Noudan tähän alkuun jo aikaisemmin esitetyn tiedon:
Nimi Palestina esiintyy luultavasti ensimmäisen kerran noin vuonna 135 jKr., kun Rooman keisari Hadrianus nimesi Juudean ja ehkä laajemmankin alueen Välimeren itäpäässä "Syyria - Palestinaksi" (VP) *. Nimi näkyy myös keisari Severuksen aikaisessa kartassa. Tämä kävi noin vuonna 196 järjestelemässä Syyrian provinssia (Kirja Rooman keisarit.)

*Kulttuuriradiossa 27.10.25 tutkijat esittivät, että "Palestina"-sanaan liittyvä nimi löytyy filistelaisten yhteydessä, jotka muuttivat Gazan tienoille noin 1100 eKr. Farao Ramses III (1183 eKr. -1152 eKr.) karkotti Egyptiin laivoilla hyökänneet filistelaiset (VP s.87), mutta jo noin 100 vuotta aikaisemmin farao Ramses II taisteli "Syyriaa ja Palestinaa" vastaan (HM Kuvitettu maailman historia s.30). Nimi on saattanut tulla esiin tässä yhteydessä. Ainakin kreikkalainen historioitsija Herodotos (k. n. 425 eKr.) mainitsee "Palestinan Syyrian" ja Aska(e)lonin kaupungin ainakin Kirjan 1 luvussa 105. Hän matkusteli myös siellä elämänsä loppuvuosina. Kirjassa Tutankhamen (C. Desroches ym.) Syyrian asukkaita kutsutaan amorilaisiksi ja nykyisen Palestinan vain aasialaisiksi, jotka vuorilla nälkäisinä eläen, kaiken tuhoavien joukkioiden tähden pyrkivät Egyptin puolelle(s.208). Babylonian kuningas Burnaburias noin 1350 eKr. akkadinkielisessä kirjeessään faraolle käyttää tämän raja-alueen asukkaista nimeä kanaanilaiset "Canaanites" (s.213).

Ajankohtaista 23. - 26.10.2025:

Palestinan ja Jerikon vanhoista asukkaista. Kuuluivatko juutalaiset hyksoihin, jotka aikoinaan hallitsivat Pohjois-Egyptiä? Seuraava esitys on muistitiedon varassa koottu argeologi Minna Silverin ym. useista Yle 1:n puolenpäivän ohjelmista. Ensimmäinen niistä taisi olla Kalle Haatasen.

Haatasen ohjelmassa argeologian dosentti Minna Silver tuuletti perusteellisesti Lähi-Idän ja Turkin vakiintuneen vanhan historian käsityksiä. Aloitan Jerikon historiasta. Raamattua tunteville on jäänyt mieleen Josuan johdolla tehty Jerikon valtaus. Torviin puhaltamalla sen muurit sortuivat. Sen on arveltu tapahtuneen noin 1300 - 1200 eKr. Tätä tapahtumaa yritettiin varmistaa argeologisilla kaivauksilla jo 1800-luvulla, jolloin siellä olevaa rauniokumpua (tell es-Sultan) arveltiin muinaiseksi Jerikoksi. Uudemmat tutkimukset kuitenkin osoittavat, että Jerikon historia alkaa ilmeisesti jo yli 12 000 eKr. Samoihin aikoihin mannerjää alkoi vetäytyä mm. Suomen alueelta. Sen läheisyyden seurauksena Jerikon seutu oli ollut runsassateista. Tulviakin sattui. Nyt se kuitenkin oli alkanut kuivua. Jäätiköiden katoaminen etelämpää mm. Etelä-Venäjältä tapahtui aikaisemmin, minkä seurauksena Arabianniemimaa alkoi jo noin 17000 vuotta sitten muuttua hiekkaerämaaksi (Lähde Library of Nations Arabian Peninsula s.24).

1950 - luvulla keksittiin radioaktiivisen- eli ei-pysyvän hiilen "isotoopiin" C14 perustuva ajoitusmenetelmä. Lähes 99 % hiilestä luonnossa on pysyvää isotooppia C12. Sen atomiytimessä on 12 alkeishiukkasta; 6 protonia ja 6 neutronia. Ilmassa C14 määrän tiedetään pysyvän muuttumattomana ja "hajoavan" vakionopeudella. Kun eliö; elävä kasvi tai - eläin käyttää ilmaa, C14 määrä sen kudoksessa myös pysyy vakiona. Kun se kuolee eli hengitys lakkaa, sen määrä kudoksessa alkaa vähetä vakionopeudella (ns. puoliintumisaika noin 5730 vuotta). Kun mitaan sen määrä näytteestä ja verrataan alkuperäiseen määrään, voidaan laskea aika kuolinhetkestä näytteenottohetkeen. Yli 50000 vuotta vanhoissa näytteissä C14 määrä kuitenkin on jo niin pieni, että virhemahdollisuus tulee liian suureksi. Suuri virhemahdollisuus koskee myös liian nuoria näytteitä. 50000 vuotta vanhempien näytteiden iän määrityksessä joudutaan käyttämään muita menetelmiä. Josuan aikaiset rauniokerrokset kuuluvat nuorimpiin. Siten ne olivat niin lähellä maan pintaa, että eroosio on kuluttanut ne lähes kokonaan pois. Jerikossa käytettiin ikää arvioitaessa jonkinlaista "kerrostumatutkimusta". Siinä vertaillaan rauniokerrostuman eri kohdista otettujen näytteiden; esineiden materiaalien, - tekotavan, - koristeiden jne. samankaltaisuuksia. Niistä voidaan päätellä, mille aikakaudelle ne kuuluvat. Vertailu voidaan ulottaa myös muualta, vaikkapa Turkista kaivettuihin vastaaviin löytöihin.

Noin 12000 vuotta sitten Jerikon seudulla asui metsästäjä-keräilijöitä "natuseja?", jotka alkoivat kasvattaa pelloilla viljaa. Se merkitsi sitä, että syntyi kiinteä asutus, joka vaati yhteistoimintaa ja jonkinlaista keskitettyä johtoa sekä hyväksyttyjä sääntöjä. Jerikon lähellä oli jo silloin makean veden varmistava lähde "maansilmä", josta lähti jonkinlainen Jordaniin liittyvä puro. Jo silloin lienee syntynyt myös Jerikon keidas palmuineen. Noin 10000 vuotta sitten nämä ns. neoliittisen kauden ihmiset rakensivat Jerikkoon jonkinlaisen "maalaiskaupungin". Sitä ympäröi noin 3 m paksu ja 4 m korkea kivimuuri. Kaivaukset paljastivat, että sen sisäpuolella oli soikea noin 9 m korkea kivestä tehty torni (kuva VP s.75). Sen sisältä löytyivät maailman ensimmäiset tunnetut portaat. Ne johtavat kivimuuria kohti sellaiseen suuntaan, josta kesäpäivän seisauksena portaiden huipulta näkyi, kuinka aurinko paistoi erään korkean vuoren huipun yli. Torni saattoi liittyä uskonnollisten johtohenkilöiden suorittamaan tähtien tarkkailuun. Sen avulla he pystyivät ennustamaan maanviljelylle tärkeän kesäkauden päättymisen ja syyskauden alkamisen aika. Sen yhteydessä saatettiin myös suorittaa joitakin rituaaleja "juhannusjuhlia".

Tornin läheltä löytyi myös jonkinlaisia vilja(vehnä) varastoja sekä veden keräämistä varten tehtyjä säiliöitä. Asukkaat ilmeisesti olivat jo rakentaneet alkeellisen lähteestä saatavan veden varaan perustuvan kastelujärjestelmän, joka vielä paransi maan tuottoa. Jerikon raunioista löytyi vanhoja savitiilestä tehtyjä pyöreäpohjaisia - ja uudempia nelikulmaisia taloja sekä joitain temppeleiksi tulkittavia rakennuksia. Taloihin oli kudottu pohjan muotoon soveltuvia mattoja. Uudemmat talot oli rapattuja. Talojen lattioiden alta paljastui savella(kipsillä) kuorrutettuja ja ihmisen ihonvärisiksi maalattuja pääkalloja (kuva VP s.75). Niiden silmiksi oli asetettu simpukan (tai kaurikotilon) kuoria. Kallot saattoivat kuulua sukulaisille tai muille merkkihenkilöille. Kalloja oli myös muotoiltu, osaa jo elinaikana. Työkaluja tehtiin hiomalla kivestä sekä myös luusta. Viimeksi mainituissa oli taitavia mm. eläimiä esittäviä koristekaiverruksia. Ihmiset osasivat jo käyttää henkilökohtaisia (kivi)merkkejä "sinettejä", kirjoitusmerkkien edeltäjiä. Raunioista on kaivettu esiin myös jonkinlaista keramiikkaa ja lasimaisesta laavakivestä tehtyjä terätyökaluja. Kiviaines oli tuotu Turkin Anatoliasta asti. Vastaavasti sinne tuotiin kovaa piikiveä Jerikon länsipuolen vuorilta (HM Kuvitettu maailman historia s.30). Kaupunki on kerrostumatutkimusten mukaan tuhoutunut monta kertaa. Em. dosentti Silverin lisäksi Jerikkoa on tutkinut jo 1930-luvulla professori Aapeli Saarisalo, jonka tiedän ilmeisesti 1940-luvulla matkoillaan majoittuneen Pohjois-Savossa Nilsiän Haukimäelle. Siellä professori oli salaattina syönyt lähes kaikki talon köynnöskukkien krassien lehdet.

Myöhemmin on selvinnyt, että Jerikko liittyi Lähi-Idän suurempaan neoliittiseen yhteisöön, jolla oli keskuksia ainakin Syyriassa, Jordanian puolella Petran, myöhemmän nabatealaiskaupungin lähellä, Irakissa sekä Turkin Anatoliassa laajalla alueella. Myös Syyrian yhteisö oli rakentanut soikeita torneja ja sieltä on löytynyt selvempiä todisteita kastelujärjestelmistä. Rahana käytettiin erään simpukkalajin kuoria. Punaista väriainetta oli tuotu luultavasti Punaisenmeren alueelta. Elettiin vielä kivikautta. Joosuan kerrottu Jerikon valloitus kuuluisi jo pronssikauden loppupuolelle. Rautaa israelilaiset itse osasivat muokata luultavasti vasta vuoden 1000 eKr. tienoilla. Välimeren rannikolle farao Ramses III (1183- 1152 eKr., VP s.87) meritaisteluissa karkottamat israelilaisten viholliset filistealaiset hallitsivat sen taidon aikaisemmin. Vuoden 7000 eKr. tienoilla ainakin Turkin Anatoliassa siirryttiin kuparikauteen. Kuitenkin kupari todennäköisesti tuotiin Kaukasukselta. Kuparista saatiin kovempaa metallia pronssia, kun siihen opittiin sekoittamaan tinaa ( noin 10 %). Tämä tapahtui ainakin jo vuoden 4000 eKr. aikoihin Lähi-Idässä. Niistä valmistettiin mm. miekkoja ja noin vuonna 3500 eKr. auroja. Samoihin aikoihin tulikin jo pyörän keksimisen vuoro (Morkotin historiallinen kartasto s.8).

Jerikon maanviljelysyhteisö ja "kaupunki" on noin 1000 vuotta vanhempi, kuin Turkin Catal Huyuk. Morkotin kartassa esiintyvän tiedon mukaan se olisi perustettu vasta noin 6200 eKr. Mesopotamian Sumeriin oli noin 5000 eKr. perustettu mm. kaupungit Ur, Eridan, Umma, ehkä vanhin Uruk(Erek), Lagats, Kis, Babylon ja pohjoinen Mari (lähde VP). Radiossa esitetyn tiedon mukaan viimeksi mainittu myös oli vanha paimentolaisten yhdyskunta, jossa ruumislöydön perusteella valtaa oli pitänyt joku nainen.

Tästä päästäänkin israelilaisiin. Raamatun mukaan Abraham oli lähtöisin em. Kaldean Urista. Sieltä hän sukulaisineen paimentolaiselämää harjoittaen muutti pohjoiseen ensin Eufratvirran latvoille Harranin seudulle ja sitten lounaaseen Välimeren perukkaan. Tällä nykyisin Palestinaksi kutsutulla alueella monissa kaupungeissa noin 2000 eKr. - 1750 eKr. asui amorilaiskansoihin lukeutuvia hyksoja. Nämä valloittivat noin 1750 eKr. Egyptin pohjoisosia. Siellä ne pitivät valtaa egyptiläisiä orjuuttaen noin vuoteen 1550 eKr. asti. Jotkut tutkijat arvelevat, että hyksoihin lukeutuvat myös israelilaisten esi-isät Abraham, Isak ja Jakob. Varmemman tiedon mukaan hekin lukeutuivat em. amorilaisiin kansoihin. Hyksojen tärkeäksi kaupungiksi tiedetään Sikkem Keski-Samariassa (VP). Raamatussa nykyistä Palestinan aluetta kutsuttiin sen asukkaiden mukaan Kanaaksi. Myös amorilaiset mainitaan. Etelä-Israelin aroilla eläneinä paimentolaisina israelilaisten esi-isät ainakin olisivat joutuneet kosketuksiin hyksojen kanssa. Jerikon kaivauksista on löytynyt viitteitä siitä, että varakkaita Egyptin hyksoja oli asunut myös siellä. Eräs ruumislöytö on osoittautunut kuuluneen johtavassa asemassa olleelle naiselle.

Kun Raamatun mukaan Josef myytiin Egyptiin, hän luultavasti jo osasi hyksojen kieltä ja nousi näiden hallitsijan "faraon" luottomieheksi. Josef siis olisi kuulunut egyptiläisten sortajiin. Raamatun kertomuksen mukaan sinne muutti myös Josefin sukua, jotka asettuivat asumaan paimentolaisina Egyptin koilliskulman aroille. Kun egyptiläiset viimein onnistuivat voittamaan hyksot, jäljelle jääneet vallinneen tavan mukaan alistettiin orjuuteen. Luultavasti samoin olisi käynyt myös israelilaisten esi-isille. Raamatun mukainen israelilaisten lähtö Egyptistä olisi saattanut tapahtua Egyptin farao Ramses II (1 290 - 1 224 eKr.) hallituskauden alussa. Silloin tämä teetätti valtakuntansa koillisissa osissa linnoitustöitä, joihin olisivat joutuneet myös israelilaisten esi-isät. Tämä antoi näille syyn muuttaa takaisin Välimeren perukkaan vanhoille asuinsijoilleen.

Ajankohtaista: -> 24.10.2025

TV 1:n uutisikkunan mukaan Israelin parlamentissa oli äänestetty parin ns. Länsi-Rannan alueen liittämisestä omaan maahan. Lakien mukaan tämän hyväksymiseen tarvitaan 4 äänestyskertaa. Lähi-Itään tullut USA:n ulkoministeri Rubio oli arvostellut voimakkaasti tätä äänestystä, jossa alueliitosehdotus oli hyväksytty. Hän sanoin sen vaarantavan Trumpin aikaansaaman aseleposopimuksen sekä alueen rauhan. Pääministeri Netanjahu hallituspuolueineen siis haluaa tehdä kovia päätöksiä, jotka ovat selkeästi YK:n nykyisen virallisen kannan vastaisia. Niiden katsotaan vaarantavan tai jopa tekevän mahdottomaksi vanhan "kahden valtion mallin". HS:n mukaan (25.10.) äänestys koski koko Länsirannan liittämistä Israeliin, mutta Netanjahun Likud-puolue ei siihen osallistunut ehkä USA:n painostuksesta

Tällä mallilla on tulevaisuudessa jo tähän mennessä havaittujen mm. alueellisten, kansallisten, kulttuurellisten ja uskonnollisten ongelmien lisäksi muitakin heikkouksia. Niitä tulevat varsin todennäköisesti aiheuttamaan mm. ilmastonmuutoksen aiheuttama kuivuus sekä eri suuruinen väestön kasvu. Kuivuus voi heikentävästi vaikuttaa eri tavoin Israelin ja ns. Länsirannan sekä Gazan asumiskelpoisuuteen. Viimeksi mainittu alue luultavasti kärsii siitä eniten. Israelin eteläosa on jo nyt vähäsateista Ilmastonmuutokseen alueen asukkaiden vaikutusmahdollisuudet ovat vähäiset. Kuten aikaisemmin mainitsin, arabiväestön väestönkasvu näyttää olevan merkittävästi suurempi. Tähän vaikuttaa takapajuisuuden lisäksi uskonto. Siinä "alapään asiat" korostuvat ihmisten elämässä sekä vakiintuneissa käsityksissä paratiisistakin. Siellä syödään mielin määrin ja saadaan seksuaalisia nautintoja.

1850-luvulla Venäjällä islaminuskoisten tataarien käsitysten mukaan paratiisissa jokaista miestä palveli peräti 70 kaunotarta, kaikki ainaisia neitsyeitä (A. Ahlqvist s.121). Kristittyjen taivaassa ei naida tai mennä miehelle. Ainainen harpujen ja huilujen helistely ja laulujen kakofonia tosin voi aiheuttaa korvasärkyä. Muslimimaailmassa taivasosa hankitaan suorittamalla yhdessä säännöllisiä ja karuja uskonmenoja tai pyhällä sodalla. Islamilaisten ramadan aikaan riittää paastota vain yöllä. Tapaan lienee vaikuttanut beduiinien iki vanha käsitys, jonka mukaan Alah ei pystyisi näkemään yön tapahtumia. Uskonnon perinteiden mukaan moskeijoiden sisustus on karu ja ilman ihmishahmojen kuvia.

Kristittyjen uskonnon harjoittamisessa laulu ja monipuolinen musiikki ovat olennaisia osia. Kirkoista tai kodeista usein löytyy uskonnollisia jumalhahmojen kuvia. Jeesuksen opetuksen mukaan uskovan on parempi sulkeutua kammioonsa ruokoilemaan. Julkinen rukoilu voi johtaa ulkokultaisuuteen. Muslimiyhteisöissä uskonto vaikuttaa kiinteästi myös maalliseen toimintaan. Lapsimäärän rajoittamiseen ei pystytä tai ei pidetä tärkeänä. Sen vaikutusta tuleviin elämisolosuhteisiin ei ajatella. Tämä näkyy mm. nykyisen Gazan lapsimäärässä. Tästä väistämättä tulee seuraamaan konflikteja Israelin ja mahdollisen palestinalaisten valtion välille. Alueelle pitäisi saada jokin lapsimääriä kontrolloiva ylin elin. Kiinassa kommunistisessa diktatuurissa lapsimäärille asetettiin selvät rajat ja siinä onnistuttiin.

Palestinalaiset olivat jo 1960-luvulla vaarallisia myös naapurivaltio Jordanialle. Palestinalaisen sotilaallisen järjestön PLO:n uusi johtaja al-Shukeiry vaati vuonna 1964 Jordanian kuningas Husseinia luopumaan kruunusta! PLO myös esitti Husseinille 10 kohdan listan toimista, johon tämän haluttiin suostuvan. Niihin kuului mm.: Jordanian kansalaisten pakollinen sotilaspalvelus, jonka piti vastata yhdenmukaisen arabikomennon vaatimuksia. Jordanian alueelle piti saada muodostaa Palestinan vapautusarmeijan pataljoona. Jordanian tuli sallia PLO:n organisoida nuoren väestön ja opiskelijoiden leirejä. Jordanian piti ottaa käyttöön vapautusvero-järjestelmä, jotta voitaisiin aseistaa ja linnoittaa rajakyliä. PLO:lla tuli olla vapaus mobilisoida palestilaisväestön voimat ... vapautustaisteluun valmistautumista varten. PLO:n piti vapaasti saada edustaa palestinalaisia Jordanian sisä- ja ulkopuolella. Jordanian tulisi heti vapauttaa kaikki vangitut ja pidätetyt (ilmeisesti) palestinalaiset (Egyptian Gazette 30.6.1966/ BE s.212 - s.213). Laajakantoisia ja ilmeisen epärealistisia esityksiä, joita Jordanian kuningas Hussein ei varmasti hyväksyisi.

Nyt PLO:lla oli jonkinlainen oma poliittinen ohjelma ja organisaatio, mutta Arabimaiden kiistaton johtaja oli edelleen Nasser. Ei ole tiedossa, mitä roolia hän oli suunnitellut al-Shukeirylle. NL suhtautui PLO:hon edelleen varauksellisesti. Sen tuki sille jäi lähinnä julkilausumien tasolle (BE s.202). Al-Shukeury oli toukokuussa 1966 tavannut NL:n johtoon kuuluneen A. Kosyginin ja pyytänyt NL:a katkaisemaan diplomaattisuhteet Israeliin sekä lopettamaan sieltä juutalaisten maahanmuuton Palestinaan. Siihen Kosygin ei ollut halukas (BE s.209). NL kyllä tuki sekä aseisti Egyptiä ja mm. Syyriaa. Vuosi Egyptian Gazetten artikkelin jälkeen vuonna 1967 Egypti ja muut Arabimaat sekoittivat Jordanian sotaan Israelia vastaan, jossa se menetti ns. Länsirannan. Kuka johti tätä operaatioita?



Ajankohtaista: -> 21.10.2025
Pohdin PLO:n Jasser Arafatin yhteydessä, kuinka tämä ei uskaltanut vuonna 2000 hyväksyä USA:n Bill Clintonin johdolla aikaan saatua varsin hyvää vain hienosäätöä vaille olevaa ratkaisua Palestinan ongelmiin. Silloin arvioin, että tällä hetkelläkin palestinalaisilla tuntuu olevan yhtä huono tilanne. Mahdolliselle Palestinan valtiolle ei näytä löytyvän palestinalaisten keskuudessa tarpeeksi arvovaltaista ja tarpeeksi rohkeaa sekä yleisesti hyväksyttyä johtajaa. Syntyisi vain kansainvälisen avun ja holhouksen varaan jäävä "huoltohallintoalue", jota Israel joutuisi oman turvallisuutensa tähden edelleen valvomaan tiukasti. Ei ole mitään tietoa, millaista valtiota palestinalaisten enemmistö nyt haluaa? Naapurivaltioiden mallin perusteella se ainakaan ole länsimainen demokratia. Sitä he eivät arvosta.

Eilen 20.10.25 eräässä Yle:n lähetyksessä käsiteltiin myös "huoltohallintoalueen" synnyttämistä. Eräs asiantuntia mainitsi, että sen muodostaminen YK:n johdolla vaatisi konfliktin osapuolien hyväksymistä. Se tuskin on nyky tilanteessa mahdollista. Vaikka Israel siihen suostuisikin, sen vastapuolella vallitsee hyvin sekava tilanne. Siellä on liian monta erimielistä toimijaa. Palautan myös mieleen ns. Arabian Lawrencen käsityksen arabeille luonteen omaisesta "kaksijakoisesta ajattelusta". He yhdistävät täysin toisilleen vastakkaisia ajatuksia huomaamatta, että niitä ei mitenkään ole sovitettavissa yhteen (Broms / Kanava 9 / 2002). Tutkija Behbehani käsittelee samaa asiaa Arabi-Israel konliktin yhteydessä vuoden 1960 alussa: "Logiikalla ei ole mitään sijaa arabipolitiikassa. Pyrkimys Arabien yhtenäisyyteen oli eräs asia, mutta kannattaa Arabien yhtenäisyyttä sionismia vastaan oli (kokonaan) toinen asia" (BE s.210). Kun asiat olisi pitänyt sovittaa yhteen, se näyttää olleen heidän ajattelussaan mahdotonta. Tämä tuskin johtui varovaisuudesta. Arabi yleensä näyttää toimivan hetken mielijohteesta eli "kuohahtaa". Ehkä pitkäjänteinen sitoutuminen uuteen loogisesti ajatellen heitä itseään hyödyttävään asiaan on monille toissijaista.

Yle:n lähetyksessä oli paikalla myös "tutkija" ja professori Hannu Juusela. Häntä ei kuitenkaan voi pitää vain puhtaana tutkijana, koska hän samalla haluaa monin tavoin muuttaa Suomen ulkopolitiikkaa Israel-vastaisemmaksi. Hän jotenkin piti erikoisena sitä, kuinka Palestinan kartoissa paikkojen nimet ovat hebrealaisessa - eikä arabilaisessa muodossa. Kuinkahan moni raamatun historiaa tunteva suomalainen pystyisi niitä paikantamaan, jos ne olisivat vain Arabien nimeämiä? Kuinka monta kaupunkia nämä oikeastaan perustivat sille alueelle? Näitä lienevät Ramle ja Lod Jerusalemista länteen. Suurin osa niistä oli perustettu ja nimetty ennen Arabien tuloa Palestinaan noin vuonna 636.

Ajankohtaista:-> 19.10.2025
Ylen Maailmanpolitiikan arkipäivä lähetys käytti tällä kertaa ulkomaisten asiantuntijoiden näkemyksiä Palestinan rauhanprosessista. Haastateltavat olivat USA:sta, Englannista ja kolmas USA:sta ja ilmeisesti juutalainen. Mitään mullistavaa ei esille tullut. Ensin mainittu kiinnitti huomiota mm. Gazan tulevaan hallinnoimiseen ja presidentti Trumpin mahdolliseen kiinnostuksen lopahtamiseen. Englantilaisen huolena muistaakseni oli Trumpin sopimuksessa vain vähäiset ja epämääräiset viittaukset palestinalaisvaltioon. Hänen mukaansa Netanjahu sai ujutettua sopimusluonnokseen omia epämääräisyyksiään, jotka helpottivat häntä hyväksymään sen . Mitään selkeää aikatauluahan siinä ei ole. Kolmas ilmeisesti juutalaisena kritisoi ehkä puoluekantaisista syistään tietenkin pääministeri Netanjahua. Tämän hallituksen aikaan ei päästäisi ainakaan pysyvään rauhansopimukseen. Ohjelmassa tuli esille Egyptin merkittävä rooli Hamasin painostamiseksi hyväksymään sopimus. Siinä lisäksi kiinnitettiin huomiota USA:n neuvottelijoiden diplomaattiseen kokemattomuuteen. Jatkoneuvottelut tulisi hoitaa kokeneet diplomaatit.

Gazan - tai palestilaishallinnon tulevasta luonteesta eivät suomalaiset asiantuntijatkaan halua tai ymmärrä olla huolissaan. Sille he eivät aseta edes vaatimusta demokratiasta! Gazan liittäminen "Länsirannan" palestinalaisen hallinnon alaisuuteen tuskin toteutuu. Palestinalaisvaltion synty on tässä tilanteesta entistä epävarvempi. Arabit (Hamas ym.) ovat taas äskettäin hyökänneet Israelia vastaan. Näiden raakalaismaisessa hyökkäyksessä ja sen jälkeisessä sodassa israelilaisia on kuollut paljon ja on otettu panttivankeja. Esimerkiksi vuoden 1956 Egyptin agressiosta syntyneen "Suezin sodan" taistelujen yhteydessä israelilaisten tappiot olivat mitättömät, vaikka se valtasi miltei koko Siinain. Egyptin arvioitiin menettäneen kuolleina noin 1000 miestä ja vankeina israelilaisille noin 6000 sekä suuret asevarastot.

Tässä tilanteessa ei ole edes järkevää luonnostella joitain tarkkoja aikatauluja mahdolliselle palestinalaishallinnolle. Se on tullee mahdolliseksi vasta pitkän sopuisan "naapuruussuhteen" jälkeen. Palestinalaisvaltion luominen tässä tilanteessa todella näyttäisi Hamassin hyökkäyksen palkintona, kuten Suomessa mm. perussuomalaiset ovat väittäneet. Tappiolle joutuneet hyökkääjät menettävät tavallisesti jotain. Se näyttää olevan sotien laki. Israeliin myötämielisesti suhtautuvan ei tarvitse olla joku "uskonnollinen hourailija", kuten Suomessa kernaasti väitetään. Hourailuun näyttävät langenneen monet fanaattisesti palestinalaisia tukevat Suomenkin kansalaiset.

HS:ssä (19.10.) oli esimerkki YK:n järjestöjen vuonna 1975 puolueellisesta toiminnasta. Sen Sosiaalivaliokunta oli tehnyt päätöslauselman, jossa sionismi julistettiin rotuerottelun erääksi muodoksi! Tämä siis tehtiin vain 2 vuotta sen jälkeen, kun arabivaltiot olivat tehneet israelilaisten Yom kibbur- juhlan aikaan yllätyshyökkäyksen maahan. Taistelut kestivät noin 3 viikkoa ennen kuin maahan tunkeutujat lyötiin ja perusteellisesti. Eiköhän näitä toistuvia hyökkäyksiä ja Israelin tuhoamisyrityksiä voisi luonnehtia hyvällä syyllä rotuerotteluksi. Juutalaiset pitää tuhota keinolla millä hyvänsä. He ovat jo lähes 2000 vuotta olleet eri kansojen, myös arabien, keskuudessa räikeän erottelun ja tuhoamisen kohteina. Sionismi liittyy läheisesti uskontoon. Kun noin 420 eKr. Juudaan palanneet Nehemia ja Esra halusivat halusivat juutalaisten erottuvan naapurikansoista, se johtui poliittisista ja myös uskonnollisista syistä. Esra velvoitti Jerusalemissa asuvat juutalaiset noudattamaan Baabelissa koottuja "tooran" säännöksiä. Nyt he haluavat pysyä erillään naapurikansoista ja säilyttää oman itsenäisen valtionsa. Tietenkin myös heidän keskuudestaan löytyy fanaattisia ryhmiä. Vuoden 1975 jälkeen lukuisat sosialismiin suuntautuneet maat halusivat sulkea Israelin pois YK:sta! Koko YK:n enemmistönä oleva ns. "kolmas maailma" eristi sen siellä täysin (Kanava 8 /1982 / Seikko Eskola).

17.10.2025 Näyttää käyvän toteen, mitä arvelin tekemässäni arviossa 5.9.25.:
"Tosia-asia on, että mikään muu taho kuin Israel ei pysty tai edes halua toteuttaa julkilausuman tavoitteita II."
Tässä julkilausumassa arabimaat sitoutuvat a) Israelin turvallisuuteen, b) vaativat Hamasin aseistariisuntaa ja c) vaativat Hamasia luovuttamaan vallan Gazassa. Jos Hamas suostuisikin lausuman sitä koskeviin tavoitteisiin, se palaisi pian toisella nimellä tai sen korvaisi joku muu ääri-islamilainen ryhmittymä. Palestinalaiset ovat vain pelinappuloita arabivaltioiden ja niissä olevien terroristijärjestöjen keskinäisisissä kiistoissa ja israelvastaisuus paras heitä yhdistävä tekijä. Nyt USA on ilmoittanut, että se ei halua puuttua Hamasin aseistariisumiseen. Pääministeri Netanjahu voi huoleti toistaa sanat, jotka Israelin vt. puolustusministeri Simon Perez lausui vuonna 1966: "Lähi-Idässä ei ole rauhaa, koska rauhan vakiinnuttamisen edellytykset ovat riittämättömät". Silloin Egyptin presidentti Nasser varoitti tekevänsä Israeliin ydinaseiden kehittelyä ehkäisevän iskun (BE s.204). Sen hän tekikin vuonna 1967, mutta siitä tuli Egyptille ja muille arabihyökkääjille katastrofi.

Jo 8.5.2025 tutkijat Stewart ja Tarvainen halusivat "Palestinan tunnustamista ja ja Israelin laajempaa taloudellista boikottia". EU:lla ja Israelilla on vuonna 1995 solmittu assosiaatiosopimus näiden välisten kauppasuhteiden oikeusperustaksi. Israel määriteltiin silloin eurooppalaistyyppiseksi valtioksi ja sitä se on edelleen. Sen naapurivaltioista ei voi sanoa samaa. He myös arvostelivat sitä, että (kansallinen) turvallisuus on Suomessa "lähes pyhän lehmän asemassa"! Pyhällä lehmällään he arvostelivat israelilaista Suomen puolustuksen parantamiseksi hankittavaa ja sotilaallisen johtomme hyväksi toteamaa ilmapuolustusjärjestelmää "Davidin linkoa", Spike-panssarintorjuntaohjuksia ja Gabriel-pintatorjuntaohjuksia, joista he halusivat Suomen luopuvan. Valtiojohtomme ensisijaisiin tehtäviin kuuluu ulkoisen turvallisuutemme varmistaminen; ei tutkijoiden lyhytnäköisten mielihalujen kuuleminen.

Timo Stewart jatkoi samalla linjalla YLE:n Riitta Röngan toimittamassa Uutiskatsauksessa 16.10.25. Hän vielä pelotteli näiden hankintojen Suomella mahdollisesti tuomaa epävarmuutta. Israel pystyisi niiden avulla jotenkin painostamaan Suomea. Toimittaja ei pysty eikä halua esittämään Stewartille mitään kiperiä kysymyksiä! Kyseessä oli samanmielisten leppoisa keskustelu, jossa Israel esitettiin kaiken pahan ilmentymänä. Stewart kysyi, miten Suomi toimisi, jos Israel jatkossakin vastustaa "laittoman miehityksen" lopettamista ja Palestinan valtion itsenäistymistä? Lisäksi Stewart vihjailee Israelin mahdollista tuomitsemisesta kansanmurhasta Kansainvälisessä tuomioistuimessa. Hänen mukaansa nyt rikotaan "Suomelle elintärkeitä (kansainvälisiä) periaatteita". Stewart ei tietenkään selvitä "kahden valtion" mallin historiallista taustaa eikä sitä, kuinka palestilaiset ja kaikki Israelin naapurivaltiot vuosikymmeniä kiivaasti vastustivat YK:n ääniin 33 vastaan 11 hyväksymää "kahden valtion" mallia. Kun Israel hyväksyi jakosuunnitelman ja perusti oman vation, ne halusivat hyökkäyssodillaan monta kertaa tuhota sen. Israel tietenkin on vahingosta vihastunut sekä viisastunut. Sen hyväksyminen oli siis silloisia reaaliteetteja ilmeisen huonosti tuntevien jäsenien ja vielä kooltaan pienen YK:n poliittinen enemmistöpäätös.

Israelin pääministeri Netanjahu toimii kuten muidenkin parlamentaaristen demokratioiden pääministerit mukaan lukien Suomi. Päätöksiä tehdessään hän joutuu sovittamaan yhteen omat pyrkimystensä, mukaan lukien oman mahdollisen jatkokautensa, hallituskumppaniensa ja myös opposition näkemyksiä. Toimintarajojen testaaminen myös demokratioissa on aivan tavallista. Israelin historialliset kokemukset ja vihamielinen toimintaympäristö ovat täysin erilaisia kuin esimerkiksi Suomen. Tämän näkyvästi esillä olleet viisaat tutkijat ja toimittajat jostain syistä unohtavat tai eivät ymmärrä. Mitä se syyt voisivat olla, en enää erittele.

Suomen Puolustusvaliokunnan puheenjohtaja H. Autto puolustaa Daavidinlinko asejärjestelmän hankintaa. Se ei suinkaan ollut mikään virhe (HS 20.10.). Se on korkeatorjuntaan tarkoitettu ilmatorjuntaohjus - järjestelmä, jollainen Suomelta on puuttunut. Kun sen hankkimisesta päätettiin, haluttiin saada vaihtoehdoista paras vaikka sitä on testattu (käytetty) mm. Israelin ja Iranin välisessä yhteenotossa. "On ollut vaikuttavaa, miten se on toiminut". Asejärjestelmien ominaisuuksien hankkimispäätös ja niiden toimittaminen ovat pitkäkestoisia prosesseja. Hän viittaa puolustusvaliokunnan mietintöön, jossa on otettu kantaa myös materiaalihankintojen liittyminen Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan. Autto toteaa aivan oikein, että Israel on edelleen toimiva demokratia, vaikka se ei nyt kannatakaan ns. "kahden valtion mallia". Vaalien jälkeen tilanne voi muuttua. Esimerkkinä hän esittää vuoden 2005 hallitusta, jolloin Israel poisti siirtokuntansa Gazasta (Pian sen jälkeen vuonna 2007 Hamas otti vallan Gazassa!).


