Patruuna Abraham Nohströmin viimeinen yritys saada Strömsdahlin ruukki kuntoon syksyllä 1760

 

 

 

                              Kuopion käräjät 20. lokakuuta 1760 aamupäivä (s.333)

Ruukinpatruuna Abraham Nohström oli haastanut oikeuteen  talonpojat Anders Taskisen, Olof Pirisen, Petter ja Hans Kuosmasen, Anders Tuovisen ja Johan Rissasen kaikki Nilsiästä, Anders ja Olof Kainulaisen Palonurmesta, Olof ja Henrik Hartikaisen Wuotjärveltä,  Johan Rissasen Wehkalahdesta (Juankosken itäpuolelta), Nils Wartiaisen Akonpohjasta (Juankoskelta), Bertill Ja Anders Smålanderin Syrjäsaaresta (Juankosken kaakkoispuolelta), Thomas HackaraisenWästinniemeltä (Riistavedeltä), Petter Parviaisen ja Abraham Hämäläisen Wehkasaaresta (Muuruveden länsipuolelta), Anders ja Olof Toivasen ja Påhl Savolaisen Kotasalmelta (Muuruveden länsipuolelta) sekä  Petter Wänäsen, Jöran Hämäläisen ja Urban Pentikäisen Murtolahdesta. Seuraavassa on selvitetty asiakirjan sisältöä "ruotsin voittoisesti":

 

Näiden tulisi haasteen mukaan velvoittaa joko  polttamaan hiiltä Strömsdahlin rautaruukin tarpeeseen, tai ja luopua kaikesta kaskeamisesta heidän tilojensa mailla, kunnes Korkea-arvoinen Kuninkaallinen Kamarikollegio mainitun Herra Ruukinpatruunan sekä tämän osakkaiden ohella tehdyn hakemuksen perusteella, tuli saada lunastaa heidän verolleen edellä mainittujen talonpoikien hallitsemat kruununtilat.

 

Tämän patruunan haasteen taustalla oli vuonna 1755 tehdyt em. tilojen katselmukset sekä seuraavana vuonna  käräjien talonpojille antama lupa lunastaa tilansa omalle verolleen. Tämä lunastusoikeus oli annettu maaliskuussa, mutta jo saman vuoden kesäkuun alussa ruukin osakkaat olivat maksaneet  näistä tiloista oman lunastusmaksunsa. Heti sen jälkeen oli lähtenyt heidän anomuksensa Tukholman Kamarikollegiolle, jonne se kuitenkin juuttui moneksi vuodeksi.

 

Ruukinpatruunan näkemyksiä

 Ottaen huomioon sen oikeuden, joka ruukilla on niihin metsiin, jotka sen olemassa oloa varten  nyt ja tulevaisuudessa ovat tarpeellisia, omistajat ovat huolellisesti tähän hyvällä syyllä päätyneet, ehkäistä kaikki se väärinkäyttö, joka monella tavalla on tällä seudulla yleistä. Kuitenkin on aikomus hyvällä saada lähinnä asuva  väestö myös täällä, kuten tapahtuu kaikilla toisilla ruukeilla koko valtakunnassa,  varustamaan ruukki hiilellä, ei ainoastaan säästääkseen heidät tähän asti kaikesta lainhausta, vaan ja useita kertoja näistä molemmista syistä (til förene).

 

Ei vähiten seudun Korkeasti Kunnioitettujen Herrojen virkamiesten kautta, maan parhaisiin tarkoituksiin, uutteriin esityksiin kuin omistajien hyviin tarjouksiin ruukille tarkoitetun hiilen maksamiseksi, he ovat tahtoneet kertoa mainitulle väestölle niistä hyödyissä, jotka uutterilla hiilenpolttajilla ovat muilla seuduilla. Nämä voivat ansaita itselleen vuosittain 3:sta aina  900 taalaria ”Car” kuparirahassa (tarkoittanee 300 - 900 taalaria) ruukin vahvuudeksi ja yleiseksi hyödyksi, kuten myös  lähinnä omaksi tulokseen.

