Isonvihan ajan aarteita

1. Omaisuuden kätkentää Kuopion pitäjässä Isonvihan aikaan


Isoviha alkoi Kuopion seudulla elokuun alussa vuonna 1714. Silloin venäläisiä joukkoja tuli ensi kerran Kuopion suurpitäjään. Savonlinna oli joutunut piirityksen jälkeen antautumaan. Venäläiset sotilaat kyyditsivät Savonlinnan puolustajia Kuopion kautta Ruotsiin. Mitään merkittäviä tuhoja ei pitäjässä sinä vuonna vielä sattunut. Pahimmat ryssien ryöstöt sattuivat Matin päivän tienoilla seuraavana talvena vuonna 1715, jolloin toistatuhatta sotilasta kulki Pohjanmaalta Kuopion kautta Pietarin seuduille.

Kuparikattila
Sotilaat majoittuivat useiksi päiviksi nykyisen Kuopion Yliopiston tienoilla Savilahteen. He repivät nuotiopuikseen kaikki lähellä olevat pelonaidat. Savilahden kartanosta vietiin viinapannut, vaatteet ja viljat ja muut ruokatavarat. Ryssien tullessa Maaningalla paettiin syrjäisiin kyliin. Eräs isä vei poikansa Maaningan Varpaisen korvessa olevaan asumukseen. Huhut venäläisten Pohjanmaalla tekemistä tapoista ja ryöstöistä olivat tietenkin levinneet myös Savoon. Varsinkin pääteiden lähellä sijaitsevista taloista ryssät ryöstivät kaiken, minkä he irti saivat ja millä oli vähäisintäkään arvoa. Näin lautamiehet muistelivat 1720-luvulla venäläisten tekemisiä. Pitäjän asukkaat tietenkin piilottivat tavaroitaan ja rahojaan; rikkaat runsasta omaisuuttaan metsäaittoihin; köyhemmät peltojen kiviraunioihin, niemiin tai metsään.

Metsäaitat ryssät löysivät helposti etenkin talviaikaan. Näin katosivat esimerkiksi Kuopion kruununvoudin Södermarckin tavarat talvella 1715 Maaningan Käärmelahdella. Vouti oli jättänyt kesällä 1714 Ruotsiin paetessaan arkistonsa tammikirstussa Käärmelahdelle Pekka Kervisen metsäaittaan. Pohjanmaalta tulleet ryssät löysivät aitan ilmeisesti lumessa olevien jälkien perusteella. He ottivat osan kirstussa olleesta arkistosta mukaansa ja tuhosivat ne. Osan papereista he kuitenkin heittivät lumihangelle, josta Kervinen niitä sitten ryssien poistuttua keräili talteen tuohikonttiin ja säkkiin. Myöhemmin hän kuivaili papereita tuvassaan ja luovutti ne voudin pojalle Nilsille. Mihin Nils paperit toimitti, ei tiedetä.

Venäläiset ja sitten myös paikkakuntalaiset ryöstivät Kuopion kirkkoherran Henrik Hoffrenin suuren ruokavaraston, jossa oli viljaa, savustettua lihaa, kinkkuja, siankyljyksiä, voita ja muutakin omaisuutta. Nämä pappi oli vienyt jo kesällä 1713 piiloon Maaningan Kurolanlahdelle Paavo Mykkäsen aittaan. Hoffren ei ollut ilmeisesti sieltä ”Korkeammalta Taholta” saanut sitä tietoa, että ryssät tulisivat juuri Maaningan kautta Kuopioon. Kyllä ne siankyljykset tietenkin olivat maistuneet myös köyhän kansan suussa, mikäli niitä oli jäänyt ryssien jäljiltä aittaan. Kirkkoherra Hoffrenkin sai kokea, kuinka katoavaista se maallinen mammona on.

Miehityksen aikaan ryssät verottivat ja myös ryöstelivät Kuopion pitäjän asukkaita. Heidän määräämät kylän vanhimmat eli staarostat kokosivat verot ”lääneistään” venäläisille. Erästä talonpoikaa muuan veronkerääjän apuna ja valvojana toiminut ryssä oli seisottanut kylmänä talvipäivänä kaksi tuntia lumihangessa saadakseen tältä haluamansa verotavarat. Mies oli kylmettynyt niin pahoin, että oli sairastunut. Kuitenkaan ainuttakaan tietoa ryssien Isonvihan aikaan Kuopion pitäjässä suorittamista surmantöistä tai tulessa kärventämisistä ei löytynyt vuosien 1722 - 1727 käräjien pöytäkirjoista.

2. Riitta Ollikaisen aarre Nilsiän Kaaraslahdella

Kaaraslahti sijaitsee nykyisen Nilsiän ja Kuopion tien varrella Pajulahden tienoilla. Siellä oli vuonna 1718 majaillut Riitta Ollikainen. Tämä oli myöhemmin 1720-luvun lopulla kuolinvuoteellaan kertonut pojalleen Paavo Leivolle, että hän oli kätkenyt Kaaraslahdella maahan rahaa erään järven niemeen, jota kutsuttiin Olkiniemeksi. Kuinka paljon rahaa oli ollut, sitä Riitta ei ollut ehtinyt kertoa pojalleen. Paavo Leivo oli ollut äidin asuessa Kaaraslahdella vielä pieni poika.

Äidin kertomus oli herättänyt pojan mielenkiinnon. Ties kuinka paljon siellä Olkiniemellä olisikaan rahaa maahan kätkettynä? Hän oli käynyt Kaaraslahdella suorittamassa tiedusteluja. Jotain tähän rahakätköön liittyvää asiaa hän oli mielestään kuullutkin kaaraslahtelaiselta talonpojalta Heikki Ruuskaselta. Tämän kertomuksen perusteella Paavo Leivo oli sitten haastanut vuoden 1728 talvikäräjille kaaraslahtelaisen talonpojan Pekka Pekkarisen vaimon Sofia Pitkäsen. Leivo väitti Pekkarisen vaimon löytäneen nämä hänen äitinsä kätkemät rahat ja tietenkin sitten pitänyt ne itsellään.

Sofia kielsi löytäneensä mitään rahoja. Paavo Leivo oli tuonut käräjille todistajakseen Pekkaristen naapurin edellä mainitun Heikki Ruuskasen. Tämä vakuutti Sofia Pitkäsen tulleen hänen luokseen 5 vuotta sitten ja kysyneen häneltä, oliko hän jotain ”työskennellyt” Olkiniemellä. Ruuskanen oli kieltänyt tehneensä siellä mitään. Siihen Pitkänen oli lausunut jotain tähän tapaan: ”Niin, sinulla ei myöskään ole ollut siellä mitään tekemistä”. Oliko Pekkarisen emäntä löytänyt niemeltä jotain, sitä Ruuskanen ei kuitenkaan tiennyt.

Sofia Pitkänen ei muistanut, oliko sanonut hän jotain sellaista, mitä Ruuskanen kertoi hänen sanoneen. Vaimo edelleen väitti, ettei hän ollut löytänyt mitään rahoja. Nyt Paavo Leivo halusi haastaa todistajikseen leskivaimon Pirkko Toivasen Kaaraslahdelta ja Olli Lukkarisen Sänkimäestä. Koska nämä kaivatut todistajat eivät olleet paikalla, siirtyi asian käsittely seuraaville käräjille.

3. Lauri Pasasen aarre Wuotjärvellä pellon kivirauniossa

Wuotjärvi sijaitsee Nilsiän ja Juankosken taajamien välillä. Wuotjärven vanhalle koululle on matkaa Nilsiästä noin 10 kilometria. Syksyllä vuonna 1726 Matti Laurinpoika Pasanen joutui muuttamaan Wuotjärven Pasalan tilalta itään Säyneisten kylään, joka kuului Kaavin kappelikirkon alaisuuteen. Sen etäisyys Wuotjärveltä on noin 10 kilometriä. Matin veljen Antin mukaan tila ei elättäisi heitä molempia. Säyneistä Matti oli saapunut vuonna 1726 Kuopion kesäkäräjille, jonne hän oli haastanut nuoren miehen Pertti Rissasen Wuotjärven Hipanlahdelta. Pertti oli eräs Hipanhovissa asuneen Pekka Rissasen viidestä pojasta. Talo sijaitsee Wuotjärveltä Nilsiään johtavan tien varrella. Vanha isäntä Pekka Rissanen oli kadonnut Lappeenrannan taistelussa Pikkuvihan aikaan. Haastetun täti Kaarina Vartiainen oli Niemelän tilan emäntä. Pertti muutti myöhemmin asumaan ilmeisesti Matti Pasasen naapurustoon Wuotjärven Viitaniemelle. Pertin veli Juho Rissanen muutti asumaan 1730-luvun alussa Nilsiän kylään. Pertin vanhempi veli Matti, eräs Nilsiän kirkon perustajista, jäi asumaan kotitilalle. Pasalan taloista Jokela ja Laaja sijaitsevat Hipanhovista alle kahden kilometrin etäisyydellä. Matin isä Lauri Pasanen asui Laajantalossa.

Matti väitti Pertti Rissasen kertoneen hänelle syksyllä 1722 seuraavan tarinan: ”Nyt jo kuollut talonpoika Lauri Pasanen eli Matin isä oli elinaikaan paljastanut hänelle, että hän oli haudannut Hipanlahden kylässä eli Wuotjärvellä sijainneen pellon kiviraunioon kuparia ja rahaa. Hän oli sitten etsinyt kätköä ja löytänytkin sen. Kätkössä oli ollut kaksi kuparikattilaa, joista pienempi sisälsi nahkasta tai palttinasta tehdyn pussin, jossa oli ollut rahoja. Hän ei ollut sen tarkemmin tutkinut pussin sisältöä, vaan jättänyt kaikki löytämänsä tavarat kiviraunioon".

Matti Pasanen kertoi, että Pertti Rissanen oli sitten neuvonut hänelle tämän saman kiviraunion. Hän oli kertomansa mukaan tutkinut raunion Rissasen läsnä ollessa, mutta ei ollut löytänyt sieltä mitään. Matti ei nyt suoranaisesti halunnut käräjillä syyttää Perttiä kattiloiden ja rahojen viemisestä, vaan halusi häneltä vain tarkempaa selontekoa asiasta.

Nuori mies Rissanen kertoi, että hän 1710-luvulla Lauri Pasasen vielä eläessä oli nähnyt tämän navetassa jonkin kokoon lyödyn kupariesineen. Kun sitten Lauri oli kuollut, oli hän kysynyt tämän pojalta Matilta, oliko tämä löytänyt sen kupariesineen. Tätä asiaa Matti olisi Pertin mukaan sitten mielessään suurennellut niin, että siitä oli tullut kiviraunioon tehty rahakätkö. Pertti kiisti sanoneensa Matille mitään pellon kivirauniossa nähdyistä kuparikattiloista tai rahoista. Samoin hän kielsi jyrkästi koskaan sanallakaan maininneensa Matille mistään tämän isän Lauri Pasasen näyttämistä kattiloista tai rahoista. Matti Pasanen kertoi, ettei hänellä nyt ollut todistajia, jotka olisivat vahvistaneet hänen pojalta kuulemansa tiedot. Hän aikoi kuitenkin vielä palata asiaan todistajat mukanaan, mitä ei kuitenkaan sitten tapahtunut.

4. Heikki Ruotsalaisen hopeapikarin kätkentä Syvärin Ruokoisenmäellä

Ruokoisenmäki sijaitsee noin 5 kilometriä Tahkovuorelta luoteeseen. Se on tavallaan Tahkovuoren jatke. Talonpoika Heikki Ruotsalainen Ruokoistenmäeltä kertoi Iisalmen talvikäräjillä vuonna 1732, kuinka hänen isänsä Heikki oli venäläisten ollessa vallassa Isonvihan aikaan vuonna 1715 kätkenyt peltonsa aidan taakse metsään hopeapikarin. Hän ei pystynyt arvioimaan kätketyn pikarin painoa. Jonkin aikaa sen jälkeen, mutta kuitenkin samana vuonna pikari oli kadonnut. Heikin isä ja äiti olivat heti sen jälkeen sitä kaipailleet, mutta heillä ei ollut pienintäkään aavistusta, kuka oli ottanut pikarin.

Nyt 22 vuotta myöhemmin hän oli kuulut puheita ja huhuja, joiden mukaan sama pikari olisi Pielisjärven pitäjän Vaarankylässä asuvan Heikki Puhakan halussa. Tästä syystä hän oli haastanut Puhakan näille käräjille tekemään selkoa, mistä tämä oli saanut pikarin. Kuitenkaan Ruotsalainen ei halunnut syyttää Puhakkaa pikarin varastamisesta. Hänen tarkoituksenaan oli vain selvittää, mistä Puhakka oli ostanut pikarin ja oliko se sama vai joku muu pikari.

Heikki Puhakka kertoi, että hän oli ostanut pikarin vuonna 1715 eräältä pohjalaiselta Siikajoelta kotoisin olleelta mieheltä, joka oli paennut vihollisen tyranniaa Karjalaan Pielisjärvelle. Eräiden tutkimusten mukaan venäläiset ”paistoivat" Pohjois-Pohjanmaalla hengiltä jopa satoja ihmisiä. Pakolaisen nimi oli talonpoika Siponen, jonka etunimeä Puhakka ei muistanut. Siponen oli pian rauhanteon eli vuoden 1721 jälkeen kuollut.

Pyydettäessä Puhakka ottikin esille hopeapikarin Ruotsalaisen tutkittavaksi. Tämä tarkasteli sen pohjassa ja seinämissä olevia merkintöjä. Pikarinsa tuntomerkeiksi hän kertoi sen pohjasta löytyvän kolme leimaa. Tutkittuaan hän totesi, ettei se ollut hänen kaipaamansa pikari. Nyt kuitenkin Ruotsalainen arveli, että Puhakan hallussa olisi useampia hopeapikareita. Tämän jälkimmäinen kuitenkin kiisti ja väitti omistavansa vain tämän pikarin. Ruotsalainen edelleen väitti Puhakan omistavan useampia pikareita, joiden joukossa olisi myös hänen etsimänsä pikari. Asian todistajaksi hän oli kutsunut käräjille Brufius Rossilaisen, joka myös asui Pielisjärvellä. Tämä ei nähtävästi kuitenkaan ollut saapunut paikalle, joten tavalliseen tapaan asia ei nyt ratkennut näillä käräjillä.

5. Kuopion kirkonkellon kätkentä joskus 1712-1714

Kuopion kirkko on historiansa aikana kokenut kovia kohtaloita. Ensimmäinen kirkko rakennettiin joskus 1550-luvulla. Sen vihollinen poltti ilmeisesti 1580-luvun lopulla. Uusi kirkko oli vielä lyhempi ikäinen. Sen karjalaiset poltivat ja ryöstivät kirkonkellon vuonna 1611. Kuopion kappalainen väitti Liperin talvikäräjillä vuonna 1686 kellon olevan Liperin venäläisen seurakunnan kirkossa Taipaleenkylässä. Etsitty Kuopion kirkonkello voisi kuitenkin löytyä Vienanmeren Solovetskin luostarista, jossa jotain kelloa esitellään Oulunjärven Manamansalosta 1500-luvun lopulla Pitkänvihan aikaan tuoduksi kelloksi. Kainuulaiset puolestaan väittävät upottaneensa kellonsa Oulujärveen.

Taas kuopiolaiset 1600-luvun alussa joutuivat kirkon rakennustöihin. Sen valmistuttua Liperin karjalaiset yrittivät päästä Kuopioon tuhojaan tekemään vielä vuonna 1656, mutta kuopiolaiset onnistuivat paistamaan nukkumassa olleet hyökkääjät erään talon mukana Tuusniemellä. Taas Kuopion kirkko syttyi tuleen Isonvihan aikaan 6. elokuuta vuonna 1719. Asialla eivät olleet venäläiset vaan korkeammat voimat. Kirkko syttyi ukonilmalla nähtävästi salaman iskusta. Uuden puukirkon rakantaminen aloitettiin vuonna 1722, ja se valmistui vasta noin vuonna 1730. Tällä kertaa sitä ei poltettu, vaan se purettiin 1800-luvun alussa, jolloin rakennettiin nykyinen kivikirkko. Rakennuskiviä rahdattiin Kallaveden saarilla olevista kivenlouhimoista.

Kuopion käräjillä 1740 – luvun lopulla käsiteltiin pitäjän kirkon kellon kätkemisjuttua. Asiassa haastajana toimi kirkkoherra Henrik Argillander. Kirkkoherran saaman tiedon mukaan kätkijät olivat nimismies Heikki Hoffren, jonka apuna olisi ollut myös siikajokelainen Hemming Pesonen. Kellon kätköpaikaksi ”tiedettiin” Puijon rinteellä pappilan maalle perustetun Oinaalan torpan pellon alue. Kellon painoksi arvioitiin 5 leiviskää eli reilu 40 kiloa. Kätköön maakuoppaan olisi kellon lisäksi pantu myös kupari- ja hopearahoja. Tämä olisi tapahtunut Isonvihan aikaan vuosina 1712 – 1714. Silloin ryssät olivat jo hävittäneet ja ryöstäneet Pohjanmaata, mutta Kuopion tienoilla oli vielä rauhallista. Argillanderin mukaan nyt entinen nimismies Hoffren ei ollut suostunut paljastamaan kätköpaikkaa. Hän ei myöskään myöntänyt, että olisi itse kaivanut kellon ylös maasta.

Asiaa käräjillä tutkittaessa selvisi, että edellisen sodan ”Pikkuvihan” aikoihin eli vuosina 1741 - 1743 wuotjärveläinen lautamies Petteri Pasanen oli sattumalta ollut Oinaalan torpassa yhtä aikaa Hemminki Pesosen kanssa. Oinaala lienee ollut Pasasten yöpymispaikka Kuopion matkoilla. Eräs wuotjärveläinen vasta perustetun Juankosken ruukin työmiehenäkin työskennellyt Paavo Pasanen meni pian tämän jälkeen vävyksi Oinaalaan. Muuten Hemminki oli Petterille ennestään tuntematon henkilö. Oikeuden pöytäkirjassa Pasanen ja Pesonen olivat molemmat milloin Pasasia, milloin Päsosia tai joskus kirjoitettuna eri tavalla Pasanen ja Pesonen. Petteri Pasasen lisäksi käräjille oli haastettu todistajaksi kuudennusmiesten Erik Vainikaisen ja Paavo Jäppisen sekä talonpoikien Olli Hartikaisen Koivumäeltä ja vehmersalmelaisten Pekka Miettisen sekä Tuomas Koposen. Hemminki Päsonen ei haasteesta huolimatta tullut Kuopion käräjille antamaan tarkempaa selontekoa asiasta.

Todistaja Pasasen mukaan Hemming Päsonen oli Oinaalan torpassa istuttaessa ihmetellyt, etteivät kuopiolaiset olleet vielä kaivaneet ylös kirkonkelloa, jota hän itse oli nimismiehen mukana ollut ensin ottamassa alas kellotapulista ja sitten hautaamassa erään ”vuoren” lähelle pappilan pellolle. Samaan kätköön oli pantu myös hopea- ja kuparirahoja. Hemmingin mukaan kellon suojaksi oli pantu sekalaisia nahkoja. Saman päivän iltana yön jo pimentyessä oli ”Päsonen” suostunut näyttämään Pasaselle kätköpaikan ja antanut luvan sen merkitsemiseen. Todistajan mukaan Hemminki kertonut asiat hänelle luottamuksellisesti ”i förtroon”.

Asian johdosta Pasanen oli saman vuoden keväällä pääsiäisen aikaan yhdessä kirkkoherran alustalaisten kanssa olivat kaivellut merkitystä kohdasta maata, mutta eivät olleet löytäneet kyseistä kelloa. Hän oli vielä kesällä rukouspäivän aikaan vieraillut Kuopiossa ja jatkanut etsintöjä. Silloin oli löytynyt maasta joku pieni kappale, joka saattoi olla peräisin kellosta tai sen akselista. Lisäksi maasta oli nostettu joitain rahoja ”runstycken” sekä puolen äyrin kolikoita, jotka peltoa kyntäessään olivat löytäneet kirkkoherran työväkeen kuuluneet Pekka Reinikainen ja Lauri Korhonen.

Toinen todistaja Olli Hartikainen kertoi, että 20 vuotta sitten eli vuoden 1728 aikoihin nimismies Hoffren oli ”jättänyt” hänelle 20 miestä, joiden tulisi etsiä kirkonkello. Hartikainen oli myös nimismiehen pyynnöstä seurannut häntä Oinaalan torpalle. Siellä Hoffren oli lausunut, että löytäisin heti kellon, jos vain haluaisin potkaista sitä paikkaa, jossa se on. Sitä hän ei kuitenkaan tee. Syyksi hän kertoi, että Kuopion kirkkoherra Henrik Argillander oli ollut häntä kohtaan epäoikeudenmukainen. Siis kirkkoherran ja nimismiehen välit olivat olleet sangen huonot.

Myöhemmin edellisen sodan eli Pikkuvihan aikaan Hartikainen hän oli ollut Petteri Pasasen mukana kaivamassa ylös kelloa paikasta, johon Hemminki Pesonen oli sen kertonut panneensa. Sen jälkeen hän oli ollut samana vuonna 29. kesäkuun vastaisena yönä Petteri Pasasen kanssa toteamassa, ettei kelloa enää löytynyt etsitystä paikasta.

Todistaja Pekka Miettinen väitti nimismies Hoffrenin 10 vuotta aikaisemmin useiden muiden miesten kuullen kehuskelleen, että voin kyllä saada kellon ylös, jos vain tahdon. Siihen ei kuitenkaan pitäjä saa häntä millään mahdilla. Todistaja Tuomas Koponen kertoi nimismiehen pojan Juhon Pikkuvihan aikaan maininneen, että hänen isänsä kyllä tietää, missä kello on. Paikalla ollut Juho kuitenkin kielsi, että hän olisi jotain sellaista lausunut Koposelle.

Käräjät eivät näin ollen saaneet mitään järkeä asiaan. Kirkkoherra Argillander halusi kuitenkin vielä löytää kätketyn kellon. Asiasta yritettiin saada selkoa entisen nimismies Hoffrenin pojilta Heikiltä, Samuelilta ja Pekalta sekä Hoffrenin vaimolta Elisabet Paldaniukselta, mutta nämä kielsivät tietävänsä mitään. Käräjät joutuivat siirtämään asian käsittelyn seuraaville käräjille. Nyt poissa olleille todistajille kuudennusmies Vainikaiselle ja Jäppiselle asetettiin 10 hopeataalarin uhkasakko. Maaherran ja kihlakunnan voudin Wikmanin avustamana piti kuulusteltavaksi saada myös toiseksi kellonkätkijäksi tunnustautunut Hemming Pesonen Siikajoelta.

6. Mitä Isonvihan aikaisessa ”aarteessa” voisi olla ?

Venäläisten tiedettiin ryöstävän kaikki sellaiset esineet, joilla voisi olla jotain arvoa. Erityisesti heitä kiinnostivat metallit. Siten kätköihin pantiin mm. kuparisia viinapannuja, kuparikattiloita, kirveitä, viikatteita, sirppejä, uuninpeltejä, kasken viertokoukkuja ja uuninpeltejä. Tietenkin metallirahat oli kätkettävä. Siten aarteessa voisi olla kupari - ja hopearahoja sekä suorakulmion muotoisia isoja kupariplootuja, jotka saattaisivat painaa useita kiloja.

Varakkaampien talonpoikien kätköistä voisi löytyä myös hopeisia pikareita , sormuksia, rintakoruja tai ristejä sekä myös lasi- ja posliinitavaraa. Ikkunalasit kannatti myös kätkeä. Rautapatoja oli siihen aikaan vain varakkailla ihmisillä kuten papeilla, koska talonpojat itse eivät pystyneet niitä valamaan. Lähimmät rautaruukit sijaitsivat kaukana Etelä-Suomessa. Mikäli kätköön oli pantu vaatteita tai ruokatavaraa, olisivat ne jo aikoja sitten lahonneet.

Edellisistä käräjillä olleista jutuista ilmenee, että ”kätköaarteet” näyttivät kiihottaneen Isonvihan jälkeen ihmisten mielikuvitusta. Jos sellaisen olisi löytänyt, niin se olisi varmaan joillekin merkinnyt nykyistä kohtalaisen suurta lottovoittoa. Isonviha ja katovuodet olivat köyhdyttäneet myös Kuopion pitäjän asukkaita. Näyttää siltä, että niitä aarteita ehkä sittenkin jäi jonnekin sinne niemen kärkeen tai pellon kiviraunioon. Ehkä Kuopiossa ja Nilsiässä voitaisiin järjestää aarteenetsimiskarnevaalit. Apuvälineinä voitaisiin käyttää metallinilmaisimia. Päätapahtuma olisi tietenkin illan jo hämärtyessä tai keskiyöllä. Silloinhan aarteet loistavat aavemaista valoa tai nousevat taikavoimien vaikutuksesta näkyviin.

Oikeuden pöytäkirjojen perusteella Pohjois-Savon asukkailla näyttää olleen pian vuonna 1721 päättyneen sodan jälkeen huomattavaa varallisuutta. Jopa loisiltakin löytyi kupariplootuja. Lähes jokaiselta talonpojan arkussa ainakin yksi hopeapikarit, josta häissä ja muissa juhlissa naukkailtiin paloviina. Naisilla olivat hopeakorut tavallisia. Monilla emännillä oli arvokkaita pellavavaatteita ”röijyjä”. Heiltä löytyi koristeltuja nenäliinoja ja myös puuvilla - ja jopa silkkivaatteita. Ehkä esineiden kätkeminen osaltaan vaikutti sodan aikaisen ankeuden jälkeen varallisuuden nopeaan palautumiseen myös Kuopion suurpitäjässä.

25. toukokuuta 2012 / Pekka Pitkänen
Lähde: Käräjäoikeuden pöytäkirjat.
Kuva: Rahaliike Holmaston kokoelmista Helsinki/ PP 2007