Yle käyttää Palestinaan liittyvissä haastatteluissaan asiantuntijoina "väitöskirjatutkijoita"! Oman kokemukseni mukaan näiltä saattaa vielä puuttua asiaan liittyvä laaja-alainen ja puolueeton näkemys. Väitöskirja kyhätään kiireessä. Sama koskee joskus ainakin historian alalla myös professoreja. Tästä on hyvä esimerkki Pähkinäsaaren rauhanrajan kulku Keski-Suomen kautta Pohjanmaalle. Tärkeiden rajapisteiden sijaintien haku historian asiakirjoista ja kartoilta on tehty hutiloiden. Sama koskee laatokankarjalaisten tärkeimmän kauppareitin kulkua Pielisjärven, Karjalanmaanselän ja Sotkamon kautta Oulujärvelle. Venettä sillä reitillä jouduttiin vetämään Maanselänlammen alueella "kahden musketinkantaman verran" (kreivi Pehr Brahen matkakertomus noin 1640) eli tuskin 1 kilometriä pitempää matkaa. Näillä ei ollut mitään tarvetta kulkea Keski-Suomen vaikeakulkuisen reitin kautta eikä siltä rajalinjalta edes löydy yhtään selkeästi rauhanasiakirjassa mainittua rajapaikkaa.

15.10.2025 Julkisuuden kipeä ja ainakin Ruotsissa kansallissankariksi nostettu ammattirettelöitsijä Grete Thunberg valittaa saamastaan huonosta kohtelusta, kun hän väkisin oli pyrkinyt änkäytymään "avustussaattueen" mukana Gazan sotatoimialueelle. Selli oli ahdas, ei kunnioittavaa vaan nöyryyttävää kohtelua israelilaisten viranomaisten taholta (Yle UutisIkkuna 15.10.25). Olisihan hän Ruotsin kansallissankarin roolissaan voinut vaatia maihin päästessään itselleen punaisen maton, torvisoittokunnan, Israelin ministerit paikalle, hienon auton ja majoituksen viiden tähden hotelliin, johon hän olisi voinut perustaa oman tiedotuskeskuksensa. Omaa tyhmyyttään hän oli joutunut väittämänsä tylyn kohtelun kohteeksi.

Vuoden 2023 lokakuun 7. Hamasin terrorihyökkäyksen 2-vuotispäivän YLE:n iltauutisoinnissa ei Israelia ja varsinkin sen pääministeri Netanjahua kohtaan tunnettu myötätuntoa. Hamasin hyökkäyksen tuomitsemiseen ei uhrattu aikaa. Netanjahun rikkeet ja tuomio Kansainvälisessä tuomioistuimessa tuotiin esiin armotta. Jonkun esitetyn väitteen uutistenlukuja joutui myöhemmin kuitenkin perumaan. Sentään näytettiin kuvia terrorihyökkäyksen tapahtumapaikalla olevista surevista juutalaista. Uutisissa haluttiin luoda kuva "reserviläisten laajasta kieltäytymisestä osallistua sotaan Gazassa". Näiltä puuttuu historiallinen näkemys siitä, miksi Israel tai sen pääministeri Netjanhu haluavat täydelleen tuhota Hamasin. Uutiset kyhättiin vain huitaisten omia mielihaluja myötäillen. Täysin turhan ja kalliin kansainvälisen "avustuslaivueen" Suomesta lähteneistä jäsenistä haluttiin luoda sankaruuden myyttistä kuvaa. Alunperin 6 suomalaisesta jäsenestä yksi oli kadonnut ja ainakin kahdella heistä oli sukujuuret konfliktialueelta. Juutalaisvastaisuudella julkisuutta näköjään voi helposti hankkia ilmeisesti muiden rahoilla tehdyllä Välimeren "syysristeilylläkin".
Myöhemmin kuitenkin suomalainen 6. "lomaristeiljä" ilmestyi, kun kerrottiin, että israelilaiset olivat pysäyttäneet ja ottaneet kiinni "avustuslaivaston" toisen osan. Se oli vielä useiden kymmenien alusten muodostama. Paria laiva lukuunottamatta alusten nimet olivat arabiankielisiä! Siten laivasto tietenkin oli kuin punainen vaate israelilaisille! Ehkä terroristeja?!

Tumpin "rauhansuunnitelma" näyttää etenevän yöllä 2.- 4. Oct 25. Hamas on luvannut vapauttaa jäljellä olevat panttivankinsa ja Israel aloittanut tulitauon puoliyön aikaan. Ilmeisesti Gazan tuhoaminen päättyy ja elintarvikkeita taas pääsee sinne vapaammin ainakin toistaiseksi. Kuitenkaan Hamas ei suostu luopumaan aseistaan ja vaatii Israelin poistumista Gazasta. Siihen Israelin ei kannata turvallisuustensa nimissä suostua. Sillä täytyy pitkälle tulevaisuuteen olla keinot kontrolloida sekä Gazan että "Länsirannan" palestinalaisyhdyskuntia. Siihen katkerat historialliset kokemukset ovat opettaneet aina sen itsenäistymisestä asti. Tulevaisuudessa ongelman tullee muodostamaan Hamasin tunneliverkosto, jota se voi käyttää aseiden ja joukkojen sijotuspaikkoina sekä myös salakuljetukseen Egyptin suunnalta.

Jos Israel ei vaadi Hamasilta täydellistä aseistariisuntaa, se myös varmistanee sen, että Gaza pysyy "Länsirannan" fatah-hallinnon ulkopuolella. Silloin jo vuosikymmenien ajan toimimattomaksi osoittautuneen ns. "kahden valtion mallin" toteuttaminen siirtyy. Sitä vastaanhan naapurina olevat islamilaiset valtiot sekä palestinalaiset itsekin ovat taistelleet ainakin vuodesta 1947 alkaen. Tätä Israelin ilmeisesti kannattaa nytkin jopa tukea eli jättää Hamas sittenkin Gazaan! Jos avustukset pääsevät vapaammin Gazaan, jää kansainväliselle "avustuslaivueelle" pellen rooli. Turha ja kallis avustusten vienti! Israel-vastainen julkisuus on ilmeisen kannattavaa. Tässä viittaan em. "kesäisellä lomapurjehduksellaan" olevien julkisuuden kipeiden henkilöiden Gazan saarron purkamisen nimissä tehtyä retkeä. Pääsee muiden rahoilla nauttimaan Välimeren lämpimistä aalloista. Merkille pantavaa on, että Hamasia vaurauksettomasti tukenut Turkin presidentti Erdogan ei näytä olevan mukana tässä Trumpin masinoimassa rauhanprosessissa! YLE:ltä oli hyvä oivallus ottaa aamun 4.10.25 keskusteluun Trumpin rauhansuunnitelmasta myös järkevä toimittaja Antti Kuronen eikä jättää tiedotuskenttää vain "toissilmäisen professori" Juusolan temmellettäväksi!

Kun Jasser Arafat (ja Yitzac Rabin) oli vuonna 2000 hylännyt USA:n ex. presidentti Clinton kärsivällisesti kokoaman rauhansopimusehdotuksen, hän valitti: "Nykyasetelmassa ei ole nähtävissä pääsyä rauhaan, ei ole mitään toivoa. Kannattaa pyrkiä tulitaukoon ihmishenkien säästämiseksi, mutta se rikotaan varmasti. Kumpikin osapuoli haluaa jatkaa sotaa. Saudi-Arabian aloitteet ovat paperilla hyviä, mutta ne jäävät paperille. Kaavailtu multilateraalinen rauhankonferenssi on ajanpeluuta ja teatteria."
Oslon vuoden 1993 rauhanprosessin ensi vaiheeseen kuului Israelin vetäytyminen Gazasta ja Jerikosta, palestinalaisten siviilihallinnon ja turvallisuuskoneiston luominen sekä keskinäisen turvallisuus- ja talousyhteistyön rakentaminen. Näin luotiin asteittain, vähän kerrallaan rauhan rakenteita ja luottamuksen ilmapiiri. Molemmat neuvottelun osapuolet kohtasivat omiltaan kiivasta vastarintaa, mutta prosessi eteni. Vuonna 1995 siirryttiin Oslon sopimuksen toiseen vaiheeseen. Israel vetäytyi "Länsirannan" kaupungeista, palestinalaisten siviilihallinto ulotettiin vielä laajemmalle ja turvallisuusyhteistyössä edettiin pitkälle. Sisäisistä oppositioista huolimatta sillä oli molempien väestönosien keskuudessa laaja tuki. Pääministeri Rabin murhattiin, äärioikeistolainen (likud-puolueen) Benjamin Netanjahu kävi vallassa ja terroriteot jatkuivat vielä uuden pääministeri Ehud Barakin kaudella, mutta asiassa silti edettiin. Sitten aivan "loppumetreillä" rauhansopimusehdotus hylättiin. (Kanava 4 - 5 / 2002 / M. Miettunen). Miten käy nyt vuonna 2025?

Israelin valtion syntyhistoriaa

1. Sykes-Picot sopimus 1916
Turkki, joka oli hallitsi jo 1500-luvulta lähtien suurinta osaa Lähi-Idän maista, oli 1910-luvulla heikentynyt. Britit ja ranskalaiset alkoivat sotilaallisesti häätää sitä pois ja suunnitella alueen hallinnollista tulevaisuutta. Vuonna 1916 ne tekivät salaisen ns. Sykes-Picot sopimuksen, jolla muotoilivat keskenään Keski - Idän jakoa. Tutkija Hashim Behbehani käsittelee kirjassaan The Soviet Union and Arab nationalism 1917-1966 tarkemmin Sykes - Picot -sopimusta. Takapajuisimmat Arabimaat, kuten Saudi - Arabia ja Jemen saisivat jäädä riippumattomiksi valtioiksi. Ranska ottaisi Libanonin ja Syyrian. Briteille jäisivät Irak ja Trans - Jordan. Palestinaa oli tarkoitus hallinnoida kansainvälisesti (BE s.74). Tästä sopimuksesta konsultoitiin myös venäläistä Pietarin hallintoa Ottomaanivaltion alueen tulevaisuuden varalta. Sopimuksen mukaan Brittien osuus ulottuisi Etelä - Syyrian poikki Irakiin sekä Persianlahden alueen. Ranskalaisille olisi tullut kaistale Pohjois - Afrikaa ja Mosulin alue (!) Irakin pohjoisosasta.

Palestinana tunnettu alue oli sopimuksessa "Erikois- kansainvälinen alue"!, josta tuli Ranskan ja Britanian kesken kiistelty alue. Behbehani tulkitsee sen tarkoittavan sitä, että se oli suunniteltu juutalaisten käyttöön (s.74). Näin jotkut juutalaiset sen myös myöhemmin tulkitsivat. Jo silloin eurooppalaiset suurvallat tunnustivat juutalaisen valtion tarpeellisuuden ja juutalaisten olemassaolon oikeuden Palestinassa! Näitä asui ympäri Lähi-Itää, Afrikassa, Euroopassa, USA:ssa sekä miljoonittain sorrettuina ja gettoihin eristettyinä Venäjän - ja muulla Itä-Euroopan alueilla. Vuonna 1905 Venäjällä asui noin 5,3 miljoonaa juutalaista, joista noin 50 000 Siperiassa (BE s.3).

Martin Gilbertin Sykses - Picot sopimuksen kartan mukaan (s.42) Palestina on Kansainvälinen alue . Siitä pohjoiseen Välimeren rannikko aina syvälle Turkkiin Armenian rajaan asti on merkitty Ranskalle. Tsaarin Venäjän piti saada Armenia. Mesopotamia Kuwaitista aina Bagdadiin olisi jäänyt Briteille. Egyptin Aqabanlahdesta Gazaan kulkavasta rajasta alkaen Jordanin itäpuoli - Damascos - Aleppo - Mosul - Eufratjoen kaistale aina Kuwaitiin asti oli Ranskan ja Britanian jakamaton (riippumaton) alue kuitenkin niin, että sen pohjoisosa oli Ranskan vaikutusvallassa. Vähän-Aasian eteläosa oli tähän aikaa Italian hallinnassa! Arabianniemimaan sisäosaa (myöhempiä Saudi-Arabiaa ja Jemeniä) ei oltu omittu kenellekkään. Ranska olisi halunnut sisällyttää Palestinan sen hallitsemaan Syyriaan, mutta Britit vastustivat sitä. Näillä oli suunnitteilla sille alueelle omia projektejaan.


2. Balfour-julistus 2.11. 1917
Balfour-julistuksen julkaisi Britanian ulkoministeriö, joka lähetti sen lordi Rotschildille. Tämä oli juutalainen kansainvälinen suurpankkiiri, jonka palveluksia ilmeisesti Suomikin käytti. Siinä luvattiin juutalaisille kansallinen koti Palestinaan. USA:n, Ranskan ja Italian hallitukset ilmaisivat sille tukensa. Julistuksen jälkeen britteihin tukeutuva sionistijohtaja Chaim Weitzman eräiden muiden sionistien kanssa lähti Palestinaan, jossa he ja muut maailman sionistiset organisaatiot vuosina 1917-1921 loivat perustukset myöhemmälle Israelin valtiolle. Lenin, Stalin ja muut kommunistiset johtajat suhtautuivat sionistisiin liikkeisiin kielteisesti. Niillä oli kansallisia tavoitteita, joten eivät sopineet heidän kansainväliseen luokkataistelun teorioihin eikä NL:n siinä ottamaan johtajan rooliin. Heidän olisi pitänyt jäädä NL:oon rakentamaan kommunistista yhteiskuntaa. Tämä asia jakoi erityisesti Itä-Euroopan juutalaisia työväenliikkeitä. Mm. Trotski jäi rakentamaan Neuvostovaltiota, mutta joutui pakenemaan Meksikoon, jossa hänet murhasi noin 10 vuoden kuluttua espanjalainen fanaattinen kommunisti.

Suurin osa Palestinaan muuttaneista juutalaisista oli lähtöisin Itä-Euroopasta. Niiden katsottiin muodostavan jonkinlaisen linkin NL:ään ja siten myötävaikuttivat siihen, että NL heti vuonna 1948 tunnusti Israelin valtion (BE s.70). Muuttajien perustamat maaseudun asutuskeskukset eli "kibbutsit" olivat "kollektiivisia maanviljelys yksiköitä "osuuskuntia", jotka torjuivat vapaan omistusoikeuden. Ne kehitettiin sosialistisista lähtökohdista". Kuitenkin niiden suunnittelijat kuuluivat Palestinan sionistisiin organisaatioihin (BE s.77). Niiden rakenne helpotti sosialismiin tottuneiden Itä-Euroopan juutalaisten muuttohalua Palestinaan. Heitä oli muuttanut sinne vuoteen 1948 mennessä puoli miljoonaa (BE s.220).

Itä-Euroopan maista muuttaneet askenaasi-juutalaiset siis olivat Israelin perustajia ja heidän vastuullaan oli kansakunnan rakentaminen maassa, joka kärsi takapajuisuuden ja Länsimaisen kolonialismin yhdistelmästä. .. Heillä oli aikaisempaa kokemusta sosialistisesta ajattelusta vanhoissa kotimaissaan. ... Kuitenkaan sionistien sosialistinen suuntaus ei ollut kommunistinen. NL:n diktaattori Stalin arvioi juutalaisvaltion perustamisen ratkaisevan kansainvälisen ja siis myös NL:n juutalaisongelman (BE s.220). Itä-Euroopan maissa ihmisiä ja ihmisryhmiä voitiin tuhota tai kokonaisia kansakuntia valtion toimesta karkottaa Siperiaan. Sitä ei enää osattu edes hämmästellä. Mielenkiintoista olisi selvittää, minkä verran tämä lähtömaista omaksuttu ajattelutapa vaikutti Palestinan sionistien ajatteluun. Behbehanin mukaan raaka sotilaallinen voima oli sionistien periaate. He uskoivat, että Palestinassa etupäässä suurmaanomistajien mailla asunut muslimiväestö täytyisi karkottaa (BE s.220). Kuinkahan yleistä tämä Behbehanin havaitsema sionistien ajattelu silloin oikeastaan oli? Minkä verran löytyi sionisteja tai sionistiryhmittymiä, jotka eivät liittyneet siihen?

Kibbutsit olivat arabijohtoisiin "feudaalisiin ja takapajuisiin" yhteisöihin verrattuina hyvin moderneja ja hyvin organisoituja. Ensimmäisen kibbutsin Beganyan perustivat Venäjältä tulleet juutalaiset vuonna 1900 Genesaretin järven eteläpuolelle (VP). Niiden aseelliseen puolustamiseen kiinnitettiin huomiota jo vuonna 1915 perustamalla ns. "sionistiset muulijoukot" (BE s30). Ranskalaiset saivat 1920 - luvun alussa Kansainliitolta mandaatin Syyrian ja Libanonin alueisiin. Brittien mandaatiksi puolestaan annettiin Palestina, joka ainakin eräiden juutalaisten käsityksen mukaan sisälsi myös laajan maan Jordanin takaa eli ns. Trans-Jordanian. Kansainliitto asetti brittien mandaatin ehtoihin aikaisemmat lupaukset Balfourin julistuksen kunnioittamisesta.

3. Valkoinen paperi 1939
Brittit "Valkoisella paperilla" lupasivat Palestinalle itsenäisyyden vuonna 1949. Ehtona kuitenkin oli, että juutalaisten ja arabien kiistat olisivat "settled" loppuneet ( Boris Izakov Pravda 18.4.1949/BE s.58). Izakov huomautti, että Trans-Jordania oli saanut osittaisen (haf-backed) itsenäisyyden, jonka takia se vaihtoi mandaattipoliittista asemaansa. Todellisuudessa Tans-Jordan pysyisi brittiläisten sotilaallisena tukikohtana, minkä takia sen itsenäisyys olisi vain mauton temppu. Izakov kannatti ns. kahden valtion mallia. Niistä piti tulla antikolonialistisia ja "demokraattisia". Vm. tietenkin tarkoitti sitä, niissä kommunistinen puolue voisi toimia vapaasti. Hän halusi niiden vapautuvan Britannian "kolonialismista" ja niiden agenteista eli kansallisista porvarillisista perinteisistä johtajistaan. Tällä hän tarkoitti Trans-Jordanian kuningasta Abdullahia sekä mm. Jerusalemin suurmuftia "piispaa" suurmaanomistajaa Amin al Husseinia. Viimeksi mainitun tiedettiin olleen Berliinissä yhteistyössä kansallissosialistien kanssa (BE s.59). Israelissa ei ollut " kansallisia porvarillisia perinteisiä johtajia". Sen jälkeen, kun Palestinan jakosuunnitelma oli hyväksytty YK:ssa, Abdullah syytti NL:a sotilaallisesta sekaantumisesta alueen asioihin: "monia NL:n upseereita ja virkailijoita toimii yhteistyössä Israelin sotavoimien yksikön Haganan kanssa ja NL:n sotamateriaalilla oli tuettu juutalaisia voimia". Abdullahin Arabilegiona valloitti ilmeisesti huhtikuussa 1948 ns. Länsirannan.

Britit olivat asettaneet Trans-Jordania emiiriksi Sharif Huseinin pojan em. Abdullahin. Tämä kuului profeetta Muhammedin Hashemitien klaaniin, joka oli Saudien suvun kilpailija. Näin he eräiden juutalaisten käsityksen mukaan lohkaisivat sen pois alkuperäisestä Palestinasta. Nyt luvattu Palestinan jako koskisi enää vain Jordanin länsipuolen aluetta! Englantilaisten politiikassa Balfour - julistuksen velvoitteiden edelle menivat Suezin kanavan ja Irakin uusien öljykenttien hallinta. Abdullah otti itselleen Jordanian kuninkaan arvon ja kaavaili siihen alueita myös Jordanin länsipuolelta. Hashemitien suku hallitsee edelleen Jordaniaa. Tämän huomattavasti myöhempää Palestinaa suuremman alueen pieni väestö koostui pääasiassa beduiineista (Ur s.43), joita sinne myös muutti Israelin valtion perustamisen jälkeen. Abdullahin alaisuuteen jätettiin myös brittiupseerien johtama 10 000 sotilaan Arabilegioona, jota pidettiin Lähi-Idän parhaana sotilasyksikkönä.


4. Vuoden 1945 jälkeisiä Palestinan jakosuunnitelmia ja YK:n ns. kahden valtion malli vuonna 1947
YK:n "kahden valtion mallin" syntyminen ja sen hyväksyminen (Oman aikamme maailman tapahtumat I/ Tauno Kuosa s. 348->):
Toisen maailmansodan jälkeen vuonna 1945 juutalaisilla näytti olevan paremmat mahdollisuudet oman valtion saamiseen Palestinaan. Siihen vaikutti osaltaan Hitlerin suorittaman juutalaisten kansanmurhan aiheuttama myötätunto. Englannissa työväenpuoleen johtaja Bevin pääsi valtaan ja hänellä oli sympatioita juutalaisten vaikutusvaltaista sosialistista puoluetta kohtaan.

YK sopi San Franciscossa suunnitelman Palestinan muuttamiseksi kansainväliseksi huoltohallintoalueeksi (Kuosa T. I s. 344). Arabimaat vastustivat ehdottomasti juutalaisvaltion perustamista Palestinaan. He vetosivat siihen, että Arabit olivat pitäneet Palestinaa hallussaan toista tuhatta vuotta. Lisäksi heillä oli alueella lähes kaksinkertainen enemmistö. Ensimmäinen väite ei tarkkaan ottaen pidä paikkaansa. Beduiinit tulivat siellä hallitsevaksi väestönosaksi 630-luvun lopulla, mutta jonkinlaisen kunnollisen hallinnon saaminen alueelle kesti lähes puoli vuosisataa. Kuten edellä todettiin, sen jälkeen monet muut kansakunnat hallitsivat aluetta; viimeksi turkkilaiset 1500-luvulta alkaen. Näille Palestina oli syrjäinen alue, jota hallinnoitiin Syyrian Damaskoksesta käsin. Useimmat arabit olivat vain suurmaanomistajien vuokraviljelijöitä. Islaminuskoisten kansojen suhteen väite pitää suurin piirtein paikkansa. Ajanjakson katkaisivat eurooppalaiset ristiretkeläiset noin vuodesta 1100 parin sadan vuoden ajaksi.

Itsenäiset Arabivaltiot Egypti. Transjordania, Irak, Syyria, Libanon, Saudi-Arabia ja Jemen solmivat maaliskuussa 1945 Arabiliigan, jolla ne pyrkivät estämään juutalaisvaltion syntymisen. Maailman Sionistikonferenssi hyväksyi saman vuoden elokuussa Lontoossa Juutalaisen Toimiston (Agencyn) vaatimuksen, jolla heti piti perustaa Palestinan itsenäinen juutalainen valtio. Agency vaati englantilaisia sallimaan vähintään 100 000 juutalaisen siirtolaisen pääsyn Palestinaan. Englanti oli siihen mennessä myöntänyt tuloluvan kuukausittain 1500 siirtolaiselle. Juutalaisjärjestöt kuitenkin järjestivät eri reittejä tapahtuneita huomattavien siirtolaismäärien salakuljetuksia Palestinaan. Englantilaiset pyrkivät ottamaan näitä kiinni ja palauttamaan heitä takaisin sekä sulkivat näitä kurjiin oloihin leireihin mm. Kyprokselle.

USA:n presidentti Truman alkoi vuonna 1945 tukea juutalaisten vaatimuksia. Hän vaati Englantia heti sallimaan jopa 100 000 Saksan juutalaisen pääsyn maahan. Silloinen Englannin pääministeri Atlee ehdotti USA:n kanssa yhteisen komission muodostamista tutkimaan asiaa. Juutalaiset tekivät terrori-iskuja englantilaisia vastaan vaatien näitä lähtemään Palestinasta (tämä oli myös NL:n tavoite!). Em. tutkimuskomissio suositteli 100 000 kansallissosialistisen Saksan uhrin pääsyn maahan. Englannin mandaattihallinnon piti jatkua toistaiseksi kunnes YK ottaisi asian hoitaakseen. Se kuitenkin ehdottomasti torjui Palestinan itsenäistymisjulistamista koskevat suunnitelmat. Truman hyväksyi suunnitelman, mutta Arabimaat torjuivat sen ehdottomasti.

Englanti ja USA ehdottivat vielä Palestinan jakoa, jossa juutalaiset saisivat n. 3 750 km2 ja arabit loput eli 21 500 km2. Palestinaan piti perustaa hyvin voimakas keskushallitus, joka välittömästi olisi hallinnut Jerusalemia, Betlehemiä ja Negevin aluetta etelässä. Sekä juutalaiset että arabit torjuivat ehdotuksen. Myös Truman hylkäsi sen. Englantilaiset vielä ehdottivat, että Palestinasta tehtäisiin liittovaltio, mutta juutalaiset torjuivat sen. Sionistikonferenssi Baselissa vuoden vaihteessa vaati pikaisesti juutaisvaltion perustamista ja rajoittamatonta maahanmuuttoa. Englantilaiset luovuttivat ja jättivät koko asian YK:n vastuulle.


YK asetti 15. toukokuuta 1947 11 jäsenmaan komitean tutkimaan Palestinan kysymystä. Komitea ehdotti yksimielisesti, että Englannin mandaattihallinto olisi lopetettava. Palestinasta tuli tehdä itsenäinen valtio. Komitean enemmistö suositteli Palestinan jakamista juutalais- ja arabivaltioihin. Jerusalem olisi kansainvälinen kaupunki. Koko alue tulisi säilyttää yhtenä taloudellisena yksikkönä!. Jälkimmäinen suositus oli merkillinen. Miten se käytännössä olisi järjestettävä, ei selitetä! Tutkija Behbehani totesi vuonna 1986: "Palestinan arabit olivat (vuonna 1947) sellaisessa epäjärjestyksen tilassa, että heidän itsenäisyyspyrkimystään ...ilman juutalaisiakin... , voitiin pitää mahdottomana" (HB s.62). Vuoden 1948 Israelin ja Arabimaiden välisen sodan hän arveli seuranneen tiettyjen arabiupseerien radikaaleista ideoista (HB s.221) Myös USA ja NL hyväksyivät tämän komitean enemmistön ehdotukset. Kun Israel julistautui itsenäiseksi ennakkoilmoituksensa mukaisesti 15. (tai 14.) toukokuuta 1948, ne myös tunnustivat 16.5.1948 ja 17.5.1948 ensimmäisinä uuden Israelin valtion. Englantikin hyväksyi raportin, mutta se ei halunnut ottaa vastuuta ehdotuksen toteuttamisesta elleivät sekä arabit että juutalaiset sitä hyväksyisi.

Vuoden 1947 marraskuun 29. päivä YK päätti ääniin 33 vastaan 11 perustaa Palestinaan kaksi valtiota; toisen juutalaisille ja toisen arabeille. Tätä kannatti myös NL, koska siellä arvioitiin Itä-Euroopasta muuttaneiden juutalaisten avulla parhaiten saamaan vaikutusvaltaa Lähi-Idässä. Jo heti tiedettiin, että suunnitelma oli käytännössä lähes mahdoton toteuttaa. YK asetti 5 jäsenmaan komission valvomaan tämän päätöksen toteuttamista. Juutalaiset hyväksyivät YK:n päätöksen, mutta arabit ilmoittivat heti kaikin keinoin vastustavansa sitä.

Saman vuoden lopussa Palestinan epäsäännölliset arabijoukot sekä ympäröivien 6 muun islamilaisen valtion joukkoja hyökkäsivät juutalaisten kimppuun. Niiden tarkoitus oli estää juutalaisvaltion syntyminen ja ajaa nämä (Väli)mereen. Libanon ja Syyria tunkeutuivat pohjoisesta alueelle ja Palestinan omat epäsäännölliset joukot sulkivat huhtikuun alussa 1948 Välimeren rannan juutalaiskaupunkien Haifan ja Tel Avivin yhteydet Länsi- Jerusalemiin, jossa sijaitsi juutalaisten tärkeitä toimintoja mm. yliopisto, sairaala ja museo sekä 100 000 asukkaan yhteisö. Palestinalaisten apuna Jerusalemin tien katkaisemisessa toimi myös syyrialaisia sotilaallisia yksiköitä, joilla oli käytössään tykistöä (Kuosa T I kuva s. 349)

Aluksi juutalaiset menettivät suurimman osan heille YK:n suunnittelemista alueista, mutta he taistelivat paremmin, vaikka Britania pyrki saarollaan estämään näiden aseiden saannin. Niitä oli luvattu Itä-Euroopan maista kuten Tsekkoslovakiasta. Israelin valtio perustettiin 15. toukokuuta 1948, jolloin Brittijoukot lopullisesti lähtivät Palestinasta. Hyökkäävien arabijoukkojen mukana liikkui myös juutalaisten pitkäaikainen vihollinen Jerusalemin ex-mufti Amin al Husseini (HB s.65 /Kanukinov). Tämä oli asunut II Maailmansodan aikana Berliinissä, josta käsin hän oli levittänyt Hitlerin propagandaa arabimaihin. Suurmaanomistajana hänellä oli paljon alaisinaan pienviljelijöitä fellaheja ja hän oli pitkään pyrkinyt valtaan Palestinassa. Trans)Jordania valtasi ns. Länsirannan mukaan lukien Itä-Jerusalemin. Sen se liitti laittomasti itseensä jonkinlaisella "kansanäänestyksellä" vuonna 1950, mutta joutui luopumaan siitä vuoden 1967 sodan seurauksena.

Jerusalemin tien katkaisemisen seurauksena Länsi-Jerusalemin noin 100 000 asukkaan juutalaisyhteisöä uhkasi ravinnon - ja myös veden puute, koska vesijohto sinne tuli Välimeren suunnalta. Siellä ryhdyttiin toimiin nälänhädän torjumiseksi. Myös Haifa yritettiin eristää. Juutalaisten tärkein sotilaallinen yksikkö Hagana määräsi 9.3.1918 yleisen liikekannalle panon, joka koski kaikkia 17-45 - vuotiaita miehiä. Näiden joukossa oli huomattava määrä 2. maailmansodan veteraaneja. Ne avasivat tien Tel Avivista Jerusalemiin ja menettivät taistelussa mm. kuorma-autoja ja muuta materiaalia. Sitten ne valtasivat Välimeren rannalta pohjoisen Haifan. Sen jälkeen oli Jaffan kaupungin vuoro. Sen valtauksen englantilaiset yrittivät estää, mutta turhaan. Arabiväestö pakeni juutalaisten haltuun joutuneilta alueilta mm. Gazaan. Transjordanian englantilaisjohtoinen 10 000 miehen arabilegiona valtasi Itä-Jerusalemin ja ns. Länsirannan. YK:n asettama sovittelija Bernadotte sai aikaan aselevon, jonka piti alkaa 11.6.1949. Arabit eivät hyväksyneet sovittelijan ehdotuksia, joten taistelut jatkuivat 8. heinäkuuta. Israelilaiset olivat nyt saaneet englantilaisten estämää sotilaallista materiaalia mm. Puolasta ja Tsekistä. Nämä maat olivat NL:n luvalla antaneet juutalaisille ilmeisesti aseiden käyttöä ajatellen myös sotilaallista koulutusta. Juutalaiset yksiköt valtasivat Jerusalemin länsipuolelta Ramlen ja Lyddan sekä pohjoisempaa Nasaretin Galileasta. Tapioita kärsineet arabit viimein suostuivat heinäkuun puolivälissä aselepoon. Juutalainen terroristi ampui Bernadotten syyskuussa 1918 ja hänen tilalleen YK asetti tohtori Bunchen. Palestinan Arabit olivat muodostaneet ilmeisesti syyskuussa Gazaan Ahmed Hilmin johtaman hallituksen, mutta sillä ei ollut mitään sananvaltaa Palestinassa, jossa taistelut jatkuivat.

Etelässä taistelu Egyptiä vastaan kesti kauemmin. Vihollinen oli hyökännyt Israelin eteläosiin ja eristänyt 22 juutalaista asutuskeskusta. Ne kuitenkin olivat saaneet elintarvikkeita aselevon aikaan. Israelin joukot koko voimallaan aloittivat hyökkäyksen egyptilaisiä vastaan lokakuun puolivälissä 1948. Näiden vastarinta murtui viikossa. Bersheba vallattiin 21. lokakuuta. Sitten Israel kohdisti joukkonsa pohjoiseen ja karkotti palestilaisten "vapautusarmeijan" joukot Galileasta sekä valtasi pieniä alueita Libanonista. YK:n turvallisuusneuvosto vaati molempien maiden joukkoja vetäytymään lokakuun 14. päivänä määritellylle demarkaatiolinjalle, mutta Israel ei enää ollut tähän halukas. Sen joukot vetäytyivät jonkin verran vasta marraskuussa, jolloin mm. Bersheba jäi niiden haltuun. Sotatoimet jatkuivat vielä vuoden 1949 puolella Gazan rajoilla ja Negevissä, jolloin Egyptin vastarinta taas nopeasti murrettiin.

Aseleponeuvottelut aloitettiin Rhodoksella 13. tammikuuta tohtori Bunchen johdolla ja se solmittiin 21. helmikuuta. Demarkaatiolinjan mukaan Gazan alue jäi Egyptin puolelle ja mm. Bersheba Israelille. Arabit eivät kuitenkaan suostuneet tunnustamaan Israelinvaltiota. Tätä jännitteistä tilannetta alkoi käyttää hyväkseen NL:n johtama kommunistiblokki, joka pyrki levittämään vaikutusvaltaansa koko maailmaan. Tästä seurasivat Israelin ja Arabivaltioiden väliset sodat vuosina 1956, 1967 ja ja 1973. 1949 Egyptin joukot karkotettiin Palestinan eteläosista, mutta ne pitivät Gazan. Ne olivat lentokoneillaan pommittaneet Tel Avia. Arabivaltiot eivät myöhemmin edes yrittäneet tehokkaasti asuttaa Palestinan pakolaisia. Nämä jäivät heidän pelinappuloikseen keskinäisisissä kiistoissa sekä Israelin vastaisissa toimenpiteissä (Kuosa T I s. 344 - s.355).

YK:n kahden valtion mallin seurauksena Israelin joutui "vapaustaisteluun" ylivoimaista vihollista vastaan. Israelilaiset taistelivat paremmin. Sota päättyi aselepoon 13.1.1949. Sitä seuranneissa neuvotteluissa Gazan kaista jäi Egyptille ja ns. Länsiranta sekä Itä- Jerusalem Trans-Jordanialle, jonka brittijohtoinen arabilegiona oli vallannut nämä alueet. Israelin haltuun jäi paljon enemmän alueita, mitä YK oli sille kaavaillut. Se sai mm. maayhteyden Länsi- Jerusalemin suureen juutalaisyhdyskuntaan, etelästä mm. Bersheban seudun ja laajan kaistaleen Akabanlahteen, jonne perustettiin Eilat satamakaupungiksi. Kuitenkin saadut pitkät rajat olivat hyvin epäedulliset puolustaa. Vuoden 1949 jälkeen egyptiläiset feydaheen sissit terrorisoivat Israelin aluetta mm. Gazasta käsin. Vuosina 1951 - 1955 israelilaisten arvion mukaan kuolleita tai haavoittuneita oli tullut 894 kpl. Hyökäyksiä tehtiin Gazan kaistan ohella, Libanonista, Syyriasta ja Jordaniasta käsin. Arabimaat ovat vielä sen jälkeenkin useita kertoja hyökänneet Israeliin. YK ei ole pystynyt tai halunnut estää hyökkäyksiä.

Itsenäistymisensä jälkeen Israel joutui naapurimaiden agression kohteeksi vuosina 1956, 1967 ja 1973. Kaikilla kerroilla NL oli aseistanut hyökkääjät vuonna 1956 mm. tankeillaan ja vuonna 1967 lentokoneillaan sekä vuonna 1973 myös ohjuksillaan (Natkiel s.236 ym.). NL:n sotilaallista henkilökuntaa ja neuvonantajia oli mm. Egyptissä ja vuonna 1973 ainakin Syyriassa.

Palestinajulkilausumaan liittymisestä ym. 5.9.25/HS (6.9.)

Ulkoministeri Valtonen päätti Suomen liittymisestä "Ranskan ja Saudi-Arabian New Yorkissa muotoilemaan julkilausumaan Palestinan kysymyksen rauhanomaisesta ratkaisemiseta ja kahden valtion mallin ratkaisun toteuttamisesta."

5.9.2025 Valtonen tiivistää julkilausuman:

I Julkilausuman tavoitteena on a) Hamasin poistaminen Palestinan hallinnosta , b) Hamasin aseistariisumisen, c) israelilaisten ja palestinalaisten turvallisuuden takaaminen, d) näiden keskinäisen vihanpidon lopettaminen ja e) alueen maiden keskinäisten suhteiden normalisoiminen.

II Julkilausumassa arabimaat sitoutuvat a) Israelin turvallisuuteen, b) vaativat Hamasin aseistariisuntaa ja c) vaativat Hamasia luovuttamaan vallan Gazassa.

III Julkilausumassa tuomitaan a) sekä Hamasin lokakuun 2023 hyökkäys b) että Israelin hyökkäykset siviilejä vastaan, jotka ovat johtaneet humanitaariseen katastrofiin Gazassa.

IV Sopimukseen liittymisen perusteena on hallituksen antama ja eduskunnan hyväksymä seuraava ulkopoliittinen selonteko:
Ratkaisun Israelin ja palestinalaisten kesken a) on perustuttava kansainvälisesti hyväksyttyjen parametrien mukaiseen ja b) osapuolten kesken neuvoteltuun (siis ei neuvottelemaan eli ehkä tulevaisuudessa tekemään) kahden valtion malliin.

Tietääkseni osapuolten kesken ei ole ainakaan äskettäin suoritettu tästä asiasta mitään neuvotteluja, joten sopimukseen liittyminen ei ole ulkopoliittisen selonteon mukainen. Vuonna 1993 Oslossa aloitettujen Israelin ja PLO:n väliset rauhanneuvottelujen tulokset palestinalaisia edustava PLO:n Jasser Arafat hylkäsi vuonna 2000, joten niillä julkilausumaan liittymistä ei voi perustella. Sama koskee selonteon jälkeisiä tapahtumien vaikutusta. Niistä ei ole hallituksen antamaa ja eduskunnan hyväksymää julkilausumaa. Julkilausumaan liittymisen tueksi löytyy vain poliittisiin laskelmiin, vajaavaiseen järjenkäyttöön, tietämättömyyteen tai jopa rasismiin liittyviä mielipiteitä. Tosia-asia on, että mikään muu taho kuin Israel ei pysty tai edes halua toteuttaa julkilausuman tavoitteita II . Jos Hamas suostuisikin lausuman sitä koskeviin tavoitteisiin, se palaisi pian toisella nimellä tai sen korvaisi joku muu ääri-islamilainen ryhmittymä. Palestinalaiset ovat vain pelinappuloita arabivaltioiden ja niissä olevien terroristijärjestöjen keskinäisisissä kiistoissa ja israelvastaisuus paras heitä yhdistävä tekijä.

Herää kysymys, miksi vastaavan tyyppistä julkilausumaa ei tehdä esimerkiksi Sudanin vielä paljon suuremmasta humanitaarisesta katastrofista? Siellä islamilaisten keskenään taistelevien järjestöjen jaloissa satoja tuhansia naisia ja lapsia on kuollut, raiskattu tai häädetty kodeistaan. Miljoonat ihmiset näkevät nälkää, elävät epäinhimillisissä oloissa ilman puhdasta juomavettä, ruokaa tai sairaanhoitoa. Arvioidaan, että noin 11 mijoonaa lasta ei pysty käymään koulua. Tämän katastrofin tiedotusvälineet jokseenkin kokonaan unohtavat ja kansainväliset toimijat eivät esitä siitä julkilausumia. Kun Israel turvallisuuttaan parantaakseen tekee tuomittavia tekoja, vain ne nostetaan tikun nokkaan tarkasteltavaksi, mutta ei vastaavia arabitoimijoiden keskinäisiä sotia tai julmuuksia. Öljyllä rikastuneet Arabimaat jättävät Sudanin kärsivät islaminuskoiset kansalaiset heitteille ja oman onnensa nojaan! Se on näistä ja myös kansainvälisten tiedotusvälineiden edustajista hyväksyttävää. Käytetään selvästi eri mittoja Israelin toimia arvosteltaessa tai tuomittaessa! Miksi? Toimitaan vain henkilökohtaisten mieltymysten tai tunteiden perusteella. Objektiivisuus ja järjen käyttö unohtuvat!

Eri mittojen käyttö näkyy räikeästi mm. Etelä-Afrikan johtavan puolueen ANC:n roolissa sen haastaessa Israel tekemisistään tilille kansainväliseen rikostuomioistuimeen alkuvuodesta 2024. Etelä-Afrikka on hyvissä väleissä räikeästi ihmisoikeuksia rikkovien maiden, kuten Kiinan, Venäjän, Kongon Demokraattisen tasavallan, Sudanin ja Zimbabwen kanssa. Niiden ja monien muiden autoritääristen maiden tekemisiin se ei kiinnitä mitään huomiota. Jo vuonna 1958 NL:n ja Egyptin johtajat yhteisessä julkilausumassaan syyttivät Israelia ihmisoikeuksien rikkomuksesta palestinalaisia kohtaan:"Molemmat valtiot ottavat yhtenäisen kannan (considered) Palestinan Arabien ahdinkoon ja heidän karkotukseensa kotimaastaan. He pitävät sitä rikkomuksena ihmisoikeuksia vastaan sekä uhkana koko alueen rauhalle ja turvallisuudelle, mikä on seurannut tästä heidän karkotuksestaan" (BE s.172. Tarkemmin edessäpäin!). Molemmat johtajat eivät tietenkään tunnustaneet ihmisoikeuksien silloista kurjaa tilannetta omissa tai liittolaismaissaan.
ANC:n ja palestinalaisjärjestöjen hyvät välit juontuvat jo 1970-luvulta. ANC taisteli terroria käyttäen Etelä-Afikan apartheidia ja myös omia poliittisia vastustajiaan vastaan. Siihen osallistui myös Nelson Mandelan oma vaimo "kaularengas" Winnie. Samaa teki myös silloinen PLO johtajanaan Jasser Arafat. Viimeksi mainittu vieraili Etelä-Afrikassa sekä Nelson Mandela kävi Gazassa ja laskeutui koneellaan sen lentokentälle. Israel salli sen. Israel oli tehnyt sotilaallista- ja ydintutkimus yhteistyötä Etelä-Afikan johtajan Vorsterin kanssa. Etelä-Afrikan johtoon noussut de Clerk salli ANC:n toiminnan ja vapautti vuonna 1990 Mandelan 29-vuotisesta vankeudesta. Israelin syyttäminen ihmioikeusrikkomuksista on ANC:lle vaaratonta ja sen toivotaan parantavan sen itsensä kyseenalaista ulko - ja myös sisäpoliitista mainetta. Se näkee itsensä yhtenä Afrikan johtomaana ja myös ns. globaalin etelän merkittävänä osana (HS 10.3.2024). Vuonna 1958 Egypti presidenttinään Nasser pyrki johtoasemaan Afrikan ja Etelä-Aasian "sitoutumattomien" maiden keskuudessa. Silloinkin israelvastaisuus näytteli merkittävää osaa.


Äärijärjestöt Hamas ja Jihad eivät Gazassa noudata länsimaissa säädettyjä sotien normeja. Sama koskee alueen islamilaisia valtioita. Niissä demokratia, kansalaisoikeudet ja erityisesti naisten ja lasten oikeudet voidaan helposti syrjäyttää. Lapset voidaan helposti uhrata poliittisten tai uskonnollisten tavoitteiden saavuttamiseksi. Näin teki mm. Iran sodassaan Irakia vastaan. Tuhansia nuoria poikia lähetettiin siunausten saattelemana polkemaan miinakenttiä. Koska Israel ole saanut niitä vastaan mitään tukea YK:lta tai muilta kansainvälisiltä toimijoilta, sillä on oikeus harkintansa mukaisia jopa epätavallisia keinoja käyttäen minimoida tappionsa. Tätä tulisi Israelin vastaisia pakotteita kannattavien miettiä perusteellisemmin, eikä mennä niihin vain muita "verrokkimaita" apinoiden. Suomen pitää toimia itsenäisesti!

Hamasin Libanonissa asuva johtaja Ghazi Hamad ilmaisee suoraan, että tiedotusvälineissä näkyvät gazalaiset naiset ja suloiset lapset ovat vain sen Israelin tuhoamistavoitteiden pelinappuloita (HS 27.9.25). "Lokakuun 7. päivän 2023 iskun hyödyt nähdään Israelin kansainvälisen paheksunnan voimistumisessa". Odotusten mukaisesti Israel kosti voimakkaasti ja yrittää tuhota Hamasin. Se haluaa parantaa turvallisuuttaan, joka pääministeri Netanjahun näkemyksen mukaan saadaan vain ottamalla haltuun Gaza ja muitakin palestinalaisalueita. Hamad kertoo iskun avanneen lukuisat silmät näkemään Israelin ja kaikkien muiden julmuudet. Gazan ehkä noin 64 000 kuolleesta palestinalaisesta hän ei ota mitään vastuuta. Hän ei kommentoi kuvia, joissa Hamas kiduttaa ja tappaa gazalaisia kritisoijiaan.

Onko julkilausumaan liittymistä kannattavillä esittää merkittäviä äskettäin arabimaiden tekemiä konkreettisia tekoja suhteiden normalisoimiseksi Israelin kanssa? Lisääntynyttä turvallisuusyhteistyötä, lisääntyneitä talous-,tiede-, kulttuuri-, matkailusuhteita jne.? Esittäkää niitä! Onko vain hurskaita toiveita, että niitä joskus tulevaisuudessa aletaan tehdä? Palestinan edustaja Suomessa (HS 15.9.25 Rautaheimo) väitti Israelin toimia heitä kohtaan apartheimiksi. Se ole apartheimia, koska Hamas, Jihad ym.:t terroristijärjestöt käyttävät sissitaktiikka eli soluttautuvat siviiliväestön sekaan. Palestinalaisten itsensä tulee miettiä, miksi he "suostuvat" sellaiseen eikä heittäytyä viattomiksi uhreiksi 1). Selvittäkää ensin itse oma terroristiongelmanne! Suomalaisia ei kannata tulla neuvomaan. Kun tiedotusvälineiden haastattelemat asiantuntijat kertovat Israelin tai Gazan tilanteesta, he eivät kerro ns. "kahden valtion mallin" historiasta eikä arabien ja palestinalaisten jyrkän kielteisestä suhtautumisesta siihen. Vain Israelin äskeiset tekemiset kaivetaan esiin ja tuomitaan ne ylimielisellä asenteella. Niitä ei edes yritetä ymmärtää.

1) Hamasin sissitaktiikan aiheuttamat suuret kuolleisuusluvut joutuu viimeinkin tunnustamaan myös HS:n toimittaja Rautaheimo (HS 1.10.25). Hänen haastattelemansa palestinalaiset olivat kertoneet: "Hamasin asemiehet piilottelevat sairaaloissa, kouluissa ja telttaleireissä siviilien keskuudessa. He valtaavat sairaaloiden osastoja estäen näin potilaita saamasta tarvittavaa hoitoa. Israel on toistuvasti sanonut Hamasin piilottelevan siviilikohteissa ja iskenyt niihin". Erään haastateltavan mukaan Hamasin miehet olivat majoittuneet siviilipakolaisten sekaan kouluun. Koulun pihalla heillä oli teltta, jonne vietiin ruokaa ja juomaa. Siis jostakin he olivat jatkuvasti saaneet käsiinsä avustusjärjestöjen toimittamaa ruokaa. Sitä myös myytiin Gazassa kalliseen hintaan. Jotkut epäilivät Hamasin saavan siitä osuutensa.
    Mielenkiintoinen on myös HS:n tieto, että heti Hamasin terrori-iskun tapahduttua sitä kannatti yli puolet gazalaisista. Lisäksi suurin osa näistä ei edelleenkään usko, että Hamas oli silloin syyllistynyt julmuuksiin! (Kts. "alempana" Pramila Pattenin todisteet HS 7.6.24)!) Tästä he tietenkin päättelevät, että he taas ovat olleet vain Israelin kostoiskujen viattomia kärsijöitä!
   Jo aikaisemmin HS:n toimittajat (2.7.25) toivat esiin avustusjärjestö USA:laisen GHF:n Gazan ruoka-avun jakeluun liittyvistä monista ongelmista. Avustettavia mm. kuoli jakelupisteiden lähellä syntyneissä kahakoissa. Erään paikalla jakelua valvomassa olleen israelilaisen sotilaan mukaan Hamas aiheutti epäjärjestystä ja keinotteli avustuksilla (IS 30.5.25). Kuitenkin artikkelissa (2.7.) mainittiin, että iso osa YK:n viime viikkojen avustuksista on päätynyt aseellisten "rikollisjoukkojen" tai epätoivoisten siviilien käsiin. Tämän myöhemmin vahvisti myös eräs Tampereella asuva palestinalaisjärjestön edustaja. Keitä nämä "rikollisjoukot" olivat, ei artikkelissa edes pyritä arvailemaan! Avustuspisteillä ruokalaatikoista tapellaan ja niitä ryöstetään. Israelilaiset sotilaat eivät tietenkään halua eikä edes pidä sekaantua palestinalaisten keskinäisiin kiistoihin. Näiden kieltä heikosti hallitsevat sotilaat vain pahentaisivat kaaosta ja herättäisivät vihaa.

Pari havaintoa (1.10.25):
  1. Kiinnostava kysymys on, miksi HS julkaisi vasta nyt 1.10.25 Eduskunnassa käydyn Palestinan valtion tunnustamiskeskustelu keskustelun jälkeen nämä Rautaheimon Palestina-artikkelinsa?
 2. Presidentti Stubbin varhainen halukkuus Palestinan tunnustamiseen lienee nähtävä siten, että hän sillä pyrkii petaamaan presidenttikautensa päättymisen jälkeen itselleen toisen kauden tai ehkä myös merkittäviä kansainvälisiä tehtäviä! Se ei ollut kovin onnistunut "ulostulo" oman ex. puolueen ja hallituksen kannalta. Vielä 14.6.2025 Stubb keskusteltaessa "Israelin suurimmasta koskaan tehdystä iskusta Iraniin" ei pitänyt Palestinan tunnustamisen mahdollisuutta ajankohtaisena (HS).


Vallalla oleva käsitys siitä, että juutalaiset karkottivat palestinalaiset, tulisi myös ottaa lähempään tarkasteluun. Karkotettiinko heidät todella vai pakenivatko sen jälkeen, kun itse ensin olivat uhonneet ajavansa juutalaiset "mereen"? Olivatko he vain juutalaisten agression viattomia uhreja? Juutalaiset ostivat kalliilla hinnalla suurmaanomistajilta myös joutomaita, kuten soita, joita kuivasivat viljelykelpoisiksi sekä kunnostivat rinteiden rappeutuneita pengerviljelmiä. Yleinen vitsaus malaria väheni. Malariaa oli paljon vielä 1800 - luvun lopulla mm. Tel Avifin ja Haifan välisellä soistuneella asumattomalla rannikkoalueella (VP). Juutalaisten asuttama Jisreelinlaakso oli 1800-luvulla malariasoiden takia viljelemättä. Malariaa esiintyi myös Genesaretinjärven tasankoalueilla (VP). Köyhiä maanvuokraajia ilmeisesti myös häätivät suurmaanomistajat, jotka myivät sen jälkeen näiden maita paremman tuoton saamiseksi juutalaisille.

Käsitys palestinalaisista vain juutalaisten suorittaman karkotuksen uhreina näkyy myös NL:n päämiehen Hrutsevin ja Yhdistyneen Arabitasavallan (Egypti ja Syyria) johtajan Nasserin vuonna 1958; siis Suezin sodan jälkeen; tekemän Moskovan vierailun yhteisessä julkilausumassa (BE s.172): "Molemmat valtiot ottavat yhtenäisen kannan (considered) Palestinan Arabien ahdinkoon ja heidän karkotukseensa kotimaastaan. He pitävät sitä rikkomuksena ihmisoikeuksia vastaan sekä uhkana koko alueen rauhalle ja turvallisuudelle, mikä on seurannut tästä heidän karkotuksestaan. Molemmat valtiot vahvistavat täyden tukensa Palestinan Arabien laillisille oikeuksille". Tässä Nasserin vaikutuksesta NL ensimmäisen kerran otti virallisesti kantaa Palestinan kysymykseen. Siihen julkilausumassa ei otettu kantaa, miksi Israel ei sallinut pakolaisten palata alueelleen eikä näiden siten mahdollisesti aiheuttamaan turvallisuusuhkaan. Paluu heidän vanhoille asuinpaikoilleen oli tietenkin useimmiten käytännössä mahdotonta. Kuitenkaan Hrutsev ei hiukan aikaisemmin ollut halunnut tuomita Israelia. Hän piti sitä vain länsimaiden työrukkasena; ei itsenäisenä valtiollisena toimijana. Palestinan vapauttamista hän ei ollenkaan maininnut (BE s. 166). Myöhemmässä tapaamisessaan Nasser sanoi Hrutsevin ymmärtävän Arabimaiden pyrkimykset vapauteen ja riippumattomuuteen sekä Israelin niille aiheuttaman uhkan. Hän väitti Israelin olevan laajentumishaluisen valtion ja imperialistien sillanpään (BE s. 171). Kuitenkin ennen Suezin sotaa Israel ilmaisi halunsa pysyä sekä NL:n - että Länsiblokin ulkopuolella.

Lisään tähän vielä mm. HS:n 17.9.25 mainitseman "kuuman" aiheen israelilaisten toimista Gazassa "syntyvyyden estämiseksi". Lasten lukumäärän säätely ei kuulu islamilaisten maiden hyveisiin. Heidän naisensa on tavallisesti alistettu vain miesten seksuaalisten halujen kohteiksi. Näiden halujen tyydyttäminen jatkuu vielä taivaassakin, jonne päässeitä miehiä palvelevat auliit tummasilmäiset kaunottaret. Alapään asiat ovat islamissa keskeisiä asioita. Selvää kuitenkin on, että islaminuskoisen väestön suuri syntyvyys aiheuttaa ongelmia heille itselleen ja naapurimaille sekä usein myös niille maille, joihin he ovat muuttaneet. Väeston nopea kasvu "Länsirannalla" ja Gazan kaistalla tulee johtamaan uusien konfliktien syntymiseen. Tätä asiantilaa ei voi kiistää. Siihen tulisi myös kansainvälisten toimijoiden puuttua. Jos taskastellaan Israelin ja Arabimaan Jordanian väestökehityst aikaväloll 1980 - 2024, havaitaan, että Jordanian väkiluku on 3,6-kertaistunut ja Israelin noin 2,3-kertaistunut. Jordanian väkiluku vuonna 1979 oli arviolta 3,2 miljoonaa ja Israelin vuonna 1980 3,9 miljoonaa. Mitä Missä Miloin 1982)


Jo edellä tarkasteltiin YK:n osuutta "kahden valtion mallin" syntymisessä ja sen hyväksymisessä (Oman aikamme maailman tapahtumat I/ Tauno Kuosa s. 348->):
YK asetti 15. toukokuuta 1947 11 jäsenensä komitean tutkimaan Palestinan kysymystä.
I Komitea päätti yksimielisesti a) lopettaa Englannin mandaattihallinoon ja b) Palestinasta oli tehtävä mahdollisimman pian itsenäinen valtio.
II Komitean enemmistö suositteli a) Palestinan jakamista kahteen valtioon, toisen juutalaisille ja toisen arabeille. b) Jerusalemista tulisi tehdä kansainvälinen kaupunki. c) Koko Palestina tulisi säilyttää yhtenä taloudellisena yksikkönä.

YK yleiskokous (ja USA sekä NL) hyväksyi 29. marraskuuta 1947 komitean enemmistön ehdotukset äänin 33 vastaan 11. Se asetti 5 jäsenmaan edustajista kootun komission valvomaan päätöksen toteuttamista. Juutalaiset hyväksyivät YK:n suunnitelman, mutta Arabimaat ilmoittivat vastustavansa sitä kaikin keinoin. Hyökkäyksiä juutalaista asutusta vastaan tehtiin jo saman vuoden lopussa ja Arabimaiden yhteishyökkäys alkoi vuoden 1948 alussa. Sen tarkoitus oli estää juutalaisvaltion syntyminen. Arabimaat eivät todellakaan ole halunneet Palestinaan ns. "kahden valtion mallia". Juutalaiset julistivat ennakkoilmoituksensa mukaisesti itsenäisen Israelinvaltion 15. toukokuuta 1848, jolloin Englannin mandaatti Palestinassa päättyi.

Koko islamilaisen valtion luomisidea Palestinaan oli alusta alkaen kummallinen. Kun YK hyväksyi kahden valtion mallin 29.11.1947, niin siellä yksinkertaisesti ei ollut sellaista tahoa, joka olisi sen pystynyt toteuttamaan. Jerusalemin vaikutusvaltainen suurmaanomistaja mufti Amin al Husseini oli pilannut mahdollisuutensa oleskelemalla II maailmansodan aikaan Hitlerin Saksassa. Ketään muuta vaikutusvaltaista ja kyvykästä palestinalaisjohtajaa ei ollut. Palestinalaisilla ei juurikaan ollut minkäänlaisia valtiollisia tai hallinnollisia organisaatioita! Tutkija Behbehani totesi vuonna 1986: Palestinan arabit olivat (vuonna 1947) sellaisessa epäjärjestyksen tilassa, että heidän itsenäisyyspyrkimystään ...ilman juutalaisiakin... , voitiin pitää mahdottomana" (HB s.62).

YK:n kahden valtion mallin seurauksena Israelin joutui "vapaustaisteluun" ylivoimaista vihollista vastaan. Israelilaiset taistelivat paremmin. Sota päättyi aselepoon 13.1.1949. Sitä seuranneissa neuvotteluissa Gazan kaista jäi Egyptille ja ns. Länsiranta sekä Itä- Jerusalem Trans-Jordanialle, jonka brittijohtoinen arabilegiona oli vallannut nämä alueet. Israelin haltuun jäi paljon enemmän alueita, mitä YK oli sille kaavaillut. Se sai mm. maayhteyden Länsi- Jerusalemin suureen juutalaisyhdyskuntaan, etelästä mm. Bersheban seudun ja laajan kaistaleen Akabanlahteen, jonne perustettiin Eilat satamakaupungiksi. Kuitenkin saadut pitkät rajat olivat hyvin epäedulliset puolustaa. Vuoden 1949 jälkeen egyptiläiset feydaheen sissit terrorisoivat Israelin aluetta mm. Gazasta käsin. Vuosina 1951 - 1955 israelilaisten arvion mukaan kuolleita tai haavoittuneita oli tullut 894 kpl. Hyökäyksiä tehtiin Gazan kaistan ohella, Libanonista, Syyriasta ja Jordaniasta käsin. Arabimaat ovat vielä sen jälkeenkin useita kertoja hyökänneet Israeliin. YK ei ole pystynyt tai halunnut estää hyökkäyksiä.

Myöhemmin 1950 - luvulla perustetulla PLO:lla eli Palestinan vapautusjärjestöllä ei koskaan ollut tarpeeksi arvovaltaa, että se olisi pystynyt perustamaan Palestinan "Länsirannalle" toimivan hallituksen. Tutkija Behbehanin mukaan "PLO oli Arabihallitusten luomus ja Nasserin aloitteesta; se ei ollut riippumaton organisaatio tai liike" (HB s.200). NL:kin katsoi, että PLO suoritti poliittisia manooverejaan Nasserin poliittisen sateenvarjon alla (HB s.207). Sen sotilaallinen järjestelmä oli täysin ulkomaisen avun varassa. Kansallisesta kotimaastaan karkotetuilla palestinalaisilla oli tarve saada jonkinlainen virallinen Arabien tunnustaminen (HB s.200). Nasser operoi sen avulla omia päämääriään (HB s.172). NL:lle oli epäselvää, kuinka PLO aikoi vapauttaa Palestinan sionistien vallasta. Se oli vain kansallinen liike; ei kommunistinen. Lisäksi NL:n kilpailijaksi muuttunut Kiina tuki sitä (HB s189) Vuonna 1965 perustettiin PLO:n yhteyteen Palestinan vapautus armeija PLA, johon NL myös suhtautui varauksellisesti. Se ei halunnut tulla kytketyksi sen kautta mahdollisiin Arabimaiden keskinäisiin konflikteihin.

PLO:n ehkä tunnetuimmalla johtajalla Jasser Arafatilla ei ollut vuonna 2000 tarpeeksi uskallusta hyväksyä vuonna 1993 Oslossa aloitettujen Israelin ja PLO:n väliset rauhanneuvottelujen tulokset. Neuvottelujen päämäärä oli Israelin miehityksen lopettaminen ja koko konfliktin ratkaiseminen. Silloisten neuvottelujen osapuolien johtajilla Israelin Ehud Barakilla ja Jasser Arafatilla oli käsissään kaikki ratkaisun avaimet, toimivat ja hyväksyttävät ratkaisumallit kaikkiin keskeisiin asiakysymyksiin koskien palestinalaisvaltion rajoja, juutalaisia siirtokuntia ja Jerusalemia, mutta Arafat hylkäsi pitkien neuvottelujen tuloksena saadun sopimusehdotuksen (Kanava 4 - 5 / 2002 / M. Miettunen). Tällä hetkelläkin palestinalaisilla tuntuu olevan yhtä huono tilanne. Mahdolliselle Palestinan valtiolle ei näytä löytyvän palestinalaisten keskuudessa tarpeeksi arvovaltaista ja tarpeeksi rohkeaa sekä yleisesti hyväksyttyä johtajaa. Syntyisi vain kansainvälisen avun ja holhouksen varaan jäävä "huoltohallintoalue", jota Israel joutuisi oman turvallisuutensa tähden edelleen valvomaan tiukasti. Ei ole mitään tietoa, millaista valtiota palestinalaisten enemmistö nyt haluaa? Naapurivaltioiden mallin perusteella se ainakaan ole länsimainen demokratia. Sitä he eivät arvosta. Ehkä siitä tulisi emiraatti tai sitä hallitsisi sen vanhan miehittäjän vanhan Turkin malln mukaisesti sulttaani.

Israelin turvallisuuden varmistaminen on ongelman ratkaisun ytimessä 1). Tämä asia koskee tietenkin myös Gazaa. Valvonnan helpottamiseksi Israelin kannattanee pitää se erillään ns. "Länsirannasta". Tilanteen nopeaa ratkaisua ei löydy. Alunperinkin hyvin epärealistisesta puhtaasta "kahden valtion mallista" on jotenkin tingittävä. Erityisesti on tarkasteltava Gazan kaistan tiukkaa liittämistä siihen. Egyptin valtion kanssa on jo sen presidentin Anvar Sadatin ajoista saakka Israelilla olleet varsin toimivat viralliset suhteet. Hamasin Gazaan rakentama pitkä ja ainakin aikaisemmin hyvin varustettu tunneliverkosto ulottui Egyptin puolelle asti ja soveltui myös salakuljetukseen. Se on osoitus siitä, kuinka paljon jotkut Israelin tuhoamiseen tähtäävät toimijat saavat jostain resursseja ja ovat valmiita käyttämään niitä tarkoituksensa saavuttamiseksi. Gazan siiviiliväestön hyvinvointi tai kärsimykset ovat niille vähämerkitykselliset. Kansainväliset rauhanturvajoukot erityisesti muslimimaista tuskin ovat Israelin kannalta hyväksyttäviä (vrt. "Trumpin suunnitelma" 30.9.25) .

   1) Tätä realiteettia Hannu Juusola ei suostu ymmärtämään (HS 1.10.2025): Trumpin suunnitelman "Suuri kehikko on se, että palestinalaisten suvereniteetti ja oikeudet (mitkä oikeudet?) ovat alisteisia Israelin turvallisuudelle". Juusola kutsuu mallia kolonialistisissa hallinnoissa tutuksi "protektoraatiksi". Myöhemmin jossain Ylen ohjelmassa tämä "puolueeton tutkija" kehotti lisäämään kansainvälistä painetta Israelia vastaan! Kuten edellä nähdään, Palestinan arabiväestö on elänyt vuosisatoja ilman omaa ylintä hallintoa; mm. vuosisatoja Turkin, 1920-luvulta vuoteen 1948 Kansainliiton mandaatilla Brittien ja sen jälkeen vuoteen 1967 Jordanian miehityksen. Sitten Israel naapurimaiden hyökkäysuhan edessä otti alueen valvontaansa. PLO:n Jasser Arafatin valtakaudella Bill Clintonin kärsivällisen toiminnan tuloksena Israelin miehitys pyrittiin lopettamaan ja alueen koko konflikti ratkaisemaan, mutta Arafatin asema ei ollut niin vahva, että hän olisi vuonna 2 000 uskaltanut hyväksyä tarjotun varsin hyvän sopimuksen. Sen jälkeen alueella vallasta ovat kiistelleeet toisilleen vihamieliset Fatah ja Hamas.


Muistin virkistämiseksi mainitsen arabimaiden suorittamat agressiot juutalaisvaltiota vastaan vuosina 1947 (taistelu juutalais-valtion perustamista vastaan) , 1956 (Suezin kanavan ja Eilatin sataman käytön estäminen sekä suunnitelmat Israelin tuhoamisesta), 1967 (ns. kuuden päivän sota tarkoituksena häivittää Israel), 1973 (ns. Yom - Kibbur - sota, jonka tarkoitus vallata takaisin menetetyt alueet ja Israelin tuhoaminen). Lisäksi näiden sotien välivuosina ja niiden jälkeen tänne asti Israelin naapurimaiden sekä Palestinan islamistiset terroristit ovat jatkuvasti tappaneet ja aiheuttaneet Israelissa suurta tuhoa. Se, ettei viime vuosina Hamasin osumatarkuudeltaan heikot ohjukset ole aiheuttaneet Israelissa suurta tuhoa, ole mikään niiden ampumisen lieventämä asia. Sodista vuosina 1947- 1950, 1956 ja 1967 lyötyy tarkemmat kuvaukset jäljempänä.

Valitettavasti kansainväliset järjestöt ja tutkintakomissiot ovat alttiita poliittisille suhdanteille. Siitä hyvä esimerkki oli 1970-luvulla Ugandan islamilaisen ja palestinalaisten sotilaallisesti avustaman diktaattorin Idi Aminin toimien tutkimatta jättäminen. Kansainvälisten lakimiesjärjestöjen selvityksen mukaan Ugandassa oli Aminin hallinnon toimesta surmattu ainakin 100 000 maan kansalaista. Kun Englanti oli vuonna 1977 esittänyt, että erään kansainvälisen (YK:n?) järjestön tulisi tutkia Ugandan tilannetta, siihen ei ryhdytty (Mitä Missä Milloin vuosi 1978). Ilmeisesti vaikutusvaltaiset islamilaiset ja afrikkalaiset maat vastustivat asian esille ottamista.

Professori Koskenniemi ilmaisi kansainvälisen oikeuden heikkouden (HS 21.5.2025). Se on valtioiden välistä oikeutta, jossa valtiot ovat oikeudenlaatijoita, täytäntöönpanijoita ja tuomareita. Ei ole keskitettyä järjestelmää. Se on siis altis poliittisille suhdanteille. Joidenkin "ystävävaltioiden" hirmuteoilta voidaan sulkea silmät, mutta niihin kuulumattoman ja jopa omiin ystäviin lukeutuvan valtion tai järjestön hyökkäyksen kohteeksi joutuneen valtion tekemiset nostetaan esille suuren julkisuuden saattelemana. "Siviilien kuolemat tai muu kärsimys eivät saa olla kohtuuttomia suhteessa sotilaallisen toiminnan päämäärään" (Koskenniemi). Kuka sen pystyy arvioimaan puolueettomasti? Sissisotataktiikkaa käyttävää hyökkääjää vastaan taisteltaessa siviiliuhreja tulee väkisin paljon, kun se pyritään tuhoamaan. Mikäli näin ei tehdä, sota tai terrori jatkuu ja jatkuu. Nykyiset kansainväliset Israelin eristämispyrkimykset ovat vain jo 1980-luvulta alkanutta jatkumoa. Silloin lukuisat sosialismiin suuntautuneet maat halusivat sulkea Israelin pois YK:sta! Koko YK:n enemmistönä oleva ns. "kolmas maailma" eristi sen siellä täysin (Kanava 8 /1982 / Seikko Eskola).

Jossakin vaiheessa on "unohdettu" komitean suosittelemat kohdat b) Jerusalemista tulisi tehdä kansainvälinen kaupunki ja c) Koko Palestinan tulisi säilyttää yhtenä taloudellisena yksikkönä. Niistä ei ainakaan puhuta. Yhtä kevyesti kai voidaan unohtaa myös kohta a) eli Palestinan jakaminen juutalais- ja arabivaltioihin.



Kerrataan hiukan alueen historiaa. Rooman valtakunnan hajottua Palestina jäi Itä-Rooman eli Bysantin hallintaan. Sinne pyrkivät myös Persiassa asuvat sassanidit. Arabien valta Palestinassa alkoi noin vuonna 636. Sen katkaisivat mm. Bysantin hallitsijat, Egyptin fatimidit, turkinsukuiset seldzukit, Euroopasta noin 1099 - 1187 tulleet ristiretkeläiset, kunnes sulttaani Saladdin (kurdi) vuonna 1187 valloitti Jerusalemin takaisin Muhammediin uskoville. Näitä seurasi mamelukkien hallinta noin 1291 - 1516. Nämä olivat entisiä turkkilaisten sotilaiksi kasvatettuja orjia, jotka olivat ottaneet vallan Egyptissä. Sitten valta siirtyi turkkilaisille, joiden hallitsija vuonna 1453 valtasi Bysantin. Turkki heikeni, mutta sen modernisoi vallan ottanut Mustafa Kemal kovin ottein. Hän myös lopetti Istanbulin uskonnollisena keskuksena sekä kielsi islamilaisen sharialain käytön. Palestinasta turkkilaiset syrjäytti I Maailmansodan aikaan britit, joille Kansainliitto antoi hallitsemisoikeuden eli mandaatin. Britannia ja Ranska lupasivat salaisen ns. Sykes - Picot sopimuksen yhteydessä juutalaisille ilmeisesti koko Palestinan jo vuonna 1916 (HB s.74).

Vuoden 1947 YK:n äänestyksessä myös NL kannatti jakosuunnitelmaa, koska siellä arvioitiin Itä-Euroopasta muuttaneiden juutalaisten avulla parhaiten saamaan vaikutusvaltaa Lähi-Idässä. Jo heti tiedettiin, että suunnitelma oli käytännössä lähes mahdoton toteuttaa. Siihen aikaan NL vastusti juutalaisten suurimittaista muuttoa Palestinaan ja tuhosi maassaan "porvarilliseen nationalismiin suuntautuvia vastavallankumouksellisia" vähemmistöjään mukaan lukien juutalaiset (BE s.54). Suuri osa Palestinaan muuttaneista juutalaisista oli Itä-Euroopan maissa vainoista henkiinjääneitä. Tämä pakolaiskombinaatio ja NL:n hyväksynnällä Itä- Euroopan maissa suoritettu juutaisten sotillaallinen koulutus vahvisti NL:n päätöstä hyväksyä Israelin valtio (BE s. 57). Jo vuoden 1947 lopussa Palestinan arabien puolisotilaalisia yksiköitä sekä ympäröivien 6 muun islamilaisen valtion joukkoja hyökkäsivät juutalaisten kimppuun. Niiden tarkoitus oli estää juutalaisvaltion syntyminen ja ajaa nämä (Väli)mereen.

Aluksi juutalaiset menettivät suurimman osan heille YK:n suunnittelemista alueista, mutta he taistelivat paremmin, vaikka Britania pyrki saarollaan estämään näiden aseiden saannin. Niitä oli luvattu Itä-Euroopan maista kuten Tsekkoslovakiasta. Israelin valtio perustettiin 15. toukokuuta 1948, jolloin Brittijoukot lopullisesti lähtivät Palestinasta. Hyökkäävien arabijoukkojen mukana liikkui myös juutalaisten pitkäaikainen vihollinen Jerusalemin ex-mufti Amin al Husseini (HB s.65 /Kanukinov NL). Tämä oli asunut II Maailmansodan aikana Berliinissä, josta käsin hän oli levittänyt Hitlerin propagandaa arabimaihin. Suurmaanomistajana hänellä oli paljon alaisinaan pienviljelijöitä fellaheja ja hän oli pitkään pyrkinyt valtaan Palestinassa. NL:n kommentaattori Sedinin mielestä Arabiliiga oli joutunut hyökkäävän arabi(roska)väen instrumentiksi. Niiden johtajat ajattelivat vain omia etujaan (BE s.63).

(Trans)Jordania valtasi ns. Länsirannan mukaan lukien Itä-Jerusalemin. Sen se liitti laittomasti itseensä jonkinlaisella "kansanäänestyksellä" vuonna 1950, mutta joutui luopumaan siitä vuoden 1967 sodan seurauksena. Israel oli ja edelleen on Lähi-Idän ainoa demokraattinen valtio. Itsenäistymisensä jälkeen se joutui naapurimaiden agression kohteeksi vuosina 1956, 1967 ja 1973. Kaikilla kerroilla NL oli aseistanut hyökkääjät vuonna 1956 mm. tankeillaan ja vuonna 1967 lentokoneillaan sekä vuonna 1973 myös ohjuksillaan (Natkiel s.236 ym.). NL:n sotilaallista henkilökuntaa ja neuvonantajia oli mm. Egyptissä ja vuonna 1973 ainakin Syyriassa.

Israel-viha oli 1950-luvulla Egyptissä kuten monissa muissakin keskinäisten riitojen vaivaamissa arabimaissa todellinen yhdistävä tekijä (Kuosa T II s.56->). Vuonna 1956 ns. Suezin kriisin edellä Egypti kielsi israelilaisilta laivoilta Suezin kanavan käytön eikä se sallinut muidenkaan maiden laivojen kuljettaa sitä kautta israelilaisia tavaroita. Tykistöasemilla ja tykkitulella se esti Israelia käyttämästä Punaisenmeren perukkaan Akaban lahteen rakennettua Eilatin satamaansa. Vuoden 1949 jälkeen egyptiläiset feydaheen sissit terrorisoivat Israelin aluetta. Vuosina 1951 - 1955 israelilaisten arvion mukaan kuolleita tai haavoittuneita oli tullut 894 kpl. Hyökäyksiä tehtiin Gazan kaistalta, Libanonista, Syyriasta ja Jordaniasta käsin. Uhreina oli naisia ja pikku lapsiakin. Egyptiläinen lehdistö ei peitellyt siellä valtaan nousseen Nasserin aikeita. Egypti tulee sopivan tilaisuuden koittaessa tuhoamaan Israelin.

Vuoden 1956 ns. Suezin kriisin edellä Egypti, Jordania ja Syyria perustivät yhteisen johdon alaisuudessa toimivan sotilasliiton. Sen egyptiläinen johtaja Navar ilmoitti tavoitteeksi Israelin tuhoamisen sopivana ajankohtana. Egypti sai vuonna 1955 sopimuksen solmimansa perusteella aseita ja kouluttajia NL:n johtamalta kommunistiblokilta. Niihin kuului Tsekoslovakian välityksellä lähetettyjä Mig-hävittäjiä, 50 Iljushin-pommikonetta, satoja TU-34-panssarivaunuja, sukellusveneitä ym.. Egypti joutui panttaamaan aseiden vastineeksi kommunistimaille monen vuoden puuvillasatonsa ym. maataloustuotteita. Suezin kanavan kansallistamisesta saadut tulot olisivat sille välttämättömät. Myös Syyrian arvioitiin saaneen aseita noin 20 miljoonan punnan arvosta. Jordania sai yllättäen vielä aseita Englannilta. Englanti oli perinteelliseen tapaansa arabiystävällinen. Nämä olivat auttaneet heitä Turkin karkottamisessa Lähi-Idästä vuonna 1917. Sitten myös arabiöljy astui kuvaan. Ranska puolestaan toimitti salaa Mirage-hävittäjiä, tykistöä, panssarivaunuja ym. moderneja aseita Israelille. Tässä tilanteessa Israelin vt. puolustusministeri David ben Gurion antoi 28. lokakuuta 1956 armeijalle luvan hyökätä Egyptiä vastaan. Päätavoite oli meritien avaaminen Eilatiin. Sotatoimia johti 40-vuotias mustasilmäsilmälappuinen Moshe Dyan.

Hyökkäys onnistui erinomaisesti. Kovinta vastarintaa tekivät Gazan tienoilla linnoitetut Rafah, el Gafgaha, Khan Yunis ja el Arish. Gazan-kaupunki antautui. Israel eteni Suezille asti. Sen läheltä vallattiin marraskuun 1. päivänä mm. saksalaisten asiantuntijoiden opastuksella linnoitettu Abu Agheilan. Marraskuun 5. päivänä vallattiin Akabanlahden länsiranta Siinailta. Ranska ja Englanti puuttuivat peliin tarkoituksenaan nimellisesti lopettaa sotatoimet, mutta tosiasiallisesti valloittaa kanavavyöhyke. Ne aloittivat marraskuun 5. päivä sotilaalliset operaatiot Egyptiä vastaan. Sinne lähetettiin taistelujoukkoja ja useita lähellä olevia kaupunkeja pommitettiin. Egyptin ilmavoimat tuhottiin lentokentille. Syyria ja Jordania eivät hyökänneet ollenkaan. Vaikka Egyptillä oli valtava materiaalinen ylivoima, sen tappiot Israelin vastaisessa sodassa olivat suuret. Kaatuneita oli noin 1000 miestä ja vankeja 6000. Israel sai haltuunsa suuret asevarastot.

YK puuttui suurvaltojen USA:n ja NL:n myötävaikutuksella asiaan. Yleiskokous vaati heti kaikkien vihollisuuksien lopettamista ja päätti lähettää jäsenmaista mm. Suomesta koottuja osastoja rauhanturvatehtäviin. Israel suostui vetäytymään Siinailta ja Gazan kaistalta, mikäli YK takaisi sen laivaliikenteen kulun Eilatiin ja estäisi Egyptiä käyttämästä Gazan kaistaa fedayeen-terroristiensa hyökkäyksiin maataan vastaan. Viimeksi mainittua vaatimusta Egypti noudatti, mutta vuonna 1959 Egypti kuitenkin taas sulki Suezin israelilaisten tavaraliikenteeltä.

0 Palestinan alueen valtiaita vuosituhansien aikana

Nimi Palestina esiintyy luultavasti ensimmäisen kerran noin vuonna 135 jKr., kun Rooman keisari Hadrianus nimesi Juudean ja ehkä laajemmankin alueen Välimeren itäpäässä "Syyria - Palestinaksi" (VP). Nimi näkyy myös keisari Severuksen aikaisessa kartassa. Tämä kävi noin vuonna 196 järjestelemässä Syyrian provinssia (Kivimäki - Tuomisto: Rooman keisarit).

Palestinan pitkän tunnetun historian aikana sen alueita on hallinnut monet kansakunnat. Kuolleenmeren pohjoispäässä sijaitseva Jerikko on maailman vanhin tunnettu kaupunki. Siellä on asuttu jo noin 10 000 vuotta sitten. Noin 1750 eKr. mm. Samarian Sikkemin kaupungista lähti osa Hyksoista, jotka pitivät Egyptissa valtaa parisataa vuotta. 1 400-luvun alkupuolella eKr. Egyptin farao Thotmes III valloitti Palestinan, josta hän ryösti suuria kultamääriä Egyptiin. Hänet mainitaan Genesaretinjärven eteläpuolelle Jordanin länsirannalle noin 5500 vuotta sitten perustetun Bet She'anin yhteydessä. Se sijaitsi karavaani(kauppa)teiden risteyksessä. Egyptin hallitseman Palestiinan alueella kerrotaan silloin liikkuneen karavaanireittien verottajan "Labaja, Prince of the Caravans" eli silloisten aavikon asukkaiden yllyttämiä "kurkunleikkaajia". Sen viljelykset oli hävitetty ja nälkiintyneitä asukkaita pakeni vuorille sekä pyrki Egyptin puolelle. Karavaaniteitä Egyptin suuntaan kulki suoraan Palestiinan keskiosasta aavikon yli sekä lähellä rannikkoa pohjoisesta etelään.

Juutalaiset alkoivat ottaa Palestinaa hallintaansa noin 1200 eKr. Samoihin aikoihin filistealaiset palasivat farao Ramses III karkottamana Välimeren rantakaistalle. Kuningas Davidin sotapäälikkö Joab valloitti Jerusalemin jebusilaisilta ja David teki siitä Israelin pääkaupungin ja toi sinne ns. Liitonarkin. David voitti myös filistealaiset, mutta nämä lopullisesti tuhoutuivat, kun babylonialaiset noin v. 604 eKr. valtasivat Välimeren rannikon. Davidin poika Salomo rakennutti sinne loisteliaan temppelin noin 950 eKr.. Pian Salomon kuoleman jälkeen valtakunta jakaantui, koska pohjoisen alueen israelilaiset sukukunnat olivat kyllästyneet Salomon teettämiin pakkotöihin. Alueelle tunkeutuivat egyptiläiset noin 918 eKr. ja heille jouduttiin maksamaan veroina Jerusalemin aarteet (VP).

Davidin aikaan alkoi Jerusalemin maine pyhänä kaupunkina. Eteläisen Juudan valtion valloitti Babylon noin 587 eKr. "Baabeliin" pakkosiirrettiin noin 4 600 perhettä. Nämä kokosivat Raamatun ja lopullisesti muotoilivat "juutalaisten" uskonnon. Tästä alkoi juutalaisten hajaannus. Kuitenkin Juudaan vielä jäi jonkin verran juutalaisia, jotka sinnittelivät jonkinlaista maanviljelystä harjoittaen. Heitä jopa verotettiin. Kulttuurin ja käsitöiden taso oli romahtanut (Yle 1 Kulttuuriradio 27.10.25) . Persian kuningas Kyyros valloitti Babylonin ja salli juutalaisten palata vuonna 538 Kr. ja rakentaa uuden temppelin Jerusalemiin. Makedonian Aleksanteri Suuri valloitti Persian noin 330 eKr. Hänen kuolemansa jälkeen 323 eKr. valta siirtyi Aleksanterin sotapäällikölle Seleukokselle. Myös Egyptin Ptolemaiokset kilpailivat Palestinan nykyisestä alueesta. Gaza ja Välimeren rannikkokaupungin Akko oli Ptolemaois II hallussa vuosina 284 - 246 eKr. Seleukidit olivat nimenneet Syyria-Juudean -alueen (mm. Jerusalem) Coele - Syyriaksi (Morkot Historical Atlas / Penguin). Nimi tarkoittaa "Ontto-Syyriaa" ilmeisesti Hulejärven ja Bekaanlaakson vajoaman mukaan. Akkon Syyrian seleukidit ottivat haltuunsa noin 198 eKr. Vuonna 167 eKr. seleukidihallitsija Antiokos IV aloitti Jerusalemissa väkivaltaisen juutalaisten uskonvainon. Hän ryösti temppelin ja kielsi juutalaisuuden. Hän ilmeisesti aikoi hellenistää koko alueen. Juutalaispappi Mattatias aloitti kapinan, jota hänen 5 poikaansa jatkoivat (VP s.156).

Vuonna 142 eKr. Juuda itsenäistyi uudelleen makkabealais (Mattatiaan)- suvun älykkäiden ja rohkeiden sotilasjohtajien avulla. Tosin Jerusalemin linnoitus valloitettiin vasta seuraavana vuonna. Valtaa maassa Damaskoksesta käsin pitänyt seleukidien suku karkotettiin. Sen jälkeen alueelle ilmestyivät roomalaiset, joiden sotapäälliköt Pompeius noin 63 eKr. valloitti Juudan valtakunnan. Pompeiuksen liittolainen Grassus vuonna 60 eKr. ryösti temppelin rahaston ja sen aarteet. Roomassa pääsi valtaan triumviraatin kolmas jäsen Gaius Julius Ceasar, jonka murhan jälkeen Octavianuksen (Augustuksen) liittolainen Marcus Antonius otti haltuunsa Egyptin. Hän lahjoitti Palestinan tärkeimmäksi satamakaupungiksi muuttuneen Kesarean Ptolemaiosten sukuun kuuluvalle rakastajattarelleen Egyptissä valtaa pitäneelle kuningatar Kleopatra VII:lle (VP s.228). Tämä naisen nimi oli siis ollut yleinen Ptolemaiosten keskuudessa. Esimerkiksi 150 - luvulla eKr seleukidiksi tekeytynyt vallantavoittelija Aleksanteri Balas avioitui Ptolemaios VI tyttären Kleopatran kanssa. Isä kuitenkin myöhemmin otti tyttärensä takaisin (VP s.158). Vuoden 103 eKr. jälkeen Kleopatra III:n joukot hyökkäsivät Egyptistä oman poikansa Kyproksen kuningas Ptolemaios Lathyroksen Juudeaa ryöstelevien joukkojen kimppuun ja voittivat nämä (VP s. 161).

Myöhemmin Antonius luovutti Kleopatralleen vielä Nabatealaisalueen Kuolleenmeren eteläpuolelta sekä sen pohjoispuolelta mm. Jerikon (VP s.168). Roomassa vallan ottanut Octavianus ei enää ollut kiinnostunut Kleopatra VII:sta, joka ilmeisesti siitä masentuneena teki itsemurhan. Aikaisemmin Egyptissä muita valtaa pitäneitä "vahvoja" naisia olivat kuningatar Hatsepsut (1503 - 1482 eKr.) VIII dynastian faraon Tutmosis I tytär ja myös farao Eknatonin (1379 - 1362 eKr.) puoliso Nefertiti. Hatsephut rakennutti Niilin yläjuoksulle Karnakiin hyvin tunnetun suuren temppelin Amon - jumalalle. Sinne hän pystytti kaksi kultaseos elektrumilla päällystettyä opeliskia. Nefertitin hovissa Tel el Amarnassa Karnakin pohjoispuolella vietti lapsuutensa hyvin säilyneestä haudastaan tunnettu noin 18 - vuotiaana kuollut farao Tutankhamon.

Noin 40 eKr. Kaspianmeren kaakkoisrannalta lähtöisin olleet partialaiset valtasivat lyhyeksi aikaa maan. Roomassa Marcus Antonius oli luvannut Palestinan eteläosista Idumeasta (Edomista) kotoisin olleelle Herodekselle ja senaatti vahvisti asian. Hän aloitti vuonna 39 eKr. Akkosta käsin kuningaskuntansa valloituksen. Herodes pääsi monien vaiheiden jälkeen lopullisesti valtaan vuoden 30 eKr. tienoilla Octavianuksen tukemana. Hän "Herodes Suuri" rakennutti Jerusalemin uuden loisteliaan temppelin. Se oli 250 m pitkä ja siinä oli 250 korinttilaistyylistä pylvästä, joista korkeimmat olivat 30,5 m korkeita. Temppeliin päästiin useiden suurten esipihojen läpi. Jeesus Nasarettilaisen toiminnan ja kuoleman seurauksena siitä tuli myös kristittyjen pyhä kaupunki. Arabianniemimaan beduinit selittävät olevansa Abrahamin pojan Ismaelin jälkeläisiä.

Juutalaisten kapinoiden jälkeen keisari Titus hävitti Jerusalemin vuonna 70 jKr. Kapinan syy oli ollut roomalaisen maaherran pyrkimys ottaa temppelin aarteet veroina. Tuhansia juutalaisia, suuri osa siivilejä sai surmansa. Heitä pakeni Arabianniemimaalle Jemeniin asti.Vuoden 135 jKr. toisen kapinan jälkeen keisari Hadrianus kielsi näiden tulon Jerusalemiin. Sen kapinan syynä oli ollut keisarin aikomus rakentaa Jerusalemiin roomalaisen jumalan jupiterin temppeli eli roomalaistaa kaupunki (VP). Suurin osa eloon jääneistä juutalaisista joutui jättämään Palestinan, näistä huomattava osa orjina (VP). Myös juutalaisen uskon harjoittaminen siellä kiellettiin. Alkoi suuri hajaannus mm. ympäri Lähi - Itää, Pohjois-Afrikkaa ja Eurooppaa.

Roomalaisten jälkeen Palestinassa valtaa piti kristityt Bysantin hallitsijat ja sinne ajoittain pyrkivät myös Persian sassanidit. Noin vuonna 224 sassanidisukkuun kuuluva ylhäinen sotilas Ardasir surmasi maan viimeisen parthialaisen kuninkaan (MA s.90). Hänestä tuli uhka vanhalle Roomalle. Pääkaupungikseen hän rakensi Ktesifonin, josta tuli loistava kulttuurikeskus. Siellä harrastettiin mm. lääketiedettä, tähtitiedettä ja filofiaa. Taiteet ja käsityötaidot kukoistivat (MA s. 90). Vuonna 528 Bysantin keisari Justinianus kielsi pakanuuden ja vaati näitä omaisuuden menettämisen uhalla ottamaan kasteen. Ateenan koulut suljettiin vuonna 529. Silloin yliopiston professorit pakenivat sassanidien valtakuntaan Persiaan ( Bre s.18). Tällä ilmeisesti oli merkittävä vaikutus siellä syntyneeseen islamilaiseen korkeaan kulttuuriin.

Bysantin hallitsijalle Heracleiokselle Palestinan juutalaiset olivat ongelma. Näiden väitettiin asettuneen persialaisten sassanidien puolelle kiistassa Palestinan hallinnasta. Vuonna 630 hän kielsi heidän asumisensa Jerusalemissa (Bre s.38). Vuonna 634 hän määräsi nämä pakkokastettaviksi kristinuskoon, mikä tietenkin lisäsi juutalaisten vihaa kristittyjä kohtaan. Bysantti ja Persia olivat vuosikymmeniä taistelleet Lähi-Idän herruudesta. Se päättyi Bysantin voittoon, mutta molemmat kansakunnat taistelujen jälkeen olivat voipuneita. Niinpä profeetta Muhammedin perustaneen islaminuskon omaksuneet Arabit (beduinit) verraten helposti valloittivat mm. miltei koko Lähi-Idän. Nämä olivat vuosisatojen perinteidensä mukaisesti laajalla alueella ryöstelleet kauppakaravaaneja, joten heidän ilmestymisensä ei ollut mikään yllätys. Nyt he kuitenkin jäivät sinne pysyvästi. Nimi Arabi juontuu seemilaisestä "paimentolaista" tarkoittavasta sanasta.

Vuonna 636 kaliffi Umar (Omar) Arabiasta valloitti Palestinan. Jerusalem luovutettiin arabeille vuonna 638 eli noin 6 vuotta profeetta Muhammedin "virallisen" kuolinvuoden jälkeen. Tuhotun juutaisten temppelin viereen Umaijadien suku rakensi 700-luvun alussa Al Aksan moskeijan. Se on useita kertoja tuhoutunut ja rakennettu uudelleen. Tarinan mukaan se oli äärimmäinen paikka, jossa Muhammedin väitettiin käyneen. Sieltä hän vielä lensi taivaaseen ja keskusteli Allahin kanssa. Jo hiukan aikaisemmin 688 - 692 oli rakennettu Kalliomoskeija upeine kupoleineen. Islaminuskoiset halusivat kilpailla komeilla moskeijoillaan kristittyjen kirkkojen kanssa ja nostaa samalla yleistä arvostustaan.

Syyriaan tunkeutuneiden arabien kuvernööriksi nousi 640-luvulla Muawiya, joka ymmärsi laivaston tärkeyden heidän laajentumispyrkimyksilleen. Hän hankkikin laivaston vuonna 649, mutta ei vielä kyennyt hyökkäämään Konstantinopolia vastaan. Arabien kesken syttyi sisällissota. Kaliffi Othman murhattiin 17.6. v. 656, mikä pakotti Muawiyan solmimaan rauhansopimuksen Bysantin kanssa ja maksaan palkkion tästä sopimuksesta. Hän julistautui Jerusalemin kalifiksi heinäkuussa 660 ja murhasi Muhammedin vävyn ja uskonnollisen johtajan Alin 24. tammikuuta v. 661. Kesti muutaman vuoden ennenkuin hän kykeni muuttamaan valtansa uskonnollisesta johtajasta kalifista sotilaalliseksi monarkiksi arvonimellä Arabian Chosroes. Tämän nimen hän kopioi Persian sassanideilta. Sitten hän oli valmis laivastoineen käymään Bysantin kimppuun.

Vuosina 673-677 Arabit turhaan yrittivät päästä Bysantin pääkaupungin Konstantinopolin ns. Kultaiseensarveen. Se oli lahdessa sijaitseva kapea helposti puolustettava satamaniemi, jota myöhemmin puolustettiin mm. veden pinnalla palavalla "kreikkalaisella tulella" (MA s.175 kuva). Arabit luopuivat viimein piirityksestä 25. kesäkuuta 677, mutta joutuivatkin itse bysanttilaisten joukkojen piirittämiksi ja menettivät suuren osan joukoistaan. Sen laivasto paetessaan joutui myrskyn kouriin ja Bysantin laivasto tuhosi sen helposti. Nyt Vähän-Aasian kautta länteen hyökkäävät Arabit joutuivat ensimmäisen kerran perääntymään. Kaupungin valloittivat islaminuskoiset turkkilaiset (ottomaanit) vasta vuonna 1453 sulttaaninsa Muhammed II johdolla. Vuosikymmenien pituisen pohjatyön riitaisan kristityn maailman keskuudessa valloitukselle teki sulttaanin isä Murad.

Vuonna 740 shialaiset aloittivat kapinan Persiassa. Siihen liittyi muitakin umajadeihin tyytymättömiä ryhmittymiä. Damaskoksen umajadit surmattiin. Vain yksi näistä pääsi pakoon ja siirtyi Espanjaan. Umajadien tuhon jälkeen kalifaatti siirtyi Muhammedin sedän jälkeläisten Abbasidien suvulle. Vuonna 762 islamin keskus siirrettiin Bagdadiin, josta tuli myös kulttuurin ja tieteen keskus. Sinne perustettiin monia kouluja sekä yliopisto. Abbasidien sukua oli muuttanut myös Egyptiin, jonne noin vuonna 724 rakennettiin suuri moskeija. Pohjois-Afrikkaan perustivat Fatimidit, Muhammedin tyttären Fatiman jälkeläiset kalifaatin. Tunisin Fatimidit ottivat vallan Egyptissä vuonna 969, jonne he perustivat pääkaupunki Kairon, sekä sinne 970 - luvulla Al - Asharin yliopiston. Se toimii edelleen. Myös Fatimidit ajoittain hallitsivat 900-luvulla Palestinaa. Bysantin kuuluisa sotapäällikkö Tzimisces palasi vuonna 975 Syyrian Antiokiaan, jonka ilmeisesti Egyptin Fatimidit olivat vallaneet takaisin. Hän kierteli Damaskoksessa, Genesaretin järven alueella, Nasaretissa, Ramlassa, Acressa ja Jerusalemissa ja pakotti nämä maksamaan veroa. Kun Egyptin Fatimidien kaikki joukot lähestyivät pitkin Välimeren rannikkoa, Tzimisces vetäytyi kuitenkin Sidon - Beirut linjalle, koska pelkäsi joutuvansa antautumaan (Bre s.141).

Leo Matemaatikkoa pidettiin 820-luvulla eräänä ajan huomattavimpana matemaatikkona. Hänen maineensa oli levinnyt myös Bagdadin kalifaattiin. Hänen kerrotaan hallinneen kielitiedettä, geometriaa ja astrologiaa. Silloinen Bysantin hallitsija Teofilus valitsi vuonna 863 Leon järjestämään uudelleen keisarillisen yliopiston Magnauran palatsiin (Bre s.79) ja perustamaan laukkautetut julkiset koulut. Hänen velvollisuuksiinsa kuului myös hallintovirkamiesten ja piispojen sivistäminen. Basileos (keisari) Teofilus myös koristeli palatsiaan Bagdadin mallin mukaisesti marmori-, mosaiikki- ja kultaseppien töillä. Apunaan hän käytti arkkitehti Patriciusta, joka otti mallia Bagdadista. Kuollessaan vuonna 829 hän jätti jälkeensä huomattavan omaisuuden (Bre s.73).

Kristinuskon päästyä Rooman valtauskonnoksi alettiin kiinnittää huomiota sen alueille tunkeutuneiden vieraiden kansakuntien uskon asioihin. Mustanmeren luoteispuolelle asettuneiden goottien kielelle raamatun käänsi jo 340-luvulla Ulfila (Bre s.91). Goottien valtakunnan ollessa mahtavimmillaan kerrotaan sen kuninkaalle maksaneen veroa myös kaukana Volgan puolivälissä asuneiden suomensukuisten merjalaisten ja mordvalaisten (Jordanes / Kirkinen). Keisari Justinianus 500-luvulla oli teettänyt lähetystyötä. 800-luvun jälkipuoliskolla jokseenkin jokaista lähetystehtävää seurasi diplomaattinen aktiivisuus liitto- tai vasallisuhteiden aikaansaamiseksi (Bre s.91). Eräänä keinona joustavasti käytettiin käännytettävien kansojen oman kielen käyttöä. Bysantti oli tässä suhteessa jopa niin salliva, että kansankieltä sai käyttää myös kirkollisissa rituaaleissa. Ulfilan toimintaa pidettiin esimerkkinä. Goottien liturgiat olivat vielä säilyneet mm. Krimillä. Pyrittiin myös luomaan kansankielinen kirkollinen henkilökunta. Erilaiset kirkolliset käytännöt omaavat Lännen - ja Idän kirkot kilpailivat vaikutusvallasta.

Slaavilaisten kielten aakkosten synnystä

Bysanti ja sen kirkko pyrkivät saamaan vaikutuspiiriinsä lukuisat slaavilaiset kansakunnat. Tässä niillä oli apunaan "apostolit" veljekset Cyril ja Metodius. Vuosituhannen lopun valtiollisesta ja kirkollisesta sekavasta tilanteesta Italiassa ja Balkanilla löytyy tietoja mm. arabialaisista lähteistä ja norjalaisista saagoista. Jälkimmäisten lähteiden mukaan kristinusko oli vuonna 989 levinnyt laajasti Kiovan Rus'in alueelle Skandinavian, Saksan ja Moravian lähetystyön tekijöiden mukana ja vielä latinalaisessa muodossa. Esimerkiksi Kiovan kymmenysvero-järjestelmää ei tunnettu Bysantissa kirkossa. Moravajoki virtaa Belgradin eteläpuolella Serbiassa itään ja yhtyy myöhemmin Tonavaan sen itäpuolella. Siellä asui jo kristinuskon omaksuneita serbejä ja näiden länsipuolella kroaatteja. Noin vuonna 855 "Suuremman Moravian" prinssi Rastislav halusi torjua maassaan Saksan vaikutusvaltaa. Sieltä oli mm. tullut lähetyssaarnaajia, jotka olivat levittäneet kristinuskon paavillista muotoa tosin huonolla menestyksellä. Hän pyysi Bysantista lähetystyön tekijöitä. Rastislavin mukaan näiden "tuli opettaa meille oikeaa uskoa kansamme omalla kielellä". Tähän tehtävään Bysantti valitsi veljekset Cyrilin ja Metodiuksen. Bysantin keisari Michael III oli jo aikaisemmin estänyt Moraviaa joutumasta Saksan vaikutuspiiriin hyökkäämällä sen liittolaista Bulgaariaa vastaan.

Cyril (kastenimi Konstantin, kuoli v. 869) ja Metodius (kuoli v. 885) olivat vaikutusvaltaista Kreikan thessalonikalaista sukua. Konstantin oli opiskellut myös matematiikkaa Leo Matemaatikon johdolla. Hänestä tuli matematiikan professori. He saapuivat vuonna 863 Moraviaan. Veljekset käänsivät valittuja Uuden testamentin osia samoin kuin liturgisia ja muita pyhiä tekstejä Moraviassa käytetylle kielelle. Aakkosissaan he käyttivät slaavilaisia konsonantteja, jotka mahdollisesti olivat jo olleet käytössä pitemmän aikaa. Tämä mahdollisti sen, että useimmat slaavinkieliset kansat pystyttiin liittämään bysantilaisen kirkon vaikutuspiiriin. Bulgarialaiset jopa sen vaikutuksesta muuttivat kielekseen eräänlaisen slaavin murteen.

Veljekset viipyivät Moraviassa 40 kuukautta (lähes 3,5 vuotta) ennen kuin he palasivat Venetsiaan. Tässä ajassa he kirjallisten töiden ohella olivat kasvattaneet asiaan kuuluvan kirkollisen henkilökunnan. Kun Moraviassa saksalainen vaikutus pääsi voitolle, piispaksi valittu Metodius joutui ongelmiin. Hänet jopa vangittiin vuonna 870, mutta vapautettiin paavi Johannes VIII auktoriteetilla. Aikaisempi paavi oli ollut suvaitsevainen Metodiuksen toiminnan suhteen. Paavi Johannes kuitenkin rajoitti kansankielen käytön kirkossa pelkästään saarnoihin. Sitä ei saisi käyttää mm. liturgioissa. Paavin kirkko alkoi olla siinä - kuten myös pappien avioliiton suhteen suvaitsevattomampi kuin Bysantin ortodoksinen kirkko. Metodius valitsi seuraajakseen piispaksi Gorazdin, mutta tämä joutui saksalaisen vaikutuksen kasvaessa pakenemaan lähipiirinsä kanssa Bulgaariaan. Siellä uusi hallitsija Simeon nimesi hänet piispaksi. Siten Metodiuksen perintö säilyi nimenomaan bulgaarialaisten ansioista (Br s.91-s.94).


Egyptin fatimidit edustivat shialaista islamia. Bysantti oli mm. 1 000-luvun puolivälin aikoihin tekemisissä näiden kanssa sekä rauhallisissa että sotaisissa merkeissä. Bysantin voimakas hallitsija Constantin IX Monomacus oli solminut vuonna 1036 rauhansopimuksen fatimidien valtakunnan kanssa. Kun sitä jatkettiin vuosina 1047 - 1048 (Bre s.177), niin Constantin oli luvannut vuonna 1043 avustaa nälkää näkevää Syyriaa viljalla. Fatimidikalifi al-Mustansir puolestaan salli Pyhän Haudan kirkon uudelleen rakentamisen Jerusalemiin sekä jossain määrin suojella Palestinan kristittyjä. Kirkon oli hävittänyt vuonna 1009 kaliffi Hakim. Ilmeisesti näihin aikoihin Konstantinopoliin sallittiin rakentaa moskeija, jossa muslimit saivat rukoilla fatimidikaliffin puolesta (Bre s.184). Constantinin seuraaja, eräs ns. makedonilaisen dynastian viimeisiä edustajia, Theodora kuitenkin noin vuonna 1055 halusi lopettaa syyrialaisten vilja-avun. Sen seurauksena kaliffi al-Mustansir kielsi pyhiinvaeltajien pääsyn Pyhän Haudan kirkoon ja antoi muutenkin häiritä näitä Jerusalemissa. Teodoran aikana Bagdadin vallannut seldzuki Tughril Bey vaati, että fatimidikaliffin ohella myös hänen nimensä mainittaisiin Konstantinopolin moskeijassa rukoiltaessa. Theodora syrjäytettiin pian vallasta (Bre s.184).

Pohjois - Afrikan länsiosan berberit hävittivät Kairon vuonna 1054, jolloin suuri osa sen asukkaista surmattiin ja myös sen suuri moskeija tuhoutui. Se rakennettiin kuitenkin uudelleen (Honour - Fleming: a World historia of Art s.259 - s.262). Turkinsukuiset seldzukit olivat lähtöisin Kaspianmeren pohjoispuolelta, josta heidät työnsi länteen Comanien kansakunta noin vuonna 1060 (Bre s.190). Comaneja siirtyi Unkarin alueelle, jossa aiheuttivat ongelmia naapureilleen. Seldzukit alkoivat aluksi vain ryöstellä maita Kaukasuksella ja Tigrisjoen latvoilla, mutta 1050-luvulla he em. Tughrilin johdolla asettuivat Irakin Bagadiin. Vuonna 1055 Tughril teki pyhiinvaellusmatkan Mekkaan, jossa hän omaksui puhdasoppisen sunni-islamin muodon. Shialaiset Egyptin Fatimidit yrittivät vuonna 1058 vallata Bagdadin, mutta Tughrill esti sen ja julistautui uudeksi sulttaaniksi ja emiiriksi vuonna 1059. Hän julisti pyhän sodan Bysanttia vastaan. Hänen seuraajansa Alp Arslar alkoi 1060-luvulla vallata Armeenian ja Vähän-Aasian alueita Bysantilta. Seldzukit valloittivat Vähän-Aasian niemimaan keskiosista Anatolian, josta he karkottivat kreikkalaiset talonpojat ja elivat maaseudulla paimentolaisina. Mutta kaupungeissa he toimivat sivistyneesti. He ottivat Persian viralliseksi kielekseen. Taiteeseen omaksuttiin vanhaa Persian sassanidien tyyliä, johon lisättiin elementtejä hellenistisestä ja armeenialaisesta taiteesta (Bre s. 285).

Bysantin hallitsija Constantine X oli 1060-luvulla hyvissä väleissä Fatimidien kanssa. Hän maksoi näille veroa Syyrian ja Palestinan alueista ja hankki näin Jerusalemin kristityille huomattavia oikeuksia. Nämä saivat asua omissa kortteleissaan oman patriarkkansa alaisina. Constantine yritti myös kääntää armenialaiset azymiiti - riiteistään kreikkalaisen uskon riitteihin (Bre s.192). 1090-luvulla Palestinan valloittaneet seldzukit pyrkivät estämään kristittyjä pyhiinvaeltajia pääsemästä Jerusalemiin. Siitä alkoivat noin 200 vuotta kestäneet eurooppalaisten "ristiretket" Välimeren perukkaan. Useimmiten eurooppalaiset vain hävittivät Lähi-itää ja taistelivat keskenään vallasta sekä myös ryöstelivät Bysantin alueita niiden läpi kulkiessaan. Mahtavimmat merivallat Venetsia ja Genova ottivat 1200-luvun kuluessa haltuunsa mm. Kreikan rannikoilta ja Krimiltä asti Bysantin alueita. Kreikaan syntyi oli monia pieniä keskenään kilpailevia "valtioita". Vuonna 1416 Venetsian laivasto voitti Gallipolin luona Dardanellien salmella Turkin Muhammed I laivaston. Venetsian kanssa kilpaileva Genova solmi vuonna 1422 Muhammedin pojalle Murad II:lle edullisen sopimuksen, jonka seurauksena tämä kukisti kilpailijansa Mustafan joukot vuonna 1422 Adrianopolissa Mustanmeren länsipuolella.

Turkkilaisten seldzukkien vallan Jerusalmissa katkaisivat noin 1099 - 1187 em. Euroopasta tulleet "ristiretkeläiset", kunnes sulttaani Saladdin vuonna 1187 valloitti Jerusalemin takaisin Muhammediin uskoville. Saladdin oli nuoren Fatimidikalifin serkku ja visiiri. Kaliffi valitsi tämän seuraajakseen noin vuonna 1169, kun ranskalainen "ristiretkeläisten" armeija oli vuonna 1168 hyökännyt Syyriasta Kairoon ja surmannut edellisen kaliffin Shawarsin (Bre s.236-s.237). Saladdin levitti valtaansa laajalle mm. Syyriaan ja Pohjois-Afrikaan. Egyptissä Saladinin (1138-1193) jälkeen hänen perillisensä Ayyubidit menettivät vallan. Sinne tullut mamelukkipäällikkö Baybars syrjäyttivät vuonna 1250 viimeisen Ayyubid-sukuisen sultaanin. Mamelukeista tulivat Persian mongoli-khanin Hulegun ohella Lähi-Idän vaikutusvaltaisimmiksi tekijöiksi (Br s.283). Mamelukit hallitsivat Palestinaa noin vuosina 1260-1516. Nämä ilmeisesti olivat seldzukkien sotilasorjia, jotka oli hankittu Etelä-Venäjän Turkin sukuisista heimoista, mutta koulutettu islamilaisiksi sotilaiksi. Mamelukkisultaani Baybars hallitsi vuosina 1260-1277. Hän oli silloisen muslimimaailman johtaja. Mongoli Hulegu Persiassa puolestaan oli islamin vihollinen ja suosi kristittyjä (Bre s.284). Baybars voitti vuonna 1260 Palestinassa Hulegun johtamat mongolit (MH s. 150). Hänen valtakuntanssa ulottui etelässä Etiopian rajoille asti. Mamalukkien valtakunta rikastui Syyrian ja Palestinan kautta kulkevalla silkki- ja yrttikaupalla (MH s.152). Hän yritti saada Bysantin hallitsijalta Michael Palaeologukselta luvan purjehtia Bosporinsalmen läpi Mustalle merelle, jotta voisi rekrytoida lisäväkeä Venäjältä. Seurasi vuosina 1262-1272 pitkälliset neuvottelut, joiden jälkeen Michael suostui pyyntöön. Vastapalvelukseksi hän sai asettaa kreikkalaisen patriarkan Aleksandiaan Egyptissä.

Silkillä on oma mielenkiintoinen tarinansa ns. " 2. ristitretken" ajoilta vuonna 1147. Italian eteläosissa ja Siciliassa ainakin ajoittain valtaa pitivät normannit (pohjanmiehet). Vuonna 1112 Siciliassa valtaan päässyt nuori ja aktiivinen suurkreivi Roger II yhdisti Normanien valtakunnan vuonna 1127 (Bre s.226). Vallassa pysyäkseen hän käytti hyväkseen myös Saraseeneista koottua armeijaa. Hänen laivastonsa, jossa oli Sicilian saraseeneja, asettui Kreikan länsirannikon Corfunsaaren tienoille. Roger siirtyi Korintinlahdelle. Sieltä käsin hän ryösti tärkeän silkinkutomiskeskuksen Theban kaupungin, josta vei suuren määrän silkinkutojia Siciliaan. Sicilian Palermossa oli jo aikaisemmin harjoitettu silkin kutomista. Nyt se sai uusista kutojista voimakkaan lisäpotkun (Bre s.230). Silkin tekemiseen Euroopassa ei ilmeisesti vielä käytetty silkkiperhosia, vaan sitä tuotiin edelleen Kiinasta. Italiaan oli jo noin vuonna 1037 tullut Kiovan kautta tarjoamaan sotilaallisia palveluksiaan mm. Norjan kuningas Harald Hardrade "Hårdråde" (Bre s.172). Hänellä oli mukanaan noin 300 miestä. Normanneja (viikinkejä) kuljeskeli Euroopan kulkureiteillä kauppiaina, pyhiinvaeltajina, rosvoina tai jonkun palveluksessa olevina sotilaina jne. Jos sotilaat eivät saaneet riittävästi palkkaa, he siirtyivät ryöstelyyn.

Uusi turkkilainen ottomaanien heimo saapui alueelle länteen tunkeutuneiden mongolien vanavedessä 1200-luvulla Khurasanista (ehkä Karakorum Kaspianmeren itäpuolella) johtajanaan Ertoghrul. Se sai mongoleilta luvan asettua Turkin keskiosiin Anatolian tienoille. 1260-luvulla ottomaanien (osmannien) ja mongolien sissijoukot Anatatolian länsipuolella viljavassa Meanderin laaksossa teurastivat ja ryöstelivät ihmisiä sekä tuhosivat viljasatoja. Koko laakso ja läheinen Caria autioituivat vuonna 1281 (Bre s.286). Anatoliassa Ertoghrulin seuraaja Osman oli omaksunut islaminuskon ja alkanut laajentaa maitaan Bysantin ja mongolien kustannuksella. Osmannin sanotaan kuuluneen vähän tunnettuun osmannien heimoon (Bre s.291). Vuonna 1301 Osmannin raskaasti aseistettu ratsuväki murtautui Bosporinsalmen itäpuolella Nicomediassa Bysantin joukkojen läpi. Tähän aikaan Etelä-Euroopassa Ranskan Anjoun sekä Espanjan Aragonian, Katalonian ja Navarran armeijat olivat parhaassa iskussa. Entinen temppeliherrain ritarikunnan varkausten vuoksi erotettu johtaja Roger de Flor tarjosi palveluksiaan Bysantille (Bre s.292).

Rogerin kokoama katalonialaisen komppanian joukot siirtyi Konstantinopolista Vähän-Aasian puolelle. Ne lopettivat turkkilaisten piirityksen Cyzicuksessa ja tappoivat tai ottivat nämä vangeiksi. Vuonna 1304 Rogerin ratsu-ja jalkaväki tekivät osmanneja vastaan niin raivoisan hyökkäyksen, etteivät nämä ehtineet käyttää mongoleilta oppimaansa parasta asettaan jousia ja nuolia. Mongoleilla oli tapana ampua nuolia nopeiden hevosten selästä taaksepäin takaa ajavia vihollisia kohti. Roger vapautti osmaneista lähes koko Vähän-Aasian. Vihollisen joukkojen rippeet pakenivat vuorille (Bre s293). Mutta kun hän joutui palaamaan Eurooppaan, osmannit palasivat takaisin. Euroopan puolella katalaanit alkoivat rajusti ryöstellä ja tappaa Gallipolin niemimaan asukkaita ja siirtyivät myös Traakiaan sekä sitten vielä Romaniaan (Bre s.294). Koko Euroopan itäosassa käytännössä vallitsi sisällissota. Vähän-Aasian puolella oli osmannit olivat vuonna 1326 vielä melko vähämerkityksellinen valtio (MH s.1271), mutta nämä rosvosivat siellä laajalla alueella, rannikolla sekä saaristossa ja vuonna 1337 myös Constantinopolin ympäristöä (Bre s.304). Heidän joukkojaan alkoi siirtyä myös Euroopan puolelle mm. Albaaniaan (Bre s.302).

Kristityt valtiot olivat riitaisia. Esimerkiksi vuonna 1350 Genovan laivasto pommitti tykeillä Konstantinopolin muureja (Bre s. 312). Vuonna 1352 osmannit sultaaninsa Solimanin Orkhanin pojan johtamina ottivat Euroopan puolelta haltuunsa Chersonesoksen kapeasta Mustallemerelle johtavasta salmesta Traakiasta (Bre s.311) ja levittivät sitten valtaansa Tonavalle ja sen ylikin. Osmanniheimot olivat alkaneet yhdistyä yhdeksi valtioiksi sultaani Orkhamin johdolla 1320-luvulla. Tämä oli varsin suvaitsevainen kristittyjä kohtaan, joita hän otti palvelukseensa. Mutta sotilaallinen johto pysyi islamilaisilla. Kristittyjä alkoi kääntyä islamin uskoon ja paljon avioliittoja solmittiin molempiin uskontokuntiin kuuluvien välillä (Bre s.317).

1300-luvun kuluessa laajat alueet Euroopassa olivat osmannien valtaamia tai liittolaisia. Koska Vähä-Aasia oli jo voimakkaan ja riippumattoman turkkilaisen emiirin hallinnassa, ottomaanit pyrkivät lisäämään valtaansa Euroopan puolella (Bre s314). Kun Orkhan kuoli vuonna 1362, hänen seuraajakseen tuli Murad. Hän muodosti kristityiltä otetuista pojista janitsaarien joukot. Nämä oli kasvatettu fanaattisiksi islamilaisiksi valiosotilaiksi. Silloin ottomaanien valtio oli jo Balkanin niemimaan merkittävin voima. Vuonna 1365 Romania oli jo osmannien vallassa. Rooman paavi yritti järjestää ristiretkeä sen vapauttamiseksi (Bre s.319). Se ei onnistunut. Rooman ja Bysantit kirkot riitelivät. Venetsiaa yritettiin saada Turkin vastaiseen taisteluun. Vuonna 1370 Muradin joukot pääsivät Tonavalle ja seuraavana vuonna hänellä oli vapaa pääsy Bulgarian Sofiaan. Bulgarian ja Serbian itsenäiset valtiot katosivat vuonna 1372 (Bre s. 321). Myös Serbian valloitukset Albaniassa sekä Bosnia joutuivat Muradille. Vuonna 1385 koko Albania oli joutunut Muradin valtaan. Serbian joukot joutuivat taistelemaan turkkilaisten puolella.

Vuonna 1389 yhdistetyt Bosnian ja Serbian riippumattoman joukot onnistuivat voittamaan Muradin lähettämät joukot Toplitzan laaksossa. Lopullisesti Serbia joutui ottomaanien valtaan Kosovon taistelun jälkeen vuonna 1389 (Bre s.324). Siinä Serbian prinssi Lazarin joukot hävisivät itsensä Muradin johtamille turkkilaisille. Vuonna 1389 Kosovon taistelun jälkeen Muradin poika Bayezid julistautui sulttaaniksi. Hän kosti Lazarille ja Serbian johtajille isänsä murhan. Hän valloitti Vähän- Aasian vielä riippumattomat valtiot Qaramanin ja Anatolian seldzukien ajalta peräisin olleen emikraatin. Sitten hän jatkoi Bysantin alueiden hävittämistä ja valloittamista. Euroopan puolella Venetsia, Genova ja Unkari vielä yrittivät estää Turkin vallan leviämistä. Vuonna 1396 ottomaanien jalkaväki voitti Kreikan länsirannikolla Nicopoliksessa raskaasti aseistetut länsimaiset joukot. Sitten Bayezidin suunnitelmissa oli Konstantinopolin valtaaminen. Hän saarsi sen, mutta Venetsian laivasto sekä vähäinen määrä Rodoksen ja Lesboksen laivoja mursivat ranskalaisen Boucicatin johtamina saarron vuonna 1399. Nyt mongolien johtaja Timur Lenk astui kuvaan (Bre s. 334). Hän oli ottanut vuonna 1369 hallintaansa Samarkandin kaupungin Keski-Aasiassa ja ryösti ja tappoi vuonna 1398 valta osan Delhin kaupungin asukkaista Intiassa (MH s. 155).

Koska Bayezidin sotajoukkojen pääosa oli Euroopassa, niin Aasian suurvalloittajan Timur Lenkin oli helppo katkaista osmannien valta Vähässä-Aasiassa vuonna 1402. Näille jäi vain pieni palanen niemimaan luoteisosasta. Timur oli tuonut Intiasta myös sotaelefantteja. Hän voitti Egyptin Mamelukit Syyriassa, josta hän poistuessaan vuonna 1401 vei mukanaan taiteilijoita ja oppinutta väkeä (Bre s.334). Siten hän siirtyi Vähään-Aasiaan. Ankaran kaupungin luona taisteltiin ankarasti kesällä 1402. Bayezid poikineen jäivät vangeiksi. Timur piti häntä häkissä ja hän kuoli maaliskuussa 1403 (Bre s.335). Timur solmi yhteyksiä Euroopan puolelle aina Ranskaan ja Espanjan Castiliaan asti. Vm. maan suurlähettiläät olivat avustaneet häntä Ankaran taistelussa. Timur ei kuitenkaan perustanut mitään pysyvää valtioita. Hän kuitenkin pelasti lännen kristityn maailman puoleksi vuosisadaksi.
Timur Lenkin jälkeen Turkin valtakunnasta kilpailivat Bayezidin pojat. Sen seurauksena se jakaantui Euroopan - ja Aasian puoleisiin kilpaileviin osiin vuonna 1411. Lopulta valtaan jäi itäisen osan hallitsija Muhammed I (Bre s.337). Muhammedin poika Murad otti tehtäväkseen Bysantin valloituksen. Se onnistui hänen pojalleen Muhammed II:lle 29. toukokuuta 1453. Siten valta Palestinassakin siirtyi nyky turkkilaisille "ottomaaneille".

Turkki heikkeni 1800-luvulla. Naapurimaat valtasivat sen alueita ja mm. Kreikka itsenäistyi. Sen modernisoi kovin ottein 1. maailmansodan aikoihin vallan ottanut Mustafa Kemal. Hän lopetti Istanbulin aseman uskonnollisena keskuksena sekä kielsi islamilaisen sharialain käytön. Palestinasta turkkilaiset syrjäytti I Maailmansodan aikaan britit, joille Kansainliitto antoi hallitsemisoikeuden eli mandaatin. Britannia ja Syyriaan mandaatin saanut Ranska lupasivat salaisen ns. Sykes - Picot sopimuksen yhteydessä juutalaisille ilmeisesti koko Palestinan jo vuonna 1916 (HB s.74). Vuonna 1917 Englannin hallitus antoi ns. Balfourin julistuksen, jolla se lupasi juutalaisille kansallisen kodin Palestinaan ehkä palkkioksi juutalaisten sotilaallisesta avusta 1. maailmansodassa. Se kuitenkin vitkasteli sopimuksen toteuttamisessa, koska mm. löydetyt Lähi-Idän öljyvarat alkoivat painaa asiaa arabien hyväksi.


1950-luvulla Israel-viha oli Egyptissä kuten monissa muissakin keskinäisten riitojen vaivaamissa arabimaissa todellinen yhdistävä tekijä. Vuonna 1956 ns. Suezin kriisin edellä Egypti kielsi israelilaisilta laivoilta Suezin kanavan käyttö eikä se sallinut muidenkaan maiden laivojen kuljettaa sitä kautta israelilaisia tavaroita. Tykistöasemilla ja tykkitulelle se esti Israelia käyttämästä Punaisenmeren perukkaan Akaban lahteen rakennettua Eilatin satamaansa. Vuoden 1949 jälkeen egyptiläiset feydaheen sissit terrorisoivat Israelin aluetta. Vuosina 1951 - 1955 israelilaisten arvion mukaan kuolleita tai haavoittuneita oli tullut 894 kpl. Hyökäyksiä tehtiin Gazan kaistalta, Libanonista, Syyriasta ja Jordaniasta käsin. Uhreina oli naisia ja pikku lapsiakin. Egyptiläinen lehdistö ei peitellyt siellä valtaan nousseen Nasserin aikeita. Egypti tulee sopivan tilaisuuden koittaessa tuhoamaan Israelin.

Egypti, Jordania ja Syyria perustivat yhteisen johdon alaisuudessa toimivan sotilasliiton. Myös sen egyptiläinen johtaja Navar ilmoitti tavoitteeksi Israelin tuhoamisen sopivana ajankohtana. Egypti sai vuonna 1955 sopimuksen solmimansa perusteella aseita ja kouluttajia NL:n johtamalta kommunistiblokilta. Niihin kuului Tsekoslovakian välityksellä lähetettyjä Mig-hävittäjiä, 50 Iljushin-pommikonetta, satoja TU-34-panssarivaunuja, sukellusveneitä ym.. Egypti joutui panttaamaan aseiden vastineeksi kommunistimaille monen vuoden puuvillasatonsa ym. maataloustuotteita. Suezin kanavan kansallistamisesta saadut tulot olisivat sille välttämättömät. Myös Syyrian arvioitiin saaneen aseita noin 20 miljoonan punnan arvosta. Jordania sai yllättäen vielä aseita Englannilta. Englanti oli perinteelliseen tapaansa arabiystävällinen. Ranska puolestaan toimitti salaa Mirage-hävittäjiä, tykistöä, panssarivaunuja ym. moderneja aseita Israelille. Tässä tilanteessa Israelin vt. puolustusministeri David ben Gurion antoi 28. lokakuuta 1956 armeijalle luvan hyökätä Egyptiä vastaan. Päätavoite oli meritien avaaminen Eilatiin. Sotatoimia johti 40-vuotias mustasilmäsilmälappuinen Moshe Dyan.

Hyökkäys onnistui erinomaisesti. Kovinta vastarintaa tekivät Gazan tienoilla linnoitetut Rafah, el Gafgaha, Khan Yunis ja el Arish. Gazan-kaupunki antautui. Israel eteni Suezille asti. Sen läheltä vallattiin marraskuun 1. päivänä mm. saksalaisten asiantuntijoiden opastuksella linnoitettu Abu Agheilan. Marraskuun 5. päivänä vallattiin Akabanlahden länsiranta Siinailta. Ranska ja Englanti puuttuivat peliin tarkoituksenaan nimellisesti lopettaa sotatoimet, mutta tosiasiallisesti valloittaa kanavavyöhyke. Ne aloittivat marraskuun 5. päivä sotilaalliset operaatiot Egyptiä vastaan. Sinne lähettiin taistelujoukkoja ja useita lähellä olevia kaupunkeja pommitettiin. Egyptin ilmavoimat tuhottiin lentokentille. Syyria ja Jordania eivät hyökänneet ollenkaan. Vaikka Egyptillä oli valtava materiaalinen ylivoima, sen tappiot Israelin vastaisissa sodassa olivat suuret. Kaatuneita oli noin 1000 miestä ja vankeja 6000. Israel sai haltuunsa suuret asevarastot.

YK puuttui suurvaltojen USA:n ja NL:n myötävaikutuksella asiaan. Yleiskokous vaati heti kaikkien vihollisuuksien lopettamista ja päätti lähettää jäsenmaista mm. Suomesta koottuja osastoja rauhanturvatehtäviin. Israel suostui vetäytymään Siinailta ja Gazan kaistalta, mikäli YK takaisi sen laivaliikenteen kulun Eilatiin ja estäisi Egyptiä käyttämästä Gazan kaistaa fedayeen-terroristiensa hyökkäyksiin maataan vastaan. Viimeksi mainittua vaatimusta Egypti noudatti, mutta vuonna 1959 Egypti kuitenkin taas sulki Suezin israelilaisten tavaraliikenteeltä.

Ennen vuoden 1967 sotaa NL:n tukeman Arabiliittoutuman jäsen Syyria oli Golanilta käsin pommittanut Genesaretin järven pohjoispuolisia Israelin asutuskeskuksia. Egypti syytti Israelia aikomuksesta tehdä kostohyökkäyksiä Syyriaan. Se vaati YK:ta vetämään rauhanturvaajansa Siinailta ja esti edelleen Israelin laivoja pääsemästä Akabanlahdessa sijaitsevaan Eilatiin sekä Suezinkanavan käytön. Israel vetosi YK:hon ja muihin valtoihin, mutta ei saanut haluamiaan turvallisuustakuita. 25. toukokuuta 1967 Irak, Jordan, Syyria ja Saudi-Arabia toivat joukkojaan Israelin rajoille. Koska näiden hyökkäys oli ilmeinen, Israel päätti hyökätä ensin. Se tuhosi nopeasti suuren osan Egyptin NL-valmisteisista ilmavoimista lentokentilleen. Näin se sai yliotteen ylivoimaisista Arabiliittoutuman joukoista ja nopeasti laajensi aluettaan (Natkiel s.221).

1. Johdannoksi lähinnä Israelia koskeviin pääartikkeleihin

Osio 1: Toukokuun alusta lähtien 2025 tiedotusvälineissä kiihtynyt keskustelu Gazan sodasta.

Edessä päin käsittelen presidentti Stubbin lausuntoa Palestinan tunnustamisesta (HS 1.8.25. Se löytyy hakusana "Stubb").

OOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOO
HS 9.6.25 kommentteja Johannes Koskisen (sdp) näkemyksiin "Palestinan" tunnustamisesta: Palestinalla hän lienee tarkoittanut ns. Länsirantaa ja ehkä myös Gazaa. Hän unohtaa, tai ei kerro, että "Länsiranta" oli vuodesta 1948 Jordanian miehittämä ja Gaza kuului Egyptille. Ne eivät silloinkaan täyttäneet valtion tunnusmerkkejä. Israelia lukuunottamatta mikään Lähi-Idän maa ei ole demokraattinen. Jokseenkin kaikissa islamilaisissa maissa suppea eliitti käyttää valtaa eikä niiden hallitusta voi vaihtaa määräajoin pidettävillä vaaleilla. Tässä eliitissä tärkeää osaa näyttelevät uskonnolliset johtajat. Niissä valtio voi kokea kansalaisjärjestöjen toiminnan poliittisena uhkana ja ne pyrkivät rajoittamaan niiden toimintaa. Hallitusten vastaiset mielipiteet ja rauhallisetkin mielenosoituksetkin ovat epäilyttäviä.

Kuten edellä totesin Israel on ainoa Lähi-Idän demokraattinen valtio. Siellä sallitaan hallituksen vastaiset mielipiteet tiedotusvälineissä ja rauhalliset hallitusta vastustavat mielenosoitukset, joita viime aikoina (10.8.) on nähty. Ulkoinen turvallisuus on Israelille ollut keskeinen kysymys koko sen olemassaolon ajan. Myös sen turvaamistavoista siellä saa olla eri mieltä. Nyt demokraattisten periaatteiden mukaisesti vallassa olevan Netanjahun hallituksella siitä on oma näkemyksensä eli Hamasin täydellinen tuhoaminen ja Gazan haltuunotto. Syynä Gazan asukkaiden tämän hetkiseen kurjuuteen on sen oman "hallituksen" eli Hamasin johdon toiminta 7. lokakuuta 2023. Sitä ei voi vaihtaa demokraattisesti, vaan pakottamalla, mikä ilmeisesti onnistuu vain aseellisesti. Koskinen "vaati pakotteiden ottamista käyttöön yksityisiä henkilöitä ja erityisesti Netanjahua vastaan, jos tämän hallitus ei käännä suuntaansa! Israel kuitenkin on edelleen demokraattinen valtio. Siellä vaalit pidetään oman aikataulun mukaan. Viimeistään niissä hallituksen "suunta" voidaan kääntää tai koko hallitus vaihtaa. Sen ei tarvitse olla sosialistinen.

Koska "pyhää sotaa" käyvät Hamas ja Jihad eivät Gazassa noudata länsimaissa säädettyjä sotien normeja eikä Israel ole saanut niitä vastaan mitään tukea YK:lta tai muilta kansainvälisiltä toimijoilta, sillä on oikeus harkintansa mukaisia jopa epätavallisia keinoja käyttäen minimoida tappionsa. Nyt Koskinen ja hänen suomalainen viiteryhmänsä haluavat puuttua uhatun suvereenin valtion puolustusasioihin. Koska kansainvälinen yhteisö ei halua tai pysty auttamaan, sodan mahdollisten ylilyöntien tuomitseminen jää Israelin omaan päätösvaltaan. Siihen sillä on omat demokraattiset sääntönsä. Hallitukset ja ministerit tekevät usein virheellisiksi osoittautuvia päätöksiä. Näin Suomessakin mm. koronaepidemian pahimpina aikoina. Niillä aiheutettiin ehkä jopa tuhansia estettävissä olevia sairastumisia ja kuolemia sekä tarpeettomia kärsimyksiä ja taloudellisia kustannuksia monille kansalaisille ja kansanryhmille.

Israel aloitti oman asetuotantonsa ja myös atomipommin voimakkaan kehittelyn jo vuonna 1955. Silloin NL johtamaan Varsovanliittoon kuuluva Tsekkoslovakia toimitti sen vihollisille mm. Egyptille raskasta aseistusta kuten tankkeja ja lähetti sinne sotilasasiantuntijoitaan. Sen seurauksena 17.10.1955 Israel paljasti valmistavansa itse aseita, kun se ei ollut saanut Itäblokilta mitään samanlaista tarjousta sekä myös uraanin rikastamisen Negevin fosfaatista (Behbeani s.126->). Muiden valtioiden ja myös Arabimaiden tuli ottaa huomioon Israelin tietynlainen riippumattomuus aseiden suhteen jo silloin että vielä nytkin. Sen seurauksena Israel on toiminut ja toimii edelleen vain omaa turvallisuuttaan ja etujaan ajatellen. Näin se teki myös hyökätessään Iraniin ja tuhotakseen sen ydintutkimusohjelmaa. Tämän asetuotannon eräs "hedelmä" on Suomeenkin hankittava ilmapuolustusjärjestelmän "Davidin linko". Sen hankkimisen perustusteista ja moraalista käytiin taas tänään Yle :ssä keskustelua (12.8.25). Siinä taas unohdettiin, että Israel todella edelleen on Lähi-Idän ainoa demokraatinen valtio. Sen kansalaiset ja hallitus voivat toimia demokraattisten oikeuksiensa ja valtuuksiensa puitteissa. Israelin ydinaseen ja muiden aseiden korkea taso on ilmeisesti on hillinnyt Arabimaiden pyrkimystä "vapauttaa Palestina" eli käytännössä tuhota Israel.

Vanhassa testamentissa ilmeisesti ensi kerran katsottiin, että ihmiset voivat joutua uhreiksi ilman omaa syytään. Sieltä heikkojen puolle asettumisen ja auttamisen aate siirtyi vähitellen kristinuskoon, ehkä islamiin ja myös yleisemmin eurooppalaiseen kulttuuriin (Kanava 2/ 2004 / Risto Saarinen). Tässä Saarinen viittaa Max Weberin maailman uskontojen talousetiikkaa koskevaan tutkimukseen. Hänen mukaansa tutkijat Weber ja Girard tärkeällä tavalla ovat tunnistaneet sympatian heikkoja kohtaan eurooppalaiseksi perusarvoksi.

Entä miten on suhtauduttava heikkojen puolelle asettumisen ja auttamisen aatetta siinä tapauksessa, että ihminen tai ihmiset joutuvat uhreiksi selvästikin omasta syystään? Jos heitä autetaan, niin katuvatko he pahoja tekojaan ja parantavat tapansa? Entä jos he autettuina vain jatkavat "pahuuttaan", vielä voimistavat sitä ja kannustavat muitakin "pahuuteensa"? Tai miten toimitaan siinä tapauksessa, että osa ihmisista on joutunut uhreiksi ilman omaa syytään ja osa omasta syystään? Esimerkiksi ruuanjakotilanteessa täytyy toimia nopeasti, jolloin tällainen erottelu on käytännössä mahdoton. Ns. "pärstäkerroin" ei ole luotettava. Sama tilanne seuraa, jos väestöluettelot ovat "pahojen" puolen edustajien tekemät! Jos sympatia heikkoja kohtaan on eurooppalainen perusarvo, niin voidaanko se siirtää islamilaiseen maailmaan, joka pyrkii vierastamaan kaikkea eurooppalaiseksi miellettyä kulttuuria?

Gazassa Hamas ja Jihad pyrkivät selvästikin käyttämään hyväksi em. euroopalaisia arvoja ja sääntöjä. Jo vanha länsimaisen uusvasemmiston toimintaohje 1960-luvulla kamppailussa länsimaista demokraattista valtiovaltaa vastaan kuului: "Pakota vastustaja noudattamaan omia sääntöjään". Ne hyötyvät näistä kaikkien tuntemista säännöistä, koska ne itse eivät niitä noudata. Ne voivat toimia koraaninsa pohjalta omien islamilaisten arvojensa mukaisesti. Koraanissa eräs jae kuuluu: " Tapa ja silvo islamin vastustajat". Jihad tarkoittaa muslimien pyhää sotaa. Ensimmäisessä pyhässä sodassa Badrin taistelussa itse profeetta Muhammed antoi luvan ottaa suuren joukon juutalaisia siviilipanttivankeja sekä teurastaa ne armotta (Kanava 8 / 2013 Saloviita, professori). Tällaiset teot ovat siis oikein, jos ollaan islamin asialla eli käydään pyhää sotaa. Profeetan kerrotaan silloin harjoittaneen vanhaa beduiinien ammattia eli kauppakaravaanien ryöstöjä.

Monet asiantuntijat väittävät, että palestinalaisten kärsimät vääryydet ovat aiheuttaneen nykyisenkin sodan tällä kertaa Gazassa. Tällöin he unohtavat, että palestinalaiset muiden arabimaiden ohella eivät tunnustaneet vuoden 1947 29. marraskuuta tehtyä YK:n äänin 33 vastaan 11 hyväksymää päätöslauselmaa Palestinan kahden valtion mallista, vaan aloittivat jo saman vuoden lopulla sodan juutalaisten tuhoamiseksi. Sen seurauksena voitollinen Israel otti Palestinasta haltuunsa alkuperäiseen jakosuunnitelmaan nähden lisäalueita ja Jordania vei loput eli ns. Länsirannan. Gaza jäi Egyptille (Natkielin kartta s.201). Voi kysyä, kärsivätkö palestinalaiset siinä vääryyttä? Muiden arabimaiden ohella juuri he itse yrittivät tuhota juutalaiset. Eivätkö juutalaiset olleet niitä, jotka kärsivät hyökkääjien vääryydestä? Myöskään he itse eivät olleet YK:ssa äänestämässä Palestinan jaosta. Kahden valtion mallia vastustivat lähinnä jo öljyllä rikastuneet islamilaiset valtiot. Öljyllä on ollut merkittävä osuus myös myöhemmissä Palestinan islaminuskoisten asukkaiden ja Israelin sekä sen naapurimaiden välisissä yhteenotoissa. Länsimaiden riippuvuus Lähi-Idän öljystä on ollut eräs syy konfliktin pitkittymiselle.


30.7.25 HS:n Berliinin kirjeenvaihtaja Suvi Turtiainen syyttää liittokanslari F. Merzia siitä, että tällä Gaza on "sokea piste". Merz ei halua tuomita tuomita Israelin Gazan toimia. Venäjän pääministeri Putin tavoin Israelin pääministeristä Netanjahusta kansainvälinen rikostuomioistuin ICC on antanut pidätysmääräyksen.
Kun asiaa Merziltä oli tivannut joku saksalainen toimittaja, tämä (Merz) toteaa aivan loogisesti, ettei Venäjää ja Israelia voi mitenkään verrata: atoritäärinen Venäjä aloitti hyökkäyssodan Ukrainaa vastaan ilman minkäänlaista provokaatiota. Israel on demokratia, joka joutui (Hamasin) hyökkäyksen kohteeksi lokakuussa 2023. Jo vuonna 1947 NL perusteli Palestinan jaon hyväksymistään ja siis Israelin perustamista sillä, että se oli alueen ainoa demokraattinen valtio (BE s.71). Tämä asiantila on Israelin naapurimaissa edelleenkin noin 77 vuotta myöhemmin. Ei ainuttakaan demokratiaa. Voidaan myös kysyä, kuinka puolueeton toimija ICC oikeastaan on? Esimerkiksi ns. Globaalin Etelän edustajat ovat perinteisesti olleet israelvastaisia.

Sokea piste näyttää olevankin toimittaja Turtaisen silmissä ja ajattelussa, kun hän ilman muuta hyväksyy saksalaisen koleegansa kritiikin. Hän toteaa, että Saksan valtiollinen johtoajatus on Israelin turvallisuus. Turtiaisen mukaan Merzin asennoitumisen syy on Saksan historia; ei siis looginen ajattelu! "Saksan politiikkaa sokeuttaa se, että maa pyrkii estämään oman julman historiansa toistumisen". Turtainen ei esitä sanallakaan kritiikkiä Hamasia eikä gazalaisia vastaan. Ovatko he todella niin syyttömiä nykyiseen ahdinkoonsa, kuin Turtiainen haluaa esittää? Hänen pitäisi enemmän tutkia Lähi-Idän historiaa ja vuoden 2023 lokakuun 7. päivän jälkeisiä tapahtumia. Sama koskee myös kiihkomielistä SDP:n kansanedustaja Tuppuraista, joka taas oli päässyt Yle 1:een esittämään vanhoja fraasejaan; "Suomen pitäisi olla historian oikealla puolella". Mikä on oikea tai vasen puoli (tai oikea ja väärä puoli)? Se ratkeaa vasta tulevaisuudessa. Hän toimii vanhan sanonnan mukaisesti vain "ennustajaeukkona".


26.7.25 lauantaina Savon Sanomissa kuopiolainen kapteeni evp. R. Taskinen on vastannut William Ansellin aikaisempaan artikkeliin, jonka mukaan "koko Gazan konflikti on Benjamin Netanjahun loputonta sotaa Israelin vihollisia vastaan, kun se oli tehnyt ilmaiskuja Iraniin USA:n tukemana. Taskinen muistuttaa, että Israelia on pommitettu raketein ja ballistisin ohjuksinkin (jo ennen kun Hamas teki terrorihyökäyksensä ja senkin jälkeen). Iran tukee Hizbollahia, joka puolestaan tukee Hamasia Gazassa. Iranin johtaja ajatollah Khamenei oli julistanut jo vuonna 2015, ettei Israelia ole enää 25 vuoden päästä. Hizbollah on maailman raskaimmin aseistettu ei-valtiollinen toimija. Sillä arvioidaan olevan 40 000 - 140 000 ohjusta ja se itse ilmoittaa, että sillä on noin 100 000 sotilasta.

Iran tukee Hizbollahia sadoilla miljoonilla dollareilla ja antaa sille aseistusta, räjähteitä ja sotilaskoulutusta sekä antaa sille poliittista, diplomaattista ja organisatorista tukea. Tätä tukea saa myös Hamas Gazassa. Taskinen kertoo myös Gazan alle rakennetusta betonisesta luolajärjestelmästä. Se kulkee asuinrakennusten, moskeijoiden, päiväkotien ja sairaaloiden alitse. Se sisältää asevarastoja, ilmastointi-, sähkö-, tietoliikenne- ja valaistusjärjestelmä sekä osittain myös vesijohto- ja viemäriputkiston. Luolasto sisäänmenoaukkoineen on todiste siitä, että Hamas käyttää siviileitä kilpenään.

Artikkelissa kerrotaan myös 505 vuorokautta vankina olleen israelilaisen Tal Shomahin kokemuksia, josta hän oli luolastossa yli 8 kuukautta. Häntä oli pidetty 18 metrin syvyydessä oleessa alle metrin levyisessä kammiossa. Se oli ahdas, tunkainen ja ilma ohutta hengittää. Vartijoilla taas oli mukavuuksilla varustettuja huoneita. Joskus he kiduttivat väkivallalla ja polttivat kiduttaakseen vankitilassa happea. Tunneleissa oli räjähteitä, joilla ne voitaisiin sulkea tarvittaessa, esimerkiksi vankien vapautusyrityksessä.

Kun Shomah oli kysynyt vartijoilta, eikö heitä vaivaa se, että (Hamasin) toimenpiteiden takia Gazassa kuolee heidän viattomia omaisiaan? Hänelle vastattiin, että omaiset pääsevät sillä hetkellä paratiisiin.

Taskisen artikkeli näyttää selvittävän, miksi Israel siirtelee näennäisen mielivaltaisesti gazalaisia paikasta toiseen ja tuhoaa suuret määrät rakennuksia. Vain näillä keinoilla Hamasin tunneleiden toimintakykyä voidaan heikentää ja osin myös tuhota. Ainakin osa ruokajakelupisteisteiden kahakoista lienee Hamasin järjestämiä. Jos heidän lapsiaan ja naisiaan siinä kuolee, niin hehän pääsevät heti paratiisiin. Miten käynee niille kuolleille, jotka mahdollisesti ovat fanaattisen islamiyhteisön ulkopuolisia?

Mitä Hamasiin tulee, niin kyse on myös sen olemassaolosta. Jos se lopettaa Israelin vastaisen terrorinsa, sen ulkopuolinen, mm. Iranin tuki vähenee tai loppuu (HS:n palestinalaisia tukeva toimittaja Kaisa Rautaheimo kertoi aikaisemmin myös Qatarin tukeneen Hamasia miljoonilla dollareilla kuussa ja vieläpä "Netanjahun luvalla"). Sen tilalle muodostuu tai muodostetaan jokin toinen alkuperäisen Hamasin kaltainen järjestö. Ehkä Libanonissa ja Syyriassa toimiva Hizbollah alkaa toimia myös Gazassa. Lokakuun 7. päivän 2023 terrorihyökkäys oli näin ulkopuolisin silmin katsottuna järjetön. Gaza menetti siinä itsehallintonsa. Ehkä se oli sitä ns. "Arabian Lawrerencen" mukaista arabien eräänlaista kaksijakoista ajattelua. He yhdistävät täysin toisilleen vastakkaisia ajatuksia huomaamatta, että niitä ei mitenkään ole sovitettavissa yhteen. Lähi-Idän maiden arabijohtajat ovat tavallisesti arvaamattomia ja impulssiivisia. Päätöksentekoon kytkeytyy sekä uskonto että ylpeys. Rationaalinen ajattelu yht'äkkiä loppuu ja mieli alkaa liihotella profeetta Muhammedin oppien inspiroimana.

Myös Libanonissa vahvaksi toimijaksi noussut Hizbollah perustelee olemassaolonsa Israelin vastaisella sodalla. "Jos he riisuvat aseensa, niin se palvelisi Israelin tavoitteita" (Yle YxtTv 31. 7.25). Myös ainakin sen Iranin tuki vähenee tai loppuu. He menettäisivät suhteellisen hyvinvoivan ja paikallisten asukkaiden pelkäämän tai ainakin näiden aseita kunnioittavat asenteen. Tämä on taannut heille riippumattoman aseman ja uusia rekytoitavia helposti löytynyt. Komeat autot, moottiripyörät, sotilasajoneuvot, aseet, puvut ja kansainvälinen kuuluisuuskin kiinnostavat joutilasta islamilaista nuorisoa.

Millainen on naisten asema islamistissa maissa? Ei ainakaan kunnoittava. Erään islamilaisessa maassa syntyneen naisen mukaan miesten ajattelu keskittyy lähinnä alapään asoihin. Esimerkiksi pyhässä sodassa kuolleet miehet pääsevät paratiisissa alituisesti nauttimaan auliiden naisten "palveluista". Sama koskee naisten maanpäällistä elämää. Moniavioisuus on sallittu. Synnytyskoneiksi tai lasten hautojiksi alistetut useimmat naiset ilmeisesti mielellään piiloutuvat hunnun ja peittävien vaatteiden taakse. Moskeijoissa heidät piilotetaan miesten katseilta omiin tiloihinsa. Esimerkiksi gazalaisten ruokaongelmista kertovassa jutussa toisella naisella oli 6 lasta ja toisella leskellä 8 lasta (HS 4.8.25). Kuvan teksti ei vastannut kuvaa. Siinä ei ollut spontaaneja "ruokaa etsiviä gazalaisia" kaoottisessa tilanteessa vaan se oli suunniteltu asetelma. Ihmiset olivat hyväkuntoisia ja edessä oleva taustan heijastus ei vastannut taustaa! Jotkut tehtailevat tällaisia kuvia ja lähettävät niitä "sopiville" lehtinaisille (nyt HS:n F. Freyborg). Naisten meikkaaminen ja julkinen esiintyminen lienee vain länsimaissa asuvien musliminaisten etuoikeus. HS:n meikkavaat musliminaiset eivät kuulu muslimimaiden tiedotusvälineisiin. HS luo vääristettyä kuvaa naisten vapaudesta islamilaisissa maissa. Tämä mielikuva tietenkin halutaan luoda erityisesti naisten joukkoon. Sen mukaan muslimimaissa naisilla olisi samanlainen asema ja oikeudet kuin meilläkin.

Suomessa kerrotaan musliminaisten heikon uimataidon taustalla olevan kulttuurelliset ja uskonnolliset syyt. Teini-ikään tulleet tytöt eivät voi uida miesten nähden (HS 1.8.25). Taustalla ovat kuitenkin miesten naisille asettamat säännöt kuten myös em. moskeijasääntökin! Muslimimiesten ohella sääntöihin sopeutuneet vanhemmat musliminaiset siirtävät pukeutumissääntönsä tyttärilleen. Kun nuoret tytöt haluavat olla aikuisia, niin heidän esikuvansa on äiti. HS kertoi suomalaisesta musliminaisesta, joka noin 15-vuotiaana ei käyttänyt päähuivia. Kun hän oli käynyt Ruotsissa, siellä asuvat sukulaiset olivat paheksuneet häntä sanoilla, jotka suurin piirtein kuuluivat: "On synti olla käyttämättä tuossa iässä huivia. Allah rankaisee siitä, jos ei heti niin joskus myöhemmin elämässä!" Silloin tämä aloitti huivin käytön Suomessa. Samassa artikkelissa naiset eivät suostuneet kommentoimaan islamilaisia sääntöjä. Hei eivät sanoneet pystyvänsä siihen vaan ilmoittivat jättävänsä sen uskonoppineille miehille! Siis islamilaisessa maaimassa naiset alistuvat tai alistetaan miesten sääntöjen ja uskomusten tulkintojen alle. Pitääkö suomalaisten olla niin vieraskoreita, että järjestää musliminaisolle uimahalleihin omat vuorot, jossa nämä saisivat käyttää koko ihon peittävää uima-asua? Sanotaan: "Maassa maan tavalla." Näiden tulee sopeutua suomalaiseen yhteiskuntaan eikä muodostaa erillisiä omia saarekkeitaan. Se ei palvele yhteiskuntamme etua.

Monessa muslimimaassa naisten työskentelyä ja jopa liikkumista kodin ulkopuolella on rajoitettu. Tytöt naitetaan hyvin nuorina usein alle 15-vuotiaina jollekin jopa vuosikymmeniä vanhemmalle miehelle. Itse he eivät saa valita miestään. Suomestakin muslimityttöjä on lähettetty hyvin nuorina mm. Lähi-Itään avioitumaan jonkin vanhemman ehkä sukulaismiehen kanssa. Näistä ja monista muista palestinalaisnaisten epäkohdista Suomessa mm. HS on nykyisin täysin hiljaa. Tuskin tämä vanha tapa on täysin kadonnut. Se haluaa levittää Palestinasta vain myönteistä kuvaa! Tämänhetkisessä Palestinassa musliminaisten ehkä hiukan laajemmat vapaudet näyttävät syntyneen tietynlaisesta sekavasta tilanteesta. Mikään ryhmittymä ei ole päässyt yksin valtaan koko alueella. Tilanne voi kuitenkin helposti muuttua. Syyriassa äskettäin valtaan päässyt presidentti al-Sharaa ei suostunut kättelemään Saksan naisulkoministeriä.

Entä lasten asema islamiyhteisöissä? Äidit tietenkin rakastavat ja hoivaavat kaikkia lapsiaan. Isätkin voivat olla niistä ylpeitä, mutta vain poikalapsistaan. Se tuo heille arvovaltaa ainakin näiden joukosssa ja ehkä myös koko yhteisössä. Valtaa pitäville uskonnollisille ja maallisille johtajille ja myös terrorijärjestöille he ovat käyttökelpoista materiaalia. Irakin vastaisessa sodasssa iranilaiset papit siunasivat ehkä noin 15-vuotiaita poikia ja lähettivät heidät rintamalinjojen väliin polkemaan miinoja. Heille luvattiin varma pääsy paratiisiin. Nykyisin johtajat myös ymmärtävät, että länsimaista kopioitu tekniikka ja sen soveltaminen sekä kehittäminen sotilas- tai taloudelliseen käyttöön vaatii pitkälle menevää koulutusta. Puhelimen räpläily ei vaadi kummoista osaamista.


Jotenkin kummalliselta tuntuu monien palestinamyönteisten naisten kirjoitukset mm. HS:ssä. He yrittävät vakuuttaa, että Gazan asukkaat ovat kuten eurooppalaisetkin, aivan samanlaisia ihmisiä. He vain unohtavat uskonnon keskeisen merkityksen Palestinan alueen islamilaisissa yhteisöissä. "Muslimille uskonto on koko yhteiskuntaa ja elämää hallitseva viitekehys. Siitä ei voi erottaa politiikkaa, perhe - elämää, taidetta jne." (Kanava 8 2006 / Ari Hukari /Leo Näreaho, kts. edessäpäin!). Tätä painolastia euroopalaisilla on nykyisin vähemmän ja se on lievempää.

Esimerkiksi HS:n Irene Zidan 26.7.25 tunnepitoinen "sivistynyttä maailmaa" ja Suomea kritisoiva essee. Hän ihmettelee, kuinka on mahdollista, että Israel (rankaisematta) vuodesta toiseen on saanut rikkoa kansainvälistä oikeutta, josta sitä on korkeintaan paheksuttu. Palestinan islamilaisen väestön vastaavista rikkomuksista hän on varsin vaitonainen. Lokakuun 7. päivän terroriteon hän kuitekin tuomitsee. "Hän sanoo vuosia yrittäneensä ymmärtää israelilaisia ja tulla puolitiehen". Ehkä hänen pitäisi paremmin tutustua isänsä kotimaan Palestinan alueen historiaan erityisesti 1900-luvun alusta alkaen. Ei se alueen islamilaisen väestönosan toiminta siellä ole ollut mitenkään kunniallista. Juutalaisten tappamista, terroria ja taas terroria. He muiden arabimaiden ohella eivät tunnustaneet vuoden 1947 29. marraskuuta tehtyä YK:n päätöslauselmaa Palestinan kahden valtion mallista, vaan aloittivat sodan juutalaisten tuhoamiseksi. Sen seurauksena voitollinen Israel otti Palestinasta haltuunsa lisäalueita ja Jordania vei loput eli ns. Länsirannan. Tämän ja useat muut sen jälkeen arabimaiden aloittamat vihollisuudet ja sodat Israelia vastaan tavallisesti suomalaiset tutkijat unohtavat (kuten tänäänkin 28.7. Yle 1:ssä).

Näin ulkopuolelta katsottuna Israelin olisi järkevintä keskittää Gazan asutus mahdollisimman kauas omista rajoistaan. Toimisiko siellä Hamas tai jokin muu vastavanlainen järjestö, sieltä todennäköisesti ammuttaisiin jonkinlaisia ohjuksia. Ehkä myös ns. droonien avulla tehtävät terrorihyökkäykset ovat tulevaisuudessa mahdollisia. Mitä pitempi raketin lentomatka kohteeseen on, sitä paremman mahdollisuuden se antaa torjunnalle.

HS 1.8.25. Presidentti Stubb tunnustaisi Palestinan valtion vaikka heti, jos hallitus sitä esittäisi. Tilanne on edennyt siihen pisteeseen, että Suomen on tehtävä valintansa. Tällä hän viittaa mm. Ranskan ja Britannian (ehdollisiin) tunnustamispäätöksiin.

Presidentin mielestä Israelin Gazan sota Hamasin hyökkäyksen jälkeen on kestänyt liian pitkään. Hän ei kuitenkaan ota huomioon Hamasin pitkäaikaista valmistautumista käyttämäänsä tyypilliseen sissisodan käyntiin. Sen tunnuksettomat sotilaat piileskelevät siviiliväestön joukossa, mistä seuraa jälkimmäisten suuret kuolleisuusluvut. Se on rakentanut käyttöönsä maanalaisen laajan jopa mukavuuksin varustetun tunneliverkoston, jonka huoltoon ja kulkureitteinä se käyttää sairaaloita, kouluja, moskeijoita ja muita siivilirakennuksia. Tunnelien pituudeksi on arvioitu satoja kilometrejä. Noin 20 niistä väitetään ulottuneen Egyptin puolelle, josta Hamas toi aseita, ammuksia ja muita tarvikkeita ja varastoi niitä tunneleihin (HS 7.6.25). Näiden maanpäällisten huoltorakennelmien tuhoaminen on hidasta ja ei onnistu ilman rakennusten täydellistä tuhoamista. Varsinaisten tunnelien tuhoaminen on lisäongelma. Mikä olisi presidentin tavoittelema Israelin Gazassa aiheuttama kohtuullinen vastaus eli ilmeisesti siviiliväestön ahdinko ja kuolemat sekä rakennustuhot? Siihen kukaan ei voi antaa yksiselitteistä vastausta.

Stubbin mukaan Suomen ja EU:n tavoite on Palestina ilman Hamasia. Tämän varmistaminen on olennainen osa rauhanprosessia. Tämä on sitä EU:n vuosikymmeniä harjoittamaa tyhjänpuhumista. Ongelma on siinä, että Suomi tai EU ei siihen pysty. Siinä kävisi kuten nuorempaa lasta odottavalle äidille, joka houkutteli pahankurista poikaansa: "Tule hyvä poika pois sängyn alta, että voin antaa sinulle piiskaa!" Gazan ongelma vain pitkittyy ja pitkittyy. Parhaiten se todennäköisesti onnistuu vain Israelin avulla ja sen käyttämillä menetelmillä.

Länsimaisen uusvasemmiston toimintaohje kamppailussa länsimaista demokraattista valtiovaltaa vastaan kuului: "Pakota vastustaja noudattamaan omia sääntöjään". Tähän pyrkii myös Hamas. Israel pystyy jonkin verran joustamaan demokraattisen valtionsa säännöistä ja on näin menestynyt taistelussaan Hamasia vastaan. Sen jälki ei tosin ole ollut kaunista. Nyt kuitenkin ulkopuoliset valtiot, osa EU mukaan lukien demokraattisia ja osa jopa autoritäärisiä, pyrkivät pakottamaan Israelin noudattamaan tiukasti länsimaisiin arvoihin perustuvia sääntöjä. Tämä antaa Hamasille Israelin suhteen merkittävän edun. Se itse pystyy ilman estoja mielin määrin uhraamaan Gazan palestinalaisia siviilejä, joista merkittävä osa on lapsia ja naisia. Nehän pääsevät pyhässä sodassa suoraan paratiisiin, mutta länsimaisiin arvoihin kasvaneissa ihmisissä, myös juutalaisissa, se herättää omantunnon tuskia.

Ylen 4.8.25 aamuohjelmissa "asiantuntijat" pyrkivät erottelemaan Gazassa toimivat Hamasin ja "Jihadistit". He eivät kertoneet mitä sana "jihad" tarkoittaa ja mitä se käytännössä merkitsee. Jihad tarkoittaa muslimien pyhää sotaa. Ensimmäisessä pyhässä sodassa Badrin taistelussa Muhammed antoi luvan ottaa suuren joukon juutalaisia siviilipanttivankeja sekä teurastaa ne armotta. Tällaiset teot ovat siis oikein, jos ollaan islamin asialla eli käydään pyhää sotaa. Koraanista löytyy jae, joka neuvoo muslimeja tappamaan ja silpomaan islamin vastustajat (Kanava 8 / 2013 Saloviita, professori). Kun 7. lokakuuta 2023 Gazasta hyökättiin Israelin puolelle, tunkeutujien taisteluhuuto oli "Alah Akbar". Kuinka tutkijat pystyivät erottelemaan Hamasin ja Jihadistit, en saanut selville.

Asiantuntijat väittivät vain palestinalaisten kärsimän vääryyden aiheuttaneen nykyisenkin sodan tällä kertaa Gazassa. He eivät tietenkään kertoneet, että palestinalaiset muiden arabimaiden ohella eivät tunnustaneet vuoden 1947 29. marraskuuta tehtyä YK:n päätöslauselmaa Palestinan kahden valtion mallista, vaan aloittivat jo saman vuoden lopulla sodan juutalaisten tuhoamiseksi. Sen seurauksena voitollinen Israel otti Palestinasta haltuunsa alkuperäiseen jakosuunnitelmaan nähden lisäalueita ja Jordania vei loput eli ns. Länsirannan. Vuoden 1967 sodassa Israel valloitti mm. koko "Länsirannan" ja Golanin kukkulat Syyrialta. Golanilta oli tulitettu Israelin Hulejärven laakson ja Genesaretin järven lähellä olevia asutuskeskuksia.

HS 2.8.25 YK:n konferenssissa 30.6. kaikki Arabiliiton 22 jäsenmaata tuomitsi Hamasin lokakuun 2022 hyökkäykset Israeliin, vaati sitä lopettamaan taistelun, vapauttamaan kaikki panttivangit ja luopua vallasta Gazassa. Sillä pyritään edistämään Palestinan ns. kahden valtion mallia ja lopettamaan Israelin ja Palestinan välisen konfliktin. Asiakirjaan yhtyivät myös 27 EU:n jäsenmaata sekä 17 muuta maata. Mikä on tämän Arabiliiton vaatimuksen todellinen tarkoitus, sitä ei tiedetä. Monilla Arabimailla erityisesti Qatarilla on läheiset suhteet Hamasiin. Monet niiden kansalaisista tukevat Palestinan valtion muodostamista ja ilmeisesti myös Hamasin johtama valtio kelpaa.

Hamas omassa lausunnossaan kuitenkin käytännössä asettuu kaikkien Palestinan kansalaisten ja heidän laillisten oikeuksien puolustajaksi. Se pyrkii edellä kerrotulla tavalla pakottamaan "vastapuolensa" noudattamaan näiden omia sääntöjä ja aikaisempia lupauksia. Aseistariisuntaan se ei suostu, vaan toteaa: " Palestinan tilanne on kansamme sisäinen asia". Se vaatii palestinalaisalueille "vaaleja pohjautuen kansallisiin ja demokraattisiin perusteisiin sekä ilman ennakkoehtoja". Tämä vaatimus suuntautuu ilmeisesti sen vihollista Fatahia vastaan, jolle em. lausunnot näyttävän antavan tukensa. Myöskään arabiliitolla ei näytä olevan sellaista auktoriteettia tai tahoa, joka pystyisi pakottamaan Hamasin luopumaan aseistaan ja Israelin vastaisesta sodastaan.

Myöhemmin Hamasin edustajat totesivat, etteivät he luovu aseista ennen kuin Palestinan valtio on perustettu (TxTv). Se laskee saavansa siitä ansion itselleen ja kannatuksensa koko Arabimaailmassa kasvavan. Se myös voittaisi mahdolliset Palestinan valtion ensimmäiset vaalit ja valta "länsimaisten sääntöjen mukaan" jäisi virallisesti heille. He tuskin silloinkaan luopuisivat aseellisesta toiminnastaan. EU joutuisi hyväksymään tilanteen, mutta Israelille se olisi mahdotonta.



Juhannuksen (21.6.25) jälkeen useissa tiedotusvälineissä "asiantuntijat" ovat esittäneet näkemyksiään Lähi-Idän tilanteesta. Eräs ihmetteli, miksi USA keskittyi hyökkäyksellään vain Iranin ydinaseen kehittelyn estämiseen? Miksi se ei hyökkää myös muihin ydinaseita kehitelleisiin pienempiin valtioihin, kuten Pohjois-Koreaan, Israeliin tai Etelä-Afrikaan?

Israel aloitti atomipommin kehittelyn jo vuonna 1955

Israelin ydinaseen kehittely julkaistiin vuoden 1956 ns. Suezinkriisin edellä. Nasserin johtamalle Egyptille oli alkanut toimittaa NL:n blokkiin kuuluva Tsekkoslovakia aseita (Behbeani s.126->). Sen seurauksena 17.10.1955 Israel paljasti valmistavansa itse aseita, kun se ei ollut saanut Itäblockilta mitään samanlaista tarjousta. Vielä tärkeämmän tiedon Israelin tavoitteista julkaisi lehti Voice of Zion: "Israelissa tutkitaan, kuinka sen resursseja voidaan käyttää stratekisiin tarkoituksiin. Merkittävä tässä yhteydessä on äskettäinen ilmoitus, jonka mukaan on alettu erottaa uraania Negevin fosfaatista."

Siis Itäblokin asetoimituksista Egyptiin seurasi ilmeisen odottamaton vaikutus, jota NL ei ollut ennakoinnut. Israel alkoi vakavammin pyrkiä ydinasevaltioksi! Tämä tietenkin antoi uusia ulottuvuuksia Israel - Arabimaat konfliktiin. Israelille sellaisen aseen hankkiminen sellaiseen aikaan, kun se oli tullut hyväksyttyksi sekä Idältä että Länneltä, tarkoitti Lähi-Idässä uutta reaalipolitiikan vaihetta. Sekä Itä- että Länsiblokin ja myös Arabimaiden tuli ottaa huomioon Israelin tietynlainen riippumattomuus aseiden suhteen jo silloin että vielä nytkin. Sen seurauksena Israel on toiminut ja toimii edelleen vain omaa turvallisuuttaan ja etujaan ajatellen. Näin se teki myös hyökätessään Iraniin ja tuhotakseen sen ydintutkimusohjelmaa. Se ei ilmeisesti ennakolta informoinut edes USA:ta! Israelin ydinaseen pelko ilmeisesti on hillinnyt Arabimaiden pyrkimystä "vapauttaa Palestina" eli käytännössä tuhota Israel. Kun USA kehitti ensimmäisiä ydinpommejaan, työryhmän keskeisinä toimijoina oli useita Unkarin juutalaisia. Nämä eivät tiettävästi liittyneet mitenkään Israelin vastaavaan projektiin.


"Asiantuntijat" lähes poikkeuksetta unohtavat Gazan pakolaisongelman lähtökohdan. Se syntyi, kun naapurina olevat arabimaat Egypti, Libanon, Syyria, Irak ja Jordania sekä myös palestinalaiset itse aloittivat jo vuoden 1947 lopussa sodan juutalaisia vastaan tarkoituksenaan estää YK:n hyväksymä suunnitelma, johon kuului myös juutalaisvaltion perustaminen. Juutalaiset oli tarkoitus ajaa (Väli)mereen. Nämä kuitenkin taistelivat paremmin. Palestinalaiset pakenivat voittajien edestä osaksi koston pelosta ja ilmeisesti osaksi myös häädettyinä. Jordania miehitti brittien kouluttaman ns. arabilegioonan avulla laittomasti Itä-Jerusalemin ja "Länsirannan". Toinen asiantuntijoiden tyypillinen virhe on rinnastaa Putinin hyökkäyssota Ukrainaan ja Israelin toiminta Gazassa. Israel ei ollut sodan aloittaja vaan hyökkääjä oli Gazaa johtava Hamas. Hävinneen hyökkäävän osapuolen väestö tavallisesti joutuu maksumieheksi, kunnes voittaja saa aikaan hyväksymänsä ratkaisun. Kansainvälistä säännöstöä on vaikea soveltaa täydessä laajuudessaan joka tilanteeseen.

HS:n toimittajat (2.7.25) tuovat esiin avustusjärjestö GHF:n Gazan ruoka-avun jakeluun liittyviä monia ongelmia. Paljon ihmisiä on kuollut sen jakelupisteillä tai niiden läheisyydessä. Suuressa ilmeisesti palestinalaistoimittajan Eyad Baban alunperin AFP:n kautta julkaisemassa kuvassa mannekiineina esiintyy täysin hunnutettu palestinalaisnainen perheineen. Ankaran islamilaista pukeutumisssääntöä noudattava nainen ei edes herätä toimittajissa mitään ihmettelyä. Kuitenkin se todennäköisesti ennakoi Hamasjohtoisen Gazan tulevaa yleistä käytäntöä naisten alistamiseksi. Artikkelissa ei mainita sanaakaan Hamasista, joka ei ole suostunut vapauttamaan loppuja sieppaamistaan panttivangeista eikä lopettamaan aloittamaansa sotaa Israelia vastaan. Israelilaisilla ei tietenkään ole Hamasin keräämiä väestöluetteloita, joita tuskin voisi edes pitää luotettavina. Ennen sotaa Gazan väestöluetteloiden väitetään olleen luotettavampia kuin yleensä Lähi-Idän maissa. Niitä oli jaettu myös Fatah-hallinolle(HS 1.8.25). Entä sen jälkeen? Hamasilla oli aikaa niiden peukaloimiseen. Kuitenkin artikkelissa mainitaan, että iso osa YK:n viime viikkojen avustuksista on päätynyt aseellisten "rikollisjoukkojen" tai epätoivoisten siviilien käsiin. Tämän myöhemmin vahvisti myös eräs Tampereella asuva palestinalaisjärjestön edustaja. Keitä nämä "rikollisjoukot" olivat, ei artikkelissa edes pyritä arvailemaan! Avustuspisteillä ruokalaatikoista tapellaan ja niitä ryöstetään. Israelilaiset sotilaat eivät tietenkään halua eikä edes pidä sekaantua palestinalaisten keskinäisiin kiistoihin. Näiden kieltä heikosti hallitsevat sotilaat vain pahentaisivat kaaosta ja herättäisivät vihaa.


Pitäisikö ruoka-apu tai yleensä kansainvälinen avustustoiminta ulottaa kaikille Gazan asukkaille? Suurinpiirtein tätä mieltä näyttävät olevan useimmat siellä toimineet ja nyt jälleen sinne toimimaan pyrkivät "kansainväliset" avustusjärjestöt! Jossakin Raamatun kohdassa todettaan: "Jumala antaa aurinkonsa loistaa niin hyville kuin pahoillekin" eli hän jakaa hyvyyttään kaikille ketään erottelematta. Tästä päädytään etiikan alaan kuuluvaan pohdintaan hyvän ja pahan tai oikean ja väärän olemuksesta (Kanava 2/ 2004 / Risto Saarinen). Ns. "luonnollisen lain" kaikkivoipaisuuteen uskovien mielestä konfliktien olemassaolo on oire jonkun osapuolen järjen puutteista. Saarisen kritisoi "luonnollista lakia". Jopa järjissään olevat ihmiset ovat arvokysymyksissä aidosti eri mieltä.
Saarinen viittaa Max Weberin maailman uskontojen talousetiikkaa koskevaan tutkimukseen. Jo Israelin profeetat kehottivat yleiseen myötätuntoon köyhiä kohtaan ja vähäosaisten auttamiseen. Kun maailman uskonnoissa yleensä köyhyys ja hätä on merkki jumalien epäsuosiosta, niin Vanhassa testamentissa katsottiin, että ihmiset voivat joutua uhreiksi ilman omaa syytään. Sieltä heikkojen puolle asettumisen ja auttamisen aate siirtyi vähitellen kristinuskoon, ehkä islamiin ja myös yleisemmin eurooppalaiseen kulttuuriin 1700-luvun lopulla. Se aate ei ole mikään luonnollisen lain ja kaikille avoimen järjen totuus. Hindujen uskonnossa, eurooppalaisessa antiikin kulttuurissa sekä keskiajan sääty-yhteiskunnissa em. aate hylätään. Saarisen mukaan tutkijat Weber ja Girard tärkeällä tavalla ovat tunnistaneet sympatian heikkoja kohtaan eurooppalaiseksi perusarvoksi. Se voi "hoitamatta" kadota lyhyessäkin ajassa.
Entä miten on suhtauduttava heikkojen puolelle asettumisen ja auttamisen aatetta siinä tapauksessa, että ihminen tai ihmiset joutuvat uhreiksi selvästikin omasta syystään? Jos heitä autetaan, niin katuvatko he pahoja tekojaan ja parantavat tapansa? Entä jos he autettuina vain jatkavat "pahuuttaan", vielä voimistavat sitä ja kannustavat muitakin "pahuuteensa"? Tai miten toimitaan siinä tapauksessa, että osa ihmisista on joutunut uhreiksi ilman omaa syytään ja osa omasta syystään? Esimerkiksi ruuanjakotilanteessa täytyy toimia nopeasti, jolloin tällainen erottelu on käytännössä mahdoton. Ns. "pärstäkerroin" ei ole luotettava. Sama tilanne seuraa, jos väestöluettelot ovat "pahojen" puolen edustajien tekemät! Jos sympatia heikkoja kohtaan on eurooppalainen perusarvo, niin voidaanka se siirtää islamilaiseen maailmaan, joka pyrkii vierastamaan kaikkea eurooppalaiseksi miellettyä kulttuuria?


24.6.25 politiikkaradio professori Martti Kokenniemi kommentoi USA:n pommi-iskuja Iranin ydinlaitoksiin. Hän piti USA:n aikaisempaa toimintaa ns. maailmanpoliisina vain eräänä "imperialismin muotona". Hän ei muista ajatuksen lähtökohtaa jo 1940-luvun alusta. USA:n presidentti Roosevelt vuonna 1942 ehdotti, että myöhemmät Turvallisuusneuvoston kolmen tai neljän pysyvän jäsenmaan Britanian, NL:n, USA:n ja ehkä Kiinan tulisi toimia järjestystä pitävinä ”maailmanpoliiseina”. Ranska oli silloin vielä miehitetty.

HS 14.6.25 keskustellaan "Israelin suurimmasta koskaan tehdystä iskusta Iraniin." Iskut kohdistuivat Iranin selkeisiin ydinaseohjelman kohteisiin ja myös asuinalueisiin, joissa asui ohjelman tai sodanjohdon kannalta merkittäviä tiedemiehiä ja upseereita. Jälkimmäisistä kerrotaan kuolleen vallankumouskaartin komentaja sekä asevoimien esikuntapäällikkö. Israel pitää ydinaseohjelmaa uhkana olemassaololleen ja ilmeisesti hyvällä syyllä. Iran on pitkään vannonut tuhoavansa Israelin ja tukenut sitä vastaan taistelevia ryhmittymiä kuten Hamasia ja Jemenin hutcheja. Asiakirjojen mukaan se tiesi etukäteen Hamasin Gazan hyökkäyksestä. Iranin sotaisuus on ilmenmyt mm.Libanonista käsin tehdyissä hyökkäyksissä Israeliin. Se on haaveillut "islamilaisesta atomipommista", mutta sen rakentaminen on pyritty estämään osin sopimuksilla. Kerran Israel onnistui verkkohyökkäyksellä vaurioittamaan Iranin uraanin rikastamiseen tarvittavat eräänlaiset separaattorit eli sentrifugit.

Israel on pitkään vastustanut Lähi-idän maiden islamilaista atomipommia. Jo vuonna 1981 se hyvin suunnitellulla lentohyökkäyksellä tuhosi Saddam Huseinin johtaman Irakin rakenteilla olleen ydintutkimuskeskuksen. Aluksi toistakymmentä (14) konetta lähti jostain Israelin eteläosista käyttäen normaalia lentokorkeutta. Kohti Irakia lentäessään Jordanian ilmatilassa ne olivat muodostelmassa, joka valvonnan tutkakuvassa muistutti matkustajakonetta. Jordanian ylitettyään ne laskeutuivat lähelle aavikon pintaa. Kohteen lähelle päästyään ne nousivat jyrkästi ylös ja samalla pudottivat yli 1 000 kg pomminsa. Tämän kerrottiin lisänneet pääministeri Beginin ja hänen Likudpuolueensa suosioita, joka hiukan yllättäen voitti vaalit. Begin saattoi jatkaa maan pääministerinä (Mitä Missä Milloin 1982 s.157). Tällä kertaa Lähi-Idän asiantuntija Juusela väittää pääministeri Netanjahun iranhyökkäyksellä haluavan siirtää maailman huomion Gazan konfliktista Iranin uhkaan, jotta hän voisi jatkaa Hamasin vastaisia toimiaan! Juuselan jonkinlainen israelkauna on ollut ilmeistä jo pitkään.

Lähi-Idän maiden arabijohtajat ovat tavallisesti arvaamattomia ja impulssiivisia. Päätöksentekoon kytkeytyy sekä uskonto että ylpeys sekä ns. "Arabian Lawrerencen" mukaan eräänlainen kaksijakoinen ajattelu. He yhdistävät täysin toisilleen vastakkaisia ajatuksia huomaamatta, että niitä ei mitenkään ole sovitettavissa yhteen (Kanava 9 / 2002 / Broms). Ajatellaan tai puhutaan yhtä, mutta toimitaan täysin sen vastaisesti. Islamistisen ajattelun mukaan se maa, jossa islam on kerran vallinnut, on pyhää maata, jonka saa ottaa pois (Seikko Eskoka / Kanava 8 / 2007). Pyhää sotaa käydään koko länsimaista jumalakielteistä materialismia ja maallistumista vastaan. Islamissa uskonto on koko elämää hallitseva perusvoima. Uskonto on samaa kuin politiikka. Länsimaista demokratiaa siihen on hyvin vaikea sisällyttää.

Iranilaiset eivät pidä itseään arabeina. Moskeijoilla oli verotusoikeus. Iranissa koko sosiaalinen huolto toimi ainakin 1980-luvulla mullahien johtamana moskeijoiden kautta. Järjestelmä siis loistavasti kytkee köyhät mullahien vaikutuspiiriin. Siitä pääsivät nauttimaan myös väkivaltaiset vallankumouksen vartijat, jotka valvoivat mm. naisten huntujen jäyttöä. Maata hallitsi shialainen papisto, joka perinteisesti on ollut ääriuskonnollinen. Maassa vuonna 1979 hyväksytyn perustuslain jokseenkin kaikkien "pykälien" perästä löytyi lisäys: 'mikäli se ei ole ristiriidassa islamin periaatteiden kanssa' (Kanava 2 vuosi 1987 / Vihervuori). Silloin laajoin poliittisin valtuuksin varustetulla Iranin ylimmällä uskonnollisella johtajalla ajatollah Khomeinilla tavoitteena oli koraanista tulkitsemansa käskyn mukaisesti pyrkiä herkeämättä kaikkien islamilaisten kansojen poliittiseen, taloudelliseen ja sivistykselliseen yhdistämiseen. Se oli siis vaarallinen muille islamilaisille suunnille. Shialaiset erityisesti tavoittelivat Jerusalemin Kallio - moskeijan sekä Al Aksa - moskeijan haltuunottoa. Se jo silloin oli uhka myös Israelin valtiolle. Nykyisin se on vaarallinen maa myös sen omille kansalaisille. Vuonna 2024 Iran on teloittanut ainakin 972 ihmistä eli noin 3 päivässä (HS).

Nykyisin (v. 2025) Iran on Venäjän tärkeä liittolainen, joka valmistaa Ukrainaa vastaan käytettyjä drooneja. Jo 1980 - luvulla se sai NL:stä mm. aseita, jotka kuitenkin oli valmistettu Pohjois - Koreassa. Jos Iran käyttäisi ohjuksiensa ohella drooneja kostohyökkäyksissä Israeliin, tämä ainakin sodan pitkittyessä vaikuttaisi sen kykyyn viedä niitä samaan aikaan myös Venäjälle. Sen vaikutus ehkä alkaisi näkyä Ukrainassa! Tämä havainto ja myös venäläisten riippuvuus iranilaisista ohjuksista tuotiin esiin 16.6,25 ns. Kultarantakeskustelujen yhteydessä. Iranilla oli ollut noin 2 000 ballistista ohjusta. Nyt niiden määrä oli edellisen ja tämänkertaisten ohjushyökkäyten seurauksena pudonnut 1 500. Israelin tavoitteeksi mainittiin myös Iranin hallituksen kaataminen, mutta sen hyökkäys myös siviilikohteisiin vesittää tämän. Presidentti Stubb ei pitänyt Palestinan tunnustamisen mahdollisuutta nyt ajankohtaisena. Kaikki sen edellytykset olivat menneet.


HS 9.6.25 Johannes Koskinen (sdp) esittää näkemyksiään "Palestinan" tunnustamisesta (tarkoittanee arabivaltiota, aluehan on ollut jo lähes 2000 vuotta). Sen voisi tunnustaa jo juhannusviikolla. Se pitäisi liittää laajempaan kansainväliseen tukeen. Tunnustaminen kannustaisi valtion rakentamiseen. Nyt se ei täytä valtion tunnusmerkkejä, "koska se on Israelin miehityksen alainen". Hän unohtaa, tai ei kerro, että se oli vuodesta 1948 Jordanian miehittämä ja Gaza kuului Egyptille. Se ei silloinkaan täyttänyt valtion tunnusmerkkejä. Israel valtasi ne vuonna 1967, jolloin NL:n tukemat arabimaat aloittivat vihamielisyydet. Vuonna 1993 Bill Clintonin johdolla sen arabiväestö sai itsehallinon Gazassa ja Jerikossa.

Vuonna 1995 Israel vetäytyi "Länsirannan" kaupungeista, palestinalaisten siviilihallinto ulotettiin vielä laajemmalle. Samana vuonna EU:n järjestellessä monentasoisia yhteyksiä Välimeren alueen maihin. Palestinaa edusti itsehellintoviranomainen. Arabeilla oli hyvä mahdollisuus saada alueelle oma valtio, mutta ne hylkäsivät sen. Taistelu Israelia vastaan oli tärkeämpää. Vuonna 1997 tämä EU:n projekti oli pysähdyksissä pahaksi äityneen Lähi-idän poliittisen kriisin takia (Kanava 4-5/ 1997 /Kivelä). Vuonna 2006 EU:n järjestämässä Napolin kokouksessa Palestinan rahaviranomainen oli edustanut Länsirantaa ja Gazaa. Palestinalaisilla ilmeisesti olisi ollut aikaa ja viisaasti Israelin kanssa toimien mahdollisuus kehittää omia valtiorakenteita, mutta sitä se ei tehnyt.

Koskisen mukaan Palestinan oma itsehallinto on heikosti kehittynyt. Se tarvitsee voimakasta kansainvälistä tukea valtiorakenteen muodostamiseksi. Arabiliitolta löytyisi tähän potentiaalisia lahjoittajia. Mutta Koskinen ei ota huomioon, että samalla astuvaan kuvaan myös islamilaisten valtioiden vaikutusvaltaan ja uskontoon liittyvät tavoitteet. Ainakin Saudi-Arabia profeetta Muhammedin kotimaana pyrkii voimistamaan uskonnon ja siten omaa vaikutusvaltaansa. Se ei todennäköisesti pyri edistämään länsimaista tuotua demokratiaa ja sen valtiorakenteita. Jokseenkin kaikissa islamilaisissa maissa eliitti käyttää valtaa eikä sitä voi vaihtaa määräajoin pidettävillä vaaleilla. Tässä eliitissä tärkeää osaa näyttelevät uskonnolliset johtajat, jotka voimakkaasti pystyvät ohjaamaan asukkaiden mielipiteitä.

Jo vuonna 1995 Välimeren ja EU-maiden kansalaisjärjestöjen konferensissa todettiin, että "Arabimaissa valtio on vahva ja kaikkivoipa, kansalaistoiminta sen sijaan heikkoa. . . . Niissä valtio voi kokea kansalaisjärjestöjen toiminnan poliittisena uhkana ja pyrkiä rajoittamaan niiden toimintaa". Kansalaisjärjestöjen toimintaa pidetään demokraatisten valtioiden eräänä kulmakivenä. Samoin em. konferensissa naisten aseman parantamista ja tasa-arvon lisäämistä pidettiin välttämättömänä kaikenlaiselle kehittymiselle. Asiantila ei näytä kuluneen 20 vuoden kuluessa mitenkään parantuneen "Palestinassa" tai arabimaissa. Siksi tuntuu huvittavalta, miten innokkaasta Suomessa erityisesti naiset ajavat Palestinan asiaa. He näyttävät käyvän pyhää sotaansa Israelia vastaan! Palestinalaisnaisten oikeuksilla ei ole väliä. Tyttöjä ja nuoria naisia heidän kuvistaan löytyy vähän. Moskeijoissakin arabinaiset aina on sijoitettu näkymättömiin. Arabimaihin ilmaantuu tavallisesti radikaaleja islamistisia johtajia ja ryhmittymiä, jotka eivät ole kenenkään hallittavissa. Valtaan pyrkiessään ne voivat esiintyä maltillisina demokratian kannattajina, mutta valtaan päästyään ne näyttävät todelliset kasvonsa. Tämä on todellinen uhka ainakin Gazassa.

Israelille tällainen tulevaisuus ei lupaa hyvää. Arabien uskoon liittyvässä kertomuksessa ns. Badrin taistelun aikaan Allah antoi Muhammedille luvan ottaa suuren joukon juutalaisia siviilipanttivankeja sekä teurastaa ne armotta. Tällaiset teot ovat siis oikein, jos ollaan islamin asialla (Kanava 8 /2013 / Timo Saloviita, professori em.; laajemmin hakusanalla "saloviita"). Näin Hamaskin voi perustella islamilaiselle yhteisölleen israelilaisten siviilien silmitöntä teurastamista ja panttivankien ottoa. Siksi he israelilaisten todistuksen mukaan hyökätessään Gazasta huutivat: "Allah Akbar" eli Jumala on suuri. Tästä päästään helposti laajempiin islamilaisiin yhteyksiin. Taistelussa kuolleet Hamasin hyökkääjät voidaan tulkita marttyyyreiksi. Heillä on varma taivasosa siihen kuuluvin mukavuuksin. Sama koskee myös Gazan siviiliuhreja. Marttyyrius saattaa tulla tavoitteeksi ja se kasvattaa uhrilukua. Marttyyrius vetoaa erityisesti lähialueen shialaisia Libanonissa ja ehkä Iranissa asti. Konfliktin ratkaisumahdollisuudet vaikeutuvat.

Arabimaiden ehdotuksen osana Koskinen kertoo olevan tavoite perustaa Palestinaan väliaikainen asiantuntijahallinto. Ne otettaisiin palestinalaisista "asiantuntevista henkilöistä", jotka olisivat irti nykyisistä Hamasin ja myös Fatahin koneistoista. "Hyvin voimakkaalla kansainvälisellä oheisavulla rakennettaisiin toimivaa (hallinto)järjestelmää ja päästäisiin jälleenrakentamaan". Koskinen ei kerro, olisiko hänen kuvitelmansa "järjestelmä" länsimainen vai islamilainen. Entä suostuisiko Fatah tai Hamas noin vain jäämään sivustakatselijaksi. Voimakas kansainvälinen ohjaus saattaisi olla pitkäkestoinen. Gaza on tällä hetkellä Gazassa katsottava Hamasin johtamaksi kansaksi, koska siellä monia omia valtiorakenteita. Sillä on myös selväpiirteiset rajat, missä suhteessa se eroaa ns. Länsirannasta. Palestinassa vuonna 2006 pidetyissä vaaleissa Hamas oli voittaja. Sillä perusteella se pääsi laillisesti hallitsemaan Gazaa, mutta käytti siinä myös painostusta ja terroria. Se teki 7. lokakuuta 2023 virheen hyökkäämällä Israeliin.

Hyökkäykseensä Hamas oli valmistautunut jo pitkään mm. rakentamalla laajan tunneliverkoston ja hankimalla ohjuksia. Tämän tiedon on täytynyt olla laajasti tunnettu ja siten helposti myös kansainvälisen median saatavilla. Siitä se kuitenkaan varoitellut. Hyökkäyksen kohdetta ilmeisesti pidettiin laillisena. Myös demokraattisissa maissa, joissa valta on kansalla, voidaan tehdä huonoja päätöksiä, josta ne itse joutuvat maksamaan viulut (Kanava 7 / 2002 / J. Tarkka). Nyt Gazan asukkaat maksavat omien huonojen päätöstensä "viulut". Israel hyökkäsi odotetusti ja aivan oikeutetusti sinne. Sitten se myös miehitti koko alueen. Omat tappionsa minimoidakseen se on joutunut tuhoamaan suuren osan kouluista, sairaaloista ja muusta rakennuskannasta. Hyökkäyksen ja panttivankien ottamisen kostoksi se lienee jonkin verran tehnyt tarpeettomia tuhoja. Sotilaallisten tavoitteidensa saavuttamiseksi se on siirrellyt alueen väestöä ja ehkä liikaa rajoittanut avusten pääsyä ja jakelua alueelle. Sen toimia on pidetty kansainvälisen oikeuden vastaisina ja rikollisina. Lieventäviä asianhaaroja löytyy kuitenkin runsaasti. Siitä johtuu eräiden hallituspuolueiden nihkeys kaikenlaisia pakotteita ja myös "Palestinan" tunnustamista kohtaan. Turhaan Koskinen kritisoi niiden näkemyksiä. Demokratiassa ne ovat asiaankuuluvia.

Koskinen kuvailee Israelin poliittisen kehityksen parin viime vuosikymmenen aikana olleen "äärimmäisyyksiin johtavaa". Ainakin sosialismiin suuntautuneet puolueet eivät ole vaaleissa menestyneet hyvin. Koskinen vaatii pakotteiden ottamista käyttöön yksityisiä henkilöitä ja erityisesti Netanjahua vastaan, jos tämän hallitus ei käännä suuntaansa. Israel kuitenkin on edelleen demokraattinen valtio. Siellä vaalit pidetään oman aikataulun mukaan. Viimeistään niissä hallituksen "suunta" voidaan kääntää tai koko hallitus vaihtaa. Sen ei tarvitse olla sosialistinen. Miksi juuri Suomen valtiona pitäisi nyt ryhtyä Israelia tai sen yksittäisiä kansalaisia vastaan pakotetoimiin "kansainvälisen oikeuden vastaisista ja rikollisiksi tulkittavista teoista?" Miksi tässä ei turvauduta YK:hon, jossa heti sitä perustettaessa löytyi oma elin "kansainvälinen tuomioistuin?" Asia pitäisi hoitaa laajan kansainvälisen yksimielisyyden varmistamiseksi sen kautta. Israel joutui fanaattista uskonsotaa käyvän "kansakunnan" hyökkäyksen kohteeksi. Hyökkääjien sotahuuto oli: "Alah Akbar". Hyökkääjät eivät noudattaneet eivätkä edelleenkään noudata kansainvälisiä sääntöjä. Ne pitävät edelleen panttivankeja. Ne pyrkivät vain käyttämään kansainvälisiä sääntöjä hyväkseen. Israililaisten syytöksissä. joiden mukaan Hamas on käyttänyt toiminnassaan sairaaloita, kouluja ja muita julkisia rakennnuksia, näyttää jonkin verran olevan perää. Sen jäseniä oli myös soluttautunut kansainvälisiin avustusjärjestöihin. Eräs niistä on erottanut useita työntekijöitään. Koskinen tuntuu yksipuolisesti asettuvan hyökkääjien puolelle.

Israelin olemassa-olo aina ollut uhattuna arabivaltioiden taholta. Nyt hyökkääjänä on uskonsotaa käyvä Hamas. Sillä oikeus puolustautua. Koska pyhää sotaa käyvät eivät noudata länsimaissa säädettyjä sotien normeja, sillä oikeus harkintansa mukaisia jopa epätavallisia keinoja käyttäen minimoida tappionsa. Nyt Koskinen ja hänen suomalainen viiteryhmänsä haluaa puuttua suvereenin uhatun valtion puolustusasioihin. Koska kansainvälinen yhteisö ei halua tai pysty auttamaan, sodan mahdollisten ylilyöntien tuomitseminen jää Israelin omaan päätösvaltaan. Siihen sillä on omat demokraattiset sääntönsä. Hallitukset ja ministerit tekevät virheellisiksi osoittautuvia päätöksiä. Näin Suomessakin mm. koronaepidemian pahimpina aikoina. Niillä aiheutettiin ehkä jopa tuhansia estettävissä olevia sairastumisia ja kuolemia sekä tarpeettomia kärsimyksiä ja taloudellisia kustannuksia monille kansalaisille ja kansanryhmille. Riittävästä tiedosta huolimatta myös monet ihmiset käyttäytyivät täysin vastuuttomasti muita kansalaisia kohtaan. Silloin myös kansalaisoikeudet näyttivät menevän vaarallisen tartuntataudin leviämisen estämisen edelle.


Talletan tähän YK:n pääsihteerin erityisedustajan Pramila Pattenin tietoja Hamasin terrorista 7.10.2023 (HS 7.6.24).
"Hyökkäyksen julmuus oli käsittämätön. Ruumiit; miesten, naisten ja lasten; olivat täynnä luoteja".
Gazan lähellä pidetyn Nova-musiikkifestivaalin alueella oli paljon alastomia ruumiita, jotka oli sidottu puihin. Monet uhreista oli raiskattu ja sitten tapettu. Jotkut oli tapettu raiskauksen aikana. Osa ruumista oli pahoin poltettu.
Luotettavat lähteet kuvasivat, kuinka he löytivät murhattuja ihmisiä, pääosin naisia. Näiden ruumiit olivat alastomia vyötäisiltä alaspäin - jotkut täysin alastomia. Kädet oli sidottu selän taakse ja monia ammuttu päähän. Osa rikosteknisestä todistusaineistosta oli tuhoutunut, kun paikalle saapuneet vapaaehtoiset auttajat pukivat alastomia ruumiita eikä niitä kuvattu kuolleiden kunnioittamisen vuoksi. Viranomaiset yrittivät etsiä hiilen seasta ihmisten kudoksia. Seksuaalisen väkivallan uhreista vain harvat selvisivät hengissä. Heitä ei tavattu, koska he tiettävästi olivat liian huonossa kunnossa". Oli kohtalaisia perusteita uskoa, että samankaltaisia tekoja oli tehty myös ainakin kahdessa muussa kohteessa (ainakin kibbutseilla!).

Kun Israelin sotilaat alkoivat puhdistaa Gazaa Hamasin terroristeistä, näidenkin väitettiin syyllistyneen ainakin seksuaaliseen häirintään palestinalaisnaisia kohtaan. Naisia oli pidätetty, koteihin tehty kotietsintöjä ja häiritty tarkastuspisteillä. "Heidät oli pakotettu olemaan alasti ja ruumiintarkastukset olivat olleet kohtuuttomia". Näille tiedoille ei kuitenkaan saatu Yk:n standardien mukaista vahvistusta. Sen jälkeen oli tullut tietoja mm. miehiin kohdistuneesta seksualisoidusta kidutuksesta, mutta yhtenäistä raporttia ei niistä oltu koottu.


14.5.2025 HS:n pääkirjoituksen otsikko: "Jo riittää Israel!". Siitä kuitenkin puuttui: "Jo riittää Hamas!"
Vielä HS:n olisi pitänyt lisätä: "Jo riittää arabimaat!". Ulkopuoliset arabimaat ovat koko Israelin perustamisjulistuksen jälkeen lukuisia kertoja sekaantuneet sotilaallisesti Palestinan asioihin. Nytkin Jemenin huchtit pyrkivät kiillottamaan arabimaissa kilpeään ampumalla Israeliin raketteja ja estämällä sen laivaliikenteen Punaistamerta pitkin Eilatiin. Israelin tuomittavat Gazatoimet eivät ole vain Hamasin hyökkäyksen kosto, vaan yritys päästä turvallisempaan elämisympäristöön. YK ja muut kansainväliset järjestöt eivät ole kyenneet sitä antamaan. Gazasta on sentään vuoden 2023 lokakuun 7. päivän jälkeen ammuttu Israeliin noin 15 000 ohjusta (HS 14.5.25). Kun Israel on ohjuksillaan onnistunut torjumaan suurimman osan niistä, tulkitsevat jotkut Suomen palestinafanaatikot Israelin tekevän näin vain saadakseen palestinalaisten kustannuksella ohjuksilleen myyntimainontaa.

Vaikka sodan aloittanut Hamasin johto lienee jo kuollut, sen nykyiselta johdolta tulee vaatia:
1. Vapauttakaa heti kaapatut panttivangit!
2. Lopettakaa välittömästi omat sotilaalliset toimenne Israelia vastaan!
3. Lopettakaa välittömästi järjestönne terroristinen toiminta!
4. Selittäkää tarkasti, millaisen yhteiskunnan te haluatte rakentaa Gazaan!
    Esittäkää selvä aikataulu sen toteuttamiseksi!
   Nämä tiedot ovat välttämätön valtanne yleiselle hyväksymiselle.
5. Keskittykää toimimaan vain palestinalaisten siviilielämän parantamiseen!
Vain se oikeuttaisi teidän hallintonne jatkumisen Gazassa. Demokraattinen hallintojärjestelmä lienee edelleen paras tapa hallita kansakuntia. Israel naapurimaana täytyy hyväksyä reaalitodellisuutena eikä tölviä sitä jatkuvasti. Sen kanssa tulee pyrkiä elämään sopuisasti. Juutalaisvaltion demokraattinen hallintojärjestelmä pystynee pitämään omat ääriortodoksiset liikkeensä kurissa. Eurooppalaisten tulee lopettaa terroristijärjestöjen "paapominen" ja pelkästään vain Israelin tuomitseminen! Myös Palestinan valtion puolesta toimivien tulee vaatia kohdan 4. tietoja eikä vain " ostaa sikaa säkissä".

Huom.! Terroriteon toimeenpanijana pidetty Hamasin johtaja Yahya Sinwar vapautui vuonna 2011 vankeinvaihdossa, jossa Israel vapautti yhtä sotilastaan Gilad Shaltinia vastaan yli 1000 palestinalaista vankia. Asepalvelus on Israelissa pakollinen, joten siellä on mielipide, että kaveria ei jätetä. Tätä käytti nyt hyväkseen Hamas , ja ehkä muutkin palestinalaiset rahaa saadakseen, siepatessaan israelilaisia panttivankeja. Sinwar oli joutunut vankilaan kärsimään neljää vuonna 1989 saamaansa elinkautistuomiota: hän oli suunnitellut kahden israelilaissotilaan ja neljän Israelin auttamisesta epäilemäänsä murhaa. Lokakuun 7. päivän 2023 terrori-iskun eräs motiiivi lienee ollut kosto.

Hamasin miehet ampuivat silloin myös erään Nova - festifaaleille osallistuneen 21-vuotiaan israelilaisen miehen, joka oli kavereidensa kanssa paennut eräälle kibbutsille. Turvakameroiden mukaan ruumiin nosti pakettiautoon kaksi miestä, joista toinen Israelin ja The Washigton Post - lehden selvityksen mukaan palveli YK:n apulaisjärjestölle UNRWA:lle. Pääministeri Netanjahun veli Yonatan oli vuonna 1976 ainoa sotilas, joka vuonna 1976 kaatui israelilaisten vapauttaessa suurimman osan Tel Avivista Pariisiin olleen Mogadishuun siepatun matkustajakoneen 248:sta matkustajasta. Palestinalaiset ja saksalaiset kaappaajat olivat vaatineet kymmenien palestinalaisten terroristien vapauttamista. Tämä tapahtuma on lisännyt pääministerin suosiota (HS 1.6.25).

Palestinalaisilla oli ollut saksalaisten kanssa yhteistoimintaa jo vuonna 1917. Heitä taistelivat saksalaisten johtamissa Turkin joukoissa Gazassa marraskuussa 1917 ja voittivatkin sinne Egyptin suunnasta hyökänneet englantilaiset eräässä taistelussa. Saman vuoden joulukuussa he puolustivat Turkin joukoissa Jerusalemia, mutta joutuivat antautumaan huoltoreittien katkettua. Silloin turkkilaisia joukkoja johti saksalainen kenraali von Falkenhein. Saksan vaikutusta Keski-idässä lisäsi kuuluisa Berliini - Bagdad rautatie (20. vuosisadan kartta/ Natkiel sivu 62). Jerusalemin uskonnollinen johtaja mufti Amin al Husseini toimi Saksasta käsin Hitlerin apurina.

Palestinalaiset joukot toimivat 1970-luvulla Ugandan hirmuhallitsijan Idi Aminin luottomiehinä. Tämä vuonna 1971 valtaan päässyt diktaattori oli joutunut kansainväliseen eristykseen pantuaan maansa asiat sekaisin. Myös hänen aikaisempi lempilapsensa armeija alkoi kapinoida. Aluksi tukena toimi Libya yhdessä palestinalaisten kanssa. Lopulta ystäviksi jäivät vain palestinalaiset. Nämä kukistivat armeijan kapinan, mutta naapurin Tansanian joukot yhdessä Ugandan pakolaisten kanssa ajoivat Aminin vuonna 1978 ulos maasta (20. vuosisadan kartta / Natkiel sivu 246). Kovin kunniakkaasti ei päättynyt tämä palestinalaisten yritys hankkia ystävämaa arabimaiden ulkopuolelta. Mikään arabimaa ei tällä hetkellä näytä haluavan heitä riesakseen maahansa.

Mitä äänekkäät palestinamyönteiset mielenosoittajat oikeastaan vaativat? HS:n mukaan 23.5.24 Amnestyn järjestämässä mielenosoituksessa vaadittiin 1. Palestinan tunnustamista, 2. kansanmurhan lopettamista ja 3. Israelin painostamista tulitaukoon sekä lääkkeiden, ruuan ja veden toimittamista Gazan siviileille. Lisäksi vaadittiin 4. Israelille pakotteita sekä sen kanssa yhteistyön lopettamista. Monet samaistivat Palestinan ja Gazan. "Palestina ei ole pyhimys (ilmeinen viittaus terrorismiin)... Aivan ensimmäiseksi Palestina pitäisi tunnustaa ... (tällä tarkoitettanee lähinnä Gazaa)". Mitään ehtoja ei vaadittu Hamasilta.

Hallituksen ministeri Rkp:n Adlercreutz totesi (HS 28.5.25), ettei Palestinan tunnustaminen tarkoittaisi Hamasin tunnustamista, vaan Fatahin hallinnoiman "Länsirannan" alueen ja hallinnon tunnustamista. Sdp:n Tuppurainen vaatii maltillisen palestinalaishallinnon (siis Fatahin) ja demokraatisten voimien tukemista. Kokoomuksen Kopralla on ehtoja Palestinan tunnustamiselle: humanitaarinen apu perille, alueelle tulitauko, panttivankien vapauttaminen ja rauhanneuvottelut käyntiin. "Hamasin johtamaa Palestinaa ei voi tunnustaa". Puolueena kokoomuksella ei ole omaa erillistä kantaa tunnustamiselle. Pääministeri Orpo on samaa mieltä, mutta "Palestinassa tarvitaan joku taho, joka tunnustaa. Hamas se ei voisi olla". Perussuomalaisten Mäkelän mukaan Kopran reunaehdot ovat minimi. Lisäksi tarvitaan muita ehtoja; mm uskottava hallinto, missä määrin se liittolaisineen tunnustaa Israelin oikeuden olemassaoloon ja turvallisuuteen. Aikaisemmin puolueessa pidettiin Palestinan tunnustamista terroriteon palkitsemisena Hamasille. Kristillisdemokraattien mukaan edellä mainittujen ehtojen lisäksi tarvitaan, että ympäröivien arabimaiden Libanonin, Syyrian ja Irakin tulisi tunnustaa Israel sekä Hamasin vapauttaa panttivangit. Tätä ennen tulitaukoa ei Israelilta voisi vaatia. Ulkoministeri Valtosen mielestä tunnustaminen pitäisi tehdä hetkellä, jolloin se parhaiten edistaisi neuvotteluja ns. kahden valtion mallista.

Professorit esittivät HS:ssä 1.6.25 teoreettisia heittojaan Palestinan tunnustamisasiasta. Teivaisen mukaan Orpon lausunto "jostakin tahosta" on hiukan omituinen. Palestinassa sellainen taho on jo Ramallahissa sijaitseva yhteystoimisto, jonka kautta hoidetaan suhteet Palestinan viralliseen (Fatahin) halintoon. Koskenniemen mukaan valtion tunnustamien on poliittinen teko, johon voi liittää monenlaisia ehtoja. Tunnustaminen ei kuitenkaan merkitse minkään hallituksen tai hallinnon tunnustamista. Hamasiin voidaan edelleen olla kriittinen. Sitä ei tarvitse tunnustaa sopimuskelpoiseksi, vaikka Palestina tunnustettaisiin. Suomen sanotaan tunnustavan valtioita vaan ei hallituksia. Esimerkiksi vuonna 2008 Suomi tunnusti levottoman Kosovon, eikä serbejä vastaan taistellutta Kosovon vapautusarmeijaa. Intia (Nehru) puolestaan tunnusti v. 1939 Kuusisen ns. Terijoenhallituksen Suomen hallitukseksi!

Valtiolla käsitetään yleensä (eli harkinnanvaraisesti) maa-aluetta, kansaa ja hallitusvaltaa, joka kykenee täyttämään (vain!) kansainväliset velvoitteet. Mailla ei ole velvollisuutta tunnustaa toisiaan. Tunnustamisella kuitenkin saadaan mm. valtion edustajille tunnustettu asema. Joskus voimakas moraalinen paine voi aiheuttaa valtiokriteereihin heikennyksiä (tähän selvästi nyt Suomessa monet tahot pyrkivät!). Teivanen myöntää, että Palestina on aina ollut erityistapaus, vaikkakin kansainvälisen oikeuden näkökulmasta valtio! Esimerkiksi Hamas on voittanut viimeisimmat vaalit sekä ylläpitänyt Gazassa vuosien ajan väkivaltahallintoa. Se teki vuonna 2007 välirikon Fatahiin, joka hallitsee ns. "Länsirantaa" rajoitetulla itsehallinnolla.

Urheilulehdessä S-P Sundell nykyisen muodin mukaisesti vaatii: "Israel on välittömästi suljettava kaikilta urheiluareenoilta, kunnes se muuttaa toimintaansa Gazassa ja syylliset saadaan oikeuden eteen" (HS 2.6.25). Pienelle ja Suomen suhteen vaarattomalle demokraattiselle kansakunnalle on helppo asettaa vaatimuksia. Kuten Sundell itsekin huomauttaa, tälläisia vaatimuksia ei ole esitetty suuria kansainvälisiä urheilutapahtumia järjestämään päässeille Kiinalle (uiguurien ym. sorto), Qatarille (siirtotyöläisten laaja sorto) tai Saudi-Arabialle (heikko yleinen ihmisoikeuksien tilanne). Niissä nähtävästi huonot ihmisoikeudet kuuluvat asiaan. Myös Sundell rinnastaa Venäjän Ukrainan hyökkäyssodasta saamat pakotteet ja Israelille Gazan sodan takia vaaditut pakotteet. Hänen ilmeisen vajaavainen aivotoimintansa ei mitenkään pysty ymmärtämään tapausten eroa: Putinin Venäjä oli vuonna 2021 hyökkääjä, mutta Israel Hamasin lokakuun 7. 2023 tapahtuneen terrorihyökkäyksen uhri. Sundell väittää, että "Israelin hyökkäys Gazaan on ollut täysin kohtuuton". Hänenkin mielestään terroristeja ehkä olisi pitänyt hiukan torua tai korkeintaan tukistaa. "So! Soh tuhmat pojat!"

Kuitenkin hyökkäyksensä jälkeen palestinalaisten laajasti tukema Hamas ei ole vieläkään suostunut vapauttamaan israelilaisia panttivankeja. Se käy kauppaa myös jo kuolleiden panttivankien ruumiilla! Se on ampunut Israeliin noin 15 000 ohjusta. Sen terroristit piiloutuvat siiviiliväestön sekaan sekä käyttävät julkisia rakennuksia, kuten sairaaloita ja kouluja toimintansa tukikohtina. He ovat ilmeisesti ainakin osaksi Gazan julkisia varoja käyttäen rakentaneet sinne terrorioimintaansa varten laajan tunneliverkoston, ryöstäneet kansainvälisten avustusjärjestöjen rekkoja ja varastoja sekä myös terrorisoineet heitä vastustavia gazalaisia. Kansainvälisesti tunnustetulla Israelillakin on oikeus tehdä kansalliseen turvallisuuteensa tähtääviä toimenpiteitä. Kun Suomessa viime sotien jälkeen selitettiin, kuinka NL:lla oli ollut ennen sen vuoden 1939 hyökkäystä ja sen jälkeenkin legitiimejä (laillisia) turvallisuusvaatimuksia Suomen suhteen, niin sitä suuremmalla syyllä niitä pitäisi olla jo hyökkäyksen kohteeksi joutuneella Israelilla. Hamasin ja osaksi gazalaisten omasta toiminnasta johtuen tuhot ovat nousseet mittaviksi eli Sundellin sanoin "kohtuuttomiksi". On täysin laillista yrittää toimia niin, ettei kansainvälinen apu mene terroristeille.

Pitkään Gazassa olleet kansainvälisten avustusjärjestöjen jäsenet ovat solmineet suhteita myös paikallisiin asukkaisiin. Sama koskee myös kauan siellä asuneita puolueettomiksi olettuja tarkkailijoita. Saattaisi olla jopa vaarallista näkyvästi tai kuuluvasti julistautua puolueettomaksi tarkkailijaksi. Tarkkailijat ovat perinteisesti aseistamattomia. On vaikea estää terroristejä käyttämästä hyväkseen näitä yhteyksiä. Joillakin näillä saattaa muutenkin olla voimakkaita sympatioita vapautustaistelijoiksi mieltämiään terroristeja kohtaan.

Kun seuraa Gazasta tulevaa tiedotusta, niin Hamasin valvomista lähteistä kuten sairaaloista uutiset leviävät nopeimmin kansainväliseen levitykseen. Näin tapahtui myös tänään 3.6.25. Israelin tiedotteet samasta asiasta tulivat rauhallisesti ja asiallisesti sen jälkeen. Uutisen alussa kerrottiin parikymmentä (27) gazalaista ruoka-avun hakijaa kuolleen israelilaisten jakelunvalvojien tulituksessa. Tiedot tulivat Nasserin sairaalasta. Niitä ei voi pitää puolueettomina, mutta ensin julkaistuina ne jäävät paremmin kuuntelijoiden mieleen. Israelilaisten oikaiseva kommentti ei enää kiinnosta. Tällä kertaa se kertoi vain jakeluvalvojien ampuneen häirikönneiden ihmisten yli ilmaan. Myöhemmin israelilaisten mukaan tuli avattiin jakelupisteelle johtavalta käytävältä poistunutta ihmisjoukkoa kohti, kun se ei totellut sotilaiden pysähtymismääräystä. Armeija sanoi tutkivansa asiaa. Välikohtaus sattui muutamia tunteja sen jälkeen, kun Pohjois-Gazassa 3 sotilasta oli kuollut yhteenotossa (Yle 1 TxTv). Tästä on vaikea sanoa. oliko kyseessä israelilaisten kosto sotilaidensa kuolemista vai ehkä siitä johtuneen tiukentuneen valvontakäytännön seuraus. Väkijoukko ei ottanut tosissaan pysähtymiskomentoa!?

Viimeksi mainitun tiedon vahvistaa HS:n uusi palestinalaisten äänitorvi Ayla Albayrak 4.6.25 Hän siteeraa Hamasin tiedottajaa Mahmud Bassalia, jonka mukaan Israel oli käyttänyt peräti panssarivaunuja ja drooneja. HS:n tuttu palestinalaisten äänitorvi Kaisa Rautaheimo kertoo Qatarin tukeneen Hamasia miljoonilla dollareilla kuussa "Netanjahun luvalla". Siis hänenkin mukaan Gazassa hamashallintoa tukivat muut islamistiset Israelin vastaiset valtiot. Hän ei kuitenkaan sentään väitä, että Netanjahu itse aukaisi terroristeille portit Israeliin ja oli mukana raiskaamassa naisia ja teurastamassa lapsia. Vyörytys Palestinan tunnustamiseksi hallitusta kohtaan on kova ja siihen osallistuu myös HS. Ehkä joskus saattaa olla parempi asein ja muilla kovilla keinoilla ajoissa puuttua tapahtumien kulkuun, jotta vältyttäisiin vielä pahemmilta seurauksilta. Näin on tapahtunut esimerkiksi Jugoslavian hajotessa ja Keski- Afrikassa, jossa hututerroristit silmittömästi surmasivat toisen heimon tutsien noin miljoona jäsentä. Historiaa tutkimalla huomaa, että palestinalaiset harvoin ovat olleet harkitsevia toimijoita.

Gustav Hägglund / Kanava 2 /1989 : Oikeaoppisesti koulutetut aseelliset valvojat vartijat varoittavat aluksi suullisesti, sitten ampuvat varoituslaukauksia ilmaan, sen jälkeen varoitettavan lähelle maahan ja viime tingassa vasta kohti. Tulen saa avata välittömästi kohti, kun joutuu itse tulituksen kohteeksi. Häglund myös suosittelee humanitäärisen avun läheistä kytkemistä rauhanturvatoimintaan ainakin sodan kaltaisissa oloissa Se säästäisi resursseja. Lisäksi avustusten jakaminen lisäisi rauhanturvaajien suosiota: kun on tavaraa, saa ystäviä. Gazassa on toiminut sekalainen seurakunta erilaisia avustusjärjestöjä. Se ei selvästikään ole tapahtunut moitteitta. Saattaa olla jopa niin, että Israelin raaka voimankäyttö on estänyt vielä pahemman katastroofin syntymistä Lähi-Idässä?!

HS:ssä 2.6.25 oli jo vanhaan perinnäiseen ajattelumalliin liittyvä vaatimus USA:lle. USA:ta syytettiin 1990-luvulla siitä, ettei se rientänyt ripeästi Kosovoon estämään serbien suorittamaa kansanmurhaa. Kun se sen sitten teki, sitä syytettiin "maailmanpoliisiksi ryhtymisestä". Nyt kansainvälisen terveysjärjestön UNPFA:n arabimaiden aluejohtaja Laila Baker vaatii, että "teidän on osoitettava tyytymättömyys USA:n kantaan". USA on ollut tämän mm. seksuaali - ja lisääntymisasioita edistävän järjestön suurin rahoittaja (n. 373 miljoonaa dollaria) ja se on nyt Trumpin hallintokaudella lopettanut tukensa. Sitä korvaavaa tukea on vaikea löytää. Baker ei näytä osoittavan USA:lle mitään kiitollisuutta sen vuosikausia kestäneestä järjestön suuresta tuesta. Hän ei artikkelissa esitä mitään tyytymättömyyttä rikkaiden arabimaiden tai Kiinan nihkeydelle antaa järjestölleen avustuksia. Onko niille edes esitetty pyyntöjä tai pikemminkin vaatimuksia. Kuitenkin Baker kertoo järjestön tukeneen mm. Gazan, Egyptin ja Afganistanin naisia. Vain USA:n pitäisi antaa varakkaille arabeille vastikkeetonta rahaa. Bakerin mukaan järjestön kriisi tarjoaa sille mahdollisuuden uuden syntymiseen. Siitä vaan iranilaisten ja saudien puheille.

Palestinan kahden valtion mallin hyväksyminen Palestinaan YK:ssa 29. marraskuuta 1947 oli selvä virhe. USA oli tehnyt ehdotuksen. johon NL hiukan yllättäen yhtyi (Ur s.201). Sen YK - lähettiläs Andrei Gromyko totesi juutalaisilla olevan "historiallisen ja humaanisen oikeuden omaan valtioon" (HB s.55). Hän oli perustellut Moskovassa kahden valtion mallia sillä, että sekä arabeilla että juutalaisilla oli historialliset juuret Palestinassa (HB s.230). Kyseessä oli eräänlainen Salomonin tuomi. Kun kaksi naista kiisteli samasta lapsesta, niin Salomo esitti lapsen jakamista kahteen osaan. Kumpikin nainen saisi siitä puolikkaan. Tästä kauhistuneen toinen nainen luopui vaatimuksesta. Salomo tuomitsi lapsen tälle, koska tämä rakasti sitä enemmän. Palestinan tapauksessa lapsen sijaan oli kyseessä maa Välimeren perukassa. Palestinan alue ja tuomio sen jakamisesta oli myös virhe sekä ajallisesti että moraalisesti. Brittien olisi pitänyt perustaa koko Palestinan alueen sisältävä juutalaisvaltio jo Kansainliiton myöntämien mandaattioikeuksien yhteydessä v. 1917. Sen juutalaisille antama Balfour-sopimus tunnustettiin yleisesti. Silloin alueella asui vielä suhteellisen vähän asukkaita eikä vielä ollut selkeitä Jordanian, Libanonin ja Syyrian valtioita. Mandaattiensa perusteella Ranskalla ja Britanialla oli laajat alueelliset järjestelyoikeudet Keski-Idässä. Sitten Persian, Irakin ja Arabian öljy alkoi brittien laskelmissa vaikuttaa arabien hyväksi. Juutalaisten rakkautta Palestinaan eli entiseen Juudan alueeseen kukaan ei voi kiistää.

Nyt alueen väestömäärän rajun kasvamisen jälkeen pienehkön Palestinan jakaminen tuskin onnistuu kivuttomasti ja pelkästään "oikeudenmukaisuussääntöjä" noudattaen. Niitä kukaan ulkopuolinen ei pysty asettamaan eikä täysin ymmärtämään. Tilanteen ratkaisemiseksi lienee pakko käyttää rajutakin voimakenoja. Israelin suuri sotilaallinen voima on tosiasia eikä sitä voi sivuuttaa. Hamasin terroriteko ei ole ainakaan edistänyt tavallisten palestinalaisten hyvinvointia. Sen se todennäköisesti tiesi itsekin hyökätessään Gazasta Israelin puolelle. Sen tavoitteet olivat jossakin muualla. Näyttävä onnistunut isku lisäisisi sen arvostusta ja tukea arabimaailmassa. Pääministeri Netanjahulla on pitkä kokemus arabiväestön kanssa toimimisesta. Hamasin onnistumut terrorihyökkäys oli hänen hallitukselleen ilmeinen nöyryytys, mutta Israelille silti sotilaallisesti vähämerkityksellinen. Netanhahu ilmeisesti pitää sitä mahdollisuutena korjata YK:n aikoinaan tekemä virhe. Siinä joudutaan tekemään kovia ratkaisuja. Palestinalaisten eikä myöskään Natanjahun hallituksen asema ole ollut eikä heti tulle oleman helppo.

Kansainvälinen kritiikki Netanhahua kohtaan on kasvanut. Samalla ei tuoda riittävästi esiin sitä, kuinka Hamasin tietoinen toiminta siviiliväestön keskuudessa lisää merkittävästi siviiliväestön kuolemia sekä materiaalisia tuhoja. Yleensäkin naiset ja lapset jäävät useimmiten pahiten sodan jalkoihin. Aikaa Netanjahulla on kuitenkin rajoitetusti. Kun seuraavat vaalit Israelissa pidetään, silloin mitataan hänen toimintansa hyväksyminen kansalaisten keskuudessa. Tehdään virhe, jos Palestinaksi tunnustetaan vain ns. Länsirannan Fatahin rajoitettu hallintovalta. Hamas hallinnoi edelleen Gazassa useimpia julkisia toimintoja, kuten sairaaloita. Sillä tai siihen myönteisesti suhtautuvilla medioilla näyttää olevan tiedotusmonopoli. Mikäli koko palestinalaisten asumalla alueella pidettäisiin vapaat vaalit, Hamasia kannattavat voisivat päästä sielläkin enemmistöksi. Silloin naamiot saattaisivat pudota kuten aikoinaan kävi Etelä-Vietnamissa amerikkalaisten lähdettyä. Alkoi kommunistien hirmuvalta.

Osio 2: 7.6.2025 Henkilömiinat kieltävästä sopimuksesta

OOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOO

Suomen irtautumien henkilömiinat kieltävästä sopimuksesta näyttää kaihertavan arvovaltaista ulkoministerin titteliä käyttävää Erkki Tuomiojaa (Hs 6.6.25). Hän kehottaa sotilasteknisen harkinnan ohella punnitsemaan irtautumisen vaikutusta sääntöperustaiselle maailmanjärjestykselle sekä inhimilliselle kärsimykselle kaikkialla maailmassa. Sotilastekniseen harkintaan hän ei sentään osallistu. Tässä yhteydessä hän tuo esiin perinteisen syntipukkinsa USA:n, mutta ei tietenkään edes mainitse NL:n perillistä Venäjää!. Se on miinoittaut Ukrainassa laajoja alueita. Miinoihin kuolee vuosittain maailmassa noin 6000 ihmistä. Niiden kasvu viime aikoina on liittynyt Afganistanin, Syyrian ja Jemenin konflikteihin. Vietnam ei jostain syystä ole mukana. Siellä niitä ilmeisesti käytettiin vähemmän."Sattumalta" kaikissa näissä maissa NL on ollut joskus eräs konfliktin osapuoli.

Afganistaniin hyökättyään 1980 – luvun taiteessa NL kylvi sinne runsaasti miinoja ja lapsia varten räjähtäviä leluja. Se tuhosi maan terveydenhuoltoa ja kouluja sekä viljasatoja kasvimyrkyillä. Se tappoi tai haavoitti miljoona ihmisistä. Ainakin 4 miljoonaa pakeni maan ulkopuolelle. NL joutui 1980 - luvun lopulla lähtemään maasta kuin koira häntä koipien välissä. Silti sen vuosikymmenien takainen toiminta on edelleen perussyy siellä tapahtuneisiin miinakuolemiin. Vuoden 2001 syyskuun 11. päivän terrori-iskun seurauksena USA mm. Englannin tukemana tunkeutui Afganistaniin, jota pidettiin arabialais-islamilaisen totalitarismin keskuksena, pahan levittäjänä. Tavoitteeksi ilmaistiin sivistyneen, arvokkaan, ei-sotaisan ja länsimielisen hallinnon vakiinnuttaminen. Siihen kuului mm. naisten suurempien oikeuksien saaminen. Ylimitoitetut tavoitteet kariutuivat, koska ne eivät kuuluneet paikallisen vanhan syrjäseutujen maaseutukulttuurin arvoihin. Nyt siellä mm. uudelleen kodin seinien sisäpuolelle sidottujen naisten asema on hyvin huono.

Syyriaan ja Etelä-Jemeniin NL kehitti ystävälliset suhteet jo ns. Suezin kriisin aikoihin 1956. Vuonna 1958 Syyrian puolustusministeri vieraili NL:ssa. Viime vuosikymmeninä sen Putiniin läheisissä suhteissa oleva johto venäläisten avustamana tuhosi tynnyripommein historiallisia kaupunginosia ja kokonaisia kaupunkeja sekä ilmeisesti myös kylvi sinne miinoja. Sosialismiin suuntautunut Etelä-Jemen luovutti NL:lle Sokotransaarilta Persianlahden öljyn kuljetusreittejä valvomaan tarkoitetun meritukikohdan sekä vielä toisen lounaasta Adenista. Vuonna 1986 NL:n vaikutus liittyi siellä 15 000 kuolonuhriin. Kommunistisissa maissa joukkoterriori ja kansanmurha oli yleinen käytäntö (J. Revel Kanava 7/1989). Etelä-Jemen näyttää vallanneen ennen vahvasti länsimaisen naapurinsa Pohjois-Jemenin, jossa sijaitsee pääkaupunki nimeltä ”Kauniisti rakennettu” eli San’a. Jemenistä käsin käsin islamistiset huchtit nyt ovat häirinneet ohi kulkevaa meriliikennettä sekä ampuneet raketteja Israeliin mm. Tel Aviviin.

USA:n presidentti Roosevelt vuonna 1942 ehdotti, että myöhemmät Turvallisuusneuvoston kolme tai neljä pysyvää jäsenmaata Britanian, NL:n, USA:n ja ehkä Kiinan tulisi toimia järjestystä pitävinä ”maailmanpoliiseina”. Ranska oli silloin vielä miehitetty. Britanian voimavarat hiipuivat. Kiina, NL myös USA alkoivat ajaa omia etujaan. Viimeksi mainittu sitä jonkin verran yritti, mutta sitä syytettiin maailmanpoliisina toimimisesta. Nyt presidentti Trump on avoimesti alkanut murentaa sääntöperustaista maailmanjärjestystä. Hän haluaa Grönlannin ja Kanadan osaksi Yhdysvaltoja. Suomen rajanaapuri Venäjä on jo vuosia sitten hylännyt tällaisen maailmanjärjestyksen. Se avoimesti haluaa liittää itseensä ainakin Ukrainan ja Valko-Venäjän. Kiina hyväksyy Venäjän hyökkäyssodan Ukrainaan toimittamalle sille aseita tai niiden komponentteja. Se itse painostaa monin tavoin Taiwania. Mikään niistä ei kunnioita sääntöperustaista maailmanjärjestystä tai noudattaa sitä korkeintaan valikoiden. Sen hyöty on Suomellekin vähäinen.

Vuonna 1998. Suomessa keskusteltiin jalkaväkimiinojen täyskiellosta. Sitä puolsivat mm. Per Stenbäck Punaisesta Rististä, ulkoministeriö ja Elisabeth Rehn. Silloinkin asiaa perusteltiin faktoilla, kuten maailmassa kuolee niihin vuosittain tuhansia ihmisiä, niitä kylvetään vuosittain satojatuhansia ja erityisesti niihin kuolee tai niistä vammautuu paljon lapsia. Täyskiellon ydinryhmänä toimivat Kanada, Itävalta, Belgia, Norja ja Etelä-Afrikka.. Suomi ei lähtenyt mukaan. Silloin arvioitiin miinojen korvaamisen muilla järjestelmillä maksavan noin 4 miljardia markkaa. Kiellon kannattajat väittivät Suomen kansainvälisen maineen kärsivän, ellei se luovu miinoistaan. Kun muut Pohjoismaat soimasivat Suomea tämän ns. Oslon sopimuksen hylkäämisestä, pääministerimme totesi Suomen loppujen lopuksi olevan niiden jalkaväkimiina Venäjän ja Skandinavian välissä. Myöskään USA ei voinut siihen Koreoiden välisen jatkuvan kireän rajatilanteen vuoksi sitoutua.

Huittisten pankinjohtaja Lassi Hosike esitti silloin Kanavalehdessä täyskieltoa ajaville tahoille seuraavia kysymyksiä:
1. Kuinka monta lasta tai aikuista Suomessa on kuollut miinoihin viimeisten 25 vuoden aikana?
2. Kuinka moni viaton lapsi tai aikuinen arviolta säästyy vammautumiselta tai kuolemalta seuraavan 25 vuoden aikana?
3. Kuinka tärkeä komponentti jalkaväkimiina on Suomen puolustukselle, jos sitä vertaa esimerkiksi niistä luopuviin ”ydinryhmän maihin” ja paljonko miinoista luopuminen tulee niille maksamaan?.Onko niiden geopoliittinen asema verrattavissa Suomen asemaan?
Viimeksi esitettyihin kysymyksiin hän vastaa itse. Niille jalkaväkimiinoista luopuminen on vain kosmeettinen kysymys. Suomella puolestaan on 1000 km pitkä maaraja arvaamattoman ja ekspansiivisen suurvallan kanssa (Suomi ei silloin ollut sotilaallisesti liittoutunut). Hosiken mukaan jalkaväkimiinat ovat oleellinen osa tuon pitkän rajan puolustukselle ja valvomiselle.
4. Miksi vain miinat pitäisi kieltää? Eikö pitäisi kieltää myös kalasnikovit?

Pankinjohtajan mielestä tuhlatuilla 4 miljardilla ei saavuteta mitään konkreettista, koska Suomen toiminta miinojen käytössä on ollut äärimmäisen harkitseva ja vastuullinen. Mitä ”kansainväliseen maineeseen” tulee, 4 miljardilla tai jo sen kymmenesosalla voisi ostaa paljon vaikkapa televisiosta sen kaltaista mielipidettä muokkaavaa materiaalia, joka tähtää mahdollisen Suomen huonontuneen maineen kohentamiseen.

Omasta puolestani huomautan lopuksi, että miinojen tarpeellisuutta lisää se tosiasia, että niiden kieltämispäätökseen aktiivisesti vaikuttaneet Tarja Halonen ja Erkki Tuomioja alkavat olla vanhoja. Jo pelkkä Halosen ilmestyminen koko komeudessaan Suomen jollekin kriittiselle rintamalohkolle aiheuttaisi vihollisissa vähintään 10 kilometrin säteellä suurta hämmennystä ja jopa pakokauhua. Kun vielä Tuomiojakin paksua Kansainvälistä Sääntökokoelmaa raahaten putkahtaisi hänen rinnalleen, koko edessä oleva vihollisen rintama täysin tyhjenisi ainakin Uralille asti.

Kohta Tarja Halonen todennäköisesti ei kovasta halustaan huolimatta enää kykene avustamaan Suomen puolustusvoimia. Pian menetämme tämän tärkeän maapuolustuksen elementtimme. Vaikka Sääntökokoelma mm. Viron toimesta on jo jonkin verran keventynyt, Tuomiojankaan voimat tuskin enää pitkään riittävät raahaamaan sitä uhanalaiselle rajapaikalle.
Pekka Pitkänen
miinakiellosta huolestunut Suomen kansalainen.

Osio 3: Palestinan historiasta on syytä ottaa oppia!

OOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOO

Koko islamilaisen valtion luomisidea Palestinaan oli alusta alkaen kummallinen. Kun YK hyväksyi kahden valtion mallin 29.11.1947, niin siellä yksinkertaisesti ei ollut sellaista tahoa, joka olisi sen pystynyt toteuttamaan. Jerusalemin vaikutusvaltainen suurmaanomistaja mufti Amin al Husseini oli pilannut mahdollisuutensa oleskelemalla II maailmansodan aikaan Hitlerin Saksassa. Ketään muuta vaikutusvaltaista ja kyvykästä palestinalaisjohtajaa ei ollut. Palestinalaisilla ei juurikaan ollut minkäänlaisia valtiollisia tai hallinnollisia organisaatioita. Arabimaiden hyökätessä jo vuoden 1947 lopulta alkaen juutalaisia asutuskeskuksia vastaan heidän osuutensa oli sekä joukkojen että sotilaallisten toimien suhteen vähäinen. Vain Haifan seudulta he etenisivät kaakon suuntaan kohti Jerusalemia. Kun se ei onnistunut, he yrittävät eristää Jerusalemin 100 000 asukaan juutalaisväestön Välimeren rannan juutalaiskeskuksista sekä näännyttää nämä nälällä ja janolla. Paremmin johdetut ja taistelleet juutalaiset voittivat heidät ja ottivat suuren osan arabeille YK:ssa suunnitellusta maasta. Lopun otti Jordanian kuningas Abdullah.

Suuri osa Palestinan islamilaista asukkaista lähti Gazan, Jerikon ja muihin suuriin pakolaisleireihin, mutta ei suinkaan aina juutaisten häätäminä, vaan omien johtajiensa kehotuksesta tai itse aiheuttamastaan juutalaisten koston pelosta. Sama tilanne näyttää olleen syksyllä 2023. Kun Hamasin terroristit olivat hyökänneet Israelin puolelle, jotkut Israelissa töissä olleet palestinalaiset koston pelossa muuttivat palestinalaiskeskuksiin mm. Ramallahiin. Siellä asuva nuorempi sukupolvi ei ymmärtänyt pelätä. He vain iloitsivat Israelin saamasta "opetuksesta", joka kuitenkin oli gazalaisille hyvin raju. Ramallah sijaitsee noin 15 km Jerusalemista pohjoiseen.

Esimerkkinä nykyisen palestinalaisnuorison ajattelusta on Ramallahissa asuvan "opiskelijan" Maryam Samalahin haastattelu. Tämän mielestä Hamasin hyökkäys oli "suuri voitto palestinalaisille". Näin siitäkin huolimatta, että terroristit murhasivat kymmeniä lapsia, raiskasivat ja teloittivat kymmeniä naisia ja ottivat 251 panttivankia (HS 21.5.25 / Mykkänen) ! He levittävät tekemisistään videomateriaalia. Normaalit ihmiset kauhistelisivat ja tuomitsisivat tällaiset teot, mutta Samalahille terroriteon uhreiksi joutuneet israelilaiset ilmeisesti eivät olleet ihmisiä ja "urheat" terroristit olivat tavallista siviiliväkeä vastaan "taistellessaan" sankareita. Näin oli jo ennen Israelin valtion syntymistä. Ei tarvitse ihmetellä, jos samankaltaista ajattelua löytyy myös vastapuolelta islamilaisväestön suhteen. Samalah toivoi, että "muu maailma painostaa Israelin hallitusta luopumaan aikeistaan Gazan väestön pakkosiirroista. ... Yleensä uutismedian ja muiden maiden painostus on saanut Israelin perääntymään". HS toimiikin hänen haluamallaan tavalla ja hän itse yrittää esiintyä HS:n artikkelin kuvassa viettelevänä sanomansa mannekiinina.

Iltasanomat (30.5.25) kuvaa israelilaisten tuntoja, kun nämä joutuivat viemään Gazaan avustuslasteja ja valvomaan niiden jakelua. Vanhemman rekkakuskin mielestä gazalaiset ovat niitä ihmisiä, jotka ovat tappaneet israelilaisia. Tämän pitäisi olla egyptilaisten töitä, ei meidän. Meidän ja heidän välillä täytyisi olla ero. Ei enää mitään suhteita. ... He vihaavat meitä ja me heitä. Amerikkalaisten ja israelilaisten avustusjärjestö GHF oli (hela)torstaina jakanut 17 280 pakettia, joissa kussakin oli ruokaa 5: lle hengelle noin neljäksi päiväksi. Lehden suuressa kuvassa etualalla seisoo paketteja haalimassa terveitä, nuoria ja hyvinvoivia miehiä, ei suinkaan heikkoja ja nälkäisiä naisia ja lapsia. Joku mies esittelee kätensä pientä verinaarmuaan, toinen auringon paahtama hatuton vaikuttaa olevan kiihtyneessä mielentilassa.
Pieni kauempaa otettu kuvaa esitti suurta jonottajien joukkoa. Israelilaisen jakelua valvoneen sotilaan mukaan näitä oli tullut jo aamu seitsemältä, kun jakelun piti alkaa kello yhdeksän. He olivat tuhonneet jakelua varten pystytettyjä pöytiä ja aitoja sekä yrittivät haalia mahdollisimman paljon paketteja. Sotilaan mukaan syntynyt kaaos johtui gazalaisten käytöksestä , ei heikoista järjestelyistä. Hänen mielestään Hamas aiheutti epäjärjestystä ja keinotteli avustuksilla. Sotilas kertoi aikaisemmin olleensa Gazassa etsimässä terroristeja ja nyt siis avustamassa ruoka-avun jakelussa gazalaisille. Sen jälkeen hän aikoi mennä Nova-festivaalin verilöylyn paikalle muistelemaan siellä kuolleita ystäviään. Ehkä hänelläkin saattoi olla ristiriitaisia tunteita nykyisestä tehtävästään.

Vuosina 1947 - 1948 huomattava osa palestinalaisista lähti ulkomaille. Monet päätyivät pakolaisleireihin mm. Libanoniin ja Syyriaan. Kyvykkäimmät ja varakkaimmat hankivat sieltä uudet omat asuinpaikat ja toimeentulon. Virkamiesten, opettajien, ammattimiesten ja suurkauppiaiden aivovuoto ulos Palestinasta oli suuri. Poismuuttajien määräksi on arvioitu noin 100 000 (Ur s.238). Tämä oli tulevaa arabivaltiota ajatellen valtava menetys. Kauppa, kasvatus, sosiaaliset - ja lääketieteelliset palvelut, maatalouskauppa, pankki - sekä tietoliikenneyhteydet lakkasivat toimimasta. Rakentaminen ja tehdastuotanto pysähtyivät. Pienviljelijöiden fellahien ja pikkukauppiaiden ammatinharjoitus kävi lähes mahdottomaksi.

Palestinan ulkopuolisten valtioiden johdolla vuonna 1964 perustettiin arabeja edustamaan PLO eli Palestinan Vapautus Organisaatio. Sen johtoon valittiin Amin al Husseinin sukulainen Jasser Arafat. Tämä toimi lähinnä Jordanian valtaamalla "Länsirannalla", mutta ei pyrkinyt sen vapauttamiseen vaan vain Israelin tuhoamiseen! Vuonna 1993 aloitettiin Oslossa Israelin ja PLO:n väliset rauhanneuvottelut. Ne onnistuivat niin hyvin, että Arafat taisi saada yhdessä Israelin työväenpuoluetta edustaneen pääministeri Rabinin kanssa rauhanpalkinnon. Rauhanprosessin ensi vaiheeseen kuului Israelin vetäytyminen Gazasta ja Jerikosta, palestinalaisten siviilihallinnon ja turvallisuuskoneiston luominen sekä keskinäisen turvallisuus- ja talousyhteistyön rakentaminen. Näin luotiin asteittain, vähän kerrallaan rauhan rakenteita ja luottamuksen ilmapiiriä.

Lopullinen päämäärä oli Israelin miehityksen lopettaminen ja koko konfliktin ratkaiseminen. Molemmat neuvottelun osapuolet kohtasivat omiltaan kiivasta vastarintaa, mutta prosessi eteni. Vuonna 1995 siirryttiin Oslon sopimuksen toiseen vaiheeseen. Israel vetäytyi "Länsirannan" kaupungeista, palestinalaisten siviilihallinto ulotettiin vielä laajemmalle ja turvallisuusyhteistyössä edettiin pitkälle. Sisäisistä oppositioista huolimatta sillä oli molempien väestönosien keskuudessa laaja tuki. Pääministeri Rabin murhattiin, äärioikeistolainen (likud-puolueen) Benjamin Netanjahu kävi vallassa ja terroriteot jatkuivat vielä uuden pääministeri Ehud Barakin kaudella, mutta asiassa silti edettiin.

Vihdoin USA:n presidentti Clintonin johdolla vuonna 2000 tuotiin Oslon sopimusten neuvottelutulokset "korkeimpaan pöytään". Osapuolien johtajilla Ehud Barakilla ja Jasser Arafatilla oli käsissään kaikki ratkaisun avaimet, toimivat ja hyväksyttävät ratkaisumallit kaikkiin keskeisiin asiakysymyksiin koskien palestinalaisvaltion rajoja, juutalaisia siirtokuntia ja Jerusalemia. Pienemmät ongelmat olisi voinut jättää myöhempään komiteatyöskentelyyn. Arafat hylkäsi koko prosessin. Hän palasi vuotta 1993 edeltäneeseen kansannousu-politiikkaan. Israel vastasi valitsemalla pääministerikseen sopimuksen kiivaimman vastustajan Ariel Sharonin. Myös työväenpuolue sidottiin tämän politiikkaan, kun Shimon Peres valittiin ulkoministeriksi. Camp Davidin menestyksekäs rauhanyritys oli saanut vain vähän ulkopuolista tukea, erityisesti eurooppalaiset poliittiset vaikuttajat olivat vaiti.

Bill Clinton totesi myöhemmin: Ei ollut mahdollista pakottaa kahta osapuolta rauhaan, jos molemmat halusivat jatkaa sotimista. Jos poliittinen tahto puuttuu, ei sitä voi tuoda ulkopuolelta. ... Nykyasetelmassa (silloisessa v. 2000) ei ole nähtävissä pääsyä rauhaan, ei ole mitään toivoa. Kannattaa pyrkiä tulitaukoon ihmishenkien säästämiseksi, mutta se rikotaan varmasti. Saudi-Arabian aloitteet ovat paperilla hyviä, mutta ne jäävät paperille. Kaavailtu multilateraalinen rauhankonferenssi on ajanpeluuta ja ja teatteria.

Silloiset EU- maat olivat käytännössä jääneet kehitysavun lähettäjiksi ja samansisältöisten julkilausumien antajiksi. Niissä tuomittiin molempien osapuolien väkivalta, vaadittiin konfliktin rauhanomaista ratkaisua, YK:n päätöslauselmien toteuttamista ja ilmaistiin erityistä myötätuntoa palestinalaisille. Tällainen toiminta ei avannut ollenkaan tietä ulos konfliktista.

Kuinka tuttua tämä onkaan ollut nytkin keväällä 2025. Artikkelin kirjoittaja Miika Miettunen toteaa vuonna 2002, että mikään muu journalismin alue ei ole käytettyihin resursseihin nähden tuottanut yhtä heikkoa ja asiallisesti keveää uutisointia. Lukija törmää päivästä toiseen samoihin fraaseihin ja samoihin 5 pennin asiantuntijoihin. Konfliktista puhuva journalisti, analyytikkö tai poliittinen toimija puhuu ennen muuta itsestään, käyttää inhimillistä tragediaa oman itseilmaisunsa välineenä.
"Palestinan puolelle" asettuva henkilö on heikkojen puolustaja, liittyy vasemmistolaiseen anti-imperialistiseen traditioon. Hän ei voi sietää Israelin raakaa miehitysvaltaa. Sama ihminen viis veisaa monista vaikeamman sorron alla elävistä kansoista ja raaemmista miehitysvalloista. Niissä ei ole samanlaista hohtoa.
"Israel-mielinen" henkilö puolestaan tuntee juutalaisten traagisen historia ja oman kotimaan tarpeen sekä ymmärtää Israelin geopoliittisen aseman ongelmat. Sama ihminen vastustaa juutalaisvaltion aseman vakiinnuttamista. Hänen tarpeisiinsa sopii pieni mutta voittoisa taistelijavaltio, ei tylsä hyvinvointivaltio (Kanava 4 - 5 / 2002 / M. Miettunen).

Kuvittetu Maailmanhistoria (MH s.344) esittää vuoden 1993 syyskuulta kuvan , jossa Arafat ja Rabin seisovat Bill Clinton välissään. He ovat allekirjoittaneet julistuksen, jossa sovittiin itsehallinosta Gazassa ja Jerikossa, Palestinan neuvostosta sekä mittavasta talousyhteistyöstä. Palestinalaiset myös tunnustivat Israelin oikeuden olla olemassa ja Israel myöntyi Palestinan osittaiseen itsehallintoon.

Israelin nykyisen (v. 2025) kaltaisella hyljeksemisellä on vanhat perinteet. Jo 1980 - luvun alussa lukuisat ns. "sosialismiin" suuntautuneet maat halusivat sulkea Israelin pois YK:sta! Koko YK:n enemmistönä oleva ns. "kolmas maailma" eristi sen siellä täysin (Kanava 8 / 1982 / Seikko Eskola). Eskola pohdiskeli laajemmin Lähi-Idän vyyhtiä. Myös silloin alueen tapahtumat olivat saaneet Suomessakin moraaliset tunteet kuohumaan. Israel oli vetäytymässä Siinailta Egyptin presidentin Sadatin kanssa tekemänsä sopimuksen mukaisesti. Tämä aiheutti pahennusta muissa arabimaissa, mutta tuskin muualla.

Mutta sillä oli jatkuva konflikti pohjoisrajallaan Libanonissa, jonka Syyria oli osaksi miehittänyt vuonna 1976. Palestinalaisterroristit hyökkäilivät rajan yli, minkä seurauksena Israel lähetti joukkojaan Etelä-Libanoniin. YK puolestaan lähetti palestilaisalueelle rauhanturvaajia. Libanonissa oli syntynyt kahakoita myös syyrialaisten ja kristittyjen joukkojen välille. Israel hyökkäili jatkuvasti rajansa yli. Oli vaikea erottaa, johtuivatko ne palestinalaissien tunkeutumisesta Israelin puolelle vai olivatko ne pelkkiä tekosyitä. Kesäkuussa se aloitti täysimittaisen hyökkäyksen Libanoniin, jossa oli rajuja taisteluita Syyrian ja palestinalaisjoukkojen kesken. Golaninkukkuloilta käsin syyrialaiset olivat jatkuvasti tulittaneet sekä hyökkäilleet Hulejärven laakson ja Genesaretin alueen juutalaiskyliin. Israel valloitti sen ja liitti itseensä vuonna 1981. Alueelle tuotiin mm. suomalaisia rahanturvaajia. Tämä tilanteessa tunteet kuohuivat Suomessakin ja lähinnä Israelia vastaan. Puolueettoman tiedon saaminen alueelta oli vähäistä.

Eskola toteaa: "Mitään moraalisesti yksiselitteistä kokonaiskuvaa näistä ilmiöistä ei ole koskaan mahdollista muodostaa." Väitteet löydettiin vuosituhansien historiasta ja eri kansojen kokemuksista, eri uskonnoista ja järjestelmistä. Israel ainakin ansaitsee ihmetystä ja ihailua, koska se on säilyttänyt identiteettinsä 2 vuosituhatta kestäneen maanpaon aikana. Se riittää sen historialliseen ja moraaliseen oikeuteen vaatimuksilleen isänmaahan. Palestinalaisillakin on perustellusti samanlainen (tosin lyhempi) oikeus siinä missä minkä tahansa nykyisen valtion kansalaisilla. Lähi-itä ei tarvitse suomalaista tuomaria eikä ole mitään lakikirjaa, jonka perusteella tuomio langetettaisiin. Siihen ei pysty kansainvälinen yhteisökään. Kuitenkin suursotaa on pyrittävä estämään.
Ihmisoikeuden vastaiset terroriteot on tuomittava. Niitä oli tapahtunut edellisenä kesänä. Ne tulee rajoittaa vain asianomaisiin tekoihin ja välittömästi vastuussa oleviin syyllisiin; myös poliitikkoihin ja sotilasjohtajiin. Mutta niistä ei pidä tehdä lyömäaseita tai apuvälineitä ulkopolitiikassa tai aatteiden ja maailmankatsomusten taistelussa. Ainakin palestinalaisten puolesta on todettava, heidän asiaansa ovat pahasti vahingoittaneet heidän innokkaimmat asianajajansa. Heidän kärsimyksistään on yritetty hyötyä myös isommassa poliittisessa pelissä. Palestinalaiset ansaitsevat myös myötätunnon, koska he tällä hetkellä ovat sorrettu (heikompi) osapuoli.

Osio 4: Vielä keskusteluja Gazan sodasta ja Palestinan historiasta.

OOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOO

10.5.2025 Syöpälääkäri Hermansson vaatii Suomen johdolta Israelin sotarikoksien tuomitsemista, EU:n solmiman vapaakauppasopimuksen lopettamista, Palestinan valtion tunnustamista ja myös Suomen ilmapuolustuksen vahvistamiseksi tarkoitettujen asehankintojen perumista. Hän vetoaa arvovaltaisina pitämiensä entisten europarlamentaarikkojen ja entisten ministerin mm. Erkki Tuomiojan vappuna HS:ssä julkaisemaan vastaavan tyyppiseen artikkeliin. Hermanssonin mielestä "ero suhtautumiessa Venäjän sotarikoksiin on huutavan räikeä. ... Suomi ei voi tuomita vain lähellä tapahtuvia sotarikoksia".

Israelin ja Venäjän tapauksien ero on kuitenkin selvä. Putinin määräyksestä Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, mutta Netanjahun johtaman Israelin tapauksessa se joutui Gazaa hallitsevan terroristijärjestö Hamasin huolellisesti valmistellun hyökäyksen kohteeksi. Hyökkääjä tappion kärsittyään tavallisesti menettää jotain. Putinin terrorisodassa YK:n tunnustaman ja Venäjän vuonna 1994 antamasta vakuutuksesta Ukrainan rajojen koskemattomuudesta huolimatta on kuollut satojatuhansia ihmisiä, joista huomattava osa on siviilejä. Ukrainan lukuisat asutuskeskukset, voimalaitokset, sairaalat, koulut jne. on tarkoituksella tuhottu. Tuhoaminen jatkuu edelleen. Israel kosto - ja puolustustarkoituksissa tehdyissä hyökkäyksissä Gazaan sitä johtavan terroristijärjestö Hamasin mukaan kuolleita on tullut ehkä 52 000. Rahallisesti laskien Gazan kehittymättömän ja alkeellisen kansainvälisen avustuksen varassa eläneen sivilisaation menetykset ovat vähäiset. Siten "huutava ero" Venäjän ja Israelin sotarikoksista kääntyy päälaelleen. Putin on tässä selvä "voittaja". Hän yrittää tuhota Ukrainan valtion. Yleisöosastossa Ukrainan tuki on viime aikoina ollut vähäistä. Myös sivilisaatioiden ero kääntyy Israelin hyväksi. Sen demokraattisuutta ei voi kiistää. Venäjä on Putinin johtama autoritäärinen valtio. Esimerkiksi sen lehdistön vapaus on huono.

8.5.2055 HS:ssä oli tutkijoiden Timo Stewartin ja Antti Tarvaisen valtiojohtoon suuntautuvia arvostelevia mielipiteitä. Nämä haluavat "Palestinan tunnustamista" ja "Israelin laajempaa taloudellista boikottia". He myös arvostelevat sitä, että (kansallinen) turvallisuus on Suomessa "lähes pyhän lehmän asemassa"! Stewart tuo esiin, että YK:n vuonna 1947 ja Suomenkin "pitkään ajaman kahden valtion ratkaisun pohjaa Israel on murentanut siirtokunnillaan, sotatoimillaan ja kieltäytymällä siitä". He eivät tietenkään tuo esiin, kuinka palestinalaiset itse muiden islamilaisten valtioiden ohella aloittivat sotilaalliset toimet juutalaisia vastaan jo vuoden 1947 lopulla tarkoituksenaan estää juutalaisvaltion synty tuhoamalla juutalaisasutus.

Keväällä 1948 hyökkäävät arabijoukot yrittivät näännyttää nälkään ja janoon Jerusalemin noin 100 000 - henkisen juutalaisyhteisön. Paikalla vielä olleet britit kieltäytyivät sekaantumasta asiaan. Avustuskuljetukset estettiin ja sinne johtava vesijohto katkaistiin. Silloin juutalaisten asukkaiden ravinnonsaanti tiputettiin lähellä 600 kcal/ henkilö. Sillä vielä pysyisi hengissä. Lääkkeitä oli niukasti. Tämä kannattaa muistaa arvioitaessa Gazan tilanetta keväällä 2025. Yk hyväksyi 29.11.1947 äänin 33 vastaan 13 ns. "kahden valtion mallin" Palestinan jakamiseksi. Mahtavimmat silloiset valtiot USA ja NL olivat sopineet jakosuunnitelman. Juutaiset joutuivat hyväksymään sen, mutta arabimaat kieltäytyivät. Hamasin ohella mm. Iran, Libanon ja Irak eivät tunnusta Israelia vieläkään. NL oli ensimmäisiä valtioita, joka tunnusti Israelin itsenäisyyden (HB s.69) . Israel lähetti Golda Meyerin suurlähettilääkseen Moskovaan. NL perusteli jakosuunnitelman hyväksymistä mm- molempien kansojen historiallisilla juurilla ja juutalaisten myös humaanisella oikeudella. Lisäksi Israel oli alueen ainoa demokraattinen valtio. Siellä sai toimia mm. kommunistinen puolue.

Tutkijat siis halusivat "Palestinan tunnustamista"! Palestinassa kuitenkin on jo kansainvälisesti tunnustettu valtio eli Israel. Sen olemassaolosta ja turvallisuudesta pitäisi olla huolissaan. Kuten toimittaja toteaa, EU:lla ja Israelilla on vuonna 1995 solmittu assosiaatiosopimus näiden välisten kauppasuhteiden oikeusperustaksi. Israel määriteltiin silloin eurooppalaistyyppiseksi valtioksi ja sitä se on edelleen. Siis kauppasuhteisiin ei ole tarvetta puuttua. Kulttuurinsa suhteen se on myös lähellä eurooppalaisia valtioita. Se mm. hyväksyttiin Euroviisu-laulukilpailujen osanottajaksi. Naapurimaista mikään ei täytä, pääministeri Netanjahusta huolimatta, niin hyvin demokraattisen oikeusvaltion tunnusmerkkejä.
1990-luvulla EU oli kiinnostunut edistämään taloudellista kasvua ja vakautta lähialueilla mm. Välimeren etelä- ja itäpuolella. Ns. Barcelonan-prosessin tavoitteena oli muodostaa EU:n ja em. alueen 12 maan vapaakauppa-alue vuoteen 2010 mennessä. Kumppanuusmaihin kuuluivat mm. Egypti, Israel, Turkki, Jordania, Libanon ja Syyria. Palestinan kansallinen hallinto edusti ns. Länsirantaa ja Gazaa, jotka vielä olivat Israelin hallitsemia. Vuonna 2006 Napolin kokouksessa Palestinan rahaviranomainen oli edustanut Länsirantaa ja Gazaa. Näiden maiden bruttokansantuotteesta 2/3 oli Egyptin, Israelin ja Turkin osuus. Edellä mainittu assosisaatiosopimus solmittiin ulkoministerien kesken tässä yhteydessä (Kanava 6 / 2006/ S. Salo). Siis jotain näyttää Eurooppakin yrittäneen tehdä Palestinan tilanteen rauhoittamiseksi, vaikkakaan ei juuri tukenut USA:n presidenttiä Bill Clintonia.

Vasta 28.5.25 HS:ssä alettiin pohtia laajemmin, millä ehdoilla Palestinan islamilaisvaltio pitäisi tunnustaa. "Tiedostavat" mielenosoittajat eduskuntatalon edessä 22.5. eivät asettaneet mitään ehtoja (HS 23.5.25). Ehkä samaan sarjaan kuuluvat noin 1 600 tutkijaa ovat jossain esittäneet samantasoisia vaatimuksiaan. Jotkut fiksummat poliitikot odottelevat tunnustamiselle "sopivaa hetkeä". Presidentti Stubb on sanonut sen tapahtuvan "oikealla hetkellä" ja ulkoministeri Valtonen on jokseenkin samaa mieltä. Stubbin mukaan Suomi voisi seurata perässä, jos Euroopan "suuret maat" Ranska ja Englanti ensin tunnustaisivat sen. Saksaa hän ei siis sisällyttänyt "suuriin maihinsa". Ranska ja Saudi-Arabia isännöivät kesäkuussa New Yorkissa konferenssia, jonka tarkoitus on edistää kahden valtion mallia (HS 27.5.25). Professori Hannu Juusola uskoo tai ehkä pikemminkin toivoo, että kansalaispaine Palestinan tunnustamiseksi alkaa Suomessakin näytellä suurempaa roolia. Ainakin Juusolan lisäksi Suomen suurimmat mediat ovat näkyvästi ja kuuluvasti tehneet asian edistämiseksi parhaansa. Suomen nykyiset poliitikot haluavat olla "historian oikealla puolella", kun taas 1960 - 1970 - luvuilla NL:a kritiikittömästi tukenut vasemmistolainen ns. älymystö kertoi NL:n olevan "historian puolella" (Kanava 2 1986 / Horowitz). Marxin ja Leninin teoriain mukaan tulevaisuus oli heidän. Kapitalismi kuolisi.

Jo hiukan aikaisemmin RKP:n puheenjohtaja Adlercreutz oli pohdiskellut tