies ei voinut maksaa. Koska Olof oli jo 80-vuotias ja sairaalloinen, niin hänen ei arvioitu kestävän mitään raipparangaistusta eikä myöskään vankeutta vedellä ja leivällä. Tigerstedt suostui "huojentamaan" miehen sakot niin, että Olof voisi suorittaa kaksi kolmasosaa sakoista eli 66 hopeataalaria 28 päivän vankeudella ilman vettä ja leipää "utan vatten och bröd". Nilsiäläiselle Olof Taskiselle langetettiin myös 100 taalarin sakot. Niistä hän olisi voinut suorittaa kaksi kolmasosaa istumalla 20 päivää vankilassa vedellä ja leivällä "vid vatten och bröd" (tarkistus: po. ilman vettä ja leipää) . Taskinen oli yli 50-vuotias, rutiköyhä ja raihnainen. Hänenkään ei arveltu kestävän ruumiillista rangaistusta eli raippoja.

Myös Niemelän tilan vanha emäntä lautamies Petter Pasasen leski Christina Hämälätär sai 100 hopeataalarin sakot. Kun leski valitteli "köyhyyttään", niin Tigerstedt huojensi emännän sakot saamaan tapaan kuin Olof Piriselle. Christina Hämälätär oli 75-vuotias ja raihnainen. Hän ei siten kestäisi raipparangaistusta. Niinpä leski voisi suorittaa kaksi kolmasosaa sakoistaan 28 päivän vankeudella ilman vettä ja leipää "utan vatten och bröd". Tuskin lesken leivänkulutus muutenkaan oli kovin suurta. Vesi olisi voinut kyllä olla tarpeen ainakin muutaman kerran viikossa. Tietenkin leski olisi voinut juoda veden asemesta neljä viikkoa vain pelkkää paloviinaa.

16. Naisten ja lasten vastarintaa


Wuotjärven naisia ja lapsia Wuotjärven tomeria emäntiä Jokelan kaivolla noin vuonna 1920. Edessä Maria Pasanen ja tämän äiti Eeva-Stina Pasanen. Maria hoiti miehensä kuoleman jälkeen tarmokkaasti Jokelan taloa.
Kun Kuopion syyskäräjillä vuonna 1785 selviteltiin näiden ruukin välikäräjien tapahtumia, niin näiden välikäräjien lautamiehinä toimineet västinniemeläinen Olof Vartiainen ja wuotjärveläinen Ivar Andersson Leskinen kertoivat, että wuotjärveläiset ja nilsiäläiset käräjille haastetut olivat maaliskuussa käräjien toisena tai kolmantena päivänä lähettäneet vaimojaan, poikiaan ja veljiään käräjäsaliin. Ivarin mukaan tämä naisten ja lasten tulo oli tapahtunut heti, kun "sopimukset" oli solmittu. Myös Vartiainen yhtyi tähän muistitietoon. Siellä nämä olivat esittäneet vastalauseensa Tigerstedtin sanelemista "verosopimuksista", jotka käräjät olivat vahvistaneet. Tigerstedtin mukaan tähän he eivät olleet oikeutettuja. Lisäksi Selkälän isäntä Ivar Leskinen kertoi, että kun ylimääräisiä henkilöitä oli tullut käräjäsaliin, oli tuomari Agander heti noussut ja lähettänyt lautamiehet pois. Sitten käräjät olivat jatkuneet 3,5 viikkoa sen jälkeen eli luultavasti huhtikuun 12. päivänä 1776. Siten nämä ylimääräiset henkilöt olivat ilmeisesti tunkeutuneet käräjäsaliin maaliskuun 13. päivänä (korjaus: 14. päivänä), jolloin välikäräjät siltä erää päättyivät.

Käräjäsaliin oli tunkeutunut kaikkiaan 13 henkilöä. Hovioikeuden tutkinnan mukaan heidän joukossaan olivat olleet wuotjärveläiset Påhl Andersson Pasasen puoliso Apollonia Hardikatar, Påhl Pettersson Pasasen puoliso Walborg Kockotar sekä poika Zachris, Påhl Påhlsson Pasasen puoliso Helena Parviatar ja Olof Tuovisen puoliso Margetta Taskitar. Olof asui Nilsiän kylän puolella Taatonrannalla.

Hovioikeudessa käydyn "pöytäkirjan" mukaan käräjäsaliin tunkeutuminen olisi tapahtunut vasta 12. huhtikuuta 1776. Tämän päivämäärän hovioikeus oli ilmeisesti saanut tuomari Aganderilta tai Tigerstedtiltä (se löytyi näiden tekemästä käräjien pöytäkirjasta). Jälkimmäinen päivämäärää sopi hyvin Tigerstedtille. Silloin mitään painostusta tai uhkailua ei olisi tapahtunut maaliskuussa "solmittujen" verosopimusten yhteydessä. Lisäksi ruukin omistaja yritti muutaman todistajansa avulla selittää vuoden 1786 talvikäräjillä, että raippapaalu olisi pystytetty vain erään varkaan rankaisemista varten. Tämä rangaistava olisi ollut edellä mainittu "kirvesvaras" Henrik Parviainen. On ilmeistä, että välikäräjien pöytäkirja tai ainakin osa siitä on kirjoitettu vasta joskus jälkikäteen! Tuomarina toiminut Carl Agander kuoli vuoden 1783 lopussa flunssaan.

17. Niemelän tilan isäntäväen syytteiden uusi käsittely maaliskuussa


Entistä kaskimaata Entistä kaskimaata aikaisin keväällä Hipanniemellä.
12. maaliskuuta vuonna 1776 käsiteltiin Niemelän isännän Påhl Persson Pasasen ja hänen äitinsä "luvattomia" kaskeamisia ruukin hiili - ja tukkimetsissä. Välikäräjien lautamiehet vaihtuivat jatkuvasti. Nyt ylimääräinen lautamies Johan Pitkänen Melaniemeltä matkusti kiireisiinsä vedoten pois. Hänen paikkansa lautamiehenä otti verotalonpoika Samuel Thomasson Ahonen Nilsiästä. Jo aikaisemmin oli lautamies Olof Hartikainen lähtenyt pois. Hänen tilalleen oli lautamieheksi kutsuttu Tigerstedtin naapuri talonpoika Pehr Hiltunen Juankosken Akonvedeltä.

Käräjille tullut Niemelän tilan emäntä Christina Hämälätär myönsi, että Tígerstedtin löytämät kasket oli kaadettu hänen käskystään. Kaatoihin oli kuitenkin ruukin omistajan lupa, joten hän pyysi välikäräjiltä vapauttavaa päätöstä saamastaan haasteesta. Tigerstedt kiisti antaneensa kaskeamislupaa. Silloin Pasaset kutsuivat esiin todistajansa, jotka olivat Pasalan sotilas Henrik Härd eli Savolainen, loinen Pehr Ivarsson Pasanen ja sotilas Hins Leijonin eli Leskisen leski Susanna Pärnätär. Pasalan tilan edellinen sotilas Leskinen on taiteilija Juice Leskisen esi-isä. Nämä todettiin esteettömiksi todistajiksi. Kymmenen vuotta myöhemmin ruukin kirjanpidosta kuitenkin ilmeni, että Henrik Härdillä ja Ivar Pasasella oli Juankosken ruukilta otettuja velkoja. Ivar oli menettänyt Pasalan tilan Suurenahon maansa joitakin vuosia aikaisemmin.

Sotilas Härdin todistuksen mukaan Tigerstedt oli eräänä kesäsunnuntaina vuonna 1774 antanut Påhl Pettersson Pasaselle luvan kasketa ilman mitään ehtoja niin paljon, kuin tämä halusi. Härd ei myöskään uskonut, että ehtona olisi ollut maanosan maksaminen, kuten siihen asti oli ollut. Tigerstedt oli antanut kaskeamisluvan muillekin Pasasille, mikäli nämä käyttäytyisivät siivosti ja kohtuullisesti ruukin omistajaa kohtaan.

Ivar Pasanen kertoi matkustaneensa keväällä vuonna 1774 Påhl Pettersson Pasasen kanssa ruukille. Hän oli silloin kuullut, että Tigerstedt oli antanut isännälle luvan kasketa sen vuoden tarvetta vastaavan määrän, kunhan tämä vain suorittaisi ruukin omistajalle maanosan kaskisadosta. Tähän Påhl Pasanen ja muutkaan Pasaset eivät kuitenkaan olleet silloin halukkaita, joten asian ratkaisu oli siirtynyt.

Susanna Pärnätär kertoi Tigerstedtin olleen kesällä 1774 eräänä sunnuntaina Wuotjärvellä, jossa Pasaset olivat koolla. Nämä olivat yrittäneet yhdellä leiviskällä kapahaukea saada Tigerstedtiltä kaskeamisluvan. Tigerstedt oli kuitenkin myöntänyt luvan vain 5 tai 6 tynnyrinalan kaskeen. Tätä määrää kaskimaita Pasaset eivät uskoneet tilalta löytyvän. Silloin Tigerstedt oli kehottanut Pasasia kaskeamaan Nilsiän kylän mailla. Kiireisiinsä vedoten hän oli käskenyt isäntiä tulemaan ruukille tekemään kaskeamisasiasta tarkempia sopimuksia.

Tigerstedt kiisti antaneensa kesällä 1774 Pasasille vapaata kaskeamisoikeutta. Hänen mukaansa kaskialueet piti ennakolta tarkastaa ja kaskista piti maksaa hänelle maanosa. Sitten hän esitti taas Niemelän tilan asukkaiden "rikkeet" kolmelta edelliseltä vuodelta. Luvattomia kaskihalmeita oli löytynyt Mustanlahden maalta, Kopralahden pohjasta, Hipanniemeltä ja tällä niemellä sijaitsevalta Riukutaipaleen maalta. Todistajien mainitsemia luvallisia kaskia oli ollut Tervalammin lähellä ja Pönttöniemellä. Satona oli korjattu ruista, ohraa, vehnää ja naurista. Joissakin kaskipelloissa oli silläkin hetkellä kasvusto ja osa niistä oli vielä kylvämättä. Ruukin omistaja vaati Niemelän isäntäväeltä kaskien tuottoa itselleen, kaskenkaatajia edesvastuuseen ja korvauksia aiheutetuista vahingoista. Kaskeamiskiellot hän kertoi talon asukkaiden saaneen jo vuonna 1765 suoritetun talonkatselmuksen yhteydessä.

Tervalampi. Wuotjärven matala Tervalampi, josta vedet virtaavat vasemmalta Ylä-Hippaan. Lammella pesii usein joutsenia. Vanha tie Lastulahteen kulki jo 1700-luvulla suurin piirtein paikalla, josta kuva on otettu.
Eri yhteyksissä tulee ilmi, että kaskeamiskieltoja olisi annettu 26.5.1765, 4.2.1771 ja 19.2.1773. Niistä oli kuulutettu Kuopion kirkossa ja Nilsiän kappelikirkossa. Jälkimmäinen kielto oli saatu maaherra Ramsayltä, joka oli vieraillut ruukilla. Tammikuussa, esittäessään syytteensä Taaton Olof Tuoviselle, Tigerstedt oli kertonut "maaherran valistaneen rahvasta tällä kiellolla". Ruukin omistajan mukaan vuoden 1771 kielto voidaan löytää hovisihteeri ja varakruununvouti Henrik Martinilta, joka siis oli entinen ruukin osakas.

Välikäräjät myötäilivät Tigerstedtin mielipiteitä. Todistajien mainitsemat lausunnot kaskeamisluvista käräjät tulkitsi vain erikoistapauksissa annetuiksi. Erityisesti otettiin huomioon todistaja Ivar Pasasen lausunto, jonka mukaan Tigerstedt olisi antanut luvan kasketa vain maanosaa vastaan. Käräjien päätösasiakirjassa lausutaan: "Koska kapteeni Tigerstedt ajatteli ajan mittaan saada ruukista hyötyä, niin ei olisi mahdollista, että hän olisi äskettäin antanut luvan kaataa kaskeksi ruukin hiilimetsiä. Vanhemmista kaskistakin täytyisi Tigerstedtille tulla joitain etuja ja maksuja, samoin kuin edellisenä kesänä kaadetuista kaskista". Kovin hyvin välikäräjät ymmärsivät ruukin omistajan ajatuksen kulkua.

Välikäräjät tuomitsivat Niemelän tilan asukkaat 100 hopeataalarin sakkoihin. Yhden työpäivän arvo oli 21 1/3 hopeaäyriä, joten sakkojen arvo oli melkoinen. Pasaset joutuisivat korvaamaan "luvattomien" kaskiensa tuoton vuodesta 1774 lähtien. Ne piti jakaa kolmeen osaan: kuninkaalle ja kruunulle, kihlakunnalle ja maanomistajalle eli kapteeni Tigerstedtille. Tilan asukkaiden tulisi maksaa kapteenille korvauksina 4 tynnyriä 13 kappaa ruista, 8 kappaa vehnää, 3 tynnyriä ohraa, 30 konttia naurista, 4 parmasta ruisolkea, 0,5 parmasta ohra - ja vehnäolkea sekä 4 tynnyriä akanoita.

Mikäli Påhl Pasanen maksaa nämä korvaukset rahana, niin ruistynnyrin arvo olisi 8 taalaria, vehnä - ja ohratynnyrin 7 taalaria molempien, kontin nauriita 2 2/3 äyriä, parmaksen olkea 1 taalari ja akanatynnyrin 8 äyriä; kaikki hopearahassa. Akanoita käytettiin karjan rehuna. Viime syksynä kaadettujen luvattomien kaskien tuotto kuuluisi Tigerstdtille. Luvallisten kaskien tuoton vastaajat saisivat pitää, kun maksaisivat "maanomistajalle" tavallisen maanosan eli kolmasosan sadosta. Lisäksi kapteeni vaati oikeudenkäyntikuluiksi 36 taalaria hopeaa. Tätä tuomiota vastaan Påhl Pettersson Pasanen ja hänen äitinsä Christina Hämälätär esittivät tyytymättömyytensä.

18. Tigerstedtin vaatima uusi sopimus Niemelän isännälle


Seuraavana päivänä eli keskiviikkona Tigerstedt esitti Påhl Pasaselle ja hänen äidilleen Christina Hämälättärelle uuden verosopimuksen. Sitä ennen välikäräjät oli käsitellyt Laajan talon isännän Påhl Påhlsson Pasasen rikkeet. Nyt ruukin omistaja vaati, että Niemelän tilan haltijat suorittavat ensi vuonna kapteenille 3 tynnyriä ruista, 3 tynnyriä ohraa sekä 30 taalaria hopearahaa. Peltojensa sadosta he suorittavat kapteenille tänä ja ensi vuonna neljäsosan sekä siitä eteenpäin kolmasosan. Poikkeuksina tästä ovat pellava 12 kappaa ja hamppu sekä 2 kappaa herneitä, jotka kylvetään heidän peltoonsa ja joista ei makseta mitään maanosaa. Hampusta valmistettiin siihen aikaan mm. nuotat ja kalaverkot.

Vanha nauriskuoppa. Vanha nauriskuoppa Hipanniemen metsäkumpareessa vanhojen Hannonniittyjen luoteispuolella. Nauriit säilöttiin syksyllä naurismaiden lähellä oleviin maakuoppiin, joista niitä sitten talven mittaan haettiin syötäväksi.

Hiiliveron, jonka Pasanen on tähän asti sopimuksen mukaan maksanut rahana, maksetaan ensi vuonna hiilellä (edellinen epäselvä: "then kohl, har å Pasanen enligt contract upburit penningar, betales nästa wår med kohl". Kuitenkin Pasasen "päältä" lienee kannettu rahaa hiilestä , vrt s.274). Ne sopimuserimielisyydet, jotka edellisiltä laamannin käräjiltä oli viety hovioikeuteen, lopetetaan nyt ja kumotaan, samoin kuin kaikki tähänastiset kiistat. Vuonna 1770 Tigerstedtin tekemän "sopimuksen" mukaan Påhl Pasasen hiilivero oli 17 lästiä eli 34 m3 vuodessa hintaan 3 taalaria lästiltä. Ruukin omistajan esittämä sopimus Laajan isännälle Påhl Påhlsson Pasaselle oli lähes samanlainen kuin Niemelän isännälle esitetty sopimus. Ruukin välikäräjät hyväksyivät Tigerstedtin Pasasille esittämän sopimuksen. Se olisi lainvoiman saatuaan tehnyt isäntäväestä ruukin lampuoteja. Maaliskuun "sopimuksia" vastaan monet talonpojat protestoivat heti lähettämällä käräjille vaimojaan ja poikiaan esittämään vastalauseensa. Tämä otettiin myöhemmin huomioon asian loppuselvittelyissä. "Sopimukset" eivät siis olleet saaneet talonpoikien hyväksyntää, vaan ne oli ilmeisesti tehty pakolla.


Mainittakoon, että vuonna 1774 tehtiin muutamilta Kuopion pitäjän tiloilta virallinen ojitusilmoitus Kuopion käräjillä. Sen tekivät mm. Wuotjärven Pasaset ja Leskiset. Jälkimmäisten ilmoituksen toi Kuopion syyskäräjille lautamies Anders Pelkonen Ivar Andersson Leskisen puolesta. Tila oli käyty tarkastamassa 29. heinäkuuta 1774. Ivar Andersson Leskinen oli ojittanut Saarilahen ja Katronlammen välisuota 42 syltä pitkillä ojilla ja tehnyt väliojia "tvärdiker " yhteensä 1270 syltä. Tämän suon tarkastusmiehet olivat arvioineet "rukiin kylvön jälkeen 6 tynnyrin " eli noin 3 ha pelloksi. Työtä he olivat kehuneet hyväksi ja sangen paljon maksaneeksi.

Pasaset olivat ojittaneet Ylä-Hipan järven pohjoisrannalla Honkaniemen suon sekä Mustanlahden ja Kopralahden välisuon Hipanniemen tyvessä. Lisäksi oli ojitettu myös edellä mainitut Haasianiemen ja Hipanniemen suot. Suoviljelmistä saatiin melko hyviä satoja. Ojitetut suot jätettiin usein heinäniityiksi. Ne olivatkin Leskisille ja Pasasille tarpeen, sillä he olivat menettäneet rantaniittynsä veden alle, kun Tigerstedtin Juankoskeen 1770-luvun alussa rakentama pato nosti Wuotjärven veden pintaa. Leskiset menettivät 50 kuormaa eli ainakin 7 500 kg tuottavat niittynsä veden alle. .

Huom.! Forbergin väitöskirjan mukaan (s.274) Tigerstedt antoi vuoden 1776 välikäräjillä Pasasille "luvan" raivata pelloksi ja niityiksi mm. Honkaniemen suon, Kopralahden suon ja Haasianiemen suon. Tigerstedt aikoi tarkastaa ojitukset! Ne olivat siis jo raivattu ja ojitettu sekä tarkastettu vuonna 1774. Tämä on epätarkuus välikäräjien pöytäkirjassa, Samalla se vahvistaa käsitystä, että pöytäkirja on kirjoitettu vasta jälkikäteen joistain epätarkoista muistiinpanoista! Pasasilla ei ollut aluksi käytössään mitään pöytäkirjan otetta!

Valveutuneet Nilsiän kappeliseurakunnan asukkaat perustivat vuonna 1782 ojittajan virankin, johon valittiin Henrik Parviainen Wuotjärveltä. Muualla Savossa, kuten esimerkiksi Ristiinan pitäjässä, talonpoikien suorittama soiden ojitus pääsi vauhtiin vasta 1800-luvulla (5). Vuonna 1755 syntyneen ojittaja Henrikin isä oli Anders Parviainen ja äiti Carin Påhlintytär Lesketär. Anders taas oli sotilas Henrik Parvaisen ja Beata Pasasen poika. Henrikistä tuli Laajan talon isäntä, kun hän nai Laajan isännän Påhl Pasasen lesken Helena Parviaisen.

19. Turpiin tuli ruukin verojen ulosmittauksissa Nilsiässä


Verojen perintää Nilsiässä Ruukin kirjuri Dahlström ulosmittaa veroja Nilsiässä.
Vuoden 1776 kuluessa kävivät nimismies Simon Labbard, ruukin uusi kirjuri Lars Eric Dahlström ja varalautamies Eric Niskanen Jännevirralta ulosmittaamassa Nilsiän kylästä ilmeisesti Tigerstedtin määräämiä suorituksia ruukille. Sakkopöytäkirjoista ilmenee, että nilsiäläinen talonpoika Olof Taskinen oli saanut 10 taalarin sakot, koska oli uhkaillut nimismiestä. Talonpoika Knut Kuosmanen ja tämän vaimo Kirsti Hukatar olivat kutsuneet nimismies Labbardia ja varalautamies Niskasta ryöväreiksi, josta myös heille määrättiin 10 taalarin sakot.

Knut Kuosmasen poika Petter Kuosmanen oli hyökännyt nimismiehen kimppuun ja antanut tälle korvapuustin. Tästä seurasi pojalle 10 taalarin sakot. Nimismiehelle ei tullut sen kummempia vammoja. Lisäksi Petter oli lyönyt kirjanpitäjä Dahlströmiä kolmesti. Kirjurin lyömisestä tuli lisää sakkoja 20 taalaria. Petter oli jaellut myös varalautamies Niskaselle korvapuusteja ja lyönyt tätä käteen. Taas pojan sakkosumma kasvoi. Dahlström oli tullut Ruotsista Tigerstedtin palvelukseen ainakin jo syksyllä 1774. Nilsiässä tämän Savossa tunnetun suvun esi-isä tutustui nyt ensi kerran lähemmin paikallisiin asukkaisiin. Eräästä asiakirjasta selviää, että Kuosmasten puumerkit olivat ilmestyneet asiakirjaan, joka teki heistä ruulin lampuoteja. Kuosmaset eivät olleet edes paikalla, kun tätä sopimus lopullisesti solmittiin. Sopimuksen kopiosta (Forberg) nähdään, että nämä puumerkit on kirjoitettu kaikki samalla siistillä kasialalla käyttäen talonpoikien nimien etukirjaimia. Tähän Kuosmaset eivät olisi pystyneet, koska siihen eivät pystyneet edes paikalla käynyt tuttu lautamieskaksikko Niskanen ja Heikkinen. Myöskään lautamies Leskinen Vuotjärveltä ei asiakirjojen mukaan osannut kirjoittaa nimiensä etukirjaimia, vaan käytti puumerkkinään vaakasuoraa sahanterän muotoista murtoviivaa.

Koska ulosmittaajat olivat olleet virantoimituksessa, seurasi siitä Petter Kuosmaselle vielä 100 taalarin lisäsakot. Petterin tiedettiin kuitenkin olleen keuhkosairas, joten hän ei kestäisi ruumiillista rangaistusta. Niinpä hän voi sovittaa sakot 8 päivän vankeudella ilman vettä ja leipää. Poikaa oli siis uhannut raipparangaistus. Myös Petterin isä ja äiti voivat muuttaa sakkonsa 4 päivän vankeudeksi veden ja leivän kanssa. Olof Taskinen voi sovittaa sakkonsa 4 parilla raipanlyöntejä. Asian käsittely siirtyi kuitenkin hovioikeuteen.

20. Valituksia hovioikeuteen ja kuningas Kustaa III:lle


Wuotjärvi Jokela Wuotjärvi Jokela elokuussa vuonna 2007.
Pasasten ja nilsiäläisten valitus ruukin välikäräjien antamista tuomioista ja "sopimuksista" Turun Hovioikeuteen Zachris Andersson Pasasen johdolla ei onnistunut syksyllä 1776. Zachris asui Wuotjärvellä Jokelan talossa. Valittajat eivät olleet edes tienneet, millä tavalla ruukin välikäräjistä pitäisi valittaa hovioikeuteen. He eivät olleet saaneet välikäräjien kirjallista otetta asiasta. Se saattoi olla vielä tekemättä tuomari Aganderilta?! Näin ollen he eivät pystyneet määräajassa jättämään oikeudelle varsinaista valituskirjelmäänsä. Sen jälkeen Pasalan tilan päämies Påhl Pettersson Pasanen oli muiden wuotjärveläisten ja nilsiäläisten talonpoikien edusmiehenä käynyt valittamassa välikäräjien päätöksistä Vaasan Hovioikeudelle.

Tieto Pasasen käynnistä Vaasan Hovioikeudessa löytyy vuoden 1779 Kuopion talvikäräjiltä. Tällöin Påhl Pasanen syytti nilsiäläistä talonpoikaa Bertill Rissasta siitä, että tämä oli kutsunut häntä varkaaksi. Bertill asui Nilsiän Keskisillä. Pasanen oli Rissasen todistajien mukaan vaatinut Bertililtä yhtä taalaria kuparirahaa korvauksena hänen Vaasan kaupunkiin tehdystä matkastaan. Tämä matka oli koskenut Strömsdahlssin ruukin ja talonpoikien välisiä riitajuttuja. Siten Påhl Pasanen oli ehkä jo vuonna 1778 käynyt valitusmatkalla Vaasan Hovioikeudessa.

Valitus Vaasan Hovioikeuteen oli ilmeisesti myös ollut tulokseton. Sen jälkeen Påhl Pasanen oli käynyt 1780-luvun taitteessa valittamassa asiasta kuningas Kustaa III:lle. Vaasan Hovioikeuden päätöksestä vuodelta 1783 selviää, että kuningas oli "hakijoiden alamaisesta pyynnöstä" sallinut Turun Hovioikeuteen viedyn riita-asian uudelleen käsittelyn. Valittajien piti uuden määräajan kuluessa toimittaa oikeuteen valituskirjelmänsä. Kun Tigerstedt esitti vuonna 1786 Kuopion kärjillä tämän riita-asian kustannuslaskelmansa, niin siitä käy ilmi, että hän oli vuonna 1780 joutunut toimittamaan selvityksiä tekemisistään myös kuninkaalle.

Perimätiedon mukaan "Jokelan talon isäntä" Paavo Pasanen oli käynyt kolme kertaa jalkaisin Pohjanlahden ympäri kulkien Tukholmassa kuninkaan luona hakemassa oikeutta (6). Perimätieto tosin liittää nämä tapahtumat ruukin johtaja Ekholmiin, joka 1800-luvun alussa yritti saada haltuunsa Pasasille Isossajaossa jääneet tilat. Todennäköisesti Paavo kävi Tukholmassa vain kerran, mutta Vaasan Hovioikeudessa useampia kertoja. Paavo Pasanen oli Isonjaon aikaan Niemelän tilan isäntä. Tilalla oli sekä Jokelan että Niemelän talot.

Påhl Pasasella oli hovioikeudessa valtakirjat wuotjärveläisiltä Påhl Påhlsson Pasaselta, Påhl ja Zachris Andersson Pasaselta sekä nilsiäläisiltä Knut ja Olof Piriseltä, Olof Kuosmaselta, Olof Taskiselta, Olof Tuoviselta ja talonpojan Anders Taskisen leski Carin Kovottarelta. Valittajien tavoitteena oli kumota "verosopimukset", jotka ruukin omistaja oli heille välikäräjillä 11.- 13. maaliskuuta 1776 järjestellyt. Lisäksi valitus oli koskenut Tigerstedtin vaatimia ja välikäräjien tuomitsemia korvauksia luvattomista kaskihakkuista. Erityisesti talonpojat halusivat saada oikeudelta lausunnon, kuinka paljon heidän tulevaisuudessa vuosittain tulisi suorittaa veroja majuri Tigerstedtille. Hovioikeus siis siirsi riita-asian käsittelyn Kuopion käräjille.

Myös muita ruukin verotilojen asukkaita oli käynyt Tukholmassa. Petter Kuosmanen Nilsiästä ja Murtolahdesta kotoisin olleet Hämäläiset ja Pentikäiset riitelivät talvella vuonna 1781 Kuopion käräjillä Tukholman matkan kustannuksista. Myös he olivat vuoden 1780 vaiheilla käyneet kuninkaan (hovioikeuden) puheilla.

21. Riidan oikeuskäsittely


Tigerstedtin toimista vaikeuksiin joutuneiden kruununtilallisten edustajina käräjöinnissä toimivat Zachris Andersson ja Påhl Pettersson Pasanen Wuotjärveltä. Valittajien tavoitteena oli siis kumota uudet verosopimukset ja kaskenpoltoista tuomitut korvaukset,jotka Tigerstedt oli heille määrännyt ruukin välikäräjien avustuksella. Sopimukset olisivat voimaan tullessaan tehneet heistä ruukin lampuoteja maanosineen ja vuokrineen. Se olisi ollut heidän mukaansa vastoin päiväyksillä 13. joulukuuta 1753 ja 10. heinäkuuta 1762 Kuninkaallisen Kamarikollegion antamia päätöksiä, joilla heidän asumansa kruununtilat oli määrätty ruukin omistajien verolle. Edellisellä päivämäärällä oli joutunut ruukin verolle Pasala ja jälkimmäisellä Nilsiän kruununtilat 2, 4 ja 5. Tietenkin Tigerstedtin toiminta välikäräjillä haluttiin panna kyseenalaiseksi.

Taistelu everstiluutnantin arvon hankkineen Tigerstedtin ja hänen alustalaistensa Pasasten sekä nilsiäläisten välillä oli ollut kovaa. Talonpojat iskivät todistajien avulla siihen, että ruukin omistaja oli uhkaillut heitä "sopimusten teossa" ulosmittauksilla ja raipparangaistuksilla. Raippapaalu oli pystytetty käräjäsaliin (tai sen alueelle) Strömsdahlssin Rautaruukilla maaliskuun käräjillä vuonna 1776.

Haastetuksi joutunut Tigerstedt halusi oikeuden tutkivan, mikä oli aiheuttanut kaksi tulipaloa ruukilla, useita palovahinkoja hiilenpoltossa, taloissa ja virkarakennuksissa. Myös hiilenpolttoon tarkoitettuja halkoja oli palanut. Hovioikeuden päätösasiakirjan mukaan ruukin omistaja väitti, että hänen päänsä menoksi olisi tehty väijytyksiä. Hän epäili myös, että verotilojen asukkaat olivat tahallaan sytytelleet metsäpaloja. Vuonna 1772 tulipalo oli tuhonnut masuunin, vasarapajan ja hiilihuoneen. Vuonna 1778 paloi ruukin masuuni ja tulva tuhosi manufaktuurilaitoksen (2). Tulvan osasyynä oli ilmeisesti Tigerstedtin toimesta Juankoskeen rakennettu pato. Wuotjärven veden pinta oli nyt pysyvästi aikaisempaa korkeammalla.

Hovioikeus (po. Tigerstedt) ei katsonut suopeasti sitä, että talonpoikien vaimoja, lapsia ja muita sukulaisia oli tunkeutunut käräjäsaliin. Tämän välikohtauksen päivämääräksi Vaasan Hovioikeus (po. Ruukin välikäräjät käräjät) oli siis kirjannut 12. huhtikuuta 1776.

Taisteluvälineitä Pasasten taisteluvälineitä Wuotjärven Harjulla. Alla vuonna 1799 valmistettu kivimankeli.
Joroisten Torstila kartano. Joroisten Torstilan kartano. Sen naapurina sijaitsee Järvikylän kartano. Vuonna 1779 Torstilassa oli monia pieniä rakennuksia, jotka paloivat. Päärakennus oli noin 10 m x 10 m ja siinä oli lasi-ikkunat. Tigerstedtin kuoleman jälkeen Torstilassa asui hänen leskensä Brita Aminof vuoteen 1807 asti. Sen jälkeen kartanossa asui mm. aditööri Karl Wilhelm Malm. Oliko hän sama mies, joka valtasi Kuopion takaisin venäläisiltä toukokuun alussa vuonna 1808?
Tigerstedt kärsi näihin aikoihin muitakin huomattavia menetyksiä. Everstiluutnantin Torstilan rusthollissa Joroisissa syttyi tulipalo 4. huhtikuuta vuonna 1779 pääsiäisenä jumalanpalveluksen aikaan. Tämän kartanon Tigerstedt oli saanut monien vaiheiden kautta nimiinsä keinottelemalla sen entisen omistajan lesken ulos tilalta. Tässä häntä oli avustanut Turun Hovioikeuden auskultantti ja myöhemmin hovisihteerin arvon hankkinut Joachim Friedrich von Burghausen. Torstilassa oli ollut palon syttyessä vain pari naista. Vahingot olivat suuret. Tämä ritaria kohdannut onnettomuus olisi pitänyt kuuluttaa Savon kirkoissa. Vahingon korvaamiseen olisi pitänyt osallistua kaikkien Savossa olevien Tigerstedtin lukuisten tilojen asukkaiden. Herra itse oli ollut tulipalon sattuessa valtiopäivillä Tukholmassa. Myöhemmin paloi myös Tigerstedtin asuma Engelnesin kartano Joroisten Kotkatlahden tienoilla. Siinä yhteydessä Tigerstedt yritti rahastaa ylimääräisiä korvauksia palamattomista rakennuksista, mutta lautamies Tuovinen piti tässä asiassa Joroisten asukkaiden puolia.

Kun Tigerstedtin vastaisia riita-asioita pyrittiin käsittelemään Kuopion käräjillä, niin häntä ei usein vastaajaksi edes uhkasakkojen voimalla. Vuoden 1781 kesäkäräjien aikaan hänen edustajansa ruukin tarkastaja Dahlström ilmoitti, että hänen päämiehensä makasi sairaana Kuopion pappilassa. Siellä sairasta kävivät haastattelemassa tuomari ja kolme lautamiestä. Kun syksyllä vuonna 1783 Kuopion käräjillä luettiin Pasasten ja nilsiäläisten sekä ruukin omistajan välisestä riita-asiasta Vaasan Hovioikeuden päätös ja majuri Tigerstedtin nimi "huudettiin", niin tämä ei ollut paikalla. Lautamies Johan Pitkänen Melaniemeltä ja todistaja Mats Rautiainen Kaavin Vehkalahdelta vakuuttivat miehen saaneen ajoissa kirjallisen haasteen. Haastajien edustajat Påhl ja Zachris Pasanen olivat paikalla.

Ritari oli poissa vielä seuraaviltakin Kuopion talvikäräjiltä. Silloin hän oli ilmeisesti Joroisissa. Hänet velvoitettiin tulemaan seuraaville syyskäräjille. Kuitenkin hän oli haastanut riistaveteläisen Nils Vartiaisen näille käräjille, joilla hänen edustajanaan toimi hovisihteeri von Burghausen. Tigerstedt ilmestyi vuoden 1784 syyskäräjille. Hän selitteli esteitään ja valitteli huonoa tiedonkulkua. Laajan isännän Påhl Påhlsson Pasasen kuolema ja tämän perikunnan holhousasian järjestäminen antoi nyt ritarille lisäaikaa. Påhl Pettersson Pasanen otti kuolleen serkkunsa vaimon ja lasten holhoojan toimen. Hän oli jo 20-vuotiaana vuonna 1756 joutunut setänsä kuoleman jälkeen nyt kuolleen Påhlin holhoojaksi. Riidan käsittely siirrettiin vuoden 1785 talvikäräjille. Oikeus vapautti Tigerstedtin syksyllä vuonna 1783 saamista uhkasakoista, koska käräjien aikaan "hän todistettavasti oli maannut sairaana".

Kun asiaa käsiteltiin uudelleen vuoden 1785 Kuopion talvikäräjillä tammikuun 24. päivänä, oli Laajan talon holhousasiat saatu kuntoon. Tigerstedtin haastajien edustajat Påhl ja Zachris Pasanen olivat tietenkin paikalla, mutta ritari ja everstiluutnantti oli taas poissa. Tämä oli lähettänyt "hyvälle veljelleen" käräjätuomarille kohteliaan kirjeen, jossa hän selittelee poissaoloaan huonontuneella terveydentilallaan ja muilla syillä. Hän pyytää nöyrimmästi asian käsittelyn lykkäämistä seuraavaksi maanantaiksi. Kirjeen päiväys on 14. tammikuuta 1784 (!) Engelsnäs Joroinen. Allekirjoittajana on "kihlakunnantuomarin ja kunnioitetun herra veljen nöyrin palvelija G. Fried: Tigerstedt". Ritari Tigerstedt asui tavallisesti Räisälänrannan rusthollissa, jonka hän oli nimennyt ensimmäisen vaimonsa etunimen "Engel" mukaan Engelsnäsiksi.
Wuotjärven kaakkoisosaa Wuotjärven kaakkoisosan saaristoa. Näillä seuduilla on asuttu jo 8000 vuotta sitten. Vasemmalla näkyy Iso-Karkeisen saarta. Keskellä horisontissa sijaitsee Kellolahti, johon tuli jo 1380 -luvun alussa Ruotsin ja Novgorodin välinen rajapaikka Wehkataival. Kuva on otettu Juankosken ja Lastukosken väliseltä laivareitiltä elokuussa vuonna 2007.



Haastajien edustajat Pasaset olivat tuoneet näille talvikäräjille todistajikseen talonpojat Olof Vartiaisen Västiniemeltä ja Ivar Andersson Leskisen Wuotjärveltä. Nämä antoivat nyt lausuntonsa vuoden 1776 ruukin välikäräjien tapahtumista. Lausuntojen sisällöstä on kerrottu jo luvuissa 14 ja 16. Todistaja Vartiaisen mukaan Tigertedt oli raipparangaistuksilla uhaten yrittänyt saada ruukin verotilojen talonpoikia solmimaan lampuotisopimuksia. Raippapaalu rautarenkaineen oli pystytetty valmiiksi käräjäsaliin. Todistaja Leskisen mukaansa raippapaalu oli pystytetty jo sopimusten tekopäivää edeltävänä iltana. Tigerstedt oli käräjillä uhkaillut vastapuoltaan raipparangaistuksilla. Kun haastettujen vaimoja ym. oli tunkeutunut käräjäsaliin, niin käräjät keskeytettiin ja niitä jatkettiin vasta 3,5 viikon kuluttua, siis huhtikuussa. Väittelijä Forbergin mukaan Tigerstedt ja Agander olivat yhdessä lähteneet tämän jälkeen Pohjois- Karjalaan käräjille. Mitähän miehet olivat keskustelleet ruukinkäräjistä yhteisellä matkallaan?


Haastetun poissaolon takia riidan käsittely siirtyi taas. Sitä oli tarkoitus jatkaa vuoden 1785 syyskäräjille. Näille Tigerstedtin yritettiin saada uhkasakkojen avulla. Syyskäräjillä Tigerstedtin haastajien edustajat Påhl ja Zachris Pasanen olivat taas paikalla, mutta tälläkään kertaa ritari ei suvainnut saapua vastaajaksi. Ehkä Enonkosken sahan johtaminen oli hänen mielestään tärkeämpää kuin saada ratkaisu Juankosken ruukin kiistassa ?!

22. Tigerstedtin tappio vuonna 1786 ja ruukin myynti luutnantti Bennetille


Hipanniemi ja Virtasaari Vasemmalla Hipanniemen kärki. Oikealla Virtasaari. Kuvan Virtasalmea pitkin kulkee laivareitti Wuotjärven Petäjäselälle ja sieltä Lastukoskelle.
Viimein vuonna 1786 Kuopion talvikäräjillä saatiin Tigerstedt ja Pasaset vastakkain. Pasaset tekivät heti jääveiksi Tigerstedtin hankkimat todistajat. Nämä olivat ruukin rengit Itkonen, Hackarainen ja Weman sekä kahden ensin mainitun pojat. Pasaset olivat haastaneet miehet näille käräjille Wuotjärvessä sijaitsevilla Karkeisensaaren, Virtasaaren, Pärnäsaaren ja Petäjälahden niityillä tapahtuneesta luvattomasta heinänteosta. Saaret ja Hipanniemi kuuluivat virallisesti vielä Pasasille. Luvatonta heinänkorjuuta oli tapahtunut 10 vuoden ajan.

Pasasten todistajat olivat sotilas Henrik Leskinen, sotilaanleski Susanna Pärnätär ja piika Carin Leskinen. Sotilas Leskinen oli ilmeisesti Susanna Pärnättären poika. Haastetuista renki Thomas Itkonen oli poissa, joten riitaa ei voitu ratkaista. Tigerstedt syytteli Pasasia oikeuden peukaloimisesta. Ehkä hän oli oikeassa. Pasasistakin alkoi tulla käräjöinnin asiantuntijoita.

Pasasten todistajina olivat lautamies Johan Pitkänen ja heidän sotilaansa Lars Savolainen. Todistaja Pitkänen kertoi ensin vuonna 1776 Juankoskella pidettyjen käräjien tapahtumista. Tigerstedt oli haastanut Pasaset käräjilleluvattomasta kaskeamisesta ja halusi samalla tehdä näiden kanssa uudet verosopimukset. Käräjien toisena tai kolmantena päivänä käräjähuoneeseen oli tunkeutunut haastettujen vaimoja ja lapsia, jotka halusivat esittää tyytymättömyytensä verosopimusten teosta. Silloin ritari Tigerstedt oli ilmeisesti yllättyneenä sanonut: "Mikäs tämä hääväki on !". Tuomarina toiminut Agander oli noussut ja keskeyttänyt istunnon.

Pitkänen jatkoi. Käräjähuoneeseen oli pystytetty raippapaalu rautarenkaineen. Hän oli kuullut, että ruukin mies Isac Kettunen oli valittu raipanantajaksi. Samana aamuna Kettunen oli sanonut, että hänen tarkoituksenaan oli rangaista ruukin talonpoikia. Aamulla ruukin omistaja Tigerstedt oli pyytänyt varatuomari Aganderilta lupaa, että hän heti saisi antaa raippoja näille talonpojille. Tähän tuomari ei kuitenkaan ollut suostunut. Ritari oli käräjien alettua osoitellut raippapaalua ja sanonut: "Katsokaas nyt miehet, mikä tuolla on!".

Todistaja Härd eli Savolainen kertoi nähneensä eräänä aamuna raippapaalun käräjäsalissa juuri silloin, kun käräjillä käsiteltiin uusia verosopimuksia. Seuraavana päivänä olivat nilsiäläiset ja wuotjärveläiset lähettäneet vaimojaan ja lapsiaan esittämään valituksensa sopimusten tekemisestä. Sitten hän oli joutunut matkustamaan pois.

Väkeä Kuopion käräjillä Tauko Kuopion käräjillä.
Asian käsittely jatkui puolenpäivän jälkeen. Nyt Tigerstedtin todistajat varusmestari Jacob Zitting Muuruvedeltä ja hiilityöläinen Olof Jonasson muistelivat vuoden 1776 tapahtumia. Zitting kertoi olleensa käräjille haastettuna todistaakseen murtolahtelaisia talonpoikia vastaan. Hänkin kertoi nähneensä "hääväen" ja raippapaalun käräjähuoneessa. Myös todistaja Jonasson kertoi nähneensä raippapaalun. Se oli hänen mukaansa pystytetty jotain Henric Pursiaista varten, joka oli varastellut ruukilla. Zitting oli sotilasarvoltaan Tigerstedtin alapuolella, joten tällä saattoi olla vaikutusta hänen todistuksensa luonteeseen!

Tigerstedt oli haalinut vielä ylimääräisiksi todistajikseen lesken Anna Walgrenin ja piian Christina Kälbomin Wuotjärveltä. Walgren kertoi nähneensä raippapaalun välikäräjien loppupuolella. Muuta hän ei tiennyt. Kälbomin mukaan raippapaalu oli pystytetty erään varkaan rankaisemiseksi. Walgren ja Kälbom lienevät ruukin entisten tai nykyisten palkollisten sukulaisia.

Nyt Tigerstedt väitti, että välikäräjillä lautamiehinä toimineet ja Pasasten puolesta todistaneet Vartianen, Leskinen ja Pitkänen olisivat jäävejä, koska he itse olivat istuneet lautamiehinä näillä samoilla käräjillä. Molempien puolien päätodistajat tässä asiassa olisivat esteellisiä. Näin ollen asia pitäisi siirtää seuraaville käräjille. Kuopion käräjät kumosivat myöhemmin ruukin omistajan edellä esittämän väitteen. Käräjien mukaan tätä juttua oli käsitelty jo niin monta kertaa, että Tigerstedtin olisi jo pitänyt pystyä tuomaan esille kaikki mahdolliset todisteensa. Häntä vaadittiin viimeistään huomenna antamaan lopullisen vastauksensa saamaansa haasteeseen.

Seuraavana päivänä Tigerstedt esitti lopullisen "vastauksensa" . Sen ensimmäisessä luvussa hän yritti tehdä Pasasten todistajat jääveiksi edellä kerrotulla tavalla. Toisessa luvussa hän täysin kiisti uhkailut ja ulosmittaukset sekä raippapaalut. Ruukin herra vieläpä ilmoitti, että jos nämä käräjät jatkuisivat vielä 3 tai 4 päivää, niin hän voisi "lukemattomien todistajien avulla osoittaa, että ruukin talonpojat itsepintaisesti useiden päivien ajan hänen luonaan olivat anoneet juuri sen kaltaisia sopimuksia, joita välikäräjien tuomiot sisälsivät". Tigerstedt varmaan unohti kertoa, että talonpojat olivat suorastaan rukoilleet häneltä raippojakin. Vastauksensa kolmannessa luvussa ruukin omistaja väitti, että raippapaalu oli pystytetty vasta huhtikuussa varkaissa olleen Henric Parviaisen rankaisemiseksi. Neljännessä luvussa hän kertoi, että ruukin talonpoikien hovioikeuteen jättämät valitukset olivat vääriä ja mielettömiä. Ne olivat aiheuttaneet hänelle korvaamatonta vahinkoa, rahanmenoa ja tuhoa. Hän syytti talonpoikia petollisesta esityksestä, jolla he olivat johtaneet harhaan Kuninkaan Oikeutta. Häntä vastaan esitetyistä syytöksistä ei voitaisi todistaa pienintäkään määrää.

Sitten Tigerstedt esiintyi alistuneena, vääryyttä kärsineenä ja jumalan oikeudenmukaisuuteen luottavana miehenä. "Tiedän tarkkaan, mitä minulla on tämän jälkeen taas edessäni. Heidän hyväntahtoisuutensa määrää elämäni ja ajallisen hyvinvointini. Sama koskee myös itse ruukkia. Sen jälkeen, kun Nilsiän ja Hipanlahden tilat on ostettu ruukin verolle, on siellä sattunut laitoksille ja masuuneille kaksi totaalista tulipaloa. En voi sanoa, ketkä ovat tehneet nämä murhapoltot. Jumala on se, joka kaikki näkee ja ajallaan korvaa".

Ruukin omistaja pystyi taitavasti käsittelemään käräjäväen tunteita ja mielialoja. Ei tarvitse ihmetellä, jos monet ritarin kanssa vaikeuksiin joutuneet olivat kertoneet tulleensa petetyiksi ja harhaanjohdetuiksi. Pasalan tilan hän on sijoittanut Hipanlahden kylään.

Tigerstedt esitti oikeudessa myös käräjöintinsä kustannukset. Niiden korvaaminen vaikkapa jumalaan vedoten toisi selvää rahaa. Hänen kustannuslaskelmansa mukaan vuonna 1779 suurin kulu 10 riikintaalaria oli maksettu asiamiehelle, joka oli edustanut häntä Vaasan Hovioikeudessa. Vuonna 1780 häneltä oli mennyt 3 riikintaalaria, kun hän oli antanut alamaisimman selityksensä kuninkaalle. Kuninkaan lausunnon lunastamiseen oli kulunut 4 riikintaalaria. Valtuutetun asiamiehen pitäminen kuninkaan luona oli maksanut peräti 30 riikintaalaria. Vuosina 1781 - 1786 suurimmat menoerät olivat: vuonna 1781 10 riikintaalaria hovioikeudessa olevan asiamiehen palkkaan. Nyt istuttavilla käräjillä hän oli joutunut olemaan 16 päivää. Tähänkin oli kulunut 10 riikintaalaria. Kuudelle todistajalle kullekin oli hän maksanut 1 riikintaalarin ja 16 killinkiä eli yhteensä 8 riikintaalaria. Paljon oli kulunut rahaa kyyteihin, joita hän oli tehnyt joskus kahta hevosta käyttäen. Käräjöinnin kokonaiskustannuksiksi Tigerstedt oli laskenut 128 riikintaalaria. Laskun päiväys oli: Kuopiossa 1. helmikuuta 1786. Osattiin sitä näköjään rahastaa palveluilla jo yli 200 vuotta sitten.

Wuotjärveä Wuotjärven Petäjäsaaren yleinen venelaituri. Taustalla Pisa.
Loppulausunnossaan Kuopion käräjät totesivat ruukin talonpoikien valitukset hovioikeuteen ja kuninkaan luona esitetyn alamaisen anomuksen sekä Vaasan Hovioikeuden loppulausunnon vuodelta 1783. Nilsiän ja Wuotjärven kylien valittajat olivat nyt tuoneet oikeudelle täsmennyksensä asiasta. Käräjät mainitsivat Olof Vartiaisen, Ivar Leskisen ja Johan Pitkäsen todistajalausunnot, joiden mukaan raippapaalu oli pystytetty käräjähuoneeseen. Herra everstiluutnantti oli uhannut, että mikäli talonpojat olisivat vastahakoisia sopimuksiin, niin hän rankaisisi näitä raipoilla. Tämä on vastoin Kuninkaan, Kamarikolegion ja Vuorikollegion vuonna 1747 antamaa ohjetta. Täten käräjäoikeus kumoaa ja mitätöi ne verot, jotka välikäräjät 11.- 13. maaliskuuta vuonna 1776 oli määrännyt ruukin talonpoikien hallitsemille tiloille. Tästä seuraa, että herra everstiluutnantti ja ritari Tigerstedt haastajille antamansa "vastauksen" puutteellisten todisteiden tähden häviää asian. Ritarin tavat tunnettiin jo Kuopion pitäjässä niin hyvin, ettei hänen tunteisiin vetoamisensa enää tehonnut oikeudessa.

Kuopion käräjät eivät kuitenkaan tuominneet ritaria korvaamaan valittajille näiden oikeudenkäyntikuluja. Myöhemmin selviää, että Vaasan Hovioikeus oli laskuttanut näitä yhteensä 25 riikintaalarilla. Se oli kuitenkin tuominnut 10. kesäkuuta 1788 Tigerstedtin maksamaan valittajien kulut. Tieto oli saatu sotakomissaari Rochierilta 11. syyskuuta 1789. Hänen mukaansa summa tuli maksaa talonpojille Olof Taskiselle ja Olof Kuosmaselle (käräjät Kuopio 1793 § 648 s.1165). Mies itse istui jo tähän aikaan maanpetoksesta syytettynä vankeudessa. Zachris Andersson Pasanen oli haastanut muiden valittajien puolesta Hans Kuosamasen oikeuteen. Asiaa oli käsitelty näillä käräjillä jo( § 408). Summan oli käynyt nostamassa Hans Kuosmanen, joka Zachricsen mukaan ei ollut antanut muille mitään.

Syyskäräjillä vuonna 1793 (§ 328) käsitellään tätä korvausjuttua uudelleen. Talonpoika Zachris Pasasen oli täsmentänyt Tigerstedtin kuolinpesän suorittamaa maksujuttua. Asiassa mukana olivat haastajina Olof Pirinen, Pohl Olofsson - ja Anders Andersson Taskinen, Olof Tuovinen, Knut Pirinen, Mats Rongainen, Pohl Pettersson - ja Pohl Andersson Pasanen, Henrik Parviainen (ojittaja), Gabriel Rissanen, Henrik Ahonen, Pohl Hartikainen ja Adam Savolainen. Kyse oli siis 25 riikintaalarin korvausrahasta, jotka Hans Kuosmanen oli käynyt nostamassa kuolinpesältä. Hans sai sakot (Tigerstedtin kaltoinkohtelemia talonpoikia tai torppareita oli siis enemmän kuin Forberg esittää väitöskirjasssaan. Tätä korvausasiaa täydennetty 15.12.18)).


Tigerstedt kyllästyi suuria kuluja vaatineeseen ruukkiinsa ja sen hankaliin ja vihamielisiin alustalaisiin. Ruukin johtaja Ekholmin murhatutkimuksen yhteydessä vuoden 1810 jälkeen koottujen kuulopuheiden mukaan jopa haulikon laukaus olisi osunut mieheen. Ampujiksi "tiedettiin" edellä mainitut Olof Andersson Tuovinen Nilsiän Taatolta ja Zachris Andersson Pasanen (7). Ehkä everstiluutnantin itsesuojeluvaisto alkoi nyt toimia. Hänelle oli kertynyt velkojakin, joita alettiin karhuta. Kun varatuomariksi ylennyt Tolpå toimi erään tukholmalaisen velkojan lakimiehenä, niin hän varmuuden vuoksi haastoi Tigerstedtin oikeuteen sekä Joroisten että Kuopion käräjille. Hänkin tunsi jo varsin hyvin ritarin tavat.

Ruukin omistajalle oli alkanut tulla muitakin uhkia. Kuopion tienoille saapui noin vuonna 1781 Ruotsista monipuolinen upseeri luutnantti Stephan Bennet. Hän toimi mm. Kuopion paloviinatehtaan asioissa. Bennet oli tutkinut ruukin toimintaa ja havainnut sen kelvottomaksi. Hän toi vuoden 1786 Kuopion talvikäräjille muistion, jossa hän syytti Strömsdahlssin ruukkia ja sen omistajaa siitä, että laitos ei ollut pystynyt toimittamaan seudun rahvaalle tarpeeksi rautaa ja rautatuotteita. Tämä velvoite oli asetettu ruukin etuoikeusasiakirjassa. Käräjillä luettiin kokonaan vuodelta 1746 peräisin ollut ruukin perustamisasiakirja. Raudan kulutus seudulla oli nyt maanviljelyksen kehittyessä kasvanut.

Puuluistimen terä Vanha puuluistimen terä, joka lienee taottu Juankosken ruukilla valmistetusta raudasta.
Luutnantti Bennet hankki Syvärinjärven pohjoispäässä sijaitsevan Kärsämäen tilan, jonne hän aikoi perustaa oman ruukin Somsajoen rannalle. Tämän joen nykyinen nimi on Atronjoki. Maanmittarikin oli jo kartoittanut tilan. Tigerstedt kuitenkin myi ruukin ja sen omistukset vuonna 1787 luutnantti Bennetille. Hän keskittyi sen jälkeen vain maaomistuksiensa hoitamiseen ja kartuttamiseen sekä erityisesti Enonkosken sahan toimintaan ja Venäjän puukauppaan.

23. Tigerstedtin tuho ja hänen päävastustajiensa myöhempiä vaiheita


Lopulta kuitenkin ruukin entinen omistaja Georg Friedrich Tigerstedt koki ansaitsemansa kohtalon. Tämä ahne ja kiero ritari teloitettiin venäläisten vakoojana 29. joulukuuta vuonna 1790 Rantasalmen kirkolla. Ritarin aikomuksena oli ollut saada koko Rantasalmen pitäjä omakseen sen jälkeen, kun venäläiset olisivat valloittaneet Suomen. Tässä tarkoituksessa hän oli vakoillut venäläisten hyväksi. Savolaiset joukot kuitenkin yllättäen voittivat Rantasalmella Parkumäessä 21. heinäkuuta 1789 tapahtuneen taistelun. Tällöin Tigerstedtin petos paljastui. Ruotsin armeijan everstiluutnantti löydettiin jostain rakennuksesta: kertojasta riippuen sikalasta, myllystä tai ladosta, venäläisen upseerin asepuvussa. Erään tiedon mukaan joku ritarin alustalainen olisi paljastanut herransa piilopaikan. Vaasan Hovioikeus tuomitsi Tigerstedtin kuolemaan 21. toukokuuta 1790 (3).

Synkkiä pilviä Tigerstedtin taivaalle alkoi nousta synkkiä pilviä.
Viimeiset kuukautensa ritari Georg Friedrich Tigerstedt vietti Kuopion kolkossa vankilassa; samassa, johon hän itse vuonna 1776 ruukin välikäräjillä olisi pannut Niemelän tilan vanhan emännän 75-vuotiaan Christina Hämälättärenkin. Mitkähän olivat miehen mietteet ennen päänsä menetystä? Vaimon Brita Aminoffin armonanomus Kustaa III:lle oli saanut tylyn vastaanoton. Kuninkaan kerrotaan lausuneen: "Kasvata pojistasi parempia alamaisia kuin näiden poikien isä on!" (2).

Tuomion täytäntöönpanoa lykätäkseen Tigerstedt oli tekeytynyt sairaaksi. Ritarin sukulaiset olivat lahjoneet Kuopion vankilan vartiopäällikön, mutta ehkä vankilassa istuminen "ilman vettä ja leipää" ja vain pelkän paloviinan juominen oli heikentänyt miehen kunnon. Tigerstedt ei enää ollut jaksanut lähteä pakoon (3).

Tigerstedtin wuotjärveläinen päävastustaja Påhl Pettersson Pasanen toimi ennen syksyllä 1809 tapahtunutta kuolemaansa monissa luottamustehtävissä. Hän oli kirkon kuudennusmies, erään riidan puolueeton lautamies Kaavin käräjillä ja ainakin syksyllä 1807 Kuopion verolautakunnan jäsen yhdessä Nilsiän kappalaisen Anders Johan Brofeldtin kanssa. Nilsiän ensimmäiseksi kirkkoherraksi valittu Brofeldt on kirjailija Juhani Ahon isoukki. Påhl teki syytinkisopimuksen poikiensa kanssa vuonna 1804 ja jäi "eläkkeelle". Ensimmäisestä avioliitosta syntynyt vanhin poika Zachris sai Niemelän yhdessä jo kuolleen veljensä Johanin perillisten kanssa. Suurempi osa tilasta jäi vanhan isännän nimiin. Tähän osaan kuului Jokela, jossa asuivat hänen toisesta avioliitosta syntyneet pojat Petter, Henrik ja Påhl. Poika Påhl kuoli vuonna 1808. Syytinkiläisen tiedetään yhdessä kolmannen vaimonsa kanssa ruokailleen useimmiten Jokelassa. Tilalla asuivat myös entisen sotilas Härdin vaimo ja torpparina entinen hipanlahtelainen sotilas Rantasalmella syntynyt Sigfrid Kettunen, jonka tyttärestä Helenasta tuli Henrikin puoliso. Johanin poika Påhl lähti Niemelästä ilmeisesti vuonna 1810. Johan Pasasen jälkeläisiä asuu nykyisin Wuotjärven Harjulla ja Hovilla.

Toisesta Tigerstedtin päävihollisesta Zachris Andersson Pasasesta Nilsiän kappelikirkon historian kirjoittaja Tauno Ruotsalainen mainitsee, että tämä olisi toiminut talvella vuonna 1787 Kuopion käräjien lautamiehenä (s.221). Zachris ja hänen veljensä Påhl saivat Isossajaossa itselleen tilat Lastulahdesta. Zachris myi tilansa vuonna 1806. Vuonna 1809 ruukin silloinen johtaja Ekholm väitti tätä kauppaa laittomaksi, vaikka se oli saanut käräjiltä jo kolmet lainhuudot. Ruukin johtaja toi Kuopion syyskäräjille luutnantti Engdahlin välittämänä tiedon, jonka mukaan Pasanen oli vain lampuoti. Tällä ei olisi ollut oikeutta tilan myyntiin. Pasala oli vuonna 1753 saatu ruukin verolle. Näin Ekholm mielestään oli Zachrissin maan oikea maanomistaja. Jonkin aikaa Ekholmin murhan jälkeen kauppa kuitenkin hyväksyttiin Kuopion käräjillä. Zachris Pasanen istui muutaman kuukauden Kuopion vankilassa epäiltynä osallisuudesta Ekholmin murhaan. Hän kuoli vuonna 1822. Myös Ekholm oli hankala mies. Hänen vaimonsa Lovisa Tigerstedtkin teki vuonna 1806 täyden pesäeron miehestään. Lovisalla oli asunto Kuopiossa kämnerioikeuden puheenjohtajan Stichelin talossa, jossa hän ainakin joskus oleskeli tyttärensä ja palvelijansa Ulrika Venellin kanssa. Ulrika lienee ollut Juankosken ruukin saarnamiehen tytär.

24. Millainen oli ruukin verolle joutuneiden kruununtilallisten asema?


Ruukkien verolle joutuneiden tilojen asukkaiden asemasta ei ollut kovin yksiselitteisiä valtiovallan ohjeita. Tähän liittyvä kuninkaan "kirje" päivämäärällä 23. syyskuuta 1747 voitiin tulkita eri tavoin. Nämä ohjeet oli annettu vuoriruukeille, jollainen Strömsdahlssin Rautaruukki ei ollut. Se käytti raudan valmistuksessaan vain järvimalmia.

Huom! Edellä mainittu eroavaisuus ruotsalaisten ruukkien suhteen käy selville vuoden 1760 syyskäräjien päätöksessä (s.336). Siinä selitetään, kuinka tilat niillä seuduilla oli pantu verolle enimmäkseen metsän perusteella. Näin ollen kaskenpolttokiellot uhkaisivat heidän ensisijaista elinkeinoaan. Lisäksi paikalla olleiden ruukin alaisiksi aiottuen talonpoikien mukaan kaskeaminen tapahtui etupäässä leppä - ja koivumetsissä, joista ei juurikaan olisi hyötyä hiilenpoltossa. Heitä ei myöskään voitaisi sitoa hiilenpolttoon ruukille kuninkaan ohjeen mukaan, koska se oli vahvistettu vain Ruotsin rahvaalle Bergslagenin alueella "allmogen ... icke kan begripas under thet Kong förordningarne Svenska allmogen i Bergs lagen i allmänhet stadga". Myöskään maaherran hiilenpolttoon ruukille velvoittava ohje 15. helmikuuuta 1753 ei käräjien mukaan ollut mikään lopullinen lausunto. Talonpojat saivat pitää kohtuulliset kaskeamisoikeutensa tiloillaan, mutta vieraille tätä oikeutta ei saanut antaa.

Taatonniemi Wuotjärven Taatonniemen viikatemiehiä ja haravanaisia. Tilalle, joka oli myös ruukin verolla, muutti Påhl Pasanen Laajasta noin vuonna 1828.
Ruukin verotilojen talonpoikien ja heidän edustajiensa tulkinnan mukaan nämä säilyttävät tiloihinsa nautintaoikeuden ja tietenkin myös asumisoikeuden, kunhan he vain veroinaan polttavat ruukille sovitut määrät hiiltä ja tekevät sille päivätöitä. Tämä koskisi myös näiden tilojen torppareita, joiden sadosta talonpojat voisivat veroina ottaa osuutensa. Metsien käyttöä rajoittavat vain niitä koskevat yleiset määräykset ja ohjeet. Tätä mielipidettä edusti edellä mainittu Turun Hovioikeuden varanotaari Gabriel Algot Tolpå. Kuninkaan vuonna 1751 antaman ohjeen mukaan tämä tilojen nautintaoikeus ei kuitenkaan automaattisesti siirry perillisille.

Ruukin omistajat alkoivat tulkita edellä mainittua kuninkaan ohjetta siten, että heillä veronnauttijoina olisi vapaa määräysvalta näihin tiloihin. Ruukin talonpojilla olisi tiloihinsa turvattu nautintaoikeus niin kauan, kuin he maksavat sille veronsa talonkatselmusjärjestyksen mukaisesti. Tämän tulkinnan mukaan ruukin omistajat voisivat suorittaa verotiloillaan talonkatselmuksia, joiden yhteydessä laaditulla sopimuksella he voisivat rajoittaa asukkaiden oikeuksia tai lisätä näille velvollisuuksia. Muuten asukkaat saisivat käyttää tilojen metsiä yleisten lakien ja määräysten mukaisesti. Talonkatselmus tehtiin siihen aikaan yleensä vain torpparisopimusten yhteydessä. Sellaisen oli suorittanut vuonna 1769 valtiopäivämies Henrik Paldanius Wuotjärven siikajärveläisen talonpojan Olof Hartikaisen tilalla. Hartikainen oli tehnyt torpparisopimuksen kuopiolaisen Savisaaren ja Niuvanniemen verotilan maille.

Juankosken ruukin omistajat alkoivat vuodesta 1765 alkaen tehdä kolmevuotisia kirjallisia sopimuksia verolleen joutuneiden tilojen asukkaiden kanssa. Omistajien selkeäksi tavoitteeksi tuli näiden sopimusten avulla tehdä verotilallisista lampuoteja eli vuokraviljelijöitä. Tämän tavoitteen panivat alulle Georg Friedrich Tigerstedt sekä paroni ja kihlakunnanvouti Henrik Johan Rehbinder. Kuten edellä jo todettiin, niin vuonna 1765 solmivat epäselvissä olosuhteissa lampuotisopimukset ruukin kanssa Juankosken vehkalahtelainen talonpoika Johan Rissanen ja myös Nilsiän kruununtilalla 5 asuneet Kuosmaset. Vastaavaa sopimusta oli yritetty tehdä myös Pasasten kanssa, koska Tigerstedtin mukaan näiden tilalla olisi tehty samana vuonna talonkatselmus. Vuonna 1776 Tigerstedt aikoi pakottaa loputkin verotilallisensa lampuotisopimuksiin. Hän siis edusti mielipidettä, jonka mukaan ruukin verolle joutuneiden kruununtilojen asukkaat olisivat vain lampuoteja ja hän itse laillinen maanomistaja. Tämä tulkinta oli ilmeisesti laiton, koska hän tarvitsi viralliset ruukin verotilojen talonpoikien allekirjoittamat lampuotisopimukset.

Kirjallisiin lampuotisopimuksiin lisättiin lukuja, joilla asukkaiden oikeuksia huomattavasti rajoitettiin ja asetettiin nöyryyttäviä velvoitteita. Kuten edellä kerrottiin, niin Johan Rissasen lampuotisopimukseen kuului "pienten palvelusten, kuten kyytien suorittaminen ruukin omistajille. Näitä palveluksia kohtaan Rissasen tuli osoittaa tottelevaisuutta ja halukkuutta sekä niitä piti tehdä vaadittaessa ilman korvausta". Erityisesti kaskeamisoikeuteen puututtiin kovalla kädellä. Vuonna 1776 Tigerstedt perusteli kaskeamiskieltoja myös sillä, että ruukki oli saanut nämä tilat verolleen Ruotsin Kamari - ja Vuorikollegioiden päätöksillä "ruukin kuntoon saamiseksi". Asukkaiden toimeentulo oli vielä 1700-luvulla paljolti riippuvainen kaskiviljelystä. Ruukki oli pitkiä aikoja epäkunnossa Tigerstedtin omistuksen aikaan, jolloin ei se myöskään tarvinnut hiiltä. Varanotaari Tolpå tiesi, että toimintakatkosten aikana tulisi asukkaiden veronmaksut vuosittain selvittää ruukin omistajien kanssa tehtävillä sopimuksilla. Tässä ei kuitenkaan yleisesti hyväksytyn käytännön mukaan saisi ylittää paikkakunnalla valitsevaa verotasoa. Verosopimusten teossa talonpoikien piti tarkasti valvoa oikeuksiaan. Tolpån mukaan näillä tiloilla siis suoritettaisiin ruukin toimintakatkon aikaan ns. arvioverotusta, kuten Pohjois-Karjalassa esimerkiksi nälkävuosien aikaan 1696 - 1697. Tästä verotustavasta Karjalan asukkaat halusivat päästä eroon ja toivoivat vakinaisia vuotuisia veroja.

Myöhempien Juankosken ruukin omistajien tulkinta verotilallisten asemasta vaihteli. 1800-luvun alussa Tigerstedtin vävy Fredrik Jonatan Ekholm oli appensa kanssa samoilla linjoilla ja joutui murhatuksi. Ekholmin aikaan Kuopion pitäjän asiakirjojen mukaan ruukin varsinaisiin omistuksiin kuului vain muutama tila, joiden joukossa eivät olleet vuoden 1787 Isossajaossa Pasasille jääneet tilat. Yleensä ruukin omistajien käsitys verotilojen talonpoikien asemasta on ollut varsin kirjava. Vasta vuonna 1859 ruukin venäläisen omistajan Anastasia Ponomareffin perunkirjoituksessa on selkeästi erotettu toisistaan Juankosken ruukin omistukset ja ruukin verolla olevat kruununtilat.

oooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooo
oooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooo


25. A Juha Forsbergin väitöskirjan "Ruukinpatruuna vastaan kaskitalonpojat" kritiikkiä

Tein lähinnä Pasasia koskevan melko tiivistetyn selostuksen vuoden 1776 Strömsdahlin rautaruukilla patruuna Tigerstedtin vaatimuksesta pidetyistä käräjistä sekä niiden jälkiselvittelyistä Pasasten sukukirjaa varten. Sikäli hänellä on vapaus esittää minut sukututkijana (s.23). Nyt kuitenkin monet minun esittämäni tutkimustulokset ovat siirtyneet sujuvasti, joskus ehkä vain toisin sanoin ilmaistuina väittelijän omiksi itsenäisiksi tutkimuksiksi!? Surullinen esimerkki tästä on erityisesti väitöskirjan luku 4. Väitöskirjan merkittävä puute onkin täysin riittämättömät viittaukset minun suorittamiini tutkimuksiin. Koska hän esittää nähtävästi minunkin tuntevan "ruotsinkielisen rahan hallitsemaa teollisuutta kohtaan herravihan sukuista epäluuloa" (s.213 ja s.214), lienee itsellänikin oikeus esittää samaa herravihan sukuista epäluuloa hänen tutkimuksiaan kohtaan. PP 14.05.2019


Jo Strömsdahlin rautaruukin perustamislupa vuonna 1746 Juankosken partaalle saatiin osittain virheellisten ja harhaanjohtavin tiedoin. Tätä asiaa väittelijä ei ole tuonut missään esiin. Väitöskirjan nimikin kertoo, että väittelijän sympatiat ovat patruunoiden puolella. Kuinka pitkälle tässä puolueellisuudessaan väittelijä menee? Talonpoikien "rikkeitä" hän käsittelee jopa pikkutarkasti. Ne tulevat muutenkin hyvin korostetusti ja liioitelluisti esiin patruunoiden syytekirjelmistä. Tuoko hän riittävän selvästi esiin ruukin omistajien uhkailemalla tai väärentämällä saadut lampuotisopimukset, kuten Vehkalahden Juho Rissasen ja Nilsiän Kuosmasten vuonna 1765 (s.86)? Entä vuoden 1776 laittomat verosopimukset ruukin alaisten verotilojen asukkaiden kanssa ja tuomari Aganderin ilmeisen puoluellisuuden sekä vuoden 1789 ruukin talonpoikien häätöyritykset tiloiltaan vuoden 1681 talonkatselmusasetuksen ja muiden "rikkeiden" perusteella? Tulee usein epäilys, että hän käsittelee patruunoiden jopa rikollisia tekoja ehkä tarkoituksella vajavaisin tai "unohtuneiden" tiedoin. Niitä tai talonpojille jossain asiassa myönteisiä tietoja saattaa joskus myöhemmin löytyä piilotettuina tekstin sekaan tai jostain pienellä kirjoitetusta alaviitteestä!

Esim.1 Forsbergin mukaan "vaikutelma oikeuden ostamisesta saattoi kuitenkin syntyä...", kun Tigerstedt vuonna 1776 pöytäkirjan selostuksen mukaan maksoi oikeuden jäsenten palkkiot ja kyytikulut (s.109), mutta ei tuomarin! Toisaalta todistaja Olli Vartiaisen mukaan oikeuden (tuomarin) "ostaminen" oli todellisuutta: "Tältä ajalta hän muisti, että herra everstiluutnantin ohella tuomari herra varakihlakunnantuomari Agander(.. at Herr öfwerste Lientnanten tillika med dom hafwanden Herr vice häradshöfdingen agander..) sinä aikana, kun ruukintalonpojat olivat olleet välikäräjillä, oli taivutettu (förmådde) tekemään mainitut sopimukset näillä sanoilla ..." (tk 1785 Kuopio §59). Näissä sopimuksissa todistajan mukaan kyseessä oli irtisanoutuminen heidän talojensa isännyyksistä ja tulemisesta Tigerstedtin omistaman ruukin alaisiksi lampuoteiksi. Lisäksi he saisivat korkeiksi pantujen sakkojen alennuksia. Vaihtoehtoina olisi 3 vuoden sadon menetys, suuret kaskeamissakot ja tuomari- ym. palkiot. Kuitenkin Tigerstedtin oli määrä maksaa (välikäräjien) oikeudenkäyntikulut (Forsberg s.99). Tuomarin palkkiot silti sälytettiin useimmiten talonpojille. Sitä patruuna perusteli sillä, että oli tehnyt varsinaisen tuomarin Törnen jääviksi ja joutunut kutsumaan ylimääräisen tuomarin Aganderin. Näin molemmat hyötyivät. Riidan hävinnyt osapuoli maksaa oikeudenkäyntikulut, mutta tässä oikeudenkäynti oli vielä kesken. Kun Tigerstedt oli vielä uhkaillut heitä raippapaalulla (med hotelse therwid), niin Forsbergin käyttämät ilmaisut "osapuolten pyynnöstä" (tosin löytyy mm. §46:sta) tai "pääsivät sopimukseen" tuntuvat jopa irvokkailta (mm. s.111). Pöytäkirjassa käytetään myös sanoja "tilkänna" ja "ingådt ... en förening.." eli "ilmoittavat" ja "tehneet... sopimuksen" sekä § 46:ssa "gofwo .. den förening" eli antoivat .. tämän sopimuksen.

Esim.2 Ekholmia etsittiin vuonna 1807 Tukholmassa lehden etsintäkuulutuksella velan korkojen takia. Hänen olinpaikkaansa ei saatu selville, koska mies oli palannut Tukholmasta takaisin Suomeen. Tämän tiedon Forsberg sijoittaa häveliäästi tiheällä kirjoitettuun alaviitteeseen (s.62) ilmeisesti säilyttääkseen kirjassaan nopean lukijan silmissä tämän "talousuudistuksen keihäänkärjen" maineen mahdollisimman moitteettomana. Myös väitöskirjassa usein esille tullutta patruunoita sekä Bennettiä että Ekholmia avustanutta papinpoikaa inspehtori Samuel Corneeria etsittiin Ruotsissa. Hän oli karannut skånelaisia velkojiaan Suomeen. Nämä saivat miehen olinpaikan selville tämän toimiessa Kaavin nimismiehenä.

Ruukin perustamislupa vuodelta 1746:
Manttaalikomissaari Brynolph Brunoun Tukholman Vuorikollegiolle jättämässä ruukin perustamishakemuksessa kerrotaan mm. : ”… useimmat Herroista kanssaosakkaistani ovat niiden metsien ja maiden virtojen ja järvien omistajia, joita tämän ruukin toiminnassa tullaan käyttämään”, ” … ja myöskin metsä ja maa, mistä saadaan hiiltä ja puuta, sekä rakennukselle valittu paikka ovat minun Kanssaosakkailleni kuuluvia…” ja ”… myös metsä, jota aiotaan käyttää sydenpolttoon, on niin huomattava, ettei minun mitään muita puita kuin yksistään tuulen kaatamia ajan pitkään tarvitse jatkuvasti ottaa…” sekä ylipäänsä koko yhteinen kansa… toivoo suuresti, että tällainen hyödyllinen laitos perustettaisiin paikkakunnalla..”. Vuorikollegion luvassa mainitaan rakentamispaikasta ”erään pienen niemen läpi kaivamalla voidaan saada hyvä vesiputous, ilman että ylempänä rannoilla olevat niityt ja heinämaat kärsisivät patoamisen vuoksi…” ja ” … mitä hiilen hankintaan tulee, niin kuuluu ympäristössä olevan suuria ja laajoja metsiä, joista asukkaat ilman vähäisintäkään puutetta omille tiloilleen voisivat varustaa ruukin hiilillä…”. (Ruukin historia/ Forsberg – Kankkunen s.13-s.15).

Edellä mainittuja tietoja voin kommentoida seuraavasti:
1. Ruukin osakkaat eivät omistaneet kuin murto-osan niistä maista ja metsistä, joita ruukin toiminnassa tultiin käyttämään.
2. Ruukki perustettiin Akonvedelle Hiltusten suvun maalle (Välikäräjät Kuopio kesä 1760), jonka käytöstä 10 vuoteen ei ollut edes kirjallista sopimusta.
3. Ruukin hiilenpolttoon käytettiin tuulenkaatopuiden puutteessa suurimmaksi osaksi pystymetsää, jota talonpojat tarvitsivat kaskiviljelyyn.
4. Yhteinen kanssa jopa vaati koko ruukin lopettamista mm. Kaavilla.
5. 1770- luvun alussa Juankoskelle rakennettiin pato, jonka seurauksena lähiseudun asukkaat mm.Vuotjärven Leskiset menettivät kaikki tuottoisat rantaniittynsä.
6. Asukkaiden halukkuutta hiilenpolttoon ei oltu edes tutkittu. Vasta helmikuun 5. päivä vuonna 1753 siitä järjestettiin valtiopäiville tehdyn valituksen seurauksena Kuopion kihlakunnankirjuri Claudelinin johdolla 2 - 3 peninkulman päässä asuville talonpojille kysely, jonka tulos oli hiilenpoltolle ja työpalvelusten tekemisestä ruukille kielteinen (vrt s.53, jossa väittelijä antaa erilaisen tiedon). Lisäksi tiedusteltiin näiden halukkuudesta luopua raudan valmistuksesta harkkohyteissä ja sen sijaan ostaa rautaa ruukilta. Paikalle oli saapunut vain 8 talonpoikaa, joista vain Johan Rissanen Vehkalahdesta oli kruununtilallinen. Asia ei siis kiinnostanut ainakaan viimeksi mainittuja. Paikalla olleista muutamat selittivät, että jo nyt heidän metsänsä olivat kaskenpolttoon riittämättömät. Kukaan paikalla olleista itse valmistanut rautaa harkkohyteissä.

Huom.! Väitöskirjan kartassa s.359 mainitaan Akonveden tilojen ostot. Niitä ostettiin Ivar, Petter ja Staffan Hämäläiseltä ostokirjeillä 6.9. ja 11.9.1755 (tk Kuopio 1756, sk 1756 s.192)). Kuopion maaliskuun käräjillä 1758 (s.220) käsitellään vielä Akonvesi nro 1 tilakauppaa. Siinä mainitaan vielä Johan Hämäläinen, Juankosken ruukille myyty osa sekä Ivar Hämäläinen ja myös Hiltunen. Akonvedellä asui ainakin Michel Hiltunen.

Huomattakoon, että Vuotjärven ja Nilsiän seudun lautamies Vuotjärven Pasalantilan isäntä Petter Pasanen kuoli kuoli pistokseen heti em. kyselyn jälkeen 6. helmikuuta 1753 52-vuotiaana. Ehkä hän oli sairas jo kyselyn aikaan! Hänen olisi pitänyt hoitaa asioita näiden kyläkuntien puolesta. Ilmeisesti sen takia väkeä kyselyyn saapui niin vähän. Saiko hän mahdollisesti em. kyselyn yhteydessä tiedon Pasalan joutumisesta ruukin verolle, mikä järkytys aiheutti sairastumisen? Huono onni vaivasi Pasasia. Vuonna 1747 talvella he panivat alulle hankkeen ostaa kruununtilansa verolleen. Saman vuoden syksyllä tuli tarkennus vuoden 1673 lakiin, joka antoi ruukeille etuosto oikeuden hankkia lähellä sijaitsevat kruununtilat verolleen (s.212). Kiinnittivätkö nyt sen johdosta jotkut ruukin osakkaat huomionsa Pasalantilaan? Nyt tilan isännäksi joutui vasta noin 16-vuotias poika Påhl, joka sittemmin kamppaili tilastaan ruukinpatruunoita Tigerstedtiä, Bennettiä ja vielä Ekholmiakin vastaan. Kolme vuotta myöhemmin 1756 kuoli myös Laajan isäntä Påhl, jolloin näiden kahden tilan isännyyttä joutuivat hoitamaan alle 20-vuotiaat serkukset Påhl ja Karin. Viimeksi mainittu otti miehekseen oravia metsästelevän Gabriel Tuovisen Nilsiästä. Karin kuoli parin vuoden kuluttua. Tuovisen ja Pasasten välille syntyi kahnauksia ja jopa tappelu niittyjen käytöstä ja kaskista.


Patruuna Nohrströmin ja ruukin muiden osakkaiden täydellinen sekoilu 1750-luvulla
Ruukin osakkaat myivät patruuna Abraham Nordströmille 19.9.1754 aikaisemmin kuolleen osakkaan kauppias Espingin 1/8 osuuden ruukista ”korvauksena vaivannäöstä velvollisuudella panna ruukki kuntoon”. Hinta oli 3 500 kuparitaalaria. Samalla kertaa adjutantti Paul Heintzius myi patruunalle oman 1/8 osuutensa 4 000 taalarilla samassa rahassa. Ensin mainitusta osakkeesta oli kuitenkin jo keväällä 1753 tehnyt ostosopimuksen Espingin lesken kanssa auskultantti Herman Johan Heintzius. Auskultantin isä oli em. adjutantti Paul Heintzius. Auskultantin kauppoja vastaan oli ruukin osakkaiden puolesta protestoitu. Kyseisen osuuden omistus oli riidanalainen.

Auskultantti Heintzius oli ostanut kapteeni Kalitinin osuuden 1/8 ruukista, jonka hän myi hirmu hintaan eli noin 20 000 kuparitaalarilla patruuna Nordströmille 11.9.1756. Samoihin aikoihin Johan Meinanderin osuus myytiin 6 000 taalarilla tilakauppojen yhteydessä Johan Wadstenille. Patruunan tuli maksaa velkansa auskultantille kankirautana, jonka määrä oli 250 kipuntaa eli noin 37 tonnia. Vuosittain maksettavat rautamäärät olivat niin suuret, että ruukilta ei enää riittänyt rautaa myyntiin ”rahvaalle”. Nordström ei pystynyt näin suuriin rautatoimituksiin, joten hän joutui kaupan ehtojen mukaan maksamaan loput hinnasta käteisenä rahana. Patruuna ei saanut enää tämän onnettoman kaupan seurauksena ruukista juuri mitään tuloja.

Espingin osuuuden luovuttamista ja patruunan velkaa käsiteltiin monilla sekä Rantasalmen - että Kuopion käräjillä. Asia oli erikoinen. Espingin perilliset eivät olleet saaneet osuudestaan mitään maksua. Nämä joutuivat karhuamaan sitä auskultantti Heintziukselta, joka ei edes tiennyt, omistiko hän kyseisen osuuden vai ei. Toisaalta saman osuuden perusteella ruukin muut osakkaat vaativat patruuna Nordströmiä panemaan ruukki kuntoon, vaikka patruunakaan ei laillisesti omistanut tätä osaketta. Hän oli kuitenkin hankkinut omistukselleen kolmet lainhuudot Kuopion käräjiltä eikä kukaan ollut valittanut.

Vuoden 1760 Kuopion välikäräjillä monien ”kiemuroiden” jälkeen Espingin osuuden patruunalle luovuttaneet ruukin osakkaat kärsivät tappion. He olivat toimineet asiassa leväperäisesti ja joutuivat korvaamaan auskultantti Heintziukselle suuret oikeudenkäyntikulut. Osuus jäisi kuitenkin Nordströmille, mutta muut osakkaat joutuivat ostamaan sen käypään hintaan Heintziukselta. Toisessa asiassa eli patruunan ja auskultantti Heintziuksen välisen 20 000 taalarin kaupan käsittelyssä patruuna Nohrström jäi tappiolle. Kauppakirjan mukaan ”ostaja oli harkinnut kauppansa hyvin ja oli ostokseensa täysin tyytyväinen”. Asialle ei voinut mitään.

Mitä patruuna Nordström piti vaikeuksiensa syynä vuonna 1760? Ylihintaisen ruukin osuuden ostamista hän ei tietenkään suoraan myöntänyt. Muista ruukin toiminnan loppumiseen johtavista seikoista hän mainitsee: Käteistä rahaa olisi pitänyt saada raudan myynnistä rahvaalle. Anottujen ympäristön kruununtilojen saannista ruukin verolle oli vasta nyt toiveita. Siten näiden asukkaita ei voitu sitoa hiilisopimuksiin ruukin kanssa. Myös kihlakunnanoikeuden päätös samalta vuodelta ei velvoittanut näiden kruununtilojen talonpoikia hiilenpolttoon! Muitakaan lähiympäristön talonpoikia ei patruuna millään keinolla saanut polttamaan hiiltä. Kauempana sijaitsevista metsistä poltettu hiili oli kallista. Parhaaseen hiilenpoltto aikaan kesällä ei ruukille saatu ainuttakaan päivätyötä. Lisäksi lyhyet työpäivät talvella, huonot ilmat ja talven runsas lumi aiheuttivat omat ongelmansa. Velan suorittaminen näytti mahdottomalta ilman pitkää maksuaikaa.

Edellisten menojen lisäksi patruuna oli joutunut ottamaan jo vuonna 1758 aatelismieheltä ja Kuopion komppanian vänrikiltä Georg Friedrich Tigerstedtiltä 30 000 kuparitaalarin lisävelan. Tämäkin oli vielä maksamatta. Riitojen seurauksena myös osakkaiden välit olivat tietenkin huonot.

Edellä mainituista ruukin toiminnan lopettamiseen johtavista seikoista Forsberg mainitsee vain talonpoikien laiskuuden polttaa hiiltä ruukille (?!) sekä lyhyesti minun kertomani syyt eli omistajien leväperäisyyden, huonon liikkeenjohdon ja velkaantumisen (s.45)!


Ammattitaidottomat ruukin johtajat
Vuorimekaanikko Carl Rinmannin mielestä (v. 1792) ruukilla oli sijaintinsa ja malminsaannin kannalta menestymisen edellytyksiä, kunhan liikkeenjohto ja työvoiman taito saataisiin ajan tasalle sekä ympäröivän maaseudun raudankulutus nousuun (s.47). Ei kenelläkään Strömsdahlin ruukin johtajalla patruuna Nohrströmin jälkeen noin vuodesta 1764 alkaen aina Ekholmiin saakka ollut alan kokemusta. He olivat pikemminkin seikkailijoita ja helppoja voittoja tavoittelevia onnenonkijoita, joita kiinnosti rikastumisen mahdollisuus raudan sekä ruukin omistukseen siunautuneen suurehkon omaisuuden ja sen etuoikeuksien avulla. Ruukilla 1790-luvulla vähän oleskelleella omistajalla kauppaneuvos Printzkiöldillä saattoi olla liikealan kokemusta. Muutama heistä ei edes asunut paikkakunnalla. He eivät olleet mitään ”rautaruukkivisionäärejä” (s.51), ” modernia projektia edustavia” tai ”tulevaisuuteen katsovia patruunoita” tai (s.198) "talousuudistuksen keihäänkärkiä" ja "maakunnan parasta ajattelevia teollisuusjohtajia" kuten väittelijä omia haaveitaan esiintuoden hehkuttaa. Ruukin sijainti suhteellisen syrjäisellä seudulla houkutteli käyttämään myös laittomia keinoja. Forsberg suorastaan haltioituneena näkee ”Tigerstedtin autoritäärisen hahmon magneettisen säteilyn" vuoden 1776 välikäräjien pöytäkirjan sivuilta, "kun tämä selvitteli kaskien tuottoisuutta, painosti ruukintalonpoikia sopimuksiin tai määräsi soita raivattavaksi” (s.193). Soita mm. Pasalantilan Honkaniemessä ja Haasianiemessä oli raivattu Vuotjärvellä jo ennen vuoden 1776 välikäräjiä ja ilman Tigerstedtin määräyksiä. Vuotjärveläiset tekivät ojitusilmoitukset jo vuonna 1774. Suoviljelyä harrasti jo vuonna 1758 ruukin kirjanpitäjä Georg Tauler Ohtaanniemellä, jossa hän "pakko-otti" osakkaansa Salomo Miettisen käyttämättömän suon (sk 1758 Kuopio s.116).

Ruukki toi mukanaan häikäilemättömiä tilojen saalistajia
Ruukin perustaminen toi sen verolle joutuneiden tiloille ja muille lähiseudun kruununtiloille uuden vaaran. Niiden kuntoa alettiin tarkkailla ruukin omistajien ja toimihenkilöiden taholta hyötymistarkoituksessa. Kuopion käräjien pöytäkirjan mukaan em. kirjanpitäjä Georg Tauler hääti jo vuonna 1756 kruununtilan asukkaita Miettisiä Kaavin läheltä tilalta Ohtaanniemi n:o 1 vedoten asukkaiden huonoon talonpitoon (sk 1756 Kuopio s.176: vuoden 1681 talonkatselmusasetus 5§ ja 7§ sekä myöhemmän rakennussäännön 27. luku §3 humalatarhat)! Häädön jälkeen hän hankki tilan itselleen. Samalla tavalla ja samana vuonna Georg Friedrich Tigerstedt, ruukin tuleva omistaja, otti haltuunsa Krister Kauppisen kruununtilan Maaningan Taviniemeltä (§178 sekä s.269). Em. humalatarha-asetuksen mukaan sieltä olisi pitänyt löytyä 200 humalasalkoa. Kuitenkin niitä löytyi vain 45, mikä oli Tigerstedtin mukaan selvää "huonoa talonpitoa" (kts. myös kk 1758 Kuopio §584). Humalatarhoja koskeva asetus annettiin vuonna 1734. Sen mukaan joka vuodelta, jolloin ei istuttanut 40 uutta humalaa salkoineen, piti maksaa 1 taalarin sakko. Sekä Tauler että Tigerstedt ottivat tässä asiassa itselleen jonkinlaisen viranomaisen roolin. Ehkä tämän asian valvonta olisi pikemminkin kuulunut lähinnä maaherralle.Taulerilla oli jo vuonna 1756 varamaaviskaalin toimi. Vuoden 1760 syyskäräjillä Tigerstedt käräjöi Taviniemellä mm. naapureitaan Henrik Hoffrenia ja Henrik Mollerusta vastaan (s.336). Tigerstedtin virkapuustelli oli Siilinjärven Pöljällä.

Ruukin omistajien rikollisten toimenpiteiden eräs huipennus lienee vuonna 1765 Juankosken Vehkalahden kruununtilan talonpojan Juho Rissasen lampuotisopimus. Tila oli jo sitä ennen joutunut ruukin verolle. Ruukin silloinen omistaja luutnantti Georg Friedrich Tigerstedt pani Juhoa parrasta vetämällä solmimaan lampuotisopimuksen ruukin omistajien eli itsensä ja kruununvouti Rehbinderin kanssa. Paikalla olleet Kuopion nimismies ja lautamiehet Erik Hyvärinen, Olof Heikkinen ja Erik Niskanen eivät reagoineet asiaan mitenkään. He pysyivät vaiti, kun onneton talonpoika yritti oikeudessa saada kumotuksi sopimuksen. Tästä hänelle kaiken kukkuraksi seurasi sakot! Olikohan Rissasenkin humalatarha ollut asetetuksen vastaisessa kunnossa, jolla luutnantti saattoi painostaa isäntää? Humalatarhan kunnossapito velvoite mainitaan sopimuksen pykälässä 7! Rissasen tottelevaisuusvelvoiteet olivat ankarat. Vielä vuoden 1776 välikäräjillä Tigerstedt vaati, että nilsiäläiset Olof Taskinen, Karin Kovotar ja Mats Ronganen "kaikissa tilanteissa osoittavat kapteeni Tigerstedtiä kohtaan sopuisuutta ja palvelualttiutta" (alla tilfäller wisa Herr Capitain försonhet och tjänstaltighet). Se oli myös varsin pitkälle menevä tottelevaisuusvaatimus (vrt. s.113). Erik Niskanen toimi lautamiehenä vielä vuoden 1776 Strömsdahlin ruukin välikäräjien kaikilla kolmella osiolla. Kuinkahan puolueeton mies mahtoi olla?

Toinen törkeä oikeuden loukkaus tapahtui myös vuonna 1765 Kuosmasten ja Tigerstestin välisessä lampuotisopimuksessa. "Sopimusta" olivat valvomassa taas lautamiehet Erik Niskanen ja Olof Heikkinen. Kuosmasten mukaan sen alle oli väärennetty heidän puumerkkinsä. Sopimus ei ollut saanut heidän hyväksymistään. Kuosmasten valitus sopimuksesta saapui Loviisan Maakansliaan vuonna 1766. He väittivät tulleensa pakotetuksi sopimukseen Tigerstedtin kanssa ja vaativat sen kumoamista (tk 1767 §168, vrt. väitöskirja s.86-87). Myöhemmin he valittivat, että heidän puumerkkejään oli ilmestynyt sopimuksen alle, vaikka he eivät sitä luettaessa (vahvistettaessa) olleet edes paikalla (sk.1766 §20). Miksi väittelijä ei kerro tästä "sopimusväärennyksestä", kuin pienellä tekstillä alaviitteessä sivulla 87? Väärennyshän myös näkyy väitöskirjan sivun 86 puumerkeistä! Sen huomaamattomaksi tekeminen liittynee hänen yleiseen pyrkimykseensä siloitella ja kaunistella ruukin omistajien rikollisia toimia! Väittelijä on lukenut minun kotisivuiltani tutkimuksen "Juankosken ruukki ja nilsiäläiset 1700-luvulla". Artikkelissani luvuissa 5. ja 6. käsitellään Kuosmasten asiaa (kts. väitöskirja s.85- s.86).

Kolmas huomattava ruukinpatruunoiden rikollisella toiminnalla yritetty ruukin alaisten verotilojen haltuunottoyritys alkoi tammikuussa 1776. Silloin ritarin arvon hankkinut em. Georg Friedrich Tigerstedt yritti raippapaalulla uhkailemalla ja puolueellista tuomaria Aganderia hyväksi käyttäen solmia talonpoikien kanssa sopimuksia, jotkä käytännössä olisivat tehneet heistä ruukin lampuoteja. Kun asiat käräjillä eivät sujuneet täysin Tigerstedtin ja Aganderin toiveiden mukaisesti, turvauduttiin mitä ilmeisimmin käräjien pöytäkirjan väärentämiseen eräiden tapahtumien ja päivämäärien kohdilla sekä ehkä "ostettujen" todistajien hankintaan (katso edessäpäin olevia pöytäkirjan otteita luvussa 27!).

Viimeisin ennen syksyllä 1810 suoritettua Ekholmin ampumista tehty saman tyyppinen yritys koski vain Vuotjärven tilaa n:o 1 eli Pasalaa. Pasalan isonjaon asiakirjaa oli ilmeisesti Ekholmin toimesta peukaloitu ehkä Kuopion maakanslian virkamiesten avulla (s.94 - s.95). Se oli siis talonpojille "yllätyksellinen petos" (vrt s.159). Isossajaossa ruukki sai jo omistukseensa suurimman osan Pasalantilasta. Nyt Ekholm koetti isonjaon asiakirjaa peukaloiden viedä loputkin Pasasten maat! Maaherra Wibelius oli vuonna 1804 yrittänyt puhdistaa surullisen kuuluisaa Kuopion virkamiehistöä ( s.203-s.204). Tätä "väärennöstä" väittelijä ei vielä vuotta ennen väitöstilaisuuttaan sanonut tuntevansa, joten annoin hänelle tarkat tiedot tästä asiakirjasta sekä lähetin sähköpostitse sivun 95 yläosassa näkyvän kopiotekstin. Löysin peukaloidun asiakirjan jo vuonna 2004. Minun osuudestani hän ei tässä kopioasiassa mainitse mitään eikä tämä uusi tärkeä tieto mitenkään ole vaikuttanut hänen tulkintoihinsa Ekholmin murhan syistä! Sen käsittely on vain lisätty väitöskirjaan irrallisena lukuna! Väärennyksessä Pasaset olivat muuttuneet ruukintalonpojista ruukin vuokraviljelijöiksi eli lampuoteiksi (s.95). Sen perusteella Ekholm ei antanut Pasasten mm. myydä puita heille isossajaossa erotetuilta mailtaan tai myydä tilojaan. Velkoihin vajonnut ruukin "johtaja" oleskeli pitkän aikaa Tukholmassa. Hänen vaimonsa Lovisa Tigerstedt hylkäsi miehensä 1806 ja asusteli ainakin ajoittain Kuopiossa. Lovisaa sekä vuonna 1776 ruukilla pidetyistä välikäräjistä ja niiden jälkiselvittelyistä koskevat tiedot Forsberg sai minulta.

Tarkemman tutkimukseni mukaan väärennös on tapahtunut 4. kesäkuuta 1801 jälkeen. Em. päivämäärältä Strömsdahlin ruukin kokoelmista löytyy erikoinen sopimus Ekholmin ja Lastulahteen asumaan takaisin päässeen Paavo Antinpoika Pasasen välillä (Forsberg 2002 s.104-s.106). Tila on osa vanhaa Pasalantilaa Vuotjärvi n:o 1. Siihen sopimukseen on selvästi kirjattu "ruukin verotalonpoika Påhl Andersson..." "Bruks Skatte Bonden Påhl Andersson..."; ei siis lampuoti! Asiakirjan oikeellisuus on kyseenalainen, koska Ekholmin nimi puuttuu sopimuksen perästä. Se on kirjoitettu kokonaan samalla käsialla; myös nimismiehen nimi ja talonpoikien sekä lautamiehen nimet. Vain jälkimmäisten puumerkit saattavat olla aitoja, mutta nekin on helppo väärentää! Sopimus lienee nimismies Forstenin tekemä, koska sen tekstin käsiala ei muistuta Ekholmin käsialanäytettä. Siten nimismies näyttäisi toimineen Ekholmin "juoksupoikana"! Tästä tulee epäilys, että hän olisi toiminut myös jäljempänä mainittujen kaskien tarkastuksissa puolueellisesti.

Ruukin aikaisempi omistaja "sopimusten erikoismies" kauppaneuvos Printzkiöld ei pitkissä ruukkikuvauksissaan kutsu ruukintilallisia lampuoteiksi. Hän sanoo ruukilla olevan näiden isossajaossa saamiin metsiin "omistusoikeus" ja "määräämisoikeus" mutta asukkailla "hallintaoikeus" (Forsberg 2002 s.100). Ruukkien omistajat voivat niitä koskevien yleisten ohjeiden perusteella käyttää omalla työvoimallaan verotilojensa metsiä ja viljellä niiden peltoja, jos asukas ei siihen pystynyt, tai siitä ei ollut tälle haittaa (s.40). Ekholmin aikaan nämä siihen pystyivät ja niiden käytöstä oli haittaa. Kaskikieltoja asetettiin ja kumottiin useita kertoja vuoteen 1810 mennessä (s.40 ja s.39).

Edellä mainitun sopimuksen taustasta: Asiakirja on kirjattu muutama päivä sen jälkeen, kun nimismies Forsten ja lautamies Miettinen olivat käyneet tarkastamassa toisten Pasasten tekemiä kaskia mm. Aniaisentaipaleella ja Soijinmäellä. Kuitenkaan em. "sopimuksen" tehnyt Paavo Antinpoika ei näytä olleen kovin merkittävästi osallisena näissä kaskissa. Se ei siis liene ollut "sopimuksen" tausta, kuten Forsberg olettaa. Mikäli sopimus todella on ollut laillinen, niin se liittynee Ekholmin yritykseen asettaa ehtoja Paavon pääsylle osakkaaksi poikansa Antin haltuun jääneelle Lastulahti-nimiselle tilalle. Mies oli velvoitettu (ålagd) muuttamaan (utflytta) Pasalan tilalta vuonna 1788 ja hän oli neljän vuoden ajan asunut muualla, nähtävästi Ala-Hipanjärven Pahkalahdesta ostetulla tilallaan. Häädön oli aikaansaanut luutnantti Bennet! Hänet oli siinä yhteydessä vapautettu mm. savulukuun perustuvista suorituksista kuten lukkarinveroista.

Kuopion syyskäräjillä 1807 (§169) maaherra Olof Wibelius selvittää Paavo Pasasen verotusta: Nyt asukas ei voi enää samalla perusteella saada sellaista vapautta. Hänen hakemuksestaan tila oli 5 vuotta sitten eli vuonna 1800 jaettu puoliksi ja tällöin perustettu uusi asuinpaikka. Näin ollen hän saa vuoden 1747 kuninkaan ohjeen mukaan erityisistä savulukuun perustuvista veroista 6 vuoden verovapauden, joka alkaa seuraavan vuoden (1806) alusta tälle 1/12 osalle Pasalan tilaa. Kuopion maakanslia 16. joulukuuta 1805. Allekirjoitus: Olof Wibelius.
Siten itse Wibelius oli jossain määrin perehtynyt Pasalan tilan ongelmiin ja todennäköisesti myös isonjaon asiakirjaan. Paavo oli vielä kuollessaan 1809 verovapausvuosilla, joten omaisuutta silloin oli niukasti (vrt. s.161). Hän ei siten ollut "tyypillinen ruukintalonpoika". Edellä mainittu kuninkaan ohje koski nähtävästi ruukkien oikeutta hankkia ympäristönsä kruununtiloja verolleen. Paavo Pasasella oli myös vuoden 1805 marraskuulta kruununvouti Carl Gabriel Forstenin todistus, jonka mukaan hänet jo vuonna 1801 oli huomioitu asukkaaksi 1/12 osalle Wuotjärven verotilalle n:o 1, jonka hänen poikansa Anders Pohlsson nyt omistaa (innehar). Tästä osasta hän oli vuosina 1798 – 1801 vapautettu savulukuun perustuvista suorituksista. Nyt tapahtuneen muuton jälkeen hän oli jo vuonna 1802 maksanut tuomarinrahoja. Siis kruununvouti Forsteninkin mukaan Anders Pohlsson Pasanen asui verotilalla.

Pian patruuna Ekholm saapumisen jälkeen seudulla sattui kaksi kiusallista ruukkiin liittyvää tapausta. Ensiksi Ekholmin ruukilta kotiinpalaavat arvovieraat kapteeni Gustaf Adolf Tigerstedt, paroni Fabian Wrede, vänrikki Gregori Tigerstedt, Eric Alexander Tigerstedt ja vänrikki Bierken pieksivät vuonna 1801 jännevirtalaisen kestikievarin pitäjän Niskasen, joka ei ollut osannut varautua ylimääräisten kyydittävien tuloon (Kuopio sk 1802 § 12 ja § 35). Toiseksi samoihin aikoihin ruukilla tapahtui rahavarkaus. Paikkakuntalaisten tietämän mukaan epäilty oli Ekholm itse tai hänen " seuralaisensa" luutnantti Sundvall. 310 riikintaaleria oli kähvelletty ruukin inspehtori Nyströmiltä. Jälkimmäinen tieto löytyy taas tiheällä kirjoitettuna alaviitteestä (s.62)! Pieksämisjutun Forsberg otti minulta Helsingissä.

Kuinka väittelijä kuvaa Juankosken, Vuotjärven ja Nilsiän seutua ja sen asukkaita? Entä todellisuus?!
Ruotsissa asuva kauppaneuvos Paul Prinzkiöld esittää aluetta rajaseutuna samoin kuin väittelijä esittää Juankosken ruukin "rajaseudun riskiruukkina" (s.55)! Seudun asema valtakunnan raja-alueena päättyi jo vuonna 1617. Sen jälkeen Vuotjärven ja Juankosken itäpuolella oli vain maakuntaraja. Rajan itäpuolen kehitys jäi Karjalan heikon hallinnon ja maanomistusolojen tähden jälkeen. Sen molemmin puolin asui monia samoja sukuja. Forsberg pyrkii niputtamaan Nilsiän ja Vuotjärven seudun yhteenotot ruukin kanssa ”rajaseudun rikollisuuteen” (mm. s.26, s.170, s. 204, s.210 ja s. 212). Rajaseudun väkivaltaisuutta on tutkinut toinen väitöskirjan tarkastaja Anu Koskivirta. Tämä määrittelee rajaseuduksi Ilomantsin, Tohmajärven, Pälkjärven ja Savon puolelta Kerimäen, ei siis Nilsiää tai Vuotjärveä. Kerimäki muuttui rajaseuduksi Pikkuvihan jälkeen vuoden 1743 rauhan seurauksena. Ehkä väittelijä pyrkii ”rajaseudun rikollisuudella” jotenkin mielistelemään väitöskirjan tarkastaja Koskivirtaa!

Väittelijä esittää sivulla 184 näkemyksen, jonka mukaan "puheet rikollisesta huonomaineisesta Olkkosesta voisi nähdä kollektiivisena pyrkimyksenä ulkoistaa rikos oman piirin (ruukintilallisten) ulkopuolelle"! Varasotamies Olkkonen löytyy lähinnä Vuotjärven Leskisten esiintuomana Ekholmin ampujana. Olisiko se niistä välittynyt Leskelän entisillä mailla asuneen Juho Pasasen murhamuistelmiin? Huonomaineiseksi kuvattu Johan Olkkonen todella asui Vuotjärvellä ja peräti samassa ruokakunnassa ja yhtiömiehenä Pohl Ivarsson Leskisen kanssa. Tämä tieto löytyy Ekholmin käräjöintien pöytäkirjoista Vuotjärveä koskevien riitojen yhteydessä. Olkkonen toimi Ekholmin todistajana useissa kaski - ja halkokiistoissa jopa Leskisiä vastaan. Heistä jotkut olivat hakanneet halkoja ja ajaneet ne kotiinsa Ekholmin Hipanniemen maalta. Forsbergin mukaan rikollista Olkkosta ei esiinny käräjien murhatutkimuksissa. Huonomaineinen Johan Olkkonen löytyy, kun Iivari Juhonpoika Leskisen edustaja poika Iivari Leskinen vihjaili käräjillä, että Ekholmin "todistajan Olkkosen kristinopin tiedot olivat kovin vajavaiset". Samaa hän sanoi myös toisesta todistajasta Anders Andersson Leskisestä (sk 1803 Kuopio §617). Ekholmin todistajat näillä käräjillä olivat tavallisesti loisia, torppareita tai ruukin entisiä työntekijöitä, siis ilmeisesti helposti "ostettavia". Käräjien todistajapalkkiot olivat näille hyvä tulolähde. Orpo Olkkonen muutti vuoden 1797 lopussa Vuotjärvelle todennäköisesti Rautavaaran Puumalankylästä. Hänen muu sukunsa kuoli 1790-luvun alussa nälkään tai sen aiheuttamiin sairauksiin.

Väittelijä esittää Ekholmin kuvauksen: "raakojen ja villien ihmisten ympäröimänä kaukaisella seudulla, missä useita murhia aikojen kuluessa on saanut estoitta tapahtua" (s.67). Ekholmin entisessä kotipaikassa Tukholmassa niitä sattui usein. Uhrien joukossa oli ollut myös kuningas Kustaa III ! Kuitenkaan verraten tarkkojen tutkimusteni mukaan tällä seudulla sattui ennen Suomensotaa vain yksi tappo ja sekin jo 1650-luvun alussa Nilsiässä (katso myös s.73). "Karjalan puolella" Säyneisissä, siis väittelijän kotiseudulla, sen sijaan murhattiin kaksi henkilöä. Juankosken alue oli ennen ruukin perustamista verraten köyhää ja takapajuista seutua. Sen alueelta löytyi 1690-luvun katovuosien aikaan useita kerjäläisiä. Myös eräästä lähiseudun perheestä kuoli 13 henkeä nälkään.

Mikä oli Ekholmin asema ruukilla syksyllä 1808? Anders Westerlund oli ainakin osaomistaja!
Nilsiässä pidetyillä Kuopion syyskäräjillä Ekholmin eronneen rouvan Lovisa Tigerstedtin kiinnelainan haku heti käräjien aloituspäivänä 5.9.1808 (§ 3). Rouva Lovisa Ekholm syntyisin Tigerstedt haki 3 666 riikintaalerin Banco arvoista kiinnelainaa, jonka vakuutena oli itse ruukki ja sen alaiset tilukset. Lainan vakuutena olivat siten myös Nilsiässä ja Wuotjärvellä sijaitsevat ruukin alaiset verotilat. Lainan koroksi oli sovittu 6 prosenttia. Lovisan täysivaltaisena edustajana käräjillä toimi hänen poikansa ensimmäisestä avioliitosta opiskelija herra Carl Fredrik Ekman, jota Strömsdahlsin ruukin historiankirjoittajat eivät näytä tuntevan. Lovisa oli sopinut laina - asian ruukin nykyisen omistajan ”brukets nuvarander ägare” Herra Anders Westerlundin kanssa. Hakemuksen liitteeksi opiskelija Ekman toi kopion alkuperäisestä laina-asiakirjasta, joka oli päivätty Strömsdahlin ruukilla 30. elokuuta vuonna 1807. Velan välipuheen mukaan lainan oli ottanut Anders Westerlund ohjaaja Fredrik Jonathan Ekholmilta. Jälkimmäinen siirsi sen kuitenkin ”rakkaan” vaimonsa Lovisa Tigerstedtin nimiin. Asiakirjan todistivat oikeaksi N. F. von Schoutts ja A. J. Laurell. Westerlundin velalla ei vielä ollut asianomaista lainhuutoa ruukin ja sen alaisten tilojen osiin, joten oikeus ei vielä vahvistanut asiakirjaa. Myöhemmin 1810 – luvulla leski Lovisa Tigerstedt karhusi tätä velkaa Westerlundilta aina hovioikeutta myöten. Patruuna Westerlund ei voinut mitenkään kiistää allekirjoittamaansa velkakirjettä. Velka-asiassa mainitaan myös Ekholmin perilliset. Ehkä Ekholmin arvonimeksi sopi parhaiten vain ohjaaja "director"; ei patruuna!

Tyypilliseen tapaansa Forsberg "pimittää" mahdollisimman paljon ruukin ohjaaja Ekholmin velkaongelmia (mm. s.62 ja s.157). Tigerstedtin kuolinpesän asioita hoiti käytännössä paroni Gustaf Wrede. Lovisan pesäeron yhteydessä välikäräjillä (§10) 24.7.1806 Ekholm joutui teettämään omasta ruukin kiinnitetystä ”inteknade” omaisuudestaan arvion. Sen mukaan se oli 67 000 riikintaaleria Banco. Samassa yhteydessä kerrotaan ruukin veloista, joita löytyi ainakin 7 kpl. Näitä väittelijän olisi pitänyt selvittää esityksensä taustatiedoiksi paremmin (vrt s.62). Rouva Ekholm (Tigerstedt) kertoo tilanteesta, joka uhkasi häntä vaikeuksilla "som hotade henne med svår". Näin hän päätyi eroon. Forsberg kuittaa asian kainosti "suhteet vaimoon viilenivät" (s.62).Ekholmin mukaan ruukilta löytyi jonkin verran rautaa ja hiiltä, muttä hän ei pystynyt niitä inventoimaan. Ruukin ostosummaksi mainitaan vuonna 1802 15 000 riikintaalaria Banco (tk §212 ja Forsberg s.61. §213:ssa käsitellään ruukin 2 000 rd kiinnitystä ).

Seuraavassa on ruukin veloista joitain nopeasti poimittuja tarkistamattomia tietoja:
Jo vuoden 1802 Kuopion syyskäräjien mukaan (§121 ja §122) Ekholmin pariskunta lainaa Anders Westerlundilta 3 500 riikintaalaria ja vielä kauppias Samuel Backmannilta 4000 riikintaalaria (riksgäld) lisää. He ottavat vuosina 1803 ja 1804 velkaa paroni Gustaf Wredeltä 3 000 riikintaalaria (sk Kuopio §18). Vuonna 1805 Ekholm on taas velan tarpeessa. Hän joutuu ottamaan 12 000 riikintaalaria kuninkaallisen majesteetin ja valtakunnan sotilastalon kassasta ”krigsmans hur cassa” (tk Kuopio 1805 §663). Tämä velka tuli parissa vuodessa maksetuksi. Vuonna 1806 Lovisa haluaa ottaa kiinnelainaa 12 000 riikintaalaria Spc (sk Kuopio 1806 §32). Lisäksi Ekholm ottaa ainakin 4500 rd lainan ruukin patuuna Anders Westerlundilta ja luovuttaa jonkun niistä vaimolleen Lovisalle (§643 ja §657). Ruukin edellisen omistajan Printzskiöldin eräs 1 000 riikintaalerin arvoinen velkakirja oli joutunut panttilainaamon ”hypotheket” haltuun. Vuoden 1809 syyskäräjillä kauppias Backman anoi kiinnitystä 1 000 riikintaalerin arvoiseen vuonna 1804 Ekholmille myöntämäänsä lainaan. Ekholmin lainan vakuutena oli em. hypoteekkiyhdistyksen velkakirje, jolle oli kertynyt korkojakin. Anomuksensa Backman kertoi tekevänsä varmuuden vuoksi ”till min säkerhet” ja sen koroksi sovittiin 1 % kuukautta kohti. Näin velan vuosikoroksi tulee miltei 13 %. Varmaankin myös Tigerstedtien suku seurasi silmät tarkkoina ruukin tilannetta. Kun Lovisa lopullisesti erosi miehestään vuonna 1809, Ekholmista ruukin ohjaajana alkoi tulla heille pelkkä rasite.

Väittelijä esittää jonkinlaisen nokkeluutena seudun olevan "kirjatonta, karjatonta ja huonojen lukijoiden Suomea" (s.71). Seudun kirjattomuus lienee ollut tosi kuten lähes koko Suomen maaseudun. Karjattomuus voidaan kyseenalaistaa. Vuoden 1789 Bennetin teettämien talon katselmuksien mukaan talollisten navetoihin mahtui 5 - 10 lehmää tai enemmänkin. Oli lampaita, sikoja ja hevosia. Enempää yksi perhe ei voinut hoitaakaan. Savon Sanomien mukaan vuoden 1980 tienoilla Pohjois-Savon keskimääräinen lehmäluku tiloilla oli noin 7. Vuotjärven seudun niityt Leskelää lukuunottamatta olivat pieniä. Vuoroviljelystä heinäkasveja käyttäen ei voitu harrastaa, koska seudulle ei saatu nurmiviilua kääntäviä auroja. Niitä ruukki olisi voinut tehdä, jos taito olisi riittänyt! Huono lukutaitoprosentti Vuotjärvellä oli ruukin "siunausta". Siellä asui monia ruukin hiilenpolttajia sekä muitakin työläisiä. Rippikirjonen mukaan talollisten lukutaitaito oli hyvä. Lukutaitoinen talonpoika Staffan Väisänen ilmeisesti Lapinlahden tienoilta omisti vuonna 1693 suomalaisen virsikirjan, jonka arvo oli 4 taalaria hopeassa (Iisalmen TK 1693 s.177).

Väittelijän hampaisiin joutunut Siikajärven Erkki Väätäinen omisti tilakarttoja sekä oli myös kirjoitustaitoinen, koska hän ilmeisesti itse oli laatinut luettelon säyneisläisten varkaiden viemistä tavaroistaan. Vuotjärveläinen Ivar Leskinen eli teetättänyt vastaavan tavaraluettelon Juankosken ruukilla 12. Feb. 1792 todistajineen. Wäätäisen luettelon päiväys onWuotjärvi nro 3 16. Feb. 1792 ja varmennettu "Eric Wätänen if Wuotjärvi" (TK Kuopio 1792 §213) ilman muita todistajia. Erkin sukulaisen Lars Väätäisen ehkä Ryönältä omistamia rakennuksia sekä virsikirja ja pitkä katekismus paloivat vuonna 1793 (sk 1793 Kuopio §190). Siikajärven Väätäisillä ja Hartikaisilla oli olleet omat kiistansa kaskista, tilan omistusoikeudesta ja erään alle 1/2 ha pellon sekä sillä olevien 2 aitan ja saunan kohtalosta. Alunperin palstalla väitettiin olleen 3 aittaa (sk 1788 Kuopio § 266). Niistä Väätäinen oli saanut jo oikeudelta purku - tai korvausmääräyksen (sk 1788 Kuopio §245). Jostain aitasta oli kuitenkin tehty pirtti, joten palsta oli ollut Väätäisellä jatkuvassa käytössä. Pirtin uuni oli purettu vuonna 1802. Forsbergin vilkas mielikuvitus antaa pirtin uunin purkamiselle omia symbolisia merkityksiään, jotka käytännöllisille Väätäisille ovat täysin vieraita (vrt. s.169). Se ei ainakaan nosta väitöskirjan tasoa.

Erik Väätäinen osti appensa Ollin pojilta Siikajärven verotilaa nro 3 ilmeisesti 1/8 verran. Tila oli ollut 2/3 veromarkkaa eli 1/6 manttaalia, josta puolet oli ostettu verotilaksi v. 1723 (kk 1788 Kuopio §392). Kuopion talvikäräjillä 1787 (§ 398) myyjiksi mainitaan Ollin pojat Henrik, Olof, Johan, Samuel ja Bertil Hartikainen, joista ainakin osa siirtyi Liperin puolelle. Näiden sedät Mats, Henrik ja Abraham sekä vm. Henrikin poika Petter käräjöivät "laitonta kauppaa". Ainakin myyty osa oli ollut liian suuri. Siihen ei heidän mielestään kuulunut em. pieni pelto, josta tuli riidanaihe (sk 1787 s.1347). Myöhemmin Väätäinen osti vielä Petter Hartikaisen osuuden päiväyksellä 8.3.1790 (Tk 1790 Kuopio §48), joka siis kuului käräjöijien perikuntaan. Näin riidellyn palstan ja sillä olevien rakennusten omistussuhteet menivät kimuranteiksi! Tilanosien rajat tuskin olivat kovinkaan selvät, joten maanmittarillakin on saattanut olla niiden määrittämisessä ongelmia (vrt s.168). Vuoden 1807 syyskäräjillä (§342) Väätäiset selvittävät maariitojen taustaa. Siinä mainittu tieto Vinkinsaaresta Hartikaisten asuinpaikkana on virheellinen tai se on ollut ehkä 1620-luvulla. Saari kuului jo vuodesta 1638 Anders Pasaselle. Saaressa oli G. F. Tigerstedtin mukaan noin vuonna 1775 kaskennut torppari Sakari Pasanen


Forsbergin esityksestä saa miltei vaikutelman, että seudun talonpojat olivat alkeellisia, jopa koivunurpuja syöviä, sukuyhteisöihinsä käpertyneitä, rikollisuuteen taipuvaisia rajaseudun villi-ihmisiä. Vaasan Hovioikeuden presidentin kreivi Bonden luonnehdinnat savolaisista ”villinä, väkivaltaisena ja helposti rajan yli pakenevana väkenä” (s.162) voidaan jättää omaan arvoonsa. Väittelijä siis pyrkii niputtamaan Nilsiän ja Vuotjärven seudun yhteenotot ”rajaseudun rikollisuuteen”. Hänen antamansa kuvan mukaan Siikajärvelle Kuopion (Riistaveden) Ryönältä muuttanut Erkki Väätäinen oli muuttunut siellä ”rajaseudun asukkaan reviiriään merkitseväksi”, väkivaltaiseksi ja alkeelliseksi rikolliseksi (s.170). Karhunkaataja Väätäinen ei ollut rajan yli pakeneva rikollinen. Hänellä oli ehkä perustellut tiedot tilusrajan kulusta, koska hän omisti, kuten edellä totesin, karttoja, joita oli lainaillut muillekin. Vuonna 1798 rajakiistoissa ruukin lampuoti Bertill Pöyhösen kanssa hän oli valtuuttanut käräjille edustajakseen vääpeli Paul Wattolinin (sk 1798 Kuopio §558). Vuoden 1797 1.3. alkaneilla käräjillä Pöyhösen asiaa oli hoitanut kauppaneuvos Paul Printzkiöldin ruukin pehtorina "förvalttare" toiminut veli laamanni Eric Roland Printzkiöldin (§416).

Edellä mainittua Pöyhöstä ruukin omistaja kauppaneuvos Printzkiöld oli henkilökohtaisesti kuunnellut kaskikiistassa Siikajärven Erik Väätäisen kanssa ja kirjannut tämän kertomuksen oikeuden käyttöön (sk 1798 Kuopio §537). Kauppaneuvoksen seuraaja Ekholm oli toista maata. "Ekholm ei ole tehnyt minulle koskaan mitään hyvää", oli Pöyhönen Forsbergin mukaan sanonut Ekholmista eikä halunnut edes toimia tämän todistajana muuten kuin vasta pakottamalla. Siis Ekholm oli ollut kopea myös omia ruukin tilojen asukkaitaan kohtaan.

Koivunurpuja tuskin koskaan syötiin Vuotjärvellä, tuskinpa Nilsiässäkään Pahimmat seudun katokaudet sattuivat jo 1670-luvulla, jolloin saatiin veronhuojennuksia. Varsinaista nälkää ei silloinkaan kärsitty, koska seudun järvet olivat kalaisia. Esimerkiksi vuonna 1679 Pasalan tilalta vietiin Raaheen ja Kajaaniin viljan ohella kapahaukea lähes 180 kg. Tuorekalana sen paino olisi moninkertainen. Tieto löytyy pienellä tekstillä alaviitteestä (s.82)! Myös Leskiset veivät sinne runsaasti samoja tuotteita. Vuonna 1776 kalaveroa Pohl Pettersson Pasaselta vaati myös Tigerstedt; ei kuitenkaan nauriskylvön verona kuten Forsberg esittää (s.111). Pasasilla oli vuoden 1698 tienoilla rahtivene purjeineen. Sillä vietiin ilmeisesti Lappeenrantaan tervaa ja ehkä muitakin tuotteita mm. voita. Talvella ruuaksi saatiin rysillä ainakin matikoita. Leskelän varsin varakas isäntä Jöns oli Vuotjärven seudun lautamies vuosina 1653-1686. Pasalan tilan isäntä Petter toimi vuosina 1728-1753 seudun lautamiehenä ja oli virkamiesten mukana suorittamassa lukuisia maanjakoja. Tuskin näiden isäntien aikanaan taloissa syötiin urpuja tai paettiin rajan yli. Maakuntarajan yli karkasi sotaväen ottoa pakoon 1620-1630 luvuilla Nilsiän Ahosia ja 1650-luvulla vääpeli Laatikaisen omaperäisesti sotamiehiksi värväämiä talojen poikia sekä renkejä. Sen jälkeen Nilsiän ja Vuotjärven asukassuvut pysyivät hyvin uskollisesti kylissään. Väittelijän olisi pitänyt oikaista näiden kylien osalta kreivi Bonden kirjoitelma. Nyt ulkopuoliselle lukijalle jää seudun asukkaista täysin virheellinen käsitys. Ehkä se oli hänen tarkoituksensakin! Vuotjärven itäpuolelta Säyneisestä karkasi paikallinen tunnettu varas Erik Karppinen Venäjälle (sk. 1792 Kaavi §37->). Kapteeni Bennetin syksyllä 1789 järjestämissä ruukin alaisten tilojen tilasyyneissä esiintyvä "salainen huone" eli huussi mainitaan jo Kuopion käräjillä vuoden 1748 palotukiohjeissa korvattavana rakennuksena, joten Bennetin maininta "hygienia upseerina" tai Savon sivistyneistön ajamaksi "moderniksi projektiksi" (s.101) sitä ei enää voi lukea.

Entä mitä ruukiseudulla viljeltiin 1770-luvulla?
Luetteloista löytyy ruista, ohraa ja naurista. Pasalan tilalla viljeltiin vuonna 1774 vehnää ainakin kahdella pellolla. Toisesta kaskesta saatiin vehnää 4 tynnyriä ja toisesta 10 tynnyriä vehnää ja ohraa. Se oli siihen aikaan harvinaista. Iisalmen alueelta käräjäkirjoissa vuoden 1808 aikoihin mainitaan hampun siemenet ja hamppu sekä pellava. Kauran viljely näyttää olleen vähäistä. Kaskiviljelyn avulla saatiin normaalina satovuonna reilusti alle puolet vuodessa kulutettavasta viljamäärästä. Esimerkiksi Vuotjärvellä vuonna 1789 talon pelto-ala saattoi olla jo yli 4 hehtaaria. Kaskeamista harrastivat myös monien kartanoiden omistajat, kuten Kuopion Haminalahdessa asunut kapteeni Jonas Moritz von Wright Maaningan Käärmelahdessa. Sato oli ollut noin 850 lyhdettä eli noin 8,5 tynnyriä (tk 1799 Kuopio §244). Kaskeaminen naapurin maalla oli myös melko tavallista eikä siitä haastetut useinkaan viitsineet tulla käräjille. Maanomistaja vaati kaskesta joka kolmannen lyhteen. Vuotjärven Pasaset luonnollisesti kaskesivat luvalla tai luvatta ruukin omistukseen siirtyneillä entisillä maillaan ja olivat tarjonneet vuonna 1801 Ekholmille sadosta kolmasosaa. Tämä ei suostunut kaskisopimukseen. Ainakin osa Pasasten kaskista oli kaadettu, ennen kuin Ekholm oli tullut Juankoskelle. Edellinen ruukin omistaja kauppaneuvos Prinzkiöld oli ottanut kaskista maanosan. Vuotjärven seudun kaskikiistat täytyy asettaa oikeisiin ajan kuvaan liittyviin kehyksiin.

Mitä ruukkiseudun metsiin tulee, niin tässä Pasalan tila näyttää maanmittarin mukaan olleen positiivinen poikkeus isonjaon aikaan (s.77). Tilan metsiä ei ainakaan silloin oltu vielä "turmeltu tai häpeään saatettu", kuten Ekholm vuoden 1789 tietoihin perustuen kuvailee (s.153). Väittelijä esittää samalta ajalta vuorimekaanikko Carl Rinmannin kuvauksen seudun talonpoikien kurjuudesta ja alhaisesta elintasosta (s.78): "kaskemalla saatu toimeentulo, ei viljavarastoja, hylkäävät katovuoden sattuessa tilansa, leivästä vähintään puolet akanoita ja pettua sekä koivunurpuja ja luonteeltaan laiskoja" jne. Lieköhän väittelijä ollenkaan itse tutkinut seudun elintasoa tai ainakin on lukenut niitä koskevia asiakirjoja silmät ummessa "oman ruukinsa" erinomaisuudesta haaveillen. Myös väittelijän esittämä Pietari Väänäsen kuvaus vuodelta 1805 ei vastaa todellisuutta (s.81). Sen jälkeen tämä herastuomari näyttää oikeuden pöytäkirjojen perusteella olleen jotenkin sivuraiteilla. Vasta venäläisten valloitettua Suomen hän pääsee uudelleen parrasvaloihin vuonna 1809 Porvoon valtiopäivillä. Väänästä ennen valtiopäivämiehenä toimi lautamies Påhl Eskelinen , joka oli ollut Tukholmassa 1.12.1779 (tk 1784 Kuopio s.445).

Millainen asumistaso oli Nilsiässä ja Vuotjärvellä? Syksyllä 1789 näissä kylissä ruukin omistaja kapteeni Stephan Bennetin vaatimista talonkatselmusten pöytäkirjoista näkyy, että monet uudemmat talot olivat jo varustetut lasi-ikkunoilla. Samoin ainakin muutamat niistä olivat jo korsteenilla varustettuja ja siis uloslämpiäviä toisin kuin väittelijä esittää (s.147). Tämän kirjoittaja ja eräs rakentamisen asiantuntija voivat todistaa, että eräs vielä 1990-luvulla Vuotjärvellä käytössä ollut ja vuonna 1785 rakennettu yli 8 metriä kanttiinsa ollut "pirtti" ei ole koskaan ollut savupirttinä. Sen voi päätellä tuvan seinähirsistä, vaikka ne olivatkin osittain veistetty uudelleen. Myös vm. talon naapurissa oli Bennetin tutkimuksen aikainen lasi-ikkunoilla varustettu pirtti käytössä vielä 1980-luvulla. Navettatiedotkin joidenkin talojen osalta ovat vajavaiset. Ensin mainitun talon vanhaan navettaan olisi helposti mahtunut yli 10 lehmää, koska talli ja lampola olivat erillään. Navetta oli käytössä vielä 1960-luvulla. Tutkin jonkin verran käräjien pöytäkirjoista vuoden 1809 tienoilla Iisalmen puolella sattuneita palovahinkoja, mutta en löytänyt sieltä mainintoja lasi-ikkunoista! Siellä löytyi jo aikaisemmin kersantti Johan Skottmannin valvomasta sotilaantorpasta lasia-ikkuna ja peräti kaakeliuuni. Kersantti muutti Nilsiään , josta hän osti 12.10.1791 tilan Petter Toivaselta

Forsberg esittää ruukinjohtajien eli "rautateollisuus visionäärien unelmat", että maakunta alkaisi rautaisilla työvälineillä raivata uusia peltoja, kehittäisi karjataloutta ja hylkäisi kaskeamisen (s.62). Samalla ehkä Tuomas Jokisen Leskis-kirjaan tukeutuen hän esittää Vuotjärven Leskiset positiivisina poikkeuksina. Leskelän tilan mm. Vuotlahdessa sijaitsevat laajat niityt mahdollistivat suuremman karjamäärän ja voin tuotannon sekä voikaupan. Tosiasiassa vuoden 1800 tienoilla Leskisten tila oli suuressa myllerryksessä. Tilan osia oli myyty ja myytiin vielä lisää. Asukkaina siellä oli mm. Hyvärisiä, Heikkisiä ja Taskisia. Petter Hyvärinen osti Ivar Leskiseltä 1/8 tilasta (mm. sk 1798 Kuopio §177). Nilsiäläinen lautamies Tammelinkin osti vuonna 1802 1/12 Leskelän tilasta samoin kuin Vuotjärven Jokelassa asunut Pietari Pasanen yhdessä naapurinsa Antti Iivarinpoika Leskisen kanssa. Pasasen osuus oli suurempi. Karjamäärätkään Leskelässä eivät vielä 1700 - luvun lopulla lopulla olleet mitenkään erikoiset. Kun Ivar Andesson Leskinen kuoli vuonna 1792, häneltä perukirjoituksen mukaan jai 2 hevosta ja 5 lypsylehmää. Näiden asiakirjojen perusteella vuosina 1792 - 1810 tämän seudun useimmista taloista löytyi 4 - 6 lehmää.

Leskelän Antti Pietarinpoika Leskisen kauppareissut Ouluun tai Raaheen eivät olleet seudulla mitään harvinaisuuksia (s.82), mutta Pietarin suuntaan kylläkin. Edellä mainittiin jo Pasasten ja Leskisten kauppamatkat Raaheen ja Kajaaniin 1600-luvun lopulla. Pohjanmaalla vuoden 1800 - luvun alkupuolella kävi mm. Lastulahdessa asuva torppari Sakari Pasanen. Mies ei kauppareissunsa vuoksi päässyt eräille käräjille. Myös Kinahmin Kaaraslahdessa asuvat Myöhäset olivat Pohjanmaan suuntaan kauppaa käyvä suku. Seudun kulkuyhteyksien parantamiseksi tie Siilinjärveltä Nilsiään linjattiin vuonna 1798 (sk Kuopio §2). Sen piti kulkea Siilinpään, Kareslahden länsireunan, Pajulammin, Sänkimäestä etelään Kareslahteen, Kinahminmäen yli, Halunankylän, Ruuskalanmäen, Kivisillan ja Virransillan kautta Nilsiään. Kivisilta Kumpusenjoen yli nähtävästi oli rakennettu 1760-luvun lopulla Niinimäkeen tehdyn kirkkotien yhteydessä ja Nilsiän Virransilta jo 1600-luvulla. Kaaraslahdessa asuva Erik Utter oli suorittanut 20 vuotta hollikyytejä Kuopion Kelloniemen kestikievarille. Utter teki ehdotuksen muiden hollikyytimiesten tukemana kyytilinjojen uudelleen järjestämisestä. Eräs hollilinja kulkisi Kelloniemestä Karjalan suuntaan Jännevirralle, sitten Kotasalmelle ja Muuruvedelle päätyen Kaavin kirkonkylään. Lisäksi erään linjan piti kulkea kaupungista Strömsdahlin ruukille 4 apumiehen avulla kesällä ja talvella (sk 1809 Kuopio §69).

Väittelijän sivulla 188 esittämä Ekholmin murhasta epäiltyjen soutureitti ei ole järkevä!
Alku Nilsiän suunnalta Taatolta on oikein. Olli Tuovinen olisi todella ensin soutanut Ylä-Hipalle, mutta mennyt Laajantalon rantaan tai sen lähelle. Sieltä hän olisi jatkanut Sakari Antinpoika Pasasen kanssa vajaan 1/2 km päähän kaakkoon Mustanlahden rantaan, jossa myös oli yhteinen veneranta. Olisi ollut ajattelematonta soutaa Laajan rannasta Raappananjokea pitkin Ala-Hipalle ja sieltä usean talon ohi Jokelanjokea ja Koivusalmea pitkin Hipansalmeen, kun Mustastalahdesta olisi päässyt huomaamattomasti pujahtamaan Haasianiemen ohi suoraan Hipansalmeen. Lähtö olisi kuitenkin tapahtunut valoisan aikaan. Haasianiemessä siihen aikaan ei liene asunut ketään, koska Johan Elgin Ekholm oli häätänyt sieltä venäläisen sotaväen avulla. Matti Huovisen torppa sijaitsi lähellä Mustanlahden perukkaa Hautalahdessa, mutta karttaan merkityn Juhon torpaa eikä Juhoakaan ei asiakirjoissa esiinny (löytyy Jeremias, mutta tämä oli kuollut jo 1780-luvulla , eräs Juho Huovinen asui Kuopion Hatsalassa 1787). Tämä suorempi ja vaarattomampi reitti on selitetty väittelijälle, mutta hän ei ole sitä ymmärtänyt. Mikäli Johan Olkkonen oli Ollin mukana, hän olisi voinut hypätä kyytiin Selkälänniemestä.

Myös tielinjaus Juankoskelta Vuotjärvelle vaatii joitain tarkennuksia. Vielä nykyisetkin Jouhtenisenjärven (Joutsenjärven) itäpuolen asukkaat tietävät sen kulkeneen ko. järven itäpuolitse. Siitä tuskin tarvitsi poiketa noin 1,5 km länteen Nipasenmäelle. Siellä on maasto hyvin mäkistä. Jokin tie tai polku ilmeisesti kulki suorempaankin Tervamäen kuvetta Ala-Hipan Pahkalahteen. Välillä on 3 pienehköä puroa, joista ainakin ensimmäinen oli helppo ylittää. Pahkalahdessa Pahkamäen kuvetta kulkien kierrettiin koilliseen Siltasuon yli Hipanlahden Hurjaharjun taloon. Siinä tie liittyi Vuotjärvi - Nilsiä tiehen. Siltasuon tiepohja oli "paalutettu". Näitä pohjapaaluja oli Ala-Hipan Haasianiemen isäntä Kalevi Hyvärinen repinyt pois 1970-luvun aikoihin. Talvitie kulki Nipasenmäen tienoilla Vuotjärveltä Pieksälle ainakin jo 1720-luvulla. Sitä käyttivät mm. Vuotjärven itärannan asukkaat matkustaessaan Kuopion suuntaan.

Mielenkiintoista on myös väittelijän hyvin kielteinen suhtautuminen Sakari Antinpoika Pasaseen kuten muihinkin Pasasiin. Jo väitöskirjan alussa (s.19) hän tituleeraa Pasasta "irtolaismieheksi", mikä tarkkaan ottaen vuonna 1810 ei ollut totta. Hän tosin oli myynyt Lastulahdessa sijaitsevan tilansa ja kauppa oli vahvistettu vuoden 1809 Kuopion talvikäräjillä. Saman vuoden syyskäräjillä Ekholm oli protestoinut laittomana pitämäänsä kauppaa ja tämän myöhästynyt protesti oli jostain syystä käräjillä hyväksytty! Tila oli siis edelleen Sakarin nimissä, vaikka Ekholmin mukaan tämä oli vain ruukin lampuoti. Miettiset saivat Sakarin tilan lopullisesti 8.3.1811. Väittelijä korostaa Sakarin "huonomaineisuutta" tai jopa "pahamaineisuutta", joka johtui raipparangaistuksesta. Forsberg ei ollut selvittänyt "huonomaineisuudeen" syytä. Nuori mies oli pelleillyt kirkon ripillä samassa kylässä asuneen piika Susanna Matikattaren kanssa. Närkästyneet papit olivat vieneet asian hovioikeuteen asti, joka tuomitsi Sakarin syylliseksi peräti kolmeen rikkomukseen sekä sakkoihin Susannan ja tämän kaverin todistuksen perusteella. Eräs niistä oli sapatinrikkomus. Piikojen kanssa ei siis saanut "flirtailla" pyhäisin ainakaan kirkossa! Väittelijän määritelmälle "pahamaineinen" löytyy siis painavat perusteet! Piikojen kannalta Pasanen oli varmasti tulevana isäntämiehenä kiinnostava "tapaus". Susanna oli muutenkin varsin vapaamielinen, koska parin vuoden kuluttua hänellä oli lapsi erään toisen nuoren miehen kanssa. Nuoret naiset saattoivat jo siihen aikaan olla puheissaan varsin rivoja (kts. esimerkiksi sk. 1771 Kuopio §24)

Rahaton nuori mies sai raipparangaistuksen, jonka hän vältti keuhkosairauteensa vedoten. Vilkas ja talouden pidossa huonosti pärjäävä mies osoitti kuitenkin jatkuvasti kyvykkyytensä, koska hän hoiti monien muiden henkilöiden puolesta oikeusjuttuja kuten em. korvausasiaa. Nämä eivät pitäneet häntä epäluotettavana tässä suhteessa. Talousasioissa hänestä tulee hiukan erilainen kuva. Esimerkiksi vuonna 1801 Sakari toimi käräjillä Syvärinjärven itäpuolen Palonurmen tilakiistassa toisen haastajan Mats Kainulaisen valtuuttamana edustajana. Vastapuolen suojärveläisen talonpoika Anders Kokkosen edustajana puolestaan oli herastuomari Pietari Wäänänen (sk 1801 Kuopio § 179). Toisaalta Pasasella oli suurin osa Kaavin siikajärveläisen Mats Parviaiselta ostetun hevosen hinnasta maksamatta (tk 1802 § 385). Erik Väätäinen Siikajärveltä Kuopion puolelta syytti puolestaan Mats Parviaista metsäpalosta, joka oli syttynyt tämän huolimattomasta tulenkäsittelystä 11.5.1799 Wiitalahdessa Lastukosken kaakkoispuolella. "Kaikki oli palanut". Siten Väätäisen intressit ulottuivat vielä Pisanmäen eteläpuolelle Vuotjärven rannalla (tk 1802 § 386). Sakari Antinpoika yritti ostaa vaimonsa Beata Parviaisen osuutta 1/12 Leskelän tilasta Vuotjärvi 2 eli Paavo Leskisen perintöä yhdessä poikansa Antin ja vaimon veljen Antti Parviaisen kanssa (tk Kuopio 1789 §353), mutta tämä kauppa kariutui erään toisen osakkaan vastukseen. Heikkonäköinen vaimo Beata muutti veljensä Antti Parviaisen mukana Nilsiän länsipuolelle Sänkimäkeen, jonne myös hänen miehensä Sakari oli kirjattu vuonna 1792 (sk 1792 Kuopio s.1394->).

Sakari joutui lopullisesti pahaan kiistaan ruukinohjaaja Ekholmin kanssa, joka lienee Kuopion maakanslian "rötösherroilla" väärennyttänyt Pasalan tilan isonjaon asiakirjan, kuten edellä jo todettiin. Peukaloidun asiakirjan mukaan Pasaset olivat muuttuneet lampuoteiksi, joilla ei siis ollut oikeutta käyttää isonjaon mukaisia metsiään tai myydä tilojaan. "Ekholm tuhosi kaikki heidän varansa" (s.159). Juho Pasasen murhamuistelmassa kerrotaan: ”Kun asia ei lääninkonttorissa sen paremmaksi selvinnyt, niin sanotut kyläläiset...". Siten talonpojat olivat käyneet lääninkonttorissa eli ilmeisesti Kuopiossa tutkimassa asiakirjoja. Tigerstedtin käräjien aikoihin tällaisia asiakirjoja säilytettiin todennäköisesti maaherran virastossa Loviisassa. On mahdollista, että Ekholm teetätti Pasalantilan isonjaon asiakirjan peukaloinnin vasta Wibeliuksen lähdön jälkeen vuonna 1809! Kovin hyvää kuvaa ruotsinkielisistä virkamiehistä ei anna myöskään professori Henrik Gabriel Porthan vuonna 1796. Hän kutsui näitä kiskureiksi ja peijaaneiksi. Kansan silmissä "herra ja vihollinen ovat yhtä" (Yrjö Koskinen Suomen kansan historia s.685).

Sakarin tilanmyynti siis tyssäsi Ekholmin haasteeseen (sk 1809 Kuopio §168), vaikka se oli jo saanut käräjiltä kolmet lainhuudot sekä tuomarin vahvistuksen myynnille. Ostajat Miettiset saivat tuomarilta virallisen oikeuden astua "tillträda" tilalle, jossa he olivat jo asuneet joulukuusta 1808 alkaen (tk 1809 Kuopio §468). Mitään moitetta kauppaa vastaan ei oltu tehty lainhuutojen aikaan eikä sen jälkeenkään. Silti Ekholmille annettiin käräjillä mahdollisuus pysäyttää kauppa! Tämä ilmeisesti osaltaan laukaisi Ekholmin ampumisen syksyllä 1810. Ainakin Sakari Antinpoika lienee ollut vihainen. Kyse oli 100 riikintaalarin summasta. Lisäksi tulisi kaikenlaista lisäkäräjöintiä ja muuta vaivaa. Tilakaupan kolmet lainhuudot ja lopullisen hyväksynnän Forsberg taas "unohtaa" väitöskirjassaan (s.165), vaikka tieto kolmista lainhuudoista löytyi minun kotisivuiltani sekä Pasasten sukukirjasta!

Ekholmin ruukin laajoille maille oli perustettu 1800-luvun alussa kruunun uudistiloja!
Väittelijä ei tuo mitenkään esille, että Ekholmin paljon parjaama Vuotjärven hipanniemeläinen Johan Elg oli lampuoti ja "kruunun uudisasukas". Hän asui ilmeisesti Pasasten ruukille menetetyillä mailla Haasianiemessä ja hänellä oli vuonna 1808 oma tilanumero Vuotjärvi 7. Lisäksi hän oli vielä verovapausvuosilla (ka no 9091 s.477->). Hän maksoi manttaaliveroa, kuninkaanlinnan rakentamisveroa ja vielä lääketieteellistä (?rokotus) maksua. Ehkä hän poltti sivutöinään hiiltä ruukille ja saattoi olla Ekholmin suhteen kiusallisen piittaamaton. Vinkinsaaressa asuvilla toisilla kruunun uudisasukkailla Räsäsillä oli jo vuonna 1805 sekä vielä vuonna 1808 tila Vuotjärvi 5. Vuonna 1808 löytyy myös kruunun uudisasukas lampuoti Johan Parviaisen tila Vuotjärvi 6 Ekholmin Suurenahon mailla ilmeisesti Tervalammilla Lastulahden tien varrella sekä torppari David Miettinen Hipansalmessa. Miettisellä ei ollut omaa tilanumeroa. Kaikki edelliset maksoivat samanlaisia veroja kuin Elg. He olivat siten saaneet varsin vakiintuneen aseman kylässä. Koska ruukki ei ollut säteri - tai rälssitila, kuningas Kustaa III vuosien 1775 ja 1777 asetukset mahdollistivat kruunun uudistilojen perustamisen sen laajoille maille (Savon historia osa III). Forsberg ei kiinnitä näihin uudisasukkaisiin mitään huomiota! Nämä luultavasti olivat Ekholmille hyvin kiusallisia tunkeutujia, mutta parhaimmillaan myös hyödyllisiä hiilenpolttajia. Myös Johan Elgin veli Eric oli vuonna 1803 uudisasukas, jolla oli ollut Hipanniemen Haasianiemellä ruiskaski. Miehellä oli muitakin kaskia Hipanniemellä, josta hän oli hakannut puita Ekholmin mailta ja myös Niemelän talon Sakari Paavonpoika Pasasen luvalla tämän maalta (sk 1803 Kuopio §624). Ekholm sai nähtävästi tämän häädetyksi, koska mies seuraavana vuonna asui Leskelän tilalla Paavo Iivarinpoika Leskisen torpparina. Torpan maista riideltiin vuonna 1812. Ehkä Johan otti sen jälkeen asuinpaikakseen Haasianiemen tienoilta torpan , jonka veli oli joutunut jättämään.

Patruunalla ja Johan Elgillä oli jo aikaisemmin ollut kiistoja Elgin apen veloista, lypsylehmien maksamisesta ja lopuksi Elgin langon ruumiin luvattomasta hautaamisesta 11.12.1808 ruukin hautausmaahan (s.175-s.176). Ruukillakin työskennellyt lanko oli kuollut punatautiin Kaavin seurakunnan puolella, mutta seurakunnan papilla Kilianderilla oli nyt muita sota-aikaan liittyviä kiireitä ja Kaaville oli pitkä matka. Ekholm mielestään hankalasta "hiilenpolttajasta" Elgistä eroon päästäkseen oli käynyt valittamassa hautaamisesta sekä hautauksessa avustaneista miehistä Kuopiossa venäläisen komendantin luona. Hänen toiveensa oli, että Elg ja seudulla majailevat sekä tätä hautauksessa avustaneet irtolaiset pitäisi ottaa kiinni. Komendantti suhtautui asiaan suopeasti ja lähetti upseereitaan 28.12.1808 tutkimaan hautaamista (tk 1809 Kuopio § 422). Nähtävästi varmistaakseen Elgin häädön patruuna oli väittänyt sotilaille tällä olleen luvattoman kiväärin. Niinpä Ekholmin toimesta venäläiset sotilaat ottivat miehen kiinni ja veivät vangittuna Kuopioon. Johan Elg asui tämän jälkeen muualla Vuotjärvellä. Vuonna 1809 hänet oli kirjattu sukunimellä "Hirvonen" Leskisten tilalle Vuotjärvi nro 2 Joenniemessä asuneen torppari David Toivasen jälkeen. Molemmat veljekset siis joutuivat siirtymään ruukin alaisuudesta Leskelän tilalle. Heidän isänsä Eric oli tuotu ruukin työläiseksi Etetä-Suomesta Pernajan pitäjästä. On siis huomattava, että nämä riidat eivät olleet seudun pitkäaikaisiin asukkaisiin liittyviä. Niitä voisi luonnehtia lähinnä ruukin sisäisiksi riidoiksi. Juhon vaimo oli torppari Sakari Pasasen tytär.

On erikoista, ettei Johan Elgiä löydy murhasta epäiltyjen joukosta! Hänellä oli paljonkin hampaankolossa ruukin Johtajaa vastaa. Ehkä hän tiesi tai jopa osallistui murhan suunnitteluun, mutta laittautui siksi ajaksi muualle. Väitöskirjassa mainittu Haasianiemessä oleva Juho Huovisen torppa on saattanut olla väärin muistettu Juho Hirvosen torppa. Juho Huovista ei löydy sen seudun asukkaana. Elg sopisi eräin osin myös murhamuistelmien hiukan mystiseksi Olkkoseksi.

Paikkakunnan asukkaat panivat varmasti merkille Ekholmin ja venäläisten yhteistyön, mikä ei ainakaan parantanut näiden silmissä patruunan mainetta. Ehkä se vain lisäsi heidän pahoja aavistuksia Ekholmin mahdollisista muista toimista uuden keisarillisen komennon suojeluksessa. Juhlallisia lupauksia lukuunottamatta "keisarillisen hallinnon " laadusta ei vielä ollut kunnon näyttöä. Venäläisten mielivaltaisia toimia vastustanut maaherra Wibelius oli joutunut lähtemään armeijan mukana pakoon Ruotsiin. Tämän lääninkansliasta erottama "rötösherra" Gustaff Salonius oli jo päässyt Kuopion pormestariksi. Ekholm saa väittelijältä runsaasti tekstitilaa ja ymmärrystä, kun taas Elg ei saa edes sanansijaa. Onneton häädetty kruunun uudisasukas ei tiennyt vangitsemiselleen muuta syytä kuin em. luvattoman hautaamisen. Mitään todisteita luvattoman aseen olemassa olosta ei esitetty. Venäläisen sotaväen puoleen kääntyminen oli Ekholmilta täysin ylimitoitettu toimenpide. Asian olisi voinut hoitaa kuukauden päästä 16.1.1809 alkaneilla Kuopion käräjillä. Ekholmin manööverin tarkoitus näyttää Elgin häädön ohella olleen luoda hyvät suhteet uuteen virkavaltaan. Ruotsin vallan aikaan tämä häätö tuskin olisi onnistunut.

Väitöskirjassa kerrotaan laajasti Nilsiän Taatonniemen torpan tuhopoltosta keväällä 1804 (s.171). Torpasta häädetylle ja tuhoteon suorittaneelle Juho Kuosmaselle Luoja ei ollut selvästikään ollut suonut aivan parhaita älynlahjoja. Saman voisi sanoa tukholmalaisesta Ekholmista itsestään. Tämä oli suorastaan provosoinut Kuosmasen kostoon antamalla tälle omakätisesti piiskarangaistuksen! Tästä oltiin paikkakunnalla tietoisia. Nähtävästi "tulevaisuuteen katsova" ruukin johtaja arvioi, että "modernin projektin" edistäminen vaati piiskan käyttöä. Ekholm oli antanut em. torpan asuttavaksi Ruotsista tuodulle uudelle työläiselleen. Tuomalla työläisiä Ruotsista hänen pyrkimyksenään näyttää aluksi olleen luoda ruukkiseudusta jonkinlainen "Pikku-Ruotsi". Hänen taloudessaan asuivat mm. ruotsalaiset Sundvallin tai Sundevallin veljekset. Näin ollen paikalliselle väestölle tarjoutui vähemmän asuntoja, työtilaisuuksia tai koulutusta uusiin tehtäviin. Piiskakuritus ja häätö riittivät heille. Ruotsalaiset miehet eivät kauan kestäneet karuissa oloissa. Tämän olivat todenneet jo Baltian linnoitusten päälliköt 1500-luvun lopulla. Taatonniemi kuului alunperin Vuotjärven Pasasille vuoden 1664 maakirjan perusteella nimellä Taatonjärven päiväranta. Aikaisemmin mainittu Laajantalon lyhytaikainen vävy Gabriel Tuovinen riiteli 1750-luvulla siellä olevasta niitystä puolet itselleen. Sen jälkeen se jotenkin siirtyi nilsiäläisten hallintaan. Kuosmaset lienevät asuneet siellä vain vähän aikaa, koska siellä aikaisemmin oli Nilsiän Rissasten pieni torppa kamareineen. Sinne piti Pietari Väänäsen 16.7.1794 tekemän talojen vaihtosopimuksen mukaan muuttaa Anders Tuovisen perillisten Nilsiästä.

Tigerstedtin vuoden 1786 käräjillä kuvaamia ruukilla sattuneita kahta tulipaloa sekä muita tulipaloja tai tahallaan sytytettyjä metsäpaloja ei varmuudella voida liittää maakiistoihin. Tulipaloja syttyi usein muutenkin. Lisäksi patruuna väitti, että hänen päänsä menoksi oli tehty väijytyksi. Niistä löytyi myös seudulla liikkuvia puheita liittyen vanhempaan Olli Tuoviseen, Antti Räsäseen, Sakari Antinpoika Pasaseen ja Tuomas Ahoseen (Forsberg 2002 s.154). Niiden kertojista erityisesti Pietari Räsästä ei voi pitää täysin luotettavana todistajana mm. hänen oman perheensä rikosongelman takia.

Murtolahtelaiset ruukintalonpojat Hämäläiset ja Pentikäiset todella ostivat tilansa pois kiistoista ja ruukinveroilta (s.117). Hinta oli 50 tynnyriä ruista ja 50 tynnyriä ohraa 4 vuoden kuluessa ruukille toimitettuna ilmeisesti kumpaakin tilaa kohti erikseen. Tynnyrissä piti olla 32 kappaa. Sopimuksen päiväys oli 25.9.1779 Kuopiossa (mm. sk Kuopio 1780 §184). Hämäläisten velan mainitaan koskeneen luvattomasta kaskeamisesta määrättyjä sakkoja (sk 1786 Kuopio s.1244); siis vuonna 1776 ruukinkäräjillä! Juuri vuonna 1786 Tigerstedtin ja Murtolahden asukkaiden kesken käräjöitiin paljon. Ainakin Pentikäisille tämä toimenpide kävi liian kalliiksi. Heidän tilansa näyttää tulleen autioksi. Sen oli ostanut lähinaapuri Anders Väänänen, joka myi veljelleen Petter Väänäselle 5 500 taalarilla "Pentikäisen aution" (sk Kuopio 1795 §283). Näiden kadonnut "Vanhapaikka" sijaitsi 200 - 300 m etäisyydellä Väänästen talosta. Murtolahtelaistenkin olisi ilmeisesti kannattanut Pasasten ja Co tapaan jatkaa käräjöintiä! Ainakin Pentikäisistä useat joutuivat väistymään Murtolahdesta. Heitä asui 1800-luvulla mm. Vuotjärvellä Pasasten isossajaossa ruukille menettämillä mailla; muuan Pentikäinen asui em. Hipanniemen Haasianiemessäkin! Pentikäiset tulivat Murtolahteen vuoden 1710 tienoilla pakolaisina Pietarin eteläpuolelta Inkerin Järvisaaren pogostan Åseren kylästä.

Puolueettomaksi tutkijaksi julistautuva väittelijä paheksuu, kuinka "perheelliset isäntämiehet, monet kyläkuntansa johtajia, pitivät neuvoa ja päätyivät pestaamaan palkamurhaajan" (s.199) tai "yhteisön arvostettuja jäseniä" (s.200). Kuitenkaan hän ei läheskään yhtä voimakkaasti paheksu "perheellisten ruukinomistajien, paikkakuntansa johtajien, yhteisön arvostettujen jäsenten" uhkailemalla tai muuten pakottamalla hankittuja lampuotisopimuksia, talonpoikien häätöjä tai niiden yrityksiä sekä asiakirjojen väärennöksiä. Ekholm oli vieläpä vaimonsa Lovisa Tigerstedtin hylkäämä, velkojen avulla elävä ja riitaisa mies.

Ehkä kannattaa tarkastella Nilsiän Taatolla asunutta Ekholmin murhasta myöhemmin epäiltyä Olli Ollinpoika Tuovista. Väittelijä leimaa hänet jo vuonna 1809 "lainsuojattomaksi", "karkulaiseksi", "henkirikos kontollaan", "murhamieheksi" jne. Olli oli lyönyt seipäällä kotitalostaan lehmänryöstöä tammikuussa 1809 yrittäneen venäläisen sotilaan kuoliaaksi (s.179). Hän siis suojeli omaisuuttaan, mutta tästä hän ei saa väittelijältä samaa ymmärrystä kuin patruuna Ekholm saa! Suuri osa venäläisestä sotaväestä koostui pakolla sotaan otetuista irtolaisista ja rikollisista (Rydberg Ruotsin historia s.559). Lehmän luvaton otto oli näille pikku juttu. Elintarvikkeiden pakko-ottoja tehtiin mm. Siilinjärven Kasurilassa ja Iisalmen Nerkoolla. Iisalmen pohjoispuolella ruukinharjoittaja Lars Dahlström oli vienyt karjansa venäläisiltä piiloon Ryhälänmäelle (sk 1809 §235). Elintarvikehuoltonsa varmistaakseen vihollinen oli jo maaliskuussa 1808 perustanut viljamakasiinin Nilsiään lautamies Carl Tammelinin aittaan. Makasiini toinen suomalainen vartija Tuomas Hynynen syyllistyi pian sen jälkeen viljavarkauteen. Hevosten rehua venäläiset olivat ottaneet mm. Muuruveden Kotasalmelta niityllä olevista heinäsuovista. Jäi epäselväksi, olivatko he maksaneet ne vai vain väittäneet maksaneensa! Vielä syksyllä 1809 venäläisiä rakuunoita oli käynyt Tahvo Väänäsen heinäladolla Riistaveden Vehkajärvellä (tk 1812 §177). Myös em. Tuomas Hynynen oli taas keväällä 1811 varkaissa Kaaraslahdessa Aron Ruuskasen talossa (§221). Toverinsa kuolemasta raivostuneet sotilaat olivat vieneet Ollin vaimon Nilsiään, jossa he vastoin Ruotsin lakia olivat kostaneet tälle raipoilla miehensä teon. Vänrikki Ståhlin maaherra Wibelius ei enää ollut paikalla sanomassa: "Vaimo ei ole vastuussa miehestään". Ollin oli viisasta, päin vastoin kuin väittelijä suuressa viisaudessaan esittää, "olla ilmaantumatta" ainakaan lähi aikoina oikeuden eteen selvittämään sotilaan kuolemaa. Hän oleskeli pakosalla vaimonsa veljen ja tämän sukulaisten luona Syvärinjärven itäpuolella. Olli ei paennut rajan yli, koska Syvärin itäpuoli oli kuulunut Savoon jo 1500-luvulta alkaen.

Lisäksi Olli Tuovisesta tuli ennen Ekholmin murhaa isänsä Ollin kuoleman (sk Kuopio 1809 §596 ) jälkeen tilakiistojen osapuoli ja isän suullisen (varmentamattoman) testamentin mukaan ainoa perijä! Isä kuoli nähtävästi Oulun matkalla, jolla hänen matkaseuranaan oli poika Ollin vaimon veli. Perinnöiksi jäi rahojen (s.161) lisäksi ainakin hyvä metsästysase! Edessä olisivat neuvottelut, tuskin kuitenkaan isän velvoituksella perintöpyssyn kanssa, Taatontilan hallintaoikeudesta hankalaksi tiedetyn ruukin ohjaaja Ekholmin kanssa. Ollin veli Antti oli yrittänyt parhaansa mukaan osoittaa hänet murhamieheksi, mutta joutui lähtemään tilalta. Vuosina 1811- 1813 hän asui Lastulahdessa. Pelkäksi mahdolliseksi palkkamurhaajaksi Ollia ei voi leimata. Käräjien pöytäkirjojen mukaan venäläiset järjestivät vaikeuksia eräälle Iisalmen alueella asuvalle miehelle, jonka tiedettiin kesällä 1808 taistelleen heitä vastaan. Miestä venäläiset syyttivät väärennetyn rahan käytöstä! Eräitä Kuopion vankilaan joutuneita miehittäjät olivat vieneet Venäjälle ja näitä yritettiin saada takaisin. Yleisesti ottaen verraten tarkkojen tutkimusteni mukaan miestapot Nilsiän ja Vuotjärven kylissä olivat olleet aikaisemmin hyvin harvinaisia; vain 1 tappo sekin jo 1650-luvun alussa Nilsiässä. Väittelijä siis turhaan epäilee murhatilastojen luotettavuutta (s.179). Vasta 1800-luvun puolivälin tienoilla Nilsiässä alkoi esiintyä muuallakin huomiota herättänyttä rikollisuutta, mm. Paavo Ruotsalaisen pojan murha. Sitä ei kuitenkaan voi liittää vanhaan rajaseutuun, koska suurin osa kylän suvuista oli tullut sinne vasta sen jälkeen, kun valtakunnan raja vuonna 1617 siirtyi Pielisjärven itäpuolelle.

Muut Tuovisen veljekset Antti ja Juho riitelivät käräjillä vuonna 1812 isän perinnoistä. Juho oli ottanut tilalta perintöjä omavaltaisesti. Antti syytti tätä varkaudesta (TK Kuopio §450). Olli oli pakosalla ja vaimo Kristina Ahonen odotti lasta ja kuoli synnytyksen jälkeen. Juho tuomittiinkin varkaudesta aitasta ja molemmat saivat sakot tappelusta (s.1412.>). Tila joutui seuraavan vuoden kuluessa ruukin entisen kirjurin pojan luutnantti Elias Dahlströmin haltuun.

Oliko Olkkonen sitenkin Ekholmin ampuja?
Leskiset esittävät Olkkosen karskina Pohjois-Karjalassa toimineen ylikyläläisen sissipäällikkö Olli Tiaisen miehenä. Hän asui murhasoutureitin varrella, joten Suurenahon rannasta lähtenyt tai lähteneet olisivat voineet napata miehen kyytiinsä jopa Leskisten tietämättä. Olkkosen asuinpaikka lienee ollut lähellä ruukkia sijainneissa taloissa Selkälässä tai Mäkelässä. Myöhemmin 1817-1820 hän asui samassa talossa kuin Iivari Leskisen leski Hedvig Kasuritar, luultavasti nykyisen Hovin talon paikalla. Edellä kerrottiin Leskisten ja Ekholmin halkoriidoista. Olkkonen todisti Petter Ivarinpoika Leskisiä vastaan luvattomasti Hipanniemeltä hakatuista halkokuormista (sk 1803 Kuopio § 622). Mutta kun piti todistaa oman ruokakunnan toista asukasta Pohl Ivarsson Leskistä vastaan, niin hän ei ollut nähnyt tämän ajaneen mitään puita (sk 1803 Kuopio §623). Pohl oli sairas ja ei ollut käräjillä.

Edellä mainittuun tapaukseen näyttää loppuneen Olkkosen ja Ekholmin yhteistyö. Varasotamiehenä hänellä on täytynyt olla jonkintasoinen ampumiskoulutus, vaikka ei ehkä ollutkaan Olli Tiaisen sissejä. Siten käsi ei ihan heti olisi vapissut. Hänen olinpaikastaan tai tekemisistään vuosilta 1805 - 1816 ei tiedetä juuri mitään. Hän on voinut oleskella Suomensodan aikaan 1808 Pohjois-Karjalassa. Varasotamiehelle olisi ollut riski oleskella välittömästi venäläisten miehityksen jälkeen seutukunnalla. Ehkä näiden suosija Ekholm olisi ilmiantanut hänetkin kuten hän ilmiantoi lampuoti Johan Elgin ilmeisen tekaistun syytöksen "kiväärin" perusteella. Olkkonen on voinut saada joltain taholta palkkion tehdystä "työstä" ja malttanut pysyä vuosikausia hiljaa osuudestaan murhaan. Ekholmista "eroon pääsemistä" toivoivat monet tahot, joista kaikki eivät ehkä löytyneet Vuotjärveltä tai Nilsiästä. Leskiset tuskin ovat pyrkineet "ulkoistamaan rikosta" ruukin talonpoikien piirin ulkopuolelle. Ruukin talonpojat eivät voineet kertoa Leskisille mahdollisista murhahankkeistaan, ei etu - eikä jälkikäteen; ei ainakaan kovin pian. Näillä olivat liian tiiviit yhteydet Juankosken ruukin väen kanssa. Heidän asuinpaikkansa sijaitsivat ruukin naapureina. Joka tapauksessa jotenkin merkittävä Olkkonen oli jäänyt elämään muistoissa heidän keskuuteensa.

Entä voiko Ekholmin murhan kytkeä laajempiin valtakunnanpoliittisiin yhteyksiin? Paikkakunnalla oli siis sattunut venäläisten suorittama ryöstöyritys, Ekholmin venäläisten sotilaiden avulla suorittama lampuoti Elgin vangitseminen ja häätö sekä Olli Tuovisen vaimon ruoskiminen. Paikkakunnan talonpojat olivat hyvin venäläisvastaisia. Kuopion käräjät jouduttiin lopettamaan 12. maaliskuuta 1808 lautamiesten jouduttua järjestämään ruotsalaisten kuljetuksia. 15. maaliskuuta. keisarilliset joukot tulivat Kuopioon. Venäläiset järjestivät pian tämän jälkeen sotakuljetuksia Pohjanmaalle. Samoihin aikoihin Nilsiään perustettiin venäläisten viljavarasto, josta varastettiin viljaa. Kun taas keväällä 1809 vihollinen suoritti laivastolleen ja maavoimilleen tarkoitettuja tavarakuljetuksia Kuopiosta Iisalmen kautta Pohjanmaalle, heittivät talonpojat tavarat tien varteen ja karkasivat koteihinsa 20.4.1809 (käräjät 21.8.1809 Iisalmi §5). "Heidän hevosensa olivat loppuunajettuja ja miehet eivät olleet saaneet ruokaa. Lähtölupakin oli muka saatu joltain upseerilta". Laivaston kuljetusta valvovaa upseeria oli uhkailtu ja lyötykin. Kotiin livistäneitä kuljetusmiehiä löytyi mm. Murtolahdesta ja Pieksältä. Toivalassa kuljetuksia kiirehtinyt nimismies Malmberg lyötiin seipäällä tajuttamaksi. Kuormia lastaavat miehet olivat menneet syömään eväitään. Lyöjä oli Juankoskella (Akonvedellä) syntynyt ja Pieksällä töissä ollut renki Salomo Hakkarainen. Nimismiehen pää ei ollut puusta, koska siihen oli tullut verta vuotava haava. Sandelssin Toivalansalmen puolustuksella oli ilmeinen talonpoikien tuki kesällä 1808. Vielä vuonna 1812 käräjöitiin näistä kuljetuksista mm. Juankosken akonveteläisiä Henrik Hartikaista ja Magnus Vemannia, hipanlahtelaista Matti Rissasta sekä Juankosken Vehkalahden Parviaisia vastaan. Vaadittiin korvauksia, koska nämä eivät olleet hoitaneet kunnolla kyytejään (tk 1812 §320). Siten Ekholmin veljeily venäläisten kanssa ei varmasti herättänyt kansan ihailua.

Väittelijän hellimä teoria ruukinpatruuna Ekholmin murhasta kostona tai rangaistuksena" on sangen hataralla pohjalla. Tämä teoria vilahtelee monilla väitöskirjan sivuilla: "murha ... voidaan nähdä suku- ja kyläyhteisön mobilisoiman epävirallisen tuomioistuimen langettamana rangaistuksena" (s.198), "patruunan murha oli kylä- ja sukuyhteisön kollektiivinen kosto" (s.199) ja "veri- hiki- ja kyynelvelka vaati hyvityksenään herra johtajan henkeä" (s.204) sekä "murha voidaan nähdä talonpoikaisyhteisön kostona, hyökkäävänä puolustuksena .." (s.204) ja sekä "ainakin se olisi tuntuva kosto koetuista vääryyksistä" (s.185). Kirjailijan tavoin hän saa tällä tosiasioihin huonosti perustuvalla tulkinnallaan eräänlaisen lukijoita kiinnostavan näytelmän huipennuksen!. Väittelijä liioittelee omia tulkintoja vahvistaakseen kylä - ja sukuyhteisön yhtenäisyyttä. Esimerkiksi Jokelan ja Niemelän Pasaset riitelivät eläkkeelle jääneen isänsä (tai ukkinsa) ja Tigerstedtin vastaisen "taistelun" johtajan Pohl Pettersson Pasasen syytingistä Nilsiän käräjillä syksyllä 1808. Lampuoti ja kruunun uudisasukas Johan Elgin vaimo oli Lastulahdessa asuvan Pasasten torpparisuvun jäsen. Nämä olivat usein riidoissa tiloja hallitsevien Pasasten kanssa. Viimeksi mainitut tietenkin seurasivat huolestuneina Ekholmin tekemää Elgin häätöä venäläisen sotaväen avulla.

Kosto- ja rangaistusteoriaa vastaan sotii mm. murhamuistelmien versio, jonka mukaan ”pidettiin … kokous, jossa kyläläiset päättivät ottaa Ekholmin hengiltä, "koska eivät luulleet hänestä muuten erilleen pääsevänsä" (s.183 ja s.204). Samaan ristiriitaan viittaavat myös em. Vuotjärven Niemelässä asuneen Sakari Sakarinpoika Pasasen vaimon Maija Liisa Heikkisen valitus: ”Ekholm tuhosi heidän varansa” (s.184) sekä ”huonomaineisen” Anna Stina Räsäsen lausuma ”Ekholm on aloittanut sen laatuiset oikeudenkäynnit, että hänelle tulee käymään ... kuin apelleen (G.F.Tigerstedtille)” (s.185). "Huonomaineisen" Anna Stinan lausuma voidaan tulkita liittyvän Tigerstedtin saamaan teloitustuomioon, eikä murhauhkaukseksi, kuten väittelijä tekee. Tigerstedtin tuomittiin kuolemaan oikeudessa ja kuningas vahvisti päätöksen. Forberg siis jokseenkin säännöllisesti valitsee ruukintalonpoikien kannalta pahimman vaihtoehdon! Maija Liisa selvästi viittaa Ekholmin metsänmyyntikieltoon. Murha ei siis ollut heille kosto, vaan silloisen hankalan tilanteen mukainen toimenpide. Lähelle tätä tulkintaa päätyy väittelijä itsekin: "talonpoikien ... epävarmuus ja pelko maitten menetyksestä, turhautuminen laillisten vaikutuskanavien käyttöön, ruukinomistajaan kanavoitunut suuttumus ja viha yhdistyneinä vuosikymmenien takaisiin kaunoihin .. purkautuivat .. päätöksenä: henki pois Ekholmilta" (s.184-s.185).

Koska väittelijä esittää Tigerstedtin rötökset; parrasta vetämällä tehdyt sopimukset, raipoilla uhkailut, väärennökset ym. "luovina vippaskonsteina" (s.195) tai "mutkattomina toimintatapoina" (s.193), tulisi hänen antaa samanlainen tunnustus Ekholmin ampujillekin. Periaate "henki pois Ekholmilta" oikaisisi monta mutkaa! Ekholmin murhan jälkeen ruukin paine ruukintalonpoikia vastaan selvästi hellitti ja talonpojat alkoivat vaurastua. Esimerkiksi Niemelän tilan Pasaset ostivat parinkymmenen vuoden sisällä kolme tilaa: vuonna 1823 naapurista Hipanlahden verotilaa (nykyiset Hipanhovin ja Hurjaharjun), em. osan Leskelän tilasta 944 riikintaalarilla 2/3 manttaalia, josta Petter Pasanen sai 3/4 ja Anders Leskinen 1/4. Vielä myöhemmin he ostivat Pelonniemen verotilasta n:o 3 Harjulan eli Erolan. Myös Laajan Påhl Svensson Pasanen osti 20.3.1828 Olli Tuovisen entisestä tilasta Nilsiän Taatosta puolet eli 3/32 manttaalia. Toisen puolikkaan 3/32 manttaalia osti Juhani Ahon isoukin rovasti Brofeldtin perikunta 27.1.1834. Kun tilojen emännät Karin Vartainen ja ruustinna Sofia Schele kuolivat 1850-luvun alussa, oli edellisellä tilalla mm. 2 hevosta, varsa, 11 lypsylehmää ja 15 lammasta. Jälkimmäiseltä tilalta löytyi ori, 12 lypsylehmää, 5 hiehoa , 15 lammasta,2 sikaa sekä kanoja ja kukko. Muuta omaisuutta leskellä oli mm. seinäkello, 28 tuolia, 2 kiikkutuolia, suuri peili, hiukan kultakoruja, 30 hopealautasta, 12 hopea teelusikkaa, 1 hopeatarjotin sekä tietenkin kupariset viina - ja kahvipannut. Brofeldtin tyttäret asuivat Taatolla aina vuosisadan lopulle asti.

Sekalaista tietoa: Taatosta ainakin osa oli edelleen ruukin verolla, koska sen haltija Elias Dahlström otettiin 25.8.1830 200 riikintaalarin kiinnelaina (inteckning) 6% korolla. Laina-asiassa mainitaan patruunat Anders Westerlund ja A. W. Tigerstedt. Asiakirjan näyttää laatineen Elias Dahlström. Ehkä tämä osa siirtyi v. 1834 Brofeldtin perikunnan omistukseen. Samat patruunat olivat saaneet osan em. Hipanlahti nro 1 Sakari Paavonpoika Pasasen pojilta Sakarilta ja Juholta. Tämä osa sisälsi "vanhan paikan" eli Hipanhovin. Tila oli muuttunut kruunun luonteiseksi. Hentilän ja Kaarakaisen torpan seudun eli Hurjaharjun ja Taatonjärven rannalta niityn sekä myllyn Pasaset olivat myyneet takaisin Heikki Savolaisen perikunnalle Heikki, Anders ja Juho Savolaiselle 28.5. 1827. Tämän kaupan toinen todistaja oli Taaton Olli Tuovinen. 1830-luvulla löytyi seudulta varakkaitakin taloja. Kaaraslahdessa Siilinjärven ja Nilsiän välimaastossa kuoli keihäänheittäjä Antti Ruuskasen sukulaisen Heikki Ruuskasen leski v.1838. Jäämistöstä löytyi hopeiset 3 ruokalautasta ja 3 teelusikkaa sekä 3 pikaria, 3 kuparista viinapannua, 5 hevosta, 17 lypsylmää, 19 lammasta ja 4 sikaa. Kalastusta varten oli nuotta, 15 kalaverkkoa ja 10 särkiverkkoa sekä 4 venettä. Murtolahdesta nro 5 Räsäsen lesken Maria Hyvärisen tilalla oli 24 lypsylehmää, 8 hiehoa, 10 lammasta, 4 sikaa ja 3 hevosta. Nilsiän Sänkimäki nro 4 Erik Eriksson Pitkäsen talossa oli hopeiset 3 pikaria ja 5 ruokalautasta, 3 hevosta, 16 lehmää, 10 emolammasta ja 4 sikaa sekä 2 venettä. Vuonna 1862 Nilsiän Haukimäeltä Kalle Puustisen jäämistöstä löytyi "elonviskuu masiina eli kone" sekä "seinäkello kaappi". Kyseessä oli ns. "Könninkello", joka oli käytössä vielä 1950-luvulla. Väittelijän mainostamasta Leskelässä eli Vuotjärvi 6 Suottalasta löytyi v. 1842 16 lypsylehmää ja 2 hevosta. Voita siis riitti naapurille Pietariinkin vietäväksi, koska kauppiaalla itselläänkin oli omia lehmiä. Muilla Leskisillä lehmiä näyttää olleen melko vähän.


Murhamuistelmissa mainitaan "kosto" (s.184) Ekholmin itsensä lausumana ja "tuhma talonpoika kostaa" (s.187) Leskisten muistelmien mukaan. Parissa muussa muistelossa puhutaan vain "tuhmasta talonpojasta" (s.187). Kuten aikaisemmin totesin, Leskisillä ei murhan suunnittelusta tai sen toteutuksesta heti voinut olla "sisäpiirin tietoa". Kovin pikaisesti Ekholm näyttää muistelmien mukaan tunnistaneen ampujansa talonpojiksi. Jos Leskisten muistelma "kostosta" pitää paikkaansa, niin Ekholm tunnusti välittömästi tehneensä jotain väärin. Murhahetkellä paikalla olleen vääpeli Järnefeldtin mukaan Ekholm lausui: "Ai Jeesus, kuka se minuun näin pahasti mahtoi osua" (Forsberg 2002 s.136). Väittelijän kuvaamat murhan jälkeisenä päivänä viinan kanssa vietetyt "epäviralliset patruunan peijaiset" ovat hänen vilkkaan mielikuvituksensa tuotetta" (s.187). Voi vain kysyä, soveltuuko se väitöskirjatasoiseen tutkimukseen? Antti Sakarinpoika Pasanen oli todella lähdössä Urimolahdelle, missä hän palveli renkinä vuonna 1811. Kekkerit todennäköisesti olivat vain hänen läksijäisensä; ei siis patruunanpeijaiset. Kun viinaa on tarjolla, väkeä löytyy. Ehkä siellä keskusteltiin uusimmista murhaa koskevista uutisista, mutta tuskinpa juhlittiin.

Suurenahon "epävirallinen" tai "murha" tuomioistuin!
Tälle tuomioistuimelle väittelijä on varannut kokonaisen oman luvun otsikoineen! (s.183 luku 7.2). Em. luvusta löytyy mm: ”pidettiin … (Suurenahon) kokous, jossa kyläläiset päättivät ottaa Ekholmin hengiltä, koska eivät luulleet hänestä muuten erilleen pääsevänsä”. Kokousta hän kutsuu "murhatuomioistuimeksi" ja "Päätös johtaja Ekholmin salamurhasta voidaan tulkita suku - ja kyläyhteisön epävirallisena tuomioistuimena" (s.185). Iltapäivälehtien tapaan hän siis revittelee otsikoita sellaisesta Suurenahon ”epävirallisesta tuomioistuimesta”, jota ei ehkä ole edes pidetty? Sen hän itsekin myöntää : " ...... tieto mahdollisesta murhakokouksesta on säilynyt vain suullisena perimätietona" (s.184). Muutenkin mahdollinen kokous tuskin täytti tuomioistuimen kriteeriä. Siellä mahdollisesti vain päätettiin Ekholmin ampumisesta ja keskusteltiin toteutuksen yksityiskohdista. Nimeen "Murhatuomioistuin" pitäisikin suhtautua hyvin suurella varauksella. Väitöskirja lienee kuitenkin jonkintasoinen tieteellinen tutkimus! Mahdolliseksi kokouspaikaksi on mainittu myös Niemelä. Nähtävästi kirjoittaja haluaa näin huomiota herättävästi ”myydä” omaa näkemystään yleisölle. Hänen mukaansa ”Tigerstedt ei onnistunut myymään oikeudelle omaa näkemystään” vuoden 1776 välikäräjien kulusta (s.194). Nyt hän itse haluaa onnistua väitöskirjassaan näkemystensä myynnissä paremmin.

Entä mikä oli todistaja Anna Stina Räsäsen huonomaineisuuden syy, jota väittelijä ei mainitse? Hän tiesi kyllä käymämme keskustelun jälkeen villasäkin varkaudesta useita vuosia ennen väitöskirjansa julkaisua. Pitäjän itäosassa Vuorisalossa ja Vuotjärven saaristossa oli tapahtunut syksyllä 1811 varkauksia. Vuorisalosta kadonneen villasäkin oli utelias naapuri Sakari Pasasen vaimo Kaarina Leskinen löytänyt pian varkauden jälkeen Räsästen vanhasta navetasta Vinkinsaaresta. Anna Stina oli väittänyt sitä omakseen. Saaressa oli nähty kesällä 1811 viljavarkaudesta rangaistu Anna Stinan hyvä tuttava Tuomas Hynynen (todistaja Staffan Hatasen mukaan Tuomas oli leikkinyt Anna Stinan kanssa). Hynynen oli kotoisin Syvärinjärven pohjoispuolelta. Hän oli kähveltänyt viljaa venäläisten kevättalvella 1808 Nilsiän kylään lautamies Tammelinin aittaan perustetusta vartioidusta viljamakasiinista. Eräs vartija oli ollut itse Tammelinin renkinä toiminut Hynynen. Vinkinsaaren isäntä Pietari Räsänen joutui lopulta myöntämään, että talosta oli löytynyt varastettua tavaraa. Viljavarkauden jälkeen ilmeisesti vuonna 1809 Hynynen ja Anna Stina palvelivat renkinä ja piikana Vuotjärven Laajassa. Vuonna 1814 Nilsiän pastori Brofeldtin todistuksen mukaan Anna Stina (synt.1780) oli saanut Kuopiossa piiskarangaistuksen varkaudesta ”i Kuopio stad fläldt ris för tjufnad. Nilsiä 9.3.1814)”. Edellä mainittu todistaja Staffan Hatanen ei myöskään ollut mikään puhdas pulmunen. Hän oli ollut säyneisläisen varkaan Erik Karppisen porukassa ja sai tämän kanssa tuomion Kuopion syyskäräjillä 1794 (§337 tai §333). Pasasten ennen omistama Vinkinsaari näyttää tulleen ruukin alaisuudessa oikeaksi "varkaiden pesäksi".

Samoihin aikoihin lauantaina 5. lokakuuta. 1811 Jänissalosta kotoisin ollut kauppamatkustaja Pekka Smolander oli yöpynyt Vuotjärvellä. Hänen veneensä oli varastettu ja varkaat olivat vieneet ainakin liivit, käsineet, paidan, pari liinaa, hopeisen rintakorun, 7 hopeasormusta ja pari veistä. Varastetun omaisuuden arvo oli yli 42 riikintaaleria. Tämä vastasi noin 8 lypsävän lehmän hintaa. Kauppamiehen veneen olivat löytäneet Wuotjärven länsiosassa sijaitsevan Jokelan talon isännät Pekka ja Heikki Pasanen. Löytöpaikka oli sijainnut melko lähellä Vinkinsaarta. Näin Räsästen epäiltiin sekaantuneen varkauteen. Pasaset olivat todistaneet, että heidän veneensä Vuotjärven Kopralahden puolella oli kadonnut lokakuun 3. päivän vastaisena yönä, mutta se oli ollut taas paikallaan 7. lokakuuta (sk. 1812 Kuopio s.938). Anna Stinan ja hänen äitinsä samoin kuin isä Pietarin luotettavuus todistajana ainakin vuonna 1813 (s.185 ja s.54 ) tulevat näin hyvin epäilyttäviksi! Pietari Räsäsellä hänen asuessaan vuonna 1793 Pahkasalmen torpassa oli ollut niittyriita myös Paavo Antinpoika Pasasen kanssa (sk. 1793 Kuopio §293). Räsästen ja Pasasten välillä oli siis ollut kahnauksia jo pitkään. Erikoista on, että Anna Stina Räsänen näyttää Kuopion käräjillä aina olleen "moitteeton" todistaja, vaikka häntä jo syksyllä 1811 epäiltiin osallisuudesta varkauksiin!

Huom.! Ekholmin murhailtana sunnuntaina 7.10.1810 Pietari ja Heikki Pasasella käynyt Juho Räsänen asui ilmeisesti muista Räsäsistä erillään torpassa, joka nähtävästi sijaitsi em. Pasasten maalla Jokelanjoen itärannalla. Se oli käytössä vielä 1920-luvulla ja siitä löytyy kuva. Toinen mahdollinen Juho asuinpaikka on vanha Joenniemen torppa Joenniemen Ala-Hipanjärven puoleisella sivulla. Kolmas Juhon mahdollinen asuinpaikka oli torppa, joka sijaitsi Leskelän tilalla Ala-Hipanjärven Rötikönlammin (lahden) niemellä. Edellisten lisäksi hänen asuinpaikkansa on voinut olla Ylä-Hipan järven Haaponiemen - tai siitä itään Mustanlahden Hautalahden torppa. Myös Kopralahdessa Hipanniemen tyven luoteispuolella saattoi jo olla torppa. Räsästen perhe oli asunut noin vuosina 1793 - 1802 Vuotjärvi 2 Leskelän tilalla. Ainakin vuonna 1802 he olivat olleet Petter Ivarinpoika Leskisen torppareina (sk 1803 Kuopio § 622).

P.P.14.5.2019 oooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooo

25B. Ruukin omistaja luutnantti Bennetin ajasta 1787- 1791

(tämä luku lisätty 18.10.13 ja vielä myöhemmin 8.8.2014 luku 2)

25B.1 Ruukin uusi omistaja luutnantti Stephan Bennet

Luutnantti Bennet osti Tigerstedtiltä Juankosken rautaruukin kaikkine sen tiloineen, laitoksineen ja kaivoksineen 16. helmikuuta 1787. Hän nähtävästi asui ainakin toisinaan Kärsämäen tilalla vaimonsa ja isänsä Thomas Bennetin kanssa. Onni ei suosinut puuhakasta luutnanttia. Kärsämäen talo ulkorakennuksineen paloi 18. toukokuuta 1787 (s.1787 Kuopio §416). Palossa tuhoutui huolimattoman tulenkäsittelyn seurauksena mm. kaksi pirttiä 5,4m x 4,5m ja 6m x 6m sekä vierastupa 4,2m x 4,2m, talli noin 5,4m x 5,4m, samankokoiset navetta ja lampola, rehulato, aittoja sekä "salainen huone". Korvausasiaa hoitivat tilan inspehtori Jakob Öhman (tai Åhman) sekä isä Thomas. Bennetilla oli ilmeisesti aikaisemmin ostettu verotilan osa Ritoniemellä, jonka hän myi 23. lokakuuta 1784 (s.1791 §103).

Ruukin uusi omistaja perehtyi tarkasti laitoksensa edellisen omistajan kirjanpitoa sekä kauppakirjansa. Hän alkoi myös tutkia omistuksiensa sekä ruukin verotilojen kuntoa ja puuttui luvattomiin kaskeamisiin ruukin halitsemilla mailla. Apunaan hän käytti vanhaa kirjanpitäjää Lars Erik Dahlströmiä, joka vuodesta 1774 alkaen oli hoitanut pitkiä aikoja kirjanpitoa. Tästä löytyikin paljon vanhoja velkoja, epäselvyyksiä ja puutteita. Velkoja karhutessaan tai ruukin omistuksille tehdyissä vahinkoasioissa käräjöidessään Bennet joutui monesti perääntymään. Tästä on tarkempi selostus luvussa 25B.2. Asiat eivät sujuneet hyvin myöskään Dahlströmiltä. Vuoden 1790 talvikäräjien sakkoluettelon mukaan (s.658) varanimismies "vice länsman" Lars Eric Dahlström oli ".. anbefalte utmätingen uppburit ... öfwer taxan" suorittamassaan ulosmittauksessa ylittänyt taksan, koska hänet palkittiin 16:32 riikintaalarin sakoilla. Perintä oli myös laiton ilmeisesti siksi, että asia oli viety hovioikeuteen, jonka ratkaisu puuttui.

Syksyllä 1787 vuotjärveläisistä Bennetin kynsiin joutuivat mm. Petter Ivarsson Pasanen , jolta löytyi vuodelta 1775 3:32 riikintaalarin suuruinen velka (§367) ja sotilas Lars Härd eli Savolainen, jonka velka oli 166:20 kuparitaalaria eli noin 10,12 riikintaalaria ja 5 % korko (§358). Härd kuitenkin kiisti osan veloistaan. Myös vuotjärveläinen torppari Ivar Matikainen ja hipanlahtelainen torppari Adam Savolainen löytyivät kirjanpidosta (talvi 1788 §291 ja §293). Ruukkilaisetkin olivat ottaneet velkaa. Pitkäaikaisen maasmestarin Mats Höijerin leskeltä Anna Hakkaraiselta löytyi kirjanpidon mukaan noin 111 taalarin velka vuodelta 1783 (§322). Tässä luutnantille tuli vesiperä. Kirjanpidosta löytyi myös veromestari Anders Edbomin noin 580 riikintaalarin velka patruuna Abraham Nohrströmin ajalla hankituista rautaeristä. Niitä oli lyhennelty vuoden 1776 lopussa patruuna Anders Nordlingin tekemän tositteen mukaan. Silloin Dahlström ei ollut hoitanut kirjanpitoa (§408). Myös myöhemmin ruukin ohjaaja Ekholmille kuolemallaan mielipahaa aiheuttanut suutari Johan Forsström, lampuoti Johan Elgin lankomies, löytyi velallisten joukosta (§411).

Talvella 1788 luutnantti karhusi maksurästejä myös Siikajärven tilan torpareilta Hartikaisilta (§158-§160). Tilasta maksetuista veroista löytyi epäselvyyksiä sekä virhe kauppakirjasta erään tilanosan nimessä (§409). Tiloista ei oltu maksettu veroja niiden täydestä arvosta. Huomiota saivat osakseen myös luvattomat kasket ruukin hiilimetsissä. Kuopion syyskäräjillä 1788 (§383) Bennet vaati tilille Vuotjärven Niemelän tilan isännän Pohl Pettersson Pasasen sekä naapurin Laajan talon emännän leski Helena Parviaisen. Nämä olivat Bennetin tiedon mukaan päästäneet edellisenä kesänä kaskeltaan Hipanniemellä tulen irti, jonka seurauksena oli palanut ruukin hiilimiilu ja hiilipuita. Miilusta olisi saatu 40 lästiä hiiltä. Vuotjärveläiset kuitenkin kertoivat kaskenneensa kyseisen paikan läheisyydessä jo kesällä vuonna 1786. Edellisenä kesänä kaskialueella ei oltu käsitelty tulta. Tässäkin haasteessa Bennet joutui tappiolle. Tämä hiilimiilu hiilineen löytyy vielä tänäkin päivänä.

Myös Rautavaaran Hankamäen tienoilla asuva Tobias Pitkänen oli Bennetin mukaan kaskennut rajan väärällä puolella Siikajärven maalla, josta tämä oli korjannut 2400 lyhdettä ruista sekä jostakin myös 7 kuormaa heinää (§381). Myöhemmin selviää, että Kuopion ja Pielisjärven pitäjien edustajat olivat erimielisiä pitäjien välisen rajan kulusta. Pielisjärveläisten vaatimus Rautavaaran Keyritynjärven eteläpuolella ulottui liian länteen nähtävästi Ruukinsalolle asti. Heidän mielestään raja kulki suoraan Pisalta Rautavaaran Keyritynjärvessä olevaan Rajasaareen. Kuopiolaiset puolestaan väittivät tilansa ulottuvan liian itään jopa Ala-Luostan järveen ja siihen laskevaan Luostanjokeen saakka. Siitä se tulisi länteen Siikajärvelle.

Bennetin aikaan käytiin Kustaa III sotaa Venäjää vastaan, jossa surullisen kuuluisa ritari Georg Friedrich Tigerstedt oli siirtynyt venäläisten agentiksi. Bennetkin osallistui sotaan, jossa hänet ylennettiin kapteeniksi. Tämä rahvaan mielestä turha sota sivusi myös juankoskelaisia, nilsiäläisiä ja vuotjärveläisiä. Huhtikuun 22. päivä 1790 Kuopion talvikäräjillä jo aikaisemmin ruukia vastaan oikeudessa kunnostautunut vuotjärveläinen parivaljakko Zachris Andersson Pasanen ja Påhl Petersson Pasanen olivat haastaneet itsensä ruukin omistaja Stephan Bennetin, joka haastajien mukaan oli vienyt Kuikkaniemen maalla olleesta kaskesta Zachrikselta 850 lyhdettä ja Påhlilta 580 lyhdettä ruista sekä puoli tynnyriä nauriita(§ 201, Forsberg luku 6.7). Kuikkaniemet sijaitsevat Syvärinjärvessä Kumpuniemen ja Lapinsaaren välillä. Ne kuuluivat isonjaon mukaan kiistatta Pasalan tilanosaan D eli ensin mainitun Pasasen tilaan. Pasaset olivat tuoneet käräjille edustajakseen Vaasan hovioikeuden ylimääräinen kanslistin Eric Bergbomin.

oooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooo

25B.2 Vuorikäräjät Juankoskella syksyllä 1789


Bennet järjesti syksyksi 1789 ruukille vuorikäräjät, joilla käsiteltiin mm. Nilsiän ja Vuotjärven ruukin verotilojen asukkaiden tekemisiä ja taloudenpitoa. Sitä ennen näillä tiloilla oli suoritettu pikkutarkat talonkatselmukset. Tilojen hoitoa sääteli vielä naurettava ”keskiaikainen ja talonpoikia holhoava” vuoden 1681 talonkatselmusasetus rakennusvelvollisuuksineen, aitojen pystyttämisineen, ojittamisineen jne. Kuten aikaisemmin kerroin lyhyesti, tätä asetusta useat ruukin omistajat ja muutkin sen palveluksessa olevat, mm. kirjanpitäjä Georg Tauler, Tigerstedt ja nyt Bennet, pyrkivätkin käyttämään saadakseen lähiseudun kruununtiloja haltuunsa. Kuopion käräjien pöytäkirjan mukaan ruukin kirjanpitäjä Georg Tauler hääti jo vuonna 1756 kruununtilan asukkaat Henrik ja Mats Miettisen 3/4 veromarkan tilaltaan Kaavin läheltä Ohtaanniemeltä vedoten asukkaiden huonoon talonpitoon! (sk 1756 Kuopio s.154). Häädön jälkeen hän hankki tilan itselleen. Samoilla käräjillä (s.269) myös "föraren" Georg Friedrich Tigerstedt, sittemmin Juankosken ruukin omistaja, halusi lunastaa verolleen Maaningan Taviniemeltä kruununtilan, jota oli asunut Krister Kauppinen 18 vuotta. Tilalta olisi pitänyt vanhojen asetusten mukaan löytyä 200 humalasalkoa (stänger), mutta isäntä oli pystyttänyt niitä vain 45 kpl.

Saadakseen vuorikäräjät Juankoskelle Bennet esittää liioitellun synkän kuvan mm. Pasasten hiilitoimituksista ruukille ja Pasalantilan metsistä (s.153). Maanmittari isonjaon yhteydessä 1787-1789 oli todennut tilan metsien olevan varsin hyväkuntoisia verrattuna muiden lähiseudun tilojen metsiin (s.77)! Talonpojat olivat myös toimittaneet ruukille varsin paljon hiiltä, mikä selviää myöhemmin vuorikäräjien yhteydessä. Myös ruukinohjaaja Ekholm käyttää myöhemmin tätä samaa veruketta!

Häätötarkoituksessa tehdyistä talonkatselmuksista löytyy mielenkiintoista tietoa mm. rakennusten koosta ja varustuksesta. Näillä käräjillä muiden mukana Pasalan tilan asukkaat tuomittiin menettämään asukasoikeutensa asumillaan tiloilla. Tuomiot eivät kuitenkaan saaneet lainvoimaa ylemmissä tuomioistuimissa (s.184). Kuitenkin Lastulahdesta Isossajaossa tilansa saaneet veljekset Pohl Andersson ja Zachris Andersson Pasanen joutuivat lähtemään joksikin aikaa tiloiltaan. Vuonna 1801 Paavo poikansa Antin kanssa oli tehnyt Ekholmin kanssa omituisen sopimuksen luultavasti ehtona tilanosituksesta poikansa kesken ja asukasoikeuden saamisesta tilalle (vrt. s.164). Mies oli velvoitettu (ålagd) muuttamaan (utflytta) Pasalan tilalta vuonna 1788 ja hän oli neljän vuoden ajan asunut muualla, nähtävästi Ala-Hipanjärven Pahkalahdesta ostetulla tilallaan. Tämän tilan hallintaoikeus oli myös hänen veljellään (Sakarilla). Paavoa vuonna 1805 verotusasioissa avustanut maaherra Olof Wibelius oli menettänyt virkansa (sk. 1807 §169). Nuorempi veli Sakari puolestaan näyttää asuneen jonkin aikaa Sänkimäessä vaimonsa veljen taloudessa. Siellä hän oli ottanut paikalliselta talonpojalta Juho Pitkäseltä pienen velankin.

Väitöskirjan liitteessä 3 B s.246 on arvioitu, kuinka kannattavaa metsien polttaminen hiileksi oli verrattuna sen polttamiseen kaskeksi. Seuraavassa olen yrittänyt valaista hiilenpolttoa yleensä ja em. kannattavuuseroa. Huomattakoon, että ruukin alustalaisille maksettiin ruukilla hiilestä vain 60 % - 75% siitä, mitä muille hiilentoimittajille maksettiin (s.241)! Ruukintilojen asukkaat eivät siten ainakaan päässeet rikastumaan hiilenpoltolla.

Vuoden 1789 käräjien pöytäkirjan mukaan vuoden 1774 aikoihin ruistynnyrin hinta oli 42 taalaria (kuparissa; löytyy myös hinta 48 taalaria!) ja ohratynnyrin 38 taalaria. Hiilenpolttajan päivätyön arvo oli 1,5 taalaria, 1 lästi hiiltä (2 kuutiometriä) ilmeisesti ruukille vietynä tuotti polttajalle vain 3 taalaria eli vain 1/14 (7,1 %) ruistynnyrin arvosta. Siten hiilenpoltolla tuskin pääsi koskaan rikastumaan ja työ oli kovaa. Hiilipuut piti kaataa, oksia, katkoa ja kuljettaa hiilimiilun lähelle. Hiilimiilun pohja piti kaivaa johonkin hiekkapitoiseen paikkaan, latoa siihen hiilipuut ja peittää ehkä turvekerroksella. Hiilimiilun polttoon ainakin ruukin hiilenpolttaja Itkonen oli Pasasten laskuun käyttänyt aikaa 3 työpäivää. Hiilenpoltto ei aina sujunut parhaalla mahdollisella tavalla. Jossain vaiheessa piti suorittaa nokinen työ eli ajaa hiilet ruukin varastoon ehkä jopa peninkulman päästä. Mainittakoon, että reilu kuutiodesimetri eli 1 leiviskä rautaa maksoi ruukilla noin 7,3 taalaria.

Hiilimiilun koko vaihteli. Vuoden 1773 tienoilla Pasaset olivat polttaneet ruukin rannassa kaksi miilua, joista renki Henrik Pitkäsen todistuksen mukaan (vk §14) oli saatu 68 lästiä hiiltä; siis 34 lästiä yhtä miilua kohti. Sen arvo rahana olisi ollut 102 taalaria. Miilut olivat olleet kolmen Pasasen yhteiset, joten sen tuotto oli jaettu. Samana vuonna Påhl Pettersson Pasanen oli polttanut miilun ilmeisesti Wuotjärven Karkeisensaaressa ja saanut siitä vain 7 lästiä hiiltä. Tämän ympärysmitta todistaja Ukkosen mukaan oli ollut 15 syltä eli noin 27 metriä (halkaisija lähes 9 metriä). Ruukin rannassa sijainneet miilut olivat olleet suurempia. Ukkosen mukaan muuan miilu oli rakennettu erääseen kuoppaan. Siitä oli saatu yhtä hyvää hiiltä ja yhtä paljon kuin muistakin miiluista. Lisäksi Pitkäsen mukaan Påhl Pettersson Pasasella oli ollut ruukin rannassa miilu, jonka tuotto oli 31 lästiä. Pasanen oli todistajan mukaan toimittanut ruukille 60 2/3 lästiä hiiltä, mutta niitä ei nyt löytynyt ruukin kirjoista, vaikka itse Dahlström oli ne ottanut vastaan! Myös Påhl ja Zachris Andersson Pasasen eräs hiilimiilun poltto oli epäonnistunut. Se oli sijainnut ”Hinkenrannassa” (lienee Winkinrannassa). Siitä oli saatu Ukkosen mukaan vain 5 lästiä hiiltä (§18). Pasaset eivät siis vielä 1770-luvun alussa täysin hallinneet hiilenpolttoa.

Kaskesta väittelijä mainitsee kapteeni Bennetin saaneen helposti kylvöön nähden 10-kertaisen sadon (s.74). Tosin kohtalaisen työn kaskiviljan saaminenkin vaatii. Suoritin eräitä (karkeita) arvioita, kuinka paljon yhden tynnyrinalan (n. 0,5 ha) ruiskasken nettotuotto olisi Bennetin 10-kertaisella sadolla. Sisällytin arvioon kaskenkadon, -polton, - kylvön, - aitaamisen, -leikkaamisen, - riihitoimet puinteineen sekä muita yleiskuluja. Miestyöpäivien lukumääräksi arvioin noin 40-45 ja kaikkien kulujen yhteissummaksi noin 140 - 150 taalaria (mikä sisältää myös kylvösiemenen a’ 42 taalaria). Kasken puhdas rahallinen tuotto olisi noin 270 - 280 taalaria (noin 6,5 tynnyriä) tällä Bennetin ”helposti saamalla” sadolla. Sen mukaan kaskeajan puhtaat tulot työpäivää kohti olisi noin 6 - 7 taalaria eli hiilenpolttajan työpäivään nähden 4 - 4,5-kertainen. Ruukintilalliset saivat siis 1770-luvun alussa toimittaa päivässä ruukille ainakin 2 lästiä (4 kuutiometriä) hiiltä päästäkseen samoihin ansioihin kaskenpolttajan kanssa. Toisaalta tämä pelkkä ”puhdas” tuotto tynnyrinalalta vastaa noin 90 lästiä hiiltä (a’ 3 taalaria). Tästä on siis poistettu työ- ja muut kulut. Soinisen tutkimuksen mukaan (Vanha maataloutemme s. 67) tavallisen kasken jyväluku oli 8 – 15 ja huuhtakasken 20 – 40. Tynnyrinalalle ei välttämättä kylvetty aina täyttä tynnyriä ruista. Bennetin tulos lienee saatu tavallisesta kaskesta. Väittelijän mukaan (s.246) 1800-luvun alussa käyttämällä 50 vuoden kasvuaikaa arvioitiin tynnyrinalalta saatavan (keskimäärin) 12 lästiä hiiltä hiiltä eli 1770-luvun alun taksojen mukaan sen tuotto talonpojille olisi vain 36 taalaria!

Se seikka, että ruukin patruuna Bennetistä tuli olosuhteiden pakosta kaskiasiantuntija, ei tee hänestä talonpojan ystävää, kuten väittelijä pohdiskelee (luonnos luku 6.3). Hänhän oli jo ennen vuorikäräjiä suunnitellut häätävänsä vanhat ruukintalonpojat tiloiltaan perusteluilla, jotka eivät kuitenkaan kestäneet oikeudessa.

Tarkastellaan vielä vuoden 1789 vuorikäräjiä Juankokella. Ruukin talonpoika Påhl Pettersson Passain tilansa syynin käsittelyn jälkeen (vk §47) lupaa suorittaa tilalla havaitut puutteellisuudet ja toteaa sen jälkeen ”men hwarken der igenom eller för de öfriga anmälte omständighter trodde han sig ei böra blifwa från hemmanet drifwen eli ”mutta ei usko sitä kautta eikä muiden ilmoitettujen seikkojen kautta tulevansa tilalta karkotetuksi”. Hän jatkaa: ” så wida förra Strömsdahls Bruks ägaren icke på annat sätt fått detta med flera hemma Bruket underlagde, än med wilckor, nämligen, at åborne derå icke skulle bliwa drifne”. Tässä lienee kirjurin huono tulkinta Pasasen ajatuksenkulusta. Pasanen viittaa siinä ilmeisesti G.F. Tigerstedtiin. Myös väittelijä mainitsee lauseen loppuosan: ”Pasasen mielestä edelliset ruukin- omistajat olivat saaneet tilat ”alusmaikseen” nimenomaan sillä ehdolla, että talonpoikia ei saa häätää” (vrt. s.139). Siis jo haastetun Pasasen mielestä Bennetin onnistumisen mahdollisuudet näillä ”häätökäräjillä” olivat heikot, vaikka perustelut ehkä jossakin mielessä ontuivatkin. Omasta mielestään hän hoitanut tilaansa riittävän hyvin ja maksanut veronsaajalle sen verran veroja tai toimittanut hiiltä, ettei häntä voitaisi häätää. Tässä hän olikin lopulta oikeassa. Ehkä lopputulokseen jo vaikutti käräjöintivuotena voimaan tullut yhdistys- ja vakuuskirja, joka vahvisti talonpoikien oikeuksia. Väittelijän mukaan käräjien "jälkipeli" käytiin Vuorikollegiossa (s.132)! Kuka siellä pelasi? Ruukin talonpojilla tuskin oli mitään suoria yhteyksiä Vuorikollegioon!

Bennetin aikaan tehtiin Pasalan tilan isonjako, jolla saattoi olla Ekholmin murhaan jotain vaikutusta. Vuonna 1858 ruukin asukkaat kertoivat, että vanhimmassa maakirjassa vuodelta 1795 (saattaa olla 1787) heidän tilansa oli merkitty riippumattomiksi, mutta myöhemmin oli tehty merkinnät Juantehtaan alaisuuteen kuulumisesta (s.208). Isonjaon asiakirjoja näyttää todella löytyvän kahdenlaisia. Toisessa Pasalan tilan isännät oli kirjattu talonpojiksi (bonden), mutta toisessa väliin oli tungettu sana (land) eli nämä olivat muuttuneet lampuoteiksi (landbonden) (s.95). Väärennys lienee siis tapahtunut ilmeisesti Ekholmin toimesta 1800-luvun alussa.

Påhl Pasanen esittää myös seudun yleisen tavan kasketa ja sitä kautta hankkia itselleen toimeentuloa ”lifs bergning”(vk §47). Väittelijä esittää tämän myöhemmässä yhteydessä (vk §54 Tuoviset). Pasasten jälkeen muutkin vastaajat käyttivät tätä aikaisemmin esille tullutta ja hyväksi havaittua perustelua! Huomattakoon, että Bennet syyttää kirjelmässään vuorikollegiolle pelkästään talonpoikia (kaskeaminen ja uusien tilojen perustaminen) ruukin silloisesta rappiotilasta (s.127). ”Ruukin omistaja vastasi tilan verosta kruunulle” (s.39). Vuorikäräjien mukaan ruukin omistaja ainakin joinakin vuosina oli jättänyt tämän velvollisuuden ruukin talonpojille, koska Bennet karhusi niitä! Nimitys ”hiilirahvas” on ruukintilallisten halveksimista, kuten tavallisen sotilaan nimitys tykinruuaksi! ! Väittelijän mukaan se kuvaa hyvin ruukin patruunoiden pyrkimyksiä eli turvata tarpeellinen hiilivirta ruukille. Tosin sen varmaan olisi voinut turvata toisinkin maksamalla hiilestä enemmän kuin sen 60% - 75% siitä, mitä ulkopuolisille hiilentoimittajille maksettiin. Patruunat siis pyrkivät imemään voittojaan ”hiilirahvaan” selkänahkasta. Sanaa "hiilirahvas" ei käytetä vuoden 1789 Vuorikäräjien pöytäkirjassa, vaan sen tilalla "ruukin verotilojen asukkaat" tai "ruukintalonpojat".

Myös ruukin toisen" inspehtorin" ja silloisen (apulais) kruunun nimismiehen Lars (Erik) Dahlströmin toimenkuva vuorikäräjillä 1789 saa erikoisia piirteitä (vk §1). Mies oli toiminut pitkiä jaksoja ruukinkirjurina. Nyt hänet oli joku määrännyt vuorikäräjien pöytäkirjan johdanto-osan mukaan antamaan (vuori)oikeudelle virka-apua! Tämä lienee tapahtunut ruukin omistaja Bennetin vaikutuksesta. Hän lienee ollut lobbaaja! Hänen tahdostaan Dahlström oli pysynyt toisena ruukin inspehtorina syksyllä 1788 varsinaisen inspehtori Samuel Corneerin mieliharmiksi (Cornerin kirjeet Bennetille/ Forsberg). Ehkä Bennet arveli syksyllä 1788, että mies olisi käyttökelpoinen suunnitteilla olevilla vuorikäräjillä. Dahlströmin kirjanpitotaito ei näytä erikoisen vakuuttavalta, koska käräjillä vastaajat onnistuivat monta kertaa kumota hänen laskelmansa (s.136). Osa syynä saattoi myös olla muiden kirjurien kirjausvirheet. Esimerkiksi Laajan Pohl Pasasen taloon olisi kirjanpidon mukaan hankittu ruukilta (vuosi 1773) kuivia haukia 2 leiviskää. Laajan Pasasilla oli erittäin hyvät haukivedet mm. Laajalahden rannoilla ja Tervajoen suulla ja he osasivat kalastaa. Hauet lienevät todellisuudessa Pasaset vieneet ruukille, mutta ne oli kirjattu ruukin saataviksi! Asiakirjassa ei ainakaan mainita Pasasten velkaa haukia vastaan.

Virka-apua antamaan määrätty nimismies joutui tavallaan altavastaajaksi. Edellä kerrottiin, kuinka Påhl Pettersson Pasanen oli toimittanut ruukille 60 2/3 lästiä hiiltä, mutta ne olivat siis jääneet Dahlströmiltä kirjaamatta, vaikka hän oli ne itse ottanut vastaan. Myös käräjät nähtävästi tuli siihen tulokseen, ettei ruukin kirjanpitoon ollut luottamista (s.136). Erikoista on, että väittelijä ei mitenkään mainitse tätä Dahlströmin nimismiehen toimenkuvaa vuorikäräjillä. Tigerstedtin käräjillä virka-apua haastajalle antoi apulaisnimismies kersantti Tarvon, Bennetin käräjillä ruukin ”oma mies” Dahlström.

Ruukin entinen kirjanpitäjä oli laatinut huonosti hoidettujen ruukinkirjojen avulla ruukin talonpojille rästimaksujen vaatimukset aina vuodesta 1763 alkaen. Talonpojat onnistuivat osoittamaan kirjanpidon puutteelliseksi. Laskut saattoivat muuttuakin saataviksi, kuten väittelijä toteaa. Jotkut heistä käyttivät asiakirjojen puuttumisen takia papin luona tehtyä puhdistusvalaa (s.130, s.143). Vuorikäräjät totesivat Pasasten ja nilsiäläisten vuosien 1764 – 1765 verosaatavat vanhentuneiksi, koska niitä ei 20 vuoteen oltu vaadittu (mm. vk §40,vk §44 ja vk §45).

Pasaset huomasivat käyttää hyväkseen tietoa, että haastajalla ei ollut käytettävissä Tigerstedtin aikaista ruukin kirjanpitoa vuosilta 1773 – 1776 (vk §40, vk §44 ja vk §45). He väittivät maksaneensa vaaditut rästit. Ainakin osa heistä toki oli nähtävästi todella ne maksanutkin. Haastaja ei voinut tarkistaa asiaa, koska Tigerstedt oli vienyt kirjanpidon mukanaan Joroisiin, josta käsin hän oli ennen tekemäänsä valtiopetosta ja vangitsemistaan operoinut sahayrittäjänä Enonkoskella ja puutavarakauppiaana Venäjän puolella. Myös Knut ja Olof Pirisen haasteen käsittelyn yhteydessä mainitaan Tigerstedtin paperit.

Pasaset olivat onnistuneet hankkimaan hiilitoimitusten todistajiksi rengit Jeremias Ukkosen sekä Henrik Pitkäsen. Edellisen haastaja Bennet yritti saada jääviksi väittäen tämän olleen Påhl Pasasen hiilenpolttajan. Hän ei saanut tälle mielipiteelle oikeuden tukea, koska lautamiehet todistivat Ukkosen olevan erään Pasasen naapurin renki (vk §14). Pasanen olisi halunnut todistajakseen myös entisen ruukinkirjurin Forseliuksen, mutta tämä oli komennettu juuri käytävään sotaan(§35). Pasasten hiili – ja viljatoimituksien todistajiksi he saivat ruukin miehet Dufvan ja Elg (vk §44), joista edellinen oli jo lähtenyt ruukilta. He olivat käyttäneet vuonna 1774 apunaan hiilenpoltossa ruukin ammattimiestä Itkosta, jonka työn korvaamiseksi he olivat lähettäneet ruukille muihin töihin omia miehiään (vk §12). Itkosen avulla he ilmeisesti oppivat lisää hiilenpolton taitoa. Vuosi 1773 oli luultavasti ollut katovuosi, koska monet ruukin talonpojat olivat seuraavana talvena ottaneet ruukin varastosta ”lagerudd” viljaa omaan tarpeeseensa. Samoin oli otettu etukäteen ruukilta käteistä rahaa tulevia hiilitoimituksia vastaan. Vuonna 1773 mm. Pasaset olivat ostaneet ruukilta reilu 2 leiviskää rautaa ja käyttäneet seuraavana vuonna hyväkseen ruukin raudankäsittelytaitoja (vk §14).

Pasaset eivät kuitenkaan olleet huolellisia kuittien säilyttäjiä. Niitä heiltä ei löytynyt. Nilsiän Kuosmasilta löytyi kuitteja mm. entisen "patruuna" Erik Ahlvikin 100 taalarin saatavien ulosmittauksista vuodelta 1776 nimimies Malmin kirjaamana (mm. vk §24, vk §25). Knut ja Olof Pirisellä puolestaan oli vouti Henrik Martinin todistus vuodelta 1764 edellisen vuoden kruunun verojen suorituksesta (vk §24).

Ehkä surkein käräjöijä oli Taatonrannalla asuva Olof (Andersson) Tuovinen. Hän jäi toistuvasti kiinni virheellisiksi osoittautuneista väitteistään. Hiukan samankaltainen käräjöijä oli ollut jo hänen veljensä Gabriel, joka oli Laajan Pasasten lyhytaikainen vävy. Olof Tuovinen oli aiheuttanut myös huolimattomalla tulenkäsittelyllään mittavat metsätuhot vuonna 1776 Nilsiänkylän länsipuolella Louteisen kankaalla (vk §46). Mies oli saanut astua Taatonrannalle torpariksi vuonna 1771 maksettuaan ”pääsymaksuksi” ilmeisesti Tigerstedtille 2 leiviskää haukea (vk §29).

Entä mikä oli miehiään Bennetin apuri ruukin inspehtori Samuel Corneer? Mies oli syntynyt Skånessa Kjälstorpin kirkkoherran Johan Arnt Corneeuksen pojaksi. Noin 25-vuotiaana mies oli lainaillut kelpo summan rahaa kotiseudultaan, jättänyt velkansa maksamatta ja siirtynyt kauas Suomeen Juankosken tienoille velkojiaan pakoon. Nyt hän toimi Bennetin palveluksesssa ja myöhemmin myös Kaavin nimismiehenä. Tässä yhteydessä velkojat saivat tiedon miehen olinpaikasta ja alkoivat karhuta saataviaan. Corneen perusti myös oman harkkohytin Pisan koillispuolelle Keyritynjoen varrelle. Koska väittelijä on ottanut väitöskirjaansa tarkasti ruukin talonpoikien pienimmätkin rikkeet joskus jopa niitä liioitellen, olisi hänen olisi pitänyt kaivella esiin myös vastapuolen nuoruudenhairahdukset. Esimerkkinä mainitsin jo edellä Sakari Antinpoika Pasasen sakot ja niiden sovittamispäätöksen raipoilla. Sakari ilmeisesti todella oli hiukan sairaalloinen, jonka vaimo sokeutui ja asui Sänkimäellä veljensä luona. Pojastakaan ei ollut tilan hoitajaksi. Ei siis tarvitse ihmetellä, jos mies ”vajosi sosiaalisesti alemmaksi” (s.161).

Bennetin vuoden 1789 välikäräjien jälkeen vuoden 1790 talvikäräjien sakkoluettelon mukaan siis varanimismies "vice länsman" Lars Eric Dahlström oli ".. anbefalte utmätingen uppburit ... öfwer taxan" määrätyssään ulosmittauksessa ylittänyt taksan, koska hänet palkittiin 16:32 riikintaalarin sakoilla. Tätäkään väittelijä ei ole ”löytänyt” eikä mitenkään kommentoinut. Tieto kuitenkin liittyy mitä ilmeisimmin ruukin toimintaan tai mahdollisesti jopa Bennetin välikäräjiin. Väittelijä mainitsee, että pari Pasasten isäntää oli haastanut kapteeni Bennetin käräjille Syvärinjärven Kuikkaniemen maalta viedyistä viljoista ja nauriista. Alue oli jäänyt isossajaossa Sakari Antinpoika Pasasen hallintaan. Määräyksen ulosmittaukseen lienee antanut itse Bennet. Näiden sotkujen jälkeen tuskin tarvitsee ihmetellä, miksi Bennetin haluama ruukintalonpoikien häätö ei onnistunut. Ei siinä tarvittu talonpoikien lobbausta, kuten väittelijä arvelee (s.134).

Huvittava asia on vuorikäräjien talosyynien yhteydessä mainittu väärän mallinen aitatyyppi (plattgärde) eli vaakasuoraan pannut aidakset tolppien välissä (s.146), jonka monet haastetut velvoitettiin korjaamaan asetusten mukaiseksi. Ehkä tämä ”oikea” aitatyyppi pisteaita eli aidanseipäiden väliin yläviistoon tiheästi ladotut aidakset (ståndgärde) oli käytössä valtakunnan länsiosassa Ruotsissa, mutta nyt sen pystyttämiseen velvoitettiin kaikkien ruukin verotilojen asukkaat. Ehkä se oli sitä väittelijän mainitsemaa ruukin sivistävää vaikutusta. Vuonna 1681 säädettiin talonkatselmusasetus, joka yksityiskohtaisesti ja rangaistuksen uhalla sääti, kuinka talonpojan tuli tilaansa rakentaa, kuinka paljon raivata vuosittain uutta peltoa, kaivaa ojaa, panna aitaa tai kuinka monta humalasalkoa hänen oli pystytettävä (Suomen Historian Pikkujättiläinen s.236). Pisteaita "ståndgärde" olikin vielä 1940-luvulla yleinen metsäaita tai peltojen ympärillä oleva aita. Sen haittapuolena oli verraten nopeasti tyvestä lahoavat maahan pistetyt aidanseipäät. Kesän mittaan karja puski usein aidanseipäät irti maasta tai kurkkivat aidan yli heinää rikkoen sen. Myös puuta kului sen tekoon enemmän. Vaakasuoraan ladottu harva mutta tukeva aita löytyi karjatarhojen ympäriltä tai karjaa varten tehtyjen kulkukujien varsilta. Sen etu tässä tarkoituksessa oli, että aidan tuet voitiin sijoittaa kulkutien ulkopuolelle. Myös pisteaitojen sivutuet saatettiin sijoittaa pelkästään toiselle puolen aitaa.

Käytön kannalta aitatyypillä ei käytännössä ole useimmiten väliä. Oleellinen asia on, ettei karja pääse ei-toivotulle alueelle. Sen varmasti teki myös nyt vääränmalliseksi määritetty aitatyyppi. Ei ole talonpojan kannalta järkevää, jos karja murtautuu aidan läpi viljapellolle, kaskelle tai niitylle. Lehmien etsiminen naapurin metsistä aamu – tai iltalypsyä varten veisi kiireiseltä emännältä tai piialta liiaksi työaikaa. Paimenpoikia talonpojat tuskin käyttivät. Talosyynit oli tehty syksyllä, jolloin tällä seudulla karja sadonkorjuun jälkeen päästettiin lähes vapaasti laiduntamaan koko tilan alueella. Samalla se usein rikkoi tai kaatoi aitoja. Ne korjattiin keväällä ennen uutta laidunkautta.

Huom.! Vuoden 1789 talonkatselmuksissa on monia virheitä ja puutteita. Esimerkiksi Vuotjärven Laajan talon navetta oli mitoiltaan 4 x 9 kyynärää ja siinä oli 12 lehmänhinkaloa (väitöskirja s.318)! Tämä ei voi olla mitenkään mahdollista 2,4 m x 5,4 m kokoisessa navetassa tai lehmät ovat olleet tosi pieniä!. Niemelän talon rakennuksista (s.315) puuttuu mm. sauna, joka oli vielä 1950-luvulla tarkastuksessa mainitun kaivon lähellä. Navetta 7,58 m x 5,5 m oli myös käytössä vielä 1950-luvulla. Sen leveys oli jonkin verran suurempi ja siihen mahtui helposti jopa 12 lehmää, koska talli ja lampola olivat erillään.

Väittelijän mielestä vuonna 1789 ”kamppailtiin käräjäsalissa ruukkiseudun niukoista resursseista” (s.137). Kuitenkin ruukkiseudulla oli vielä riittävästi hiilimetsiä sen aikaisen ruukin toiminnan laajuuteen verrattuna. Rinmannin mielestä (v. 1792) oli sijaintinsa ja malminsaannin kannalta menestymisen edellytyksiä, kunhan liikkeenjohto ja työvoiman taito saataisiin ajan tasalle sekä ympäröivän maaseudun raudankulutus nousuun (s.47). Hänen mukaansa ”ei kunnollisesta hiilipolttoaineesta enempää kuin rakennuspuustakaan (seudulla) pitänyt olla puutetta (s.77). Maanmittarin mukaan Pasalan tilan metsät olivat vielä hyviä, joten he tavallaan joutuivat muiden seudun ruukintalonpoikien holtittoman metsäkäytön johdosta sijaiskärsijöiksi. Peltojen vuoroviljely heinän avulla ei onnistunut, koska ruukilta ei saatu nurmea kääntäviä peltoauroja. Osa pelloista piti siis jättää vuosittain viljelemättä kesannoksi. "Sorkka- aatran" ohella myös peltoaurat kyllä jo tunnettiin. Sellainen sekä 2 kaskiauraa mainitaan Iisalmen välikäräjillä 10.4.1808 (§65). Vuonna 1877 Pielisjärven Pujossa kuolleen Lauri Muikun jäämistössä oli 9 lehmää, 2 Talanmaan (Taalainmaan) aatraa, 2 pellon aatraa takatouvilla sekä kai varmuuden vuoksi 4 kuokkaa.

oooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooo

25B.3 Eräitä Kuopion käräjien oikeusjuttuja vuoden 1790 tienoilta


Luultavasti jo ruukin vuorikäräjien aikaan hikoili Kuopion vankilassa edellä mainittu maanpetturi Georg Friedrich Tigerstedt odottamassa tuomiotaan, jonka hovioikeus sittemmin antoi saman vuoden toukokuun lopulla. Tigerstedtin ystävien tiedettiin myöhemmin lahjoneen vanginvartijat. Virkamiesten epärehellisyys maaherra Wibeliuksen mukaan oli ollut yleistä Kuopiossa. Vaasan hovioikeuden kanslisti Bergbom oli mukana myös Nilsiän kappalaisen Johan Palanderin seuraajan valinnassa (s.1790 §33). Hän toimi vuoden 1789 (?1790) Kuopion syyskäräjillä syyskuun 29. päivästä alkaen ylimääräisenä tuomarina "Extra domare" (§36 ). Bennetin asiamiehen hovisihteeri Joachim Friedrich von Burghausenin mukaan toimeksiantaja liikkui tähän aikaan kruunun kuljetuksissa Pieliselle (till Pielis). Asia siirrettiin seuraaville käräjille, jossa sitä ei kuitenkaan käsitelty. Oliko Bennet vieläkin tavoittamattomissa vai sopivatko kiistan osapuolet sitä ennen riitansa? Ehkä Vaasan hovioikeuden edustajan oleskelu paikkakunnalla ja Tigerstedtiä odottava tuomio saattoivat tehdä ruukin omistajan olon epämiellyttäväksi. Edellä mainittua Lars Eric Dahlström saaman sakkoasian käsittelyä ei löytynyt ollenkaan talvikäräjiltä! Tämä Pasasten asia oli kai ainoa, joka jotenkin olisi voinut liittyä Dahlströmin sakkotuomioon! Bergbom siis esiintyi keväällä 1790 muutamien muidenkin edustajana käräjillä.

Edellä mainitun Nilsiän uuden kappalaisen valinta ei sujunut aivan käsikirjoituksen mukaan (§49). Asiassa oli osallisena tietenkin Porvoossa istuva kirkon konsistori, joka oli lähettänyt Nilsiään 22. marraskuuta 1789 kuopiolaisen rovastin maisteri Nicolas Aganderin. Tämä oli jumalanpalveluksen jälkeen pitänyt kirkossa seurakuntalaisten kuulemistilaisuuden uuden kappalaisehdokkaan Gustaf Molleruksen sopivuudesta virkaan. Sinne oli änkäytynyt myös paikallinen lautamies Elias Tuovinen "alkoholin käytön liikutuksen vallassa" häiriköimään. Rovasti oli kuulemisen jälkeen mennyt kappalaisen Palanderin talolle, jonne myös Tuovinen oli ilmestynyt. Aganderin mukaan lautamies oli nimitellyt häntä "nurcka rovastiksi" (J. Forsberg). Rovasti omisti laajan Keyrityn tilan Syvärinjärven itärannalta. Hän yritti häätää tilan vanhat asukkaat Partaset, Korhoset, Ahoset ym. pois tilalta. Rovastilla oli todistajina ruukin inspehtori Samuel Corneer ja ruukin omistaja Bennetin Kärsämäen tilan inspehtori Jacob Ohman. Edellinen tunnusti, ettei hän ollut erityisen hyvä suomenkielen hallinnassa eikä Ohmanin laita tainnut olla sen parempi. Asiaa käsiteltiin käräjillä vielä myöhemmin (§121), jolloin rovastin todistajaksi oli tullut Palanderin entinen renki ja nyt Juankosken ruukin metsänvartija Carl Jacob Tammelin. Tämä hallitsi suomenkielen ja vahvisti rovastin väitteen. Lopulta lautamies Tuovinen oli saanut sakkoja rovastin nimittelystä 30 taalaria, juopumuksesta 10 taalaria ja sapatinrikkomuksesta vielä 10 taalaria hopeassa eli 3 riikintaalaria yhteensä. Rahan puutteessa Tuovinen voisi korvata rikkomuksena 20 päivän vankeudella vedellä ja leivällä (sakot talvi 1790 Kuopio s.656?, tämä kappale lisätty 28.10.13)

Ruukin omistaja Bennet sekaantui häikäilemättä myös alustalaistilojensa asioihin. Nilsiän tilan numero 5 asukas Knut (Knutsson) Kuosmanen yhdessä poikansa Petterin kanssa oli haastanut sotilas Michell Tungin (Janhusen) Kuopion syyskäräjille 1790 (§223). Heidän mukaansa sotilas oli tunkeutunut asumaan Kuosmasten (uudis)tilalle. Haastettu kuitenkin kertoi tehneensä ruukin omistajan Bennetin kanssa sopimuksen tilan asukasoikeudesta. Tästä hänellä oli todistuskin saman vuoden 21. päivä elokuuta Kärsämäellä päivättynä. Bennet näyttää siis asuneen ainakin ajoittain Syvärinjärven Kärsämäellä. Sopimuksen mukaan Tung saisi 1/3 tilan pellosta (ehkä 1/3 tynnyrinalan pellon) ja 1 kuorman heinät. Sotilaan puolesta Bennet suorittaisi verot ja muut kruunun suoritukset. Käräjät päättivät kuulla asiasta itseään kapteenia, joten juttu siirtyi seuraaville käräjille. Myöhemmin selviää, että Petter Kuosmasen torpanpaikka sijaitsi Nilsiänkylän pohjoispuolella Pirttilammin tienoilla.

Kustaa III sodan seurauksena vuonna 1789 kruunun kuljetuksiin velvoittettiin myös Juankosken ja Nilsiän seudun talonpoikia. Kutsu kuljetuksiin Kuopiosta Rantasalmelle asti oli tullut nähtävästi Nilsiän kirkossa kuulutettuna 30. elokuuta. Tähän oli velvoitettu mm. Petter Michelsson Kockoselle Halunalta, Pehr Matsson, Mats ja Pehr Pehrsson Kuosmaselle Nilsiästä, Henrik ja Olof Mönkköselle Niinimäestä, Påhl Pettersson, Hindrich! (Zachris) Andersson, Påhl Påhlsson Pasaselle, sekä Pehr Hyväriselle, Ivar, Anders, Anders Ivarsson Läskiselle, Pehr Niskaselle, Eric Väätäiselle ja Henrik Hartikaiselle, Vehkalahden Rissasille ja Ivar Parviaiselle, Hipanlahden Henrik Savolaiselle, Johan, Thomas Matsson ja Thomas Rissaselle, Palonurmen Anders, Michel ja Erik Kainulaiselle, Syvärilän Petter, Michel, Joseph Eriksson ja Erik Piriselle, Sigfrid Hartikaiselle, Ivar Pasaselle, Henrik Kåstiselle! ja Johan Rissaselle sekä Suojärven Korhosille, Michell Taskiselle, Henrik Lappalaiselle, Henrik ja Påhl Ahoselle, Eric Kackiselle, Petter Turuselle ym. Näitä ei kuitenkaan ollut näkynyt sotatoimissa. Heidät oli haastettu 30. syyskuuta tästä rikkeestään käräjille. Osaa haastetuista ei löytynyt käräjäsalista (s.1789 §40 epäselvä teksti).

Vastaajat selittivät, että kutsu kuljetuksiin oli kuultu kirkossa 30. elokuuta. Heidän olisi nähtävästi jo heti syyskuun alussa pitänyt olla kaupungissa veneineen valmiina kuljetuksiin. Heidän mielestään aika oli ollut liian lyhyt. Vastaajien oli ensin täytynyt matkustaa 2-3 peninkulman matka kirkosta kotiinsa. Kotoa Kuopioon olisi tullut matkaa kaukaisemmille vastaajille jopa 8-12 penikulmaa ja lähimmillekin 5-8 peninkulmaa. Veneitä olisi jouduttu vetämään jopa 12 - 15 kosken ohi. Tietenkin myös veneiden kuljetuskuntoon laittimiseen ja muuhun valmisteluun olisi pitänyt löytyä aikaa. Siilinjärven ja Nilsiän välistä tietä linjattiin vasta 1790-luvun lopussa (sk 1798 Kuopio §2). Näin ollen he olivat jääneet kotiinsa. Ilmeisesti kuljetukseen oli kuitenkin ehtinyt vain Petter Michellsson Kockonen, Mats Kuosmanen ja Henrik Pirinen, joista ainakin kaksi ensin mainittua asuivat melko lähellä Nilsiän kirkkoa. Käräjät antoivat asiasta vapauttavan tuomion (s.1789 §40 Kuopio). Myös Iisalmen puolelta Syvärin rannalta oli puuttunut kuljetusmiehiä, joiden oli pitänyt ensin tulla Nilsiään. Syyskuussa 1789 16. ja 19. päivän välillä oli Sääminkiin tapahtuvia kuljetuksia varten haalittu kokoon kuljetusmiehistöä lähinnä Kuopion pitäjän etelä - ja itäosista (§36).

Vielä huonommin oli käynyt Juankosken Akonvedellä kapteeni Johan Adolf Aminoffille (s.1789 §189). Kapteeni oli ollut kuljetushommissa Kaavin puolelta Kuopioon 2. syyskuuta 1790. Hänen seurueeseensa oli kuulunut kruununnimismies (Eric Johan) Nygren ilmeisesti Kaavilta sekä saman pitäjän joku ylimääräinen lautamies (Mats Mäkäläinen). Seurue oli saapunut Akonvedelle Abraham Hartikaisen taloon ja vaatinut soutumiehiä kruunun kuljetuksia varten Kuopioon. Paikalla oli ollut isännän veli Mats Hartikainen sekä joitain muita henkilöitä. Nämä olivat huudelleet kapteenille uhkauksia ja Mats oli jopa heilunut kirveen kanssa. Tästä Kustaa III ratkaisemattomaksi päättyneestä Venäjän sodasta sentään oli jotain hyötyä valtakunnalle. Sen jälkeen ulkovaltojen suurimittainen sekaantuminen Ruotsin sisäisiin asioihin selvästi väheni. Tästä tuskin tavallinen kansa pääsi nauttimaan.

Myös alkoholin kotivalmistusta ja myyntiä pyrittiin suitsimaan taas kerran (28.11. 1786 alkaen). Tämän sai kokea myös Nilsiän kappalainen ressukka Johan Palander. Hän oli pannut taloudenhoitajansa ja sisarentyttärensä Caisa Lena Löfgrenin valmistamaan paloviinaa. Näppärä tyttö oli tehnyt työtä käskettyä. Tislauslaitteiston Caisa oli koonnut kuparikattilasta, puupytystä ja kuparipiipusta. Joku ilkeä naapuri oli nähtävästi ilmiantanut pappilan puuhat, joita tämä lienee seurannut vesi kielellä. Kappalainen ja tyttö oli haastettu käräjille, mutta ensin mainittu oli kuitenkin jäänyt kotiin nähtävästi nautiskelemaan vielä mahdollisesti jäljellä olevia tislaustuotteita. Caisa Löfgren ei tietenkään ollut kuullutkaan mistään viinanpolttokielosta. Mistäpä sellainen tieto olisi saapunut pappilaan. Tosin eno Johan oli sen ilmeisesti vuoden 1786 lopulla kuuluttanut Nilsiän kirkossa. Oli tapahtunut ilmeinen tietokatkos kirkon ja pappilan välillä. Likka tuomittiin noin 33 riikintaalarin sakkoihin, jotka hän rahan puuttuessa voisi sovittaa päiväpalkalla kaupungin kehruuhuoneessa "spinhus" (Kuopion välikäräjät maaliskuu 1788 §11). Kuitenkin vielä 1810-luvulla piiskarangaistus oli vielä käytössä. Sen sai kokea em. varkauteen osallistunut Anna Stina Räsänen. Kappalainen näytti käräjien mukaan olevan jatkuvassa rahapulassa. Häneltä oli mm. vuosina 1783 ja 1784 jäänyt maksamatta renkinsä Carl Jakob Tammelin palkat.

Kappalainen Johan Palander kuitenkin hyvitti sisarentyttärensä kärsimykset. Hän testamenttasi tälle kuolemansa jälkeen kaiken maallisen omaisuutensa, koska tämä "oli useiden vuosien ajan palvellut häntä uskollisesti". Testamentin päiväys oli 6. maaliskuuta 1791. Kappalainen lienee ollut niin sydämmistynyt vanhoihin nilsiäläisiin naapureihinsä, että hän ei kelpuuttanut näistä ketään testamentin todistajiksi, jotka olivat: Olof Savolainen, Jöran Keinänen, Nils Röstedt kersantti ja C. J. Tammelin metsänvartija "skogwagfare. Asiakirjassa mainitaan myös ruukin inspehtori Samuel Corneer. Testamentin allekirjoittaja oli kruununvouti asessori Gustaf Salonius. Carl Tammelin avioitui näihin aikoihin nilsiäläisen merkittävän talonpojan Johan Rissasen tyttären kanssa, ja toimi edellä mainitun useita sakkotuomioita saaneen Elias Tuovisen jälkeen monivuotisena lautamiehenä Nilsiässä.

Tarkennus Sakari Antinpoika Pasasella oli "rikostaustaan": Eräänä sunnuntaina kesällä 1775 kirkon ripillä hänellä oli ollut "kähinöitä" samassa kylässä asuneen naishenkilön piika Susanna Matikaisen kanssa. Kuulusteluissa Sakari väitti , että Susanna oli seisonut hänen rintaansa vasten "stått honom emot bröstet", kutsunut häntä ties miksi ""diefvuls hortad tms." ja pyytänyt Pasaselta jotain sopimatonta, minkä Susanna kiisti. Todistajana oli samassa kylässä asunut piika Katarina Ahonen. Asia oli edennyt Vaasan hovioikeuteen asti. Syyskäräjillä vuonna 1776 (§196) nimismies Simon Labbard esitti asiasta saman vuoden elokuulta hovioikeuden lausunnon. Sen mukaan talonpoika Zachris Andersson Pasonen oli tuomittu sakkoihin peräti kolmesta syystä: 1. "blifwit beträdd med . åckeri af Skriftermål" käyttäytynyt sopimattomasti ripillä 50 taalaria, 2. ilmeisesti väärästä syytöksestä Susanna Matikaista vastaan 2*6 taalaria ja 3. sapatinrikkomuksesta 10 taalaria. Maksettavaksi Pasaselle tuli 63 taalaria hopeassa. Lautamiehet kertoivat, ettei Zachrikselta löydy sakkojen maksamiseen tarpeeksi omaisuutta. Syytetty toi myös todistuksen, jonka mukaan hänellä olisi taipumusta keuhkotautiin "ämne till Lungsot" ja olisi muutenkin sairaalloinen. Siten hän sai sovittaa rötöksensä 20 päivän vankeudella veden ja leivän ääressä. Tästä syystä Bennet vuoden 1789 vuorikärjillä ei hyväksynyt häntä leski Helena Parviaisen asiamieheksi. Tuskin piika Susannna oli ollut aivan välinpitämätön tulevaa isäntämiestä Sakaria kohtaan. Parin vuoden kuluttua hänellä oli avioton lapsi erään toisen nuoren miehen kanssa!

oooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooo

26. Ritari Georg, F. Tigerstedtin elämän loppuvaiheista

Tämä kappale lisätty 18.11.13

26.1 Kertaus Strömsdahlin ruukin toiminnan alkuvaiheista

Juankosken Rautaruukki ”Srömdahls Järn bruk” sai perustamisluvan kesällä 1746. Sen osakkaita olivat mm. lappeenrantalainen kauppias Simon Esping ja Rantasalmella asuva adjutantti Paul Heintzius. Pikkuvihan seurauksena venäläiset saivat vuonna 1743 haltuunsa mm. Lappeenrannan ja Savonlinnan. Valtakunnan raja kulki Savonlinnan pohjoispuolella ulottuen Rantasalmen pitäjän puolelle. Se kulki Hiltulankylän kautta Putkisalon salmelle. Putkisalon itäosa jäi Venäjän puolelle. Täältä se kääntyi itään (Rantasalmen historia /Soininen s.279). Idempänä sijaitseva Enonkoski jäi Ruotsin puolelle. Rajan ylittäminen näyttää olleen ainakin kauppamiehille melko vaivatonta. Tavaroista kuitenkin perittiin rajalla tullia. Eräs tällainen tullauspaikka näyttää sijainneen Puumalansalmessa.

Kun kauppias Esping kuoli vuoden1750 tienoilla, muut osakkaat eivät kiirehtineet ostamaan leskeltä Anna Marialta vainajan osuutta. Tilannetta käytti häikäilemättä hyväkseen Heintziuksen poika Turun Hovioikeuden auskultantti Herman Johan Heintzius. Hän oli tehnyt osuuden ostosopimuksen Espingin perikunnan kanssa jo keväällä 1753. Hän ei ollut hankkinut ostokselleen lainhuutoja, saati sitten maksanut siitä vielä mitään perikunnalle. Kuitenkin syksyllä 1754 muut ruukin osakkaat luovuttivat edellä mainitun Espingin osuuden ruukin ensimmäiselle patruunalle Abraham Nordströmille ”palkintona velvollisuudella panna ruukki kuntoon”. Nyt ilmeisesti auskultantti Heintzius pääsi jotenkin kiristämään patruuna Nordströmiä, joka nähtävästi myös hyväuskoisesti arvioi ruukin ”osakkeiden” arvon liian suureksi. Patruuna osti kalliiseen hintaan auskultantin hankkiman kapteeni Kalitinin ruukin osuuden. Tämän ja muidenkin hankintojen sekä ruukin ongelmien seurauksena Nordström joutui rahavaikeuksiin. Hän lainasi 30 000 kuparitaalaria vuonna 1758 nuorelta aatelismieheltä vänrikki Georg Friedrich Tigerstedtiltä, joka näin pääsi sisälle ruukin toimintaan.

Kauppias Espingin osakkeen luovuttamista ja patruunan velkaa käsiteltiin monilla sekä Rantasalmen - että Kuopion käräjillä. Asia oli erikoinen. Espingin perilliset eivät olleet siis saaneet osakkeestaan mitään maksua. Nämä joutuivat karhuamaan sitä auskultantti Heintziukselta, joka ei edes tiennyt, omistiko hän kyseisen ruukin osuuden vai ei. Toisaalta saman osuuden perusteella ruukin muut osakkaat vaativat patruuna Nordströmiä panemaan ruukin kuntoon, vaikka patruunakaan ei laillisesti edes omistanut tätä ”osaketta”. Hän oli kuitenkin hankkinut sille kolmet lainhuudot Kuopion käräjiltä, eikä kukaan ollut valittanut. Riitojen seurauksena siis myös osakkaiden välit olivat huonot.

Vuoden 1760 Kuopion välikäräjillä monien ”kiemuroiden” jälkeen Espingin osakkeen patruunalle luovuttaneet ruukin osakkaat kärsivät tappion. He olivat toimineet asiassa leväperäisesti ja joutuivat korvaamaan auskultantti Heintziukselle suuret oikeudenkäyntikulut. Tiedettiin, että kauppias Espingin leski Anna Margareta ”ei ollut viehättynyt solmimaan kauppaa ruotsalaisen Herman Johan Heintziuksen kanssa”. Hän olisi siis mieluummin myynyt halussaan olleen osuuden muille osakkaille, mutta nämä vitkastelivat. Espingin osake tuomittiin auskultantille. Tämä osake hänen tuli lunastaa sitten, kun sen hinta olisi puolueettomasti arvioitu. Auskultantti oli myös toiminut kaupoissaan leväperäisesti. Hän ei ollut vahvistanut Espingin osakkeen kauppaansa käräjillä. Samoin hän ei ollut edes valittanut, kun patruuna Nordström sai Espingin ”osakkeeseen” kolmannen lainhuudon. Tämä oli tapahtunut vain muutama päivä sen jälkeen, kun patruuna oli ostanut Heintziukselta Kalitinin kalliin osakkeen. Patruuna todettiin asiassa syyttömäksi.

Välikäräjien toisessa asiassa eli patruunan ja aukultantti Heintziuksen välisen 20 000 taalarin Kalitinin osuuden kaupan käsittelyssä patruuna Nordström jäi tappiolle. Ostaja oli ollut kauppakirjan mukaan kauppaan ”täysin tyytyväinen”. Asialle ei voinut mitään. Nordström toimitti välikäräjille kirjelmän, jossa hän selostaa vaikeuksiaan. Käteistä rahaa olisi pitänyt saada raudan myynnistä rahvaalle. Kruununtilojen saamisesta ruukin verolle oli vasta nyt toiveita. Siten näiden kruununtilojen asukkaita ei voitu sitoa hiilisopimuksiin ruukin kanssa. Muitakaan lähiympäristön talonpoikia ei patruuna millään keinolla saanut polttamaan hiiltä. Parhaaseen hiilenpoltto aikaan kesällä ei ruukille saatu ainuttakaan päivätyötä. Myös maksamattomien verojensa takia ruukille töitä tekevien 7 työrengin työhalut olivat huonot. Lisäksi patruunan valituksen mukaan lyhyet työpäivät talvella, huonot ilmat ja talven runsas lumi aiheuttivat omat ongelmansa. Velan suorittaminen näytti mahdottomalta ilman pitkää maksuaikaa.

Abraham Nordström ei yrityksistään huolimatta saanut enää ruukkia kannattavaksi. Se joutui 1760 – luvun alussa rappiolle. Kiistat patruunan ja auskultantti Heintziuksen kanssa kestivät vielä vuosikausia. 1760-luvun kuluessa Strömsdahlsin ruukki päätyi kokonaan häikäilemättömän ja kovaotteisen Georg Friedrich Tigerstedtin omistukseen. Tämän hallinnan aikana ruukki ei tullut kannattavaksi. Kuten edellä kerrottiin , vuosina 1776 – 1786 Tigrerstedt kärsi tappion ruukin verotilojen asukkaille näiden puolustaessa tilojensa hallintaoikeuttaan. Hän kypsyi myymään laitoksen ja siihen kuuluvan omaisuuden luutnantti Stephan Bennetille vuoden 1787 alussa.

26.2 Mitä Tigerstedt puuhasi ruukin myynnin jälkeen ?

Strömsdahlin ruukin omistaminen ja toiminnan ylläpitäminen ei riittänyt ahneelle toiminnan miehelle. 1770-luvun alussa hän hankki ritarin arvona. Sotilasuralla hän yleni everstiluutnantiksi. Hän hankki omistukseensa tiloja mm. Iisalmen puolelta (esimerkiksi Jumisten Heiskasilta), josta hänen toinen vaimonsa Brigitta Sophia Aminoff oli kotoisin. Joroisten kirkonkylästä hän sai monien vaiheiden jälkeen Torstilan rusthollin ja Varkauden Siitinselän eteläpuolelta Räisälänrannan rusthollin sekä osuuden siihen kuuluvasta Kuvanssin kalastamosta. Jälkimmäisen rusthollin Kotkatlahti numero 4 hän nimesi Engelnäsiksi ensimmäisen vaimonsa Edla Engel Sireliuksen toisen etunimen mukaan. Sukunsa edustajana hän näyttää toimineen myös valtiopäivämiehenä, mikä selviää Torstilan palon yhteydessä huhtikuussa vuonna 1779.

Myös Engelnäs paloi maaliskuun lopussa vuonna 1783. Sen palovahingot käsiteltiin Joroisten vuoden 1785 talvikäräjillä (§7). Paloilmoituksessa Tigerstedt suurenteli vahinkojen suuruutta, mutta palotarkastuksessa mukana ollut lautamies Pohl Tuovinen ei käräjillä hyväksynyt ritarin ilmoitusta. Hän piti ”köyhän pitäjän” puolia palokorvausasiassa. Niinpä Tigerstedt sai anomistaan korvauksista vain reilun kolmasosan verran. Siitä suuttuneena ritari haastoi yhdessä joidenkin pikkutilallisten kanssa lautamies Tuovisen samoille käräjille luvattomasta kalastamisesta Kuvanssin kalastamosta. Ei ole tietoa, tuhoutuiko Engelnäsin palossa myös Tigerstedtin Strömsdahlin ruukkin tai Enonkosken sahan tilejä koskevia asiakirjoja.

Tigerstedt käräjöi ruukin myynnin jälkeen lukuisia talonpoikia ja torppareita vastaan luvattomasta kaskeamisesta tai muista asioista sekä Iisalmessa että Joroisissa. Nähtävästi Torstilan ja Engelnäsin kunnostus tulipalojen jäljiltä vaati jonkin verran omistajan huomiota. Tarmokas everstiluutnantti toimi vielä jonkin verran sotilasalallakin. Hän tileissään mainitaan vielä 21. maaliskuuta 1789 rakuunaverot eräiltä Joroisten ja Rantasalmen kartanoilta. Rantasalmelta mainitaan Kolkontaipal 16, Kolkontaipal 68, Rantasalo 51, Putkisalo 60 ja Hiltula 61. Kaksi viimeksi mainittua kuuluivat Heintziukselle ja sitä edellinen (Johan?) Malmille. Putkisalon ja Hiltulan kartanoiden lähellä Parkumäessä käytiin venäläisiä vastaan 21. heinäkuuta 1789 ruotsalaisille voitollinen taistelu, jonka seurauksena paljastui Tigerstedtin vehkeily vihollisen kanssa.

Tigerstedt oli myös hankkinut useita tiloja Iisalmen puolelta mm. Partalankylästä , Jumisilta ja Syvärin pohjoispuolelta Korpisilta. Viimeksi mainitusta kylästä hän osti Jeremias Heiskaselta ja Salomo Leskiseltä sekä tämän vaimolta Helena Heiskaselta tila. Nyt kuitenkin naapuri Korpisilta Olof Watanen haastoi myyjät ja Tigerstedtin tilakaupan erimielisyyksistä (Iisalmi TK 1783 s.266). Majuri Tigerstedtilläoli ostohankkeita myös Iisalmen Luupuveden tilasta nro 2 yhdessä Påhl Ollikaisen Sonkajärvi kanssa. Nyt kuitenkin talonpoika Petter Konosen alaikäinen tytär Anna uskalsi haastaa "jalosukuisen majurin" ja Ollikaisen, koska piti 55 riikintaalarin hintaan myytyä tilakauppaa laittomana (Iisalmi TK s.266). Tigerstedt tietenkin haistoi tilaisuuden saada ainakin tilan osa halvalla, kun talon isäntä oli kuollut. Jumisilla Jeremias, Jören ja Pohl Heiskanen haastoivat majuri Tigerstedtin ja eräitä muita Heiskasia käräjille. Haastetut Heiskaset olivat myyneet Tigerstedtille verotilan, jonka kaupassa oli epäselvyyksiä (Iisalmi SK §122)

26.3 Auskultantti Heintziuksen urakehitys

Entä mitä kuului Herman Johan Heintziukselle? Hän oli asettunut asumaan Putkisalon kartanoon ja sai auditöörin (sotatuomarin) viran vuonna 1763. Samana vuonna hän avioitui Hiltulan kartanon omistajan tyttären Maria Orren kanssa. Pariskunnalle syntyi pari poikaa, jotka lähtivät isänsä tapaan opiskelemaan ilmeisesti Viipuriin Venäjän puolelle. Eräs tyttäristä Birgitta avioitui Johan Kyanderin kanssa. Nähtävästi juuri Heintzius huomasi reilu 30 km Rantasalmen kirkolta itään Kerimäen puolella sijaitsevan Enonkosken mahdollisuuden teollisuustoimintaan. Sinne perustettiin saha luultavasti vuonna 1778, koska Enonkoski ilmestyy kirkonkirjoihin edellä mainittuna vuonna. Soinisen Rantasalmen historian mukaan Enonkosken kaksiraaminen saha sai oikeuden vuosittain sahata noin 5300 tukkia.

Sahatavaran kysyntä Savossa oli ilmeisesti vielä vaatimatonta, mutta etelän suunnassa Viipurissa ja ainakin Pietarissa avautuivat laajemmat markkinat. Sahatavaraa toimitettiin lotjilla Lappeenrantaan, jolloin tullaus tapahtui Puumalansalmessa. Asessori Heintzius hoiteli raha-asioita erään laskun mukaan Viipurissa mm. vuonna 1780. Heintziuksen tileissä alkoi myös näkyä ainakin jo vuonna 1782 Joroisten Engelnäsissä asuva ritari Georg Frierdrich Tigerstedt. Edellä mainittuna vuonna asessori Heintzius otti Tigerstdtiltä velkaa pienehkön summan. Mikähän sai nämä ilmeisen häikäilemättömät miehet yhteisiin liiketoimiin? Tarvitsiko Tigrestedt sahatavaraa Torstilan kunnostukseen tulipalon jäljiltä? Ilmeisesti myös Heintzius tarvitsi pääomaa hankkeilleen. Miehet olivat tuttavia jo 1750-luvun lopulta lähtien, jolloin he molemmat olivat Strömsdahlin ruukinpatruunan Abraham Nordströmin velkojia.

26.4 Tigerstedt Heintziusten omaisuuden hoitajana

Asessorin arvon hankkinut sahan omistaja kuitenkin kuoli 15. elokuuta 1784. Sahan asioita alkoi hoitaa leski Maria Heintzius avustajaan aina yhä suuremmalla työ- ja rahapanoksella tuttu mies nimeltä Georg Friedrich Tigerstedt. Heintziusten kuolinpesän yhteydessä Maria Heintziuksen ohella mainitaan vänrikit Henrik ja Johan Kyander, jotka ilmeisesti olivat Tigerstedtin ohella Enonkosken sahan osakkaita. Sahalla määräysvaltaa käytti osakkaiden nimissä (såg disponerande) Tigerstedt (Rantasalmen syyskäräjät v. 1792 §131 s.1652). Hänet mainitaan myös asessori Heintziuksen kuolinpesä holhoojaksi ”såsom förmyndare” (s.1657).

Maanpetturiksi ryhtynyt Tigerstedt teloitettiin Rantasalmella vuoden 1790 lopussa. Vuoden 1792 Rantasalmen syyskäräjillä (§131) tehtiin laaja ja sekava kuolinpesien tilien selvitys, josta on jo poimittu edellä kerrottuja tietoja. Tigerstedtin kuolinpesän leski Brigitta Aminoffin ja tämän holhoojan ritari Gustaf Adolf Tigerstedtin puolesta asioita hoiti auditööri Johan Malm. Heintziuksen perikunnan notaari Herman Gustaf Heintziuksen ja luutnantti Johan Adolf Kyanderin puolesta etuja valvoi kihlakunnanvouti Henrik Johan Porthan. Asiaa oli käsitelty myös Nurmeksen käräjillä marraskuussa 1792 (s.1645).

Lipevä ritari Tigerstedt näyttää nauttineen perikunnan täyttä luottamusta. Hän hoiteli jokseenkin itsenäisesti perikunnan Putkisalon ja Hiltulan kartanoiden raha-asioita ja perikunnan velkoja. Hänen laskuissaan näkyy elintarvikkeiden hankinnan ohella jopa leski Maria Heintziuksen apteekkilaskuja Kuopioon. Hän hoiti myös opiskelevien nuorten herrojen Paul ja Herman Heintziuksen raha – ja vaateasioita. Heintziusten tilojen veroasioiden lisäksi hän maksoi jopa muiden tilojen välisten omistuskiistojen kustannuksia mm. Katkojoen sivumaasta. Hän näyttää perikunnan nimisissä sekaantuneen myös muiden tilojen, kuten Tuusmäenkylän tilan nro 18 raha-asioihin (s.1660). Myös Juvan Aholan puustelli ja Puumalan Lampela numero 3 mainitaan (s.1658). Tiliselvityksissä mainitaan usein myös Viisalan rustholli (mm. s.1655 ja s.1657), joka kuitenkin saattoi sijaita Rantasalmella. Olikohan Tigerstedt tämän luottamuksen arvoinen? Kuolinpesien selvityksen perusteella vaikuttaa siltä, että hän oli vähitellen saamassa Heintziusten kartanot ja Enonkosken sahan hallinnan itselleen. Heti saatuaan Heintziusten perikunnan holhoustoimen hän osti Heintziuksen leskeksi jääneeltä sisarelta tämän osuuden Puikonniemen tilaan. Leski tuskin ymmärsi myymänsä tilan arvoa. Tigerstedtin perikunnan nimissä Rantasalmen käräjillä esitettiin Heintziuksen kuolinpesälle tiheään kirjoitettu, noin 25 sivua pitkä yksityiskohtainen laskelma Tigerstedtin menoista yhteisten asioiden hoidossa. Everstiluutnantti oli ilmeisesti kirjannut itselleen hyvin tarkkaan pienimmätkin kulunsa. Saman työn kulut, kuten Tigerstedtin viljan haku Kuopion Murtolahdesta ja käynti Juankosken ruukilla näkyy ainakin laskelman kolmessa eri kohdassa ja hiukan eri perustein esitettynä.

26.5 Tigerstedtin toiminta Enonkosken sahalla ennen maanpetosta

Kuolinpesien selvityksen mukaan sahan kirjanpitäjänä toimi Henrik Lentz. Sahausta hoiti Pohl Asikainen apunaan vuonna 1787 11 sahamiestä. Sahan vahtina toimi Pohl Heiskanen. Sahatavaraa toimitettiin etelään viidellä lotjalla, joiden kippareina toimivat ainakin Abraham Tuovinen, Olof Hyvönen, Johan Puhakainen, Pohl Ahtiainen ja Michel Kilpeläinen. Lotjissa käytettiin apuna purjeita. Rautaa tarvittiin lotjien ankkureihin. Myös joitakin matruuseja löytyy tilikirjoista. Heinäkuun 25. päivä 1788 Puumalansalmessa tullasivat kolme ensin mainittua kipparia (s.1671). Tullaussummat olivat 34, 13 ja 31 riikintaalaria. Kippari Tuovinen oli käynyt Viipurissa asti 4. elokuuta1787 (lasku 18 s.1767). Sieltä oli tuotu ainakin suolaa. Kirjuri Lentz oli ainakin kerran vieraillut Engelnäsissä raportoimassa lotjista, jotka olivat rahan puutteessa juuttuneet Puumalaan. Engelnäsistä Enonkoskelle matkaa oli 12 peninkulmaa (72 km).

Tileissä vilahtelee Maria Heintzius sekä myös Henrik Kyander. Maria oli hoitanut laskuja Viipurin kautta 26.5. 1785, jolloin mukana ilmeisesti oli ollut myös Tigerstedt (s.1656). Rahoina mainitaan riikintaalarit ja ruplat (mm. s.1656). Sahan asioita hoidettiin myös Savonlinnassa. Putkisalon kartanon raha-asioissa oli Tigerstedtille kuitannut laskutositteen 14. huhtikuuta 1785 venäläinen tai karjalainen Alexei Andrefva (s.1655)! Sahatavaraa lienee viety Viipurista eteenpäinkin, koska siellä mainitaan olleen lotjamiehiä (s.1651). Mitä lienee tarkoittanut ”Ladoska Contor”, joka mainitaan 1250 tukin kuljetuksen yhteydessä (s.1668). Oliko myös jotain toimintaa Laatokallakin?

Tigerstedt hoiti siis itsenäisesti Enonkosken sahaa, jonka yhteydessä mainitaan mm. puutavaran, elintarvikkeiden ja sahan rautatavaroiden hankintoja sekä myös myyntiasioita. Sahalla tehtiin lankkuja ja lautoja, joista osa kantattiin. Tigerstedt onnistui myymään 253 lauttaa Ruotsin kruunulle Varkauteen rakennuksia varten vielä vuonna 1789 (s.1671). Viljaa sahalle tuotiin mm. Engelnäsistä, mutta myös Kuopion ja Iisalmen pitäjistä asti. Heinäkuussa 1787 oli Kuopion pitäjän Murtolahden kylästä viety viljaa Kuopion kaupunkiin sahan laskuun (s.1652). Viljat 10 tynnyriä lienee saatu kylässä asuvilta Pentikäisiltä ja Hämäläisiltä. Matkaa sahalta Kuopion pitäjän ruukille mainittiin olleen 34 peninkulmaa (noin 200 km). Kuljetusta oli hoitanut 5 venemiestä 8 päivän ajan (s.1666). Samoihin aikoihin 6. elokuuta oli käyty noutamassa Strömsdahlin ruukilta kaksi ratasta sekä rautaa sahaa varten. Apuna oli ollut 2 hevosta sekä siltavouti Willman (s.1666)! Sahanteriäkin oli korjautettu Juankoskella luutnantti Bennetin luona. Ruukilta oli haettu ruista joulukuussa 1788 sekä kalkkia Puutossalmen kalkkiruukilta Anders Puustiselta (s.1667). Sahalle oli hankittu 1000 tiiltä, joista muurimestari Holmgren lienee pystytellyt rakennuksia sahalle (s.1667). Iisalmesta ja Kuopiosta oli syksyllä vuonna 1787 toimitettu ruista Enonkoskelle kaikkiaan 83 tynnyriä (s.1667).

Sahatukkien hankinnassa Tigerstedt oli tehnyt sopimuksia mm. lähellä asuvien kerimäkeläisten torpparien, talonpoikien ja jopa erään sotilaan kanssa. Jotkut torpparit puolestaan olivat hakeneet sahalta tukkeja. Tigerstedtin kuolinpesän edustajat selvittelivät näiden sotkuja Kerimäen syyskäräjillä vuonna 1792 (§62-§72). Esimerkiksi talonpoika Johan Redswän Simanalasta oli luvannut toimittaa sahalle 30 tukkia ja saanut etumaksuksi viljaa. Saman kylän torppari Philip Hupiain puolestaan oli jättänyt toimittamatta lupaamansa 50 tukkia Enonkosken sahalle. Yhtä saamaton oli ollut torppari Lars Kockonen Kiiskilästä. Kenenkähän metsistä torpparit olisivat tukkinsa kaataneet? Torppari Petter Tilikainen oli hakenut Enonkosken sahalta 198 tukkia, mutta jättänyt ne maksamatta. Vuosina 1786-1789 Tigerstedt näyttää toimittaneen 2194 sahatukkia Enonkoskelle (§72). Tukkeja oli kuljettanut sahalle myös Ukkonen, Heiskanen ja Leskinen 1191 kappaletta sekä lautalla ja lotjilla.

Kuinka pitkään Tigerstedt hoiteli sahan asioita ennen vangitsemistaan? Tigerstedt oli luvannut toimittaa 3 tynnyriä 2 kappaa viljaa ja tukkeja sahalle ennen vuoden 1789 viimeistä päivää. Tämän oli kirjannut Påhl Kosonen 6. huhtikuuta 1789 (syksy1792 §128). Hän oli maksanut sahalla palkkoja 82:26 riikintaalaria saman vuoden huhtikuussa (s.1672 lasku 27). Viljaa hän oli toimittanut Engelnäsistä varsin säännöllisesti vuosina 1786-1789. Jälkimmäisen vuoden merkinnät löytyvät 20. tammikuuta, 20. helmikuuta, 25. toukokuuta, 29. kesäkuuta ja 12. marraskuuta! Olikohan viimeisen merkinnän aikaan itse Tigerstedt hoitamassa viljatoimituksia vai oliko se aikaisemmin mainitun Kososen kirjauksen mukainen jonkun muun tuoma viljaerä? Muina vuosina Tigerstedt oli toimittanut viljaa vielä joulukuun lopussa. Sahalta kippari Tuovinen on toimittanut lautoja vielä 13. kesäkuuta 1789, jolloin käytiin Porrassalmen taistelu Mikkelissä. Kun voittoisan taistelun jälkeen Ruotsin joukot vetäytyivät Juvalle, tulivat venäläiset Rantasalmen kirkolle 27. kesäkuuta. Joukkojen johtaja kenraalimajuri Schultz asettui pappilaan, kun taas miehistö jäi leiriin Parkumäelle. Taisteluun lähtiessään osa ruotsalaisista joukoista meni suoraan tietä pitkin kirkolle, kun taas pääjoukko kiersi jopa soita pitkin venäläisten leirin taakse Hiltulan kautta. Hyökkäys aamulla 21. heinäkuuta toi ruotsalaisille maukkaan voiton. Kenraali Schultz pakeni, mutta jätti paperinsa pappilaan. Niistä selvisi Tigerstedtin petos ja rahapalkkiot tiedustelusta venäläisten hyväksi. Tigerstedt puolestaan oli paennut venäläisten leiriin, jossa jäi ruotsalaisten joukkojen vangiksi (Rantasalmen historia/ Soininen s.289)

Toimiessaan Enonkosken sahalla toimiessaan Tigerstedt sai hyviä tilaisuuksia olla ”liikeasioissa” kosketuksissa venäläisten kanssa. Hän liikkui sahan asioissa Viipurissa ja Savonlinnassa. Viimeksi mainitusta paikasta hän matkusti Puumalansalmeen 29 peninkulmaa mm. vuoden 1788 heinäkuussa. Mikäli hän oli ollut jo ennen sotaa yhteydessä venäläisiin sotilasviranomaisiin, niin kirjeiden kuljettajina olisivat voineet toimia sahan kipparit, jotka kävivät Lappeenrannassa ja Viipurissa. Mikä lienee ollut miehiään aikaisemmin mainittu Putkisalon kartanon tilejä kirjannut Alexei Andrefva? Tigerstedtin asuinpaikka Engelnäs Varkauden eteläpuolella Siitinselän länsirannalla sijaitsi sota-aikaan hyvällä tarkkailupaikalla, josta näki vesiliikenteen Rantasalmen suuntaan. Myös maantiekuljetukset olivat seurantaetäisyydellä. Putkisalon kartanon ja Enonkosken sahan toiminnan varjolla hän saattoi vapaasti liikuskella Joroisista Rantasalmelle ja hoitaa samalla sotilaallisia tiedusteluasioita venäläisille.

Eräiden tietojen mukaan Tigerstedt olisi saanut Rantasalmen pitäjän läänityksekseen palkkiona avunannosta venäläisille. Tällöin hänen hallintaansa sitä kautta olisivat tulleet monet kartanot esimerkiksi Heintziusten Putkisalon ja sen yhteydessä myös Enonkosken sahan. Sahantilien perusteella näyttää siltä, että se muutenkin vähitellen olisi siirtynyt ritari Tigerstedtin hallintaan. Mikäli hänen haaveensa olisivat toteutuneet, niin hänen lähes yhtenäinen tilansa olisi alkanut Joroisten kirkonkylän tienoilta ja ulottunut kauas Rantasalmen itäpuolella Enonkoskelle saakka. Ehkä sitä kautta siintävä mahdollisuus omaisuuden kasvattamiseen ja myös sahalta jopa Pietariin saakka ulottuvien liikeyhteyksien luominen panivat Tigerstedtin yrittämään maanpetosta. Tietenkin hän pelkäsi myös näiden kartanoiden ryöstöä, joten hän oli käynyt anomassa parin muun henkilön kanssa kenraali Schultzilta suojelua Rantasalmen pitäjälle. Suomalaisten keskuudessa hänen maineensa olisi vain entisestään kärsinyt, mutta ruotsinkielinen yläluokka tietenkin olisi edelleen ollut hänen suhteensa hyvin ymmärtäväinen.

oooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooo

27. Eräitä tarkennuksia vuoden 1776 välikäräjien tapahtumien myöhemmistä selvittelyistä

27.1 Tarkennusten taustaa:

Näiden noin 10 vuotta kestäneiden tapahtumien kulkua olen tutkinut ensimmäisenä ja myös osin julkaissut niitä verkkosivuillani eräiden tutkijoiden käyttöön. Tekijänoikeuslaki koskee myös verkkojulkaisuja. Myöhemmin havaitsin, että muutamat sukututkijat olivat jo aikaisemmin ottaneet käyttöönsä joitakin, tosin vain hyvin lyhyitä heidän sukuunsa liittyviä katkelmia. Nyt tutkija J. Forsberg, joka sai minulta tiedon lähdemateriaalin olemassaolosta, on käyttänyt niitä melkoisesti hyväkseen väitöskirjaluonnoksessaan. Minun aikaisemmissa, kuten myös Forsbergin esityksessä seuraavia todistajalausuntoja on oikaistu melkoisesti. Artikkelin Pasasista ja Tigersedtistä käänsin lähinnä Pasasten sukukirjaa varten, joten sen tarkkuudesta oli tingittävä.

Seuraavassa on käännetty tarkoituksellisesti kömpelösti ja ruotsin voittoisesti sekä osin jopa lähdetekstin kirjoitusasun pilkunkäyttötapa säilyttäen loppuratkaisuja Nilsiän ja Vuotjärven kylien valtiovallan myötävaikutuksella ruukin alaisiksi joutuneiden kruununtilojen asukkaiden kamppailusta käräjillä Juankosken ruukin omistajaa Georg Friedrich Tigerstedtiä vastaan. Jälkimmäinen solmitutti talonpojat lampuotisopimuksia muistuttaviin sopimuksiin kanssaan painostamalla ja uhkailemalla ruukilla talvella 1776 pidetyillä välikäräjillä. Painostamisessa oli todennäköisesti osallisena myös käräjiä istuva varakihlakunnan tuomari Carl Agander. Huomautan myös, että lähdetekstin asiamäärää on jonkin verran lyhennetty mm. pitkien arvonimien sekä tapahtumien vähemmän merkityksellisten ”siirtymävaiheiden” osalta sekä tehty luettavuutta selventäviä rivivälejä. (PP 18.3.2014)

27.2 Kuopion talvikäräjät 1785 iltapäivällä 24. tammikuuta (§59)

Asiaa oli käsitelty edellisillä syyskäräjillä luvussa 313. Useat Nilsiän ja Vuotjärven kylien miehet olivat nostaneet kanteen kiistassa Strömsdahlin ruukin omistajaa everstiluutnantti ja ritari jalosukuista herraa Georg Friedrich Tigerstedtiä vastaan. He halusivat kumota useilla vuonna 1776 ruukilla pidetyillä välikäräjillä ruukin omistajan ja heidän kesken tehdyt sopimukset.

Kantajien puolelta ilmestyivät (vuotjärveläiset) Påhl Pettersson (s.1737) ja Zahris Andersson Pasanen (s.1751). Näillä oli valtakirja asianosaiselta leski Helena Parviaiselta( mies Påhl Påhlsson Pasanen Wuotjärven Laajasta oli kuollut edellisenä vuonna).

Vastaaja ritari Tigerstedt ei ollut paikalla. Hän oli lähettänyt käräjätuomarille sisällöltään seuraavan kirjeen:
Arvoisa herra kihlakunnantuomari korkeasti kunnioitettu herra veli
” Osaksi heikentyneen terveyteni ja osaksi tärkeän pitäjänkokouksen johdosta täällä on minun mahdotonta olla 17. tätä kuuta Kuopiossa kiistassa ruukintalonpoikien kanssa. Siksi nöyrimmästi pyydän, että tässä tarkoituksessa seuraavaksi maanantaiksi, joka on 24. tätä kuuta, voisi suosiollisesti tulla siirretyksi.”

Engellsnäs 14. Jan: 1784. Korkeasti kunnioitetun herra veljen nöyrin palvelija G: Fried: Tigerstedt.

Tigerstedt ei siis kuitenkaan saapunut ilmoittamanaan päivämääränä.
Tämän jälkeen haastajat anoivat, että vastaajan poissaolosta huolimatta heidän asiaansa voitaisiin käsitellä ja kuulla paikalla olevia todistajia talonpoikia Olof Wartiaista Västinniemeltä (noin 10 km ruukin eteläpuolelta) ja Iwar Andersson Leskistä Wuotjärveltä (Ivar asui myöhemmän Hovintalon paikalla noin 2 – 3 km etäisyydellä Pasasista. Hän ei ollut Pasasten sukulainen.). Tähän kihlakunnanoikeus suostuikin. Wartiainen ja Leskinen vannoivat todistajanvalan.

1. Olof Wartiainen: että hän niin kuin ylimääräisenä lautamiehenä istunut välikäräjillä, jotka oli pidetty helmikuussa (po. tammikuussa) maaliskuussa ja huhtikuussa 1776. Käräjiä oli toimittanut sittemmin kuollut (1783) varakihlakunnantuomari Carl Agander Strömsdahlin ruukilla ruukin omistajan Tigerstedin ja sekä useiden ruukin alaisten Nilsiän ja Wuotjärven kylien miesten kesken.

Tältä ajalta hän muisti, että herra everstiluutnantin ohella tuomari herra varakihlakunnantuomari Agander, sinä aikana, kun ruukintalonpojat olivat olleet välikäräjillä, oli taivutettu tekemään mainitut sopimukset näillä sanoilla (.. at Herr öfwerste Lientnanten tillika med dom hafwanden Herr vice häradshöfdingen agander, under det Bruksbönderne warit för Urtima tings Rättan, blivit förmådde til de angifne föreningarnes ingående med thesse ord), että jos he hyvällä sanoutuvat irti heidän talojensa isännyyksistä ja tulevat herra everstiluutnantin alaisiksi lampuodeiksi, sekä ottavat suoritettavakseen useita heille silloin määrättyjä lampuodin suorituksia (veroja), niin huojentaa hän heidän sakkojaan, ja lupaa heidän pitää osan (sin) viljastaan. Muussa tapauksessa heidät ei ainoastaan tuomita menettämään 3 vuoden satonsa heidän tiloiltaan, vaan langetetaan kaskeamisen tähden sakkoihin, ja sillä tavalla hyväksyä (therhos kännes) korvausvelvollisuutensa herra everstiluutnantin kustannuksista lainhakuteitse.

Minkä lisäksi (hwarförutan jemväl) herra everstiluutnantti välikäräjien aikaan maaliskuussa 1776, eli ennen kun sopimuksia sorvattiin (tå föreningarne ingianges), oli antanut pystyttää raippapaalun rautarenkaineen, arvattavasti pelästyttääkseen (til at strämma) ja vielä enemmän pakottaakseen (twånga) vastapuolta, solmimaan sopimuksen hänen kanssaan, mihin nämä myös sitten pyydystettiin (bragtes): mutta toisena tai kolmantena päivänä tämän jälkeen, lähettivät he vaimojaan ja lapsiaan moittimaan (klandra) samoja sopimuksia, niin kuin heidän kanssaan esittämään tyytymättömyytensä (såsom med them missnögde), mutta sellaista ei otettu mitenkään huomioon, ketään ei tiettävästi välikäräjien aikaan rangaistu paalussa.

2. Iwar Andersson Leskinen todisti samalla tavalla kuin äsken kuultu todistaja Olof Wartiainen, jonka todistus luettiin ja jonka todistaja tunnusti, sillä lisäyksellä, että herra everstiluutnantti Tigerstedt oli antanut illalla etukäteen, ennen kuin sopimuksia tehtiin, pystyttää kyseisen raippapaalun, sen vierellä uhkaillen (med hotelse therwid), että hän, samassa paalussa tulisi rankaisuttamaan vastapuoltaan, sekä että kun talonpojat eräänä (ena) päivänä solmivat sopimuksia (ingingo föreningarne) välikäräjillä, niin olivat he päivä sen jälkeen, lähettäneet vaimojaan ja lapsiaan moittimaan näitä samoja, mutta niin pian kuin he välikäräjillä, jotka silloin vielä istuivat, ilmaantuivat, niin on herra puheenjohtaja herra varakihlakunnantuomari Agander heti noussut ja lähettänyt lautamiehet pois (skildt Nämden i från sig), sekä taas kokoontuneet yhteen noin 3 1/2 viikon kuluttua (tämän mukaan siis huhtikuussa).

Nyt selitti Olof Wartiainen, että hän tarkemman harkinnan perusteella, palautti mieleensä, että ruukintalonpojat, sen jälkeen kun he eräänä (ena) päivänä välikäräjillä (olivat) tulleet taivutetuiksi sopimusten solmimiseen herra everstiluutnantti Tigerstedtin kanssa, jo seuraavana päivänä lähettäneet vaimojaan, moittimaan niitä samoja.

Sen jälkeen Pasaset pyysivät (näiden 1785) käräjien loppupäätöstä. Sen mukaan asia siirrettiin saman vuoden syyskäräjille, jonne haastajien lisäksi velvoitettaisiin saapumaan myös vastaaja herra everstiluutnantti Tigerstedt. Tämä ei myöskään syksyllä tullut käräjille, kun taas haastajien edustajat Pasaset olivat nytkin paikalla.

Kommentti: Edellä olevasta selviää, että ainakin Olli Vartiainen näyttäisi pitäneen tuomari Aganderia osallisena Tigerstedtin mukana talonpoikien painostamisessa. Tuomarin ilmeinen Tigerstedtin etujen korostaminen lienee ollut osasyynä siihen, että talonpoikien avustaja notaari Tålpo oli lautamies Anders Leskisen kuuleman mukaan kieltänyt tammikuun lopussa talonpoikia enää saapumaan välikäräjille. Jos ja kun näin oli, niin hän ei hyväksynyt kaikkia Tigerstedtin vaatimuksia. Julkisivu ulospäin oli yritettävä pitää moitteettomana. Samaa taktiikkaa lienee käyttänyt myös Tigerstedt jättäessään huomiotta jotkut mielestään vähäisemmät "rikkeet". Tässä myös selvästi sanotaan, että talonpojat olivat lähettäneet välikäräjille vaimojaan ja lapsiaan moittimaan sopimusta, johon he siis heti olivat tyytymättömiä. ”Sopimuksia” maaliskuun käräjillä ainakin Paavo Pekanpoika Pasasen kohdalla rustattiin kahtena päivänä: ensin syytteet ja korvausvaatimukset ja sitten ”sopimus”. Näin ollen todistajien lienee ollut aika vaikea muistaa tai ymmärtää tämän asian yksityiskohdat.

Asiaa selvittäneen väitöskirjan tekijän J. Forsbergin sanonnat ”solmittiin sopimus” tai ”pääsi sopimukseen” tuntuvat aika oudoilta. Hänen mukaansa Tigerstedt ”nujersi vastustajansa varsin siististi ja tehokkaasti verrattuna ..”. Vaikka oikeuden pöytäkirjan mukaan näin näytti, niin todellisuus oli toinen. Ei heitä oltu nujerrettu, vaan taistelu vasta alkoi (kuten väittelijäkin havaitsee). Väittelijä ei ole myöskään aina muistanut, että todistajien mukaan talonpojat todella olivat lähettäneet vaimojaan ja lapsiaan. Lisäksi väittelijän olisi varatuomari Aganderin toiminnan ohella pitänyt kiinnittää huomiota myös vuoden 1776 välikäräjien lautamieheen jännevirtalaiseen Erik Niskaseen. Tämä oli vuonna 1765 ollut paikalla, kun Tigerstedt parrasta vetämällä oli pakottanut Juankosken vehkalahtelaisen kruununtilallisen Johan Rissasen lampuotisopimukseen. Niskasen todistuksen mukaan se oli tapahtunut vapaaehtoisesti ja ilman pakkoa. Tämän Erik Niskanen oli vahvistanut puumerkillään. Hän todennäköisesti oli tämän jälkeen täysin Tigerstedtin pihdeissä. Mainittakoon, että Tigerstedt ja Tålpo olivat vastapuolten edustajia, kun Vuotjärven Leskiset 1770-luvun puolivälin tienoilla ratkoivat tilanosiensa omistusoikeuksia.

27.3 Kuopion talvikäräjät 1786

Asian käsittely pääsi jatkumaan nyt, koska vastaaja Tigerstedt oli saatu paikalle (mies puuhasteli jo tähän aikaan Rantasalmen itäpuolella Enonkoskella sahayrittäjänä ja harjoitti puutavaran vientiä Venäjän puolelle).

27.3.1 Tigerstedtin todistajien jäävääminen (§324)

Nimenhuudossa saapuivat paikalle talonpojat Zachris Andersson ja Påhl (Påhlsson) Pasanen Wuotjärveltä, sekä esittivät: Ruukinrengit Thomas Itkonen, tämän poika Zachris, Johan Hackarain, tämän poika Johan sekä Swen Weman samassa paikassa nyt kymmenen vuoden ajan omavaltaisesti korjanneet heinää heidän niityillään nimittäin Pärnäsaaresta 1 kuorma, Korkiasaaresta (Karkeisesta) 2 kuormaa, Wirtasaaresta vajaan kuorman ja Petäjäsaaresta 1 kuorman, sekä samoin viime kesänä heille kuuluvista (them tillhörige) Karkeisesta ja Virtasaaresta suorittaneet lehdesrikoksen (löfbrot) eli korjanneet lehdeksiä ilmeisesti karjan rehuksi vähintään 5 kuormaa. Tästä Pasaset vaativat vastaajia lailliseen vastuuseen sekä korvauksiin heidän kärsimyksistään. Koska isoajakoa ei vielä oltu tehty, mainitut niityt ja lehdespaikat kuuluivat vielä virallisesti Pasasten nautintaan.

Vastaajista puuttui Thomas Itkonen, vaikka hän lautamies Olof Wartiaisen mukaan oli saanut haasteen laillisessa ajan kuluessa. kuitenkin että lautamies ei ollut tavannut mukaansa ketään ulkopuolista todistajaa. Läsnä olevat vastaajat kiistivät heinänkorjuun ja lehdesrikoksen. Haastajilla oli mukanaan todistajat sotilas Henrik (Henriksson) Leskinen, sotilaanleski Susanna Pärnätär (edellisen äiti) ja piika Carin Lesketär kaikki Wuotjärveltä.

Tällöin esiin tuli everstiluutnantti ja ritari jalosukuinen herra Georg Friedrich Tigerstedt sekä lausui, että haastajat Pasaset, olivat tehneet tämän vain estääkseen ja ulos sulkeakseen näiltä käräjiltä vastaajan todistajanlausunnon suorituksen. Tämän haastajat kuitenkin kiistivät. Asian käsittely jouduttiin Thomas Itkosen poissaolon takia siirtämään seuraaville käräjille, joten paikalla olleet haastetut tulivat Pasasten suhteen esteellisiksi.

27.3.2 Pitkän oikeusjutun lopullisen käsittelyn osa 2 (§325)

Oikeus selvitteli aluksi tämän visaisen jutun taustoja ja käytyjä monia käräjiä. Kiistaa käytiin siis useiden Nilsiän ja Wuotjärven kylien miesten ja everstiluutnantti ja ritari Georg Friedrich Tigerstedtin välillä. Ensin mainitut toimivat haastajina ja Tigerstedt vastaajana. Kiista juontui vuonna 1776 Strömsdahlin rautaruukilla pidetyiltä välikäräjiltä. Oliko talonpojat silloin pakotettu peräti raipparangaistuksilla uhkailemalla heille epäedullisiin sopimuksiin ja korvauksiin vai ei?

Haastajien puolesta käräjillä esiintyivät valtakirjoilla Zachris Andersson ja Påhl Pettersson Pasanen, sekä vastaajana herra everstiluutnantti ja ritari Tigerstedt.

Haastajat olivat tuoneet todistajikseen nyt jo 10 vuotta varsinaisena lautamiehenä toimineen Johan Pitkäsen (Riistaveden Melaniemeltä) ja palveluksesta eronneen sotilaan Lars Savolaisen (Herdin). Jälkimmäisen silloin irtolaismiehen oli maaviskaali Georg Tauler hankkinut Pasasten ruotusotilaaksi 1760-luvun puolivälissä. Vastaaja Tigerstedt oli löytänyt todistajikseen varusmestari Johan Zittingin sekä hiilenpolttaja Olof Jonasonin. Kukaan ei esittänyt näitä vastaan jääviysväitteitä eikä muita moitteita.

Todistuksen aloittivat haastajien edustajat:

1 . Lautamies Pitkänen: että todistaja oli ollut läsnä kaikilla kolmella välikäräjällä, jotka oli vuonna 1776 pidetty Strömsdahlin ruukilla (tosin hän poistui ainakin tilapäisesti tiistaina 12. maaliskuuta iltapäivällä) sekä ollut myös keskimmäisillä välikäräjillä (maaliskuun 7. – 14.), jolloin Pasaset olivat tuomittu luvattoman kaskeamisen seurauksena solmimaan haastajan (tässä pitänee olla nykyisen vastaajan) herra everstiluutnantti ja ritari Tigerstedtin kanssa erityinen (särskilte) sopimus tavoitteena, kuitenkin sanotaan (skola) toisena tai kolmantena päivänä (nykyisten) haastajien vaimoja ja poikia saapunut välikäräjäpaikalle, ja ahtautunut käräjähuoneeseen, ilmaistakseen tyytymättömyytensä samoihin sopimuksiin. Silloin herra everstiluutnantti ja ritari oli sanonut heille (pikemminkin kysynyt!): ”Mikäs tämä hääväki on?”. Sen seurauksena välikäräjien puheenjohtaja herra varakihlakunnantuomari Agander oli noussut ja lopettanut senkertaisen istunnon (Tätä tunkeutumista pitivät myöhemmin käräjät ruukin talonpoikien sopimuksiin tyytymättömyyden osoituksena, siis heille se katsottiin eduksi tässä jutussa ).

Samojen välikäräjien aikaan sanotaan (skola) ja raippapaalu pystytetyn rautarenkaan kanssa sekä köydellä kiinnisidotun aitaan käräjähuoneen yhteydessä (in vid tings rummet); oli ollut puheita, että ruukin mies Isaac Kettunen nimeltään, oli määrätty raipanantajaksi, joka ja sanottu samana aamuna, kuin paalu oli pystytetty, että hän oli raippaa hakemassa (warit efter spö), rangaistakseen ruukintalonpoikia, myös herra everstiluutnantti ja ritari Tigerstedt oli pyytänyt puheenjohtajalta kuolleelta herra varakihlakunnantuomari Aganderilta, että silloin heti sallisi antaa raippoja samoille talonpojille joka kuitenkaan ensin mainittu ei suostunut, kuitenkin herra everstiluutnantti ja ritari tämän lisäksi oli osoittanut raippapaalun suuntaan ja samalla sanonut: ”Vilkaiskaas nyt miehet, mikä tuolla on pystyssä!” (ser nij (tai ny) karlar, hwad der står); sen jälkeen sopimukset oli solmittu: todistaja muisteli, että raippapaalu, se tapahtui, ennen sopimuksia, oli pystytetty. (Tässä todistaja näyttää tuovan esille ainakin osaksi kuulopuheita).

Tigerstedt moitti todistajanlausuntoa, mutta hän kiisti sen mitä kovimmin.

2. Lars Savolainen: että kun todistaja Strömsdahlin ruukilla, oli läsnä keskimmäisillä käräjillä, niin näki hän, että raippapaalu eräänä aamuna oli pystytetty, ja että samana päivänä jälkeenpäin, oli solmittu mainitut sopimukset, tavalla joka edellä oli selostettu, sekä seuraavana päivänä lähettivät haastajat (nykyiset) Nilsiän ja Wuotjärven kylien miehet lapsiaan ja vaimojaan, moittimaan samoja sopimuksia, mutta joka todistaja sitten oli ollut sieltä poissa, niin hän ei tiennyt, kuinka siinä yhteydessä oli käynyt, ja enempää lisävalaistusta ei todistaja tässä suhteessa voinut kertoa.

Tämän todistuksen jälkeen oli pidetty puolipäivän tauko ja käräjiä jatkettiin iltapäivällä.

Huom.! Edellä kerrotaan kolmen todistajan voimin, että talonpojat olivat lähettäneet lapsiaan ja vaimojaan moittimaan ilmeisesti pakolla solmittuja torpparisopimuksia ja tämä oli tapahtunut heti "sopimusten" tekoa seuraavana päivänä maaliskuussa!. Siten käräjien pöytäkirjaan merkitty "hääväen" saapuminen vasta huhtikuussa tulee varsin outoon valoon! Sama asianlaita on seuraavien Tigerstedtin todistajien suhteen. Kirvesvaras Henrik Parviaisen asia käsiteltiin pöytäkirjan mukaan maaliskuun 14. päivä 1776 (§51) ja murtolahtelaisten asiaa puitiin jo edellisenä päivänä (§ 48). Viimeksi mainitut olivat vielä huhtikuun käräjilläkin.

27.3.3 Pitkän oikeusjutun lopullisen käsittelyn osa 3 (§326)


Nyt oikeus kuuli vastaajan (Tigerstedtin) todistajia:

3. Varusmestari Zitting: että hän vain kolmannella eli viimeisellä kerralla vuonna 1776 pidettyjen välikäräjien, loppupuolella (emot slutet) sen johdosta, kahden päivän ajan todistajana, Murtolahdessa asuvia talonpoikia vastaan (pöytäkirjan mukaan oli paikalla heti huhtikuun käräjien alussa), oli läsnä samoilla välikäräjillä, silloin muun muassa haastajien vaimoja ja lapsia moittivat (edellä) ilmoitettuja heidän miestensä tai isiensä aikaisemmin herra everstiluutnantin ja ritarin kanssa solmittuja sopimuksia; koska nyt todistaja tuli ruukille eli välikäräjäpaikalle, niin oli raippapaalu pystytetty, mutta koska se oli tapahtunut tai kenen toimesta, ei todistaja tiennyt. Enempää ei todistaja tiennyt (Tässä on huomattava, että Tigerstedt oli huomattavasti korkea-arvoisempi upseeri kuin Zitting, joten tämän piti pysyä kieli keskellä suuta. On mahdollista, että ylempi arvoinen upseeri on voinut antaa määräyksen todistuksesta).

4. Olof Jonason: että hän vasta viimeisten välikäräjien loppupuolella, oli tullut Strömsdahlin rautaruukille, ja silloin oli raippapaalu tullut pystytetyksi (blifwit uprest) Henrik Pursiaisen pelottamiseksi, joka oli tehnyt varkauksia ruukilla, muuta valaistusta ei todistaja osannut jättää (Rangaistavan oikea nimi oli Henrik Parviainen ja pöytäkirjan mukaan tämän asia käsiteltiin jo malliskuun käräjien lopussa (§51). Hänestä ei löydy mitään mainintaa huhtikuun käräjiltä. Kovin oli varovainen todistajanlausunto!).

Tigerstedt oli haalinut vielä ylimääräisiä todistajiaan, joita ei alun perin ollut:

5. Leski Anna Wallgren Wuotjärveltä:että silloin kun hän viimeisten kelirikkojen 1776 saapui Strömsdahlin ruukille, olivat välikäräjät ruukin talonpoikia vastaan vielä käynnissä (påstått), ja samojen välikäräjien loppua kohden, oli raippapaalu pystytetty (blifwit uprest), mutta mitä tarkoitusta varten, oli todistajalle tuntematonta; sen jälkeen kuollut herra varatuomari Agander ei ollut pitänyt enää mitään välikäräjiä (Tässäkin on hyvin varovainen todistaja, joka on uusi asukas Wuotjärvellä. Hän lienee ollut jonkin ruukin työläisen; siis Tigerstedtin alaisen; leski).

6. Piika Christina Kälbom Wuotjärveltä: että todistaja viimeisten välikäräjien lopussa Strömsdahlin ruukilla vuonna 1776 oleskeli (höltes), näki, että raippapaalu pystytettiin (blef uprest) päämääränä, että sillä pelotella erästä varasta, joka ruukilla olisi suorittanut varkauksia, muuta tietoa tässä asiassa ei todistaja voinut antaa( Tämäkin piika lienee ollut ruukin alainen; ei vanha Wuotjärven asukas. Hän siis kertoi itse nähneensä raippapaalun pystytyksen!).

Todistajien lausunnot loppuivat tähän. Sen jälkeen Tigerstedt yritti saada haastajien todistajat esteellisiksi. PP 28.3.2014 oooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooo


28. Monganmäki ja Hipanniemi

Wuotjärvi Monga ja Haasianiemi. Maisema Juankosken suunnasta Monganmäen suuntaan. Oikealla näkyvä Haasianiemi lienee ollut "Ahosen torppa", joka oli perustettu ehkä jo 1720-luvulla. Torpan vanha asukas vuonna 1642 syntynyt Påhl Ahonen hukkui Hipanlahdella 85-vuotiaana 3. toukokuuta 1727 mentyään ilmeisesti heikoille jäille. Kuva on vuodelta 2007.

Viereisen kuvan keskellä 1,5 km päässä järven takana kohoaa Monganmäki. Sen vasemmalla puolella noin 1 km etäisyydellä näkyy Niemelä. Mongan takana sijaitsee Jokela vajaan kilometrin etäisyydellä Niemelästä. Laaja on Mongan takana oikealla noin 0,5 km etäisyydellä mäestä.

Nämä Pasalan vanhimmat talot sijaitsevat alle kilometrin etäisyydellä Monganmäestä, joka vielä 30 vuotta sitten oli yli 5 metriä nykyistä korkeampi hieno portaittain nouseva soraharju. Talvella Monga oli Wuotjärven nuorison hiihtokeskus hyppyrimäkineen. Mäen laskeminen huipulta suoraan Monganlammen jäälle vaati rohkeutta ja taitoa. Hyppyrimäessä otettiin jopa 20 metrin ilmalentoja. Moni katkoi suksensa Mongan rinteillä. Mäen huipulla oli savikkoa, jossa kasvoi leppiä, mansikoita, mesimarjoja, mustikoita ja lillukoita. Näiden lisäksi harjulta löytyi kanervaa, puolukkaa, sianpuolukkaa, oravanmarjaa, vanamoita, varpu- eli sarjatalvikkia, tähtitalvikkia, kissankäpälää ja suopursua.

Monganharjussa vuorottelivat kaltevat sora ja hiesukerrostumat. Jälkimmäiset kerrostumat eivät läpäisseet vettä, joten sade ja sulamisvedet valuivat harjun juurelle. Muodostui kosteikkoja, joista löytyi mm. maariankämmeköitä. Monga oli alkuperäisessä koossaan ja sankan metsän peittämänä vaikuttavan näköinen. Tuulihaukkakin pesi usein jossain harjulla kasvavan männyn latvassa. Monganmäen itäpuolella oleva Monganlampi näytti mäen varjossa synkältä. Mutapohjaisesta lammesta sai ahvenia, haukia, ruutanoita ja säyneitä. Ahvenet kävivät ahnaasti mato-onkeen.


Lastukosken kanava ja Wuotjärveä Lastukosken kanava ja Wuotjärven pohjoispäätä vuonna 2007. Hipanniemeen on noin 3 km. Vinkinsaaret ja Lierinsaari sijaitsevat Lastukosken ja Hipanniemen välillä.
Hipanniemen Haasianiemi näkyy ylemmässä kuvassa oikealla. Sen takaa aukeaa salmi Ahoniemen vieritse Mustaanlahteen. Haasianiemen talon rantalaituri näkyy kuvan oikeassa alareunassa. Mustanlahden pohjasta alkava karu Hipanniemi on noin 5 km pituinen. Juankosken ruukki sai tämän niemen liikamaina Pasasilta virallisesti Isossajaossa vuonna 1787.

Hipanniemen rannoilla on nykyisin paljon kesämökkejä ja muutama asuintalokin. Niemen etelä ja itäpuolitse kulkee laivareitti Juankoskelta Lastukoskelle. Reitti jatkuu Lastukosken kanavaa pitkin Nilsiään ja Tahkovuorelle. Hipanniemellä liikkuu hirviä, metsäkauriita, ilveksiä ja karhujakin. Niemen korkeimmassa kohdassa Soidinmäellä oli kolmiomittaustorni, jonka katolla pesi kalasääski. Niemen länsipuolella Rakkinesalmen kupeessa sijaitsee Muorinsaari, jonka viereinen lahti on kartan mukaan nimetty Muorinperseeksi. Nimi Hipanniemi löytyy jo eräästä 1600-luvun alussa painetusta kartasta.

29. Muutama henkilötieto


I "Spede" Pertti Pasasen esivanhemmista

Edellä mainittu vuosina 1737-1809 elänyt Påhl Pettersson Pasanen on Spede Pasasen esi-isä. Påhlin poika Speden ukinukki vuonna 1778 syntynyt Henrik asui veljensä Petterin kanssa Jokelan talossa ainakin vuosina 1804-1823. Jokela oli vuosina 1804-1809 isä Påhlin nimissä. Niemelässä asuivat Påhl Pasasen ensimmäisestä avioliitosta syntynyt vanhin poika Zachris ja tämän veljen jo kuolleen Johanin lapsia. Tilan vanha isäntä kuudennusmies Påhl eli kolmannen vaimonsa kanssa syytinkiläisenä vuodesta 1804 alkaen. Kuten edellä jo mainittiin, niin heidän tiedetään käyneen ruokailemassa nuorempien poikiensa Petterin, Henrikin ja Påhlin talossa Jokelassa.

Henrik osti veljensä Petterin kanssa Niemelän vuonna 1823, jossa hän asui vuosina 1823-1848. Perunkirjan mukaan hän harjoitti myös sepän ammattia. Paja sijaitsi nykyisen Niemelän navetan paikalla. Henrikin poika vuonna 1816 syntynyt Anders avioitui Eva-Stina Kekäläisen kanssa. Näiden poika Wilhelm, Speden ukki, syntyi Niemelässä vuonna 1847. Anders muutti 1850-luvun alkupuolella Wuotjärven länsipuolelle Pelonniemelle ja sieltä 1850-luvun puolivälin jälkeen Juankosken eteläpuolelle Akonveden Varpasaareen. Anders kuoli vuonna 1868. Kun myös Jokelan isännän Anders Hyvärisen puoliso Anna Pasanen kuoli, niin nämä lesket avioituivat vuonna 1871. Speden isomummo Eva-Stina Kekäläinen asui Jokelassa kuolemaansa asti eli vuoteen 1893. Speden ukki Wilhelm otti puolisokseen Eeva Pitkäsen. Näille syntyi Akonvedellä vuonna 1892 Speden isä Kusti Jalmari.


Wuotjärvi Niemelä vuonna 2005.  Juankosken ruukin masuuni ja Juankosken pato vuonna 2005

Yllä olevista kuvista

Kuva 1: Wuotjärvi Niemelä v. 2005 Koivusalmen yli kuvattuna. Taustalla näkyy sininen Kinahminmäki
Niemelän takaa kohoaa Monganmäki. Nilsiä ja Tahkovuori ovat suoraan Mongan takana.
Vasemmalla näkyy Joenniemen talo. Sen oikealla puolella sijaitsee Jokela.
Laajan talo löytyy Jokelasta noin kilometrin etäisyydeltä oikealta.
Koivusalmesta jatkuu vesireitti Jokelanjokea pitkin Hipanjärville.

Kuva 2: Kuvassa vasemmalla Juankosken ruukin vanha masuuni ja keskellä Juankosken pato v. 2005.

Asiakirjan alussa olevista kuvista

Kuva 1: Wuotjärvi Jokela noin vuonna 1930. Talon omisti Påhl Pettersson Pasanen 1800-luvun alussa.
Koulu sijaitsi talon vasemmassa päädyssä. Sillalla seisovat Heikki ja Pekka Leskinen,
joiden välissä on apteekkari Oskari Turunen Rautalammilta. Kuva on Harjulta.

Kuva 2: Wuotjärvi Harju noin 1915. Kuvassa on Paavo Pasasen perhettä. Paavo oli em. Påhl Pasasen
jälkeläisiä. Kuva on Harjulta.

Lähdeteoksia

1. Kuopion, Joroisten, Liperin ja Kaavin käräjäoikeuden pöytäkirjat. Kuopion ilmoitusasiat, lainhuudot ja perunkirjat v. 1640 - 1860. Voudin - ja läänintilit.
2. Järvimalmiruukista kartonkitehtaaksi. Juantehtaan historia 1746 - 1996 (s. 329) /
J. Forsberg - A. Kankkunen v. 1996
3. Tigerstedtien sukuhistoriaa 1681 - 1891 (s. 50 - s. 53)/ Edv. S. Tigerstedt v. 1891 Mikkeli
4. Suomalainen kapina (s. 453) / Kimmo Katajala v. 2002
5. Ristiinan historia I / Hannele Wirilander v. 1989
6. Kotiseutumuistelmia ruukin patruuna Ekholmin murhasta vuodelta 1917.
Lehtileike Savo-lehdestä vuodelta 1922 / Wuotjärvi Jokela
7. Kuka murhasi patruuna Ekholmin ? (s. 70 maininta) / Juha Forsberg v. 2002
8. Voudin - ja läänintilit / Kansallisarkisto
9. Suur -Liperin historia/ Maija-Liisa Tuomi v. 1984 Joensuu (s. 190 ja s. 213)
10. Öden och Äventyr (s. 56) / K-G Olin Vasa v. 1992
11. Sotilaiden luettelot/Internet
12. Savo ja sen kansa/ Riitta Räsänen/ SKS 2008/ sivu 138

(x) Kappa oli vanhastaan tilavuudeltaan noin 4,5 litraa , mutta
1800 - luvulla se lienee ollut 5,5 litraa. Tynnyrin tilavuus lienee tähän
aikaan ollut noin 150 litraa. 1800 - luvulla se oli 165 litraa.

Näissä asiakirjoissa em. tilavuudet saattavat vaihdella!
Huom.! Artikkeli on kirjoitettu Pasasten sukukirjan osaa 1 silmällä pitäen, joten siinä on vain osa vuoden 1776 ruukinkäräjien laajasta materiaalista.

Asiakirjan kuvista

"Tappelukuva" on wuotjärveläiseltä Seppo Pasaselta Yläpihasta.
Taatonniemen kuva on peräisin helsinkiläiseltä Kaisa Pasaselta.
Neljä muuta vanhaa kuvaa on saatu Wuotjärven Harjulta Juhani Pasaselta.
Harjulta löytyvät monet kuvat on ottanut Juhanin ukki Heikki Pasanen.
Muut kuvat on ottanut allekirjoittaja.

23. helmikuuta 2019 / Akkep Nenäktip