 

Näin patruunan mukaan  ruukki tulisi asianmukaiseen kuntoon sekä saataisiin sieltä tarpeellista rautaa sekä taonnaisia.  Erityisesti ruukki oli enimmäkseen omalla kustannuksellaan opettanut lähes kaikille ruukin miehille hiilenpolttoa, jotta nämä voisivat sitten opettaa tätä taitoa seudun väestölle. Patruuna Nohrström halusi vielä osoittaa joitain Herrojen virkamiesten maineikkaita  huolenpitoja ruukin  avustamiseksi: maaherran viraston päätös  2. toukokuuta 1752,  kihlakunnan oikeuden tutkinnan  väestön halukkuudesta hiilenpolttoon 5. helmikuuta 1753,  Suomen vuorimestari Linderin syyskuussa  1757 tutkinnan edellä mainittujen talonpoikien tiloilla, tarkoituksenaan painostaa  näitä hiilenpolttoon  ”efter tryckeligaste welat dem til Kolningen förmå”.

 

Vielä Nohrström halusi osoittaa, että hiilenpoltto ei millään tavalla tulisi estämään  väestöä heidän tilojensa hoidossa. Hiilipuut voitaisiin kaataa  näiden vapaimpaan aikaan keväällä. Niiden polttaminen hiileksi voisi tapahtua  vasta syksyllä, kun kesän työt jo olisivat ohi. Hiilen ajo ruukille voitaisiin suorittaa vasta talvella. Lisäksi hän mainosti, kuinka hiilenpoltto olisi paljon helpompaa kuin kaskenkaato. Hiilipuut  voitaisiin ottaa heidän kaskimaidensa hedelmättömiltä lohkoilta ja hankia näin hiilenpoltolla rahaa.

 

Edellä kerrottu vanha virheellinen tapa ja väärinkäyttö johtaisi ruukin kannalta epävarmuuteen ”dages  til wupit” , kun taas  sen sijaan ruukki voisi varmistaa itselleen hiilen saannin.  Autioituneiden metsien lisäksi patruuna mainitsee vielä talonpoikien omien aliosakkaiden ja  torpparien liiallisen määrän,  yli heidän arviolupiensa sallitun kaskeamisen ja  laittomasti vieraille luovutetut kaskeamisoikeudet.

 

Näin ollen nykyisin, varsinkin kun ruukin ympäristön metsät on mukaan otettu ja oma hiilenpoltto on  melko kallista, 14 vuoden  odotuksen jälkeen ei enää tulisi sallia tällaista laittomuutta. Siitä syystä on nyt aluksi katsottu aiheelliseksi haastaa kihlakunnan oikeuteen yllä nimetyt ruukin verolleen anottujen  kruununtilojen asukkaat ja vaatia, että heidät joko velvoitettaisiin  yhden tietyn vuoden hiilentoimitukseen ”en wiss års kohllefwerans” , tai ja  että heiltä alla mainittujen kuninkaan ohjeiden perusteella täysin  kiellettäisiin kaikki kaskeaminen. Nohrstöm halusi oikeuden ottavan vielä huomioon heidän pienet veronsa, peltojen ja niittyjen suhteen riittävät tiluksensa sekä   hiilenpolton avulla saatavan luotettavan  elinkeinon. Sen jälkeen patruuna luetteli tähän asiaan liittyviä  kuninkaan ja muiden hallintoelinten ohjeita alkaen vuodesta 1639 ja viimeisimmän eli metsäohjesäännön vuodelta 1741. Tämän kaiken hänen kertoi tekevänsä, koska siitä riippuisi ruukin pakottavin hyvinvointi ”ömmaste wälfärd”. 14 vuoden odotuksella Nohrström tarkoittanee ruukin sen hetkistä ikää.

 

Tämän jälkeen seurasi talonpoikien edustajien näkökantoja (s.335)

He eivät katsoneet olevansa velvoitettuja hiilenpolttoon ruukille varsinkin, koska heidän tilojensa metsät nytkin kuuluvat olevan riittämättömiä välttämättömään  kaskeamiseen. Siinä  tapauksessa he myöskin joutuisivat luopumaan  kaskityöstä, jonka he sanoivat olevan heidän oikea toimeentulonsa ”rätta näring”. Jos kaskeaminen kiellettäisiin heiltä, ei heille jäisi mitään toimeentuloa, vaan olisivat pakotettuja jättämään tilansa autioiksi. Edellä kerrotun lisäksi  sellainen metsä, jota he hyödyntävät kaskeamiseen, ei ole käyttökelpoista hiilenpolttoon. Koska heille ja ruukille  edelleen esitellään yhteisenä hyötynä se, että väestön pitäisi siirtyä kohtuullista korvausta vastaan  polttamaan enemmän tai vähemmän hiiltä kyseisen ruukin tarpeeseen. Sen mukaan heidän omistuksillaan kuitenkin vielä täytyisi olla niin riittävästi hiilipuuksi soveltuvaa metsää, että  heidät tähän  voitaisiin kehottaa ilman vähintäkään haittaa ja puutetta heidän omalle edulleen heille välttämättömässä kaskeamisessa nummilla ja soilla. He sanoivat syyksi ainoastaan kuten aikaisemminkin, että heidän tilansa ajautuisivat autioiksi, mikäli heidät velvoitettaisiin hiilenpolttoon tai kaskenpoltto kiellettäisiin, ja eivät siten suostuneet  hiilenpolttoon.

 

Lopuksi kihlakunnanoikeus antoi päätöksensä (s.336)

Siinä selitetään, kuinka tilat niillä seuduilla oli pantu verolle enimmäkseen metsän perusteella. Näin ollen kaskenpolttokiellot uhkaisivat heidän ensisijaista elinkeinoaan. Lisäksi paikalla olleiden ruukin alaisiksi aiottuen talonpoikien mukaan kaskeaminen tapahtui etupäässä leppä - ja koivumetsissä, joista ei juurikaan olisi hyötyä hiilenpoltossa. Heitä ei myöskään voitaisi sitoa hiilenpolttoon ruukille kuninkaan ohjeen mukaan, koska se oli vahvistettu vain Ruotsin rahvaalle Bergslagenin alueella "allmogen ... icke kan begripas under thet Kong förordningarne Svenska allmogen i Bergs lagen i allmänhet stadga". Myöskään maaherran hiilenpolttoon ruukille velvoittava ohje 15. helmikuuta 1753 ei käräjien mukaan ollut mikään lopullinen lausunto. Talonpojat saivat pitää kohtuulliset kaskeamisoikeutensa tiloillaan, mutta vieraille tätä oikeutta ei saanut antaa.

 

Huom.! Edellä mainitusta päätöksestä näkyy myös Strömsdahlin ruukin erilaisuus muiden ruotsalaisten ruukkien suhteen. Vuotjärvi n:o 1 Pasalan kruununtila oli jo 10.12.1753 annettu ruukin verolle Kamarikollegion päätöksellä. Tilan metsät olivat vielä 1780-luvulla maanmittarien mukaan hyvässä kunnossa. Samaa näkemystä tukee myös patruuna Tigerstedtin päätös 1770-uvun alkupuolella antaa Murtolahdenkylän asukkaiden polttaa verohiilensä Pasalan metsistä. Tässä mainituista tiloista ruukki sai 20. heinäkuuta 1762 verolleen vain osan. Kielteinen päätös tuli mm. Syrjäsaaren -, Vehkasaaren-, Palonurmen- ja Vuotjärven  tilojen sekä Murtolahden Petter Wänäsen tilan osalta.

 

PP. 21.1.2019

 

 

II  Patruuna Abraham Nohrströmin  ” palkinnon” oikeuskäsittely vuonna 1760

Kuopion välikäräjät vuonna 1760

Välikäräjien piti alkaa 3. kesäkuuta 1760, mutta nimismies Samuel Agander ei ollut saanut paikalle riittävästi lautamiehiä. Myöskin patruuna Nohrströmille oli saatu haaste vasta 29.5. Haastaja auskultantti Herman Johan Heintzius kertoi  jättäneensä viranomaisten vietäväksi haasteen jo huhtikuussa! Oliko kyseessä  pelkkä leväperäisyys vai halusiko nimismies  jotenkin viivyttää käräjien alkamista? Hänen sukulaisiaan oli ollut mukana ruukin asioissa. Käräjät päätettiin siirtää alkavaksi 7. heinäkuuta 1760. Haastaja joutui maksamaan turhista matkoista ja kustannuksista yhteensä  56:36 hopeataalaria. Heinäkuun 7. päivänä asiat sujuivat paremmin.

 

Asia oli saanut alkunsa ruukin osakas lappeenrantalaisen kauppias Espingin kuolemasta. Hän oli omistanut 1/8 osuuden ruukista. Muut osakkaat nähtävästi halusivat ostaa yhdessä tämän osuuden omia tarkoitusperiään varten, mutta eivät olleet kiirehtineet. Silloin auskultantti Heintzius oli tehnyt  tästä osuudesta 14.4.1753  ostosopimuksen Espingin perikunnan kanssa. Varsinaisen kaupan oli tehnyt leski Anna  Margaretan puolesta ruukin toinen osakas kauppias  Johan Åberg. Kauppakirjassa ei ollut myyjien todistajia; löytyi vain rouvan ja kauppiaan allekirjoitukset. Kauppaa oli ruukin osakkaiden nimissä protestoinut maasihteeri päiväyksellä  18. huhtikuuta 1753, mutta protesti olikin ehkä jätetty vasta myöhemmin!

 

Muutamia ruukin osakekauppoja ja niihin liittyviä velvoitteita

Ruukin osakkaat olivat luovuttaneet patruuna Nohrtrömille 19. syyskuuta 1754 kauppias Espingin osuuden eli osakkeen ”palkintona velvollisuudella panna ruukki kuntoon”. Hinta oli 3 500 kuparitaalaria. Tästä osakkeesta siis oli kuitenkin  jo keväällä 1753 tehnyt ostosopimuksen Espingin lesken kanssa Turun Hovioikeuden auskultantti Herman Johan Heintzius.  Auskultantin isä  adjutantti Paul Heintzius oli ruukin osakas hänkin.

 

 Auskultantti Heintzius oli ostanut kapteeni Kalitinilla olleen osuuden ruukista, jonka hän myi hirmu hintaan eli 20 000 kuparitaalarilla patruuna Nohrströmille syksyllä vuonna 1756. Samoihin aikoihin eräs toinen ruukin osake myytiin 6 000 taalarilla.  Patruunan tuli maksaa velkansa auskultantille kankirautana, jonka määrä oli 250 kipuntaa eli noin 37 tonnia. Vuosille 1756 - 1760 oli määritelty tarkat raudan toimitusmäärät myyjälle. Ne olivat joinain vuosina niin suuret, että ruukilta ei enää riittänyt rautaa myyntiin ”rahvaalle”. Jos patruuna ei pystyisi toimittamaan myyjälle kauppakirjassa sovittuja rautamääriä, joutuisi hän kaupan ehtojen mukaan maksamaan loput hinnasta käteisenä rahana. Näin sitten kävikin. Rantasalmella asuvan myyjän lähettämät raudan noutajat joutuivat kaksi kertaa palaamaan kotiinsa tyhjin käsin. Talvella 1757 haettiin turhaan 30 kipuntaa rautaa 20 hevosella. Kesällä 1758 teki 8 miestä veneillä ruukille hukkareissun. Myyjä tietenkin laskutti näistä turhista kustannuksista. Nordström ei saanut enää tämän onnettoman kaupan seurauksena ruukista juuri mitään tuloja.

 

Ruukin osakkaiden täydellinen sekoilu toimissaan

Kauppias Espingin osakkeen luovuttamista ja patruunan velkaa käsiteltiin monilla sekä Rantasalmen - että Kuopion käräjillä. Asia oli erikoinen. Espingin perilliset eivät olleet saaneet osakkeestaan mitään maksua. Nämä joutuivat karhuamaan sitä auskultantti Heintziukselta, joka ei edes tiennyt, omistiko hän kyseisen osakkeen vai ei. Toisaalta saman osakkeen perusteella ruukin muut osakkaat vaativat patruuna Nohrströmiä panemaan ruukki kuntoon, vaikka patruunakaan ei laillisesti omistanut tätä osaketta. Hän oli kuitenkin hankkinut omistukselleen kolmet lainhuudot Kuopion käräjiltä eikä kukaan ollut valittanut.

 

Ruukin sotkujen selvitys oikeudessa

  Vuoden 1760 Kuopion välikäräjillä monien ”kiemuroiden” jälkeen Espingin osakkeen patruunalle  luovuttaneet ruukin osakkaat kärsivät tappion. He olivat toimineet asiassa leväperäisesti ja joutuivat korvaamaan auskultantti Heintziukselle suuret oikeudenkäyntikulut. Tiedettiin, että kauppias Espingin leski Anna Margareta (Grön) ”ei ollut viehättynyt solmimaan kauppaa ruotsalaisen H.J. Heintziuksen kanssa”. Hän olisi siis mieluummin myynyt halussaan olleen osuuden muille osakkaille, mutta nämä olivat vitkastelleet. Espingin osakkeen omistukseen ei oikeus katsonut tarpeelliseksi tehdä muutoksia. Se jäisi siis patruuna Nohrstömille. Ruukin osakkaat tuomittiin lunastamaan kyseinen osuus omistustensa suhteessa auskultantilta sekä suorittamaan hänelle asianmukaisia korvauksia. Lunastushintaa ja vahingonkorvauksia oikeus ei pystynyt arvioimaan. Niistä auskultantin  tulisi  hankkia puolueeton arviointi Suomen vuorimestarilta. Auskultantti oli myös toiminut kaupoissaan leväperäisesti. Hän ei ollut vahvistanut Espingin osakkeen kauppaansa käräjillä. Samoin hän ei ollut edes valittanut, kun patruuna Nohrström sai Espingin osakkeeseen kolmannen lainhuudon. Tämä oli tapahtunut vain muutama päivä sen jälkeen, kun patruuna oli ostanut Heintziukselta kapteeni Kalitinin kalliin 20 000 kuparitaalarin osakkeen. Patruuna todettiin tässä asiassa syyttömäksi.   Välikäräjien toisessa asiassa eli patruunan ja H. J. Heintziuksen välisen 20 000 taalarin kaupan käsittelyssä patruuna Nohrström jäi tappiolle.  Tämän kaupan ehtojen mukaan  Herman vapautui kaikista Espingin osuuteen liittyvistä velvollisuuksista.  Kauppakirjan mukaan ”ostaja oli harkinnut kauppansa hyvin ja oli  ostokseensa täysin tyytyväinen”. Asialle ei voinut mitään.

 

 Nohrström toimitti välikäräjille kirjelmän, jossa hän selostaa vaikeuksiaan

Käteistä rahaa olisi pitänyt saada raudan myynnistä rahvaalle. Nyt kuitenkin jokseenkin kaikki rauta meni eikä edes riittänytkään auskultantti Heintziukselta ostetun kalliin osakkeen maksuun. Isä Henrik Nohrsröm oli lupautunut auttamaan toimittamalla pojalleen rahaa ja rautaa.  Kruununtilojen saannista ruukin verolle oli vasta nyt toiveita. Siten näiden asukkaita ei voitu sitoa hiilisopimuksiin ruukin kanssa.   Muitakaan lähiympäristön talonpoikia ei patruuna millään keinolla saanut polttamaan hiiltä. Talonpojillakin oli ehkä hyvät syynsä. Varmaan kunnon hinta olisi auttanut. Kauempana sijaitsevista metsistä poltettu hiili oli kallista. Parhaaseen hiilenpoltto aikaan kesällä ei ruukille saatu ainuttakaan päivätyötä.  Patruunan 7 työrenkiäkin aiheuttivat ongelmia. Osa rengeistä oli sellaisia, jotka suorittivat ilman palkkaa maksattomia verojaan työllään ruukille. Näiden työhalut eivät luonnollisesti olleet kovin hyvät. Esimerkiksi renki Asikainen livisti ruukilta nähtävästi palkkatöihin Kasurilaan. Lisäksi lyhyet työpäivät talvella, huonot ilmat ja talven runsas lumi aiheuttivat omat ongelmansa. Tällaiset ongelmat eivät näytä olleet niin pahoja Etelä-Suomen  Pernajan ruukeilla. Velan suorittaminen näytti mahdottomalta ilman pitkää maksuaikaa.

 

Patruuna Nohrström kertoi myös ruukin perustajien ponnettomasta asioiden hoidosta.  Ruukkia oli alettu rakentaa Akonvedelle  ilman maanomistaja Hiltusen kirjallista lupaa. Lupa oli hankittu ilmeisesti vasta Nohrstömin aikaan!   Hän oli tähän mennessä kuluttanut runsaasti omia rahojaan ruukin kunnostamiseen.

 

  Patruuna oli joutunut ottamaan jo vuonna 1758 aatelismieheltä ja Kuopion komppanian vänrikiltä Georg F. Tigerstedtiltä  30 000 kuparitaalarin lisävelan. Tämäkin oli vielä maksamatta. Riitojen seurauksena myös osakkaiden välit olivat tietenkin huonot.  Abraham Nohrström ei siis yrityksistään huolimatta saanut enää ruukkia kannattavaksi, joten sen toiminta loppui sillä kertaa 1760-luvun alussa.

 

PP 24.10.2005. Täydennetty  21.1. 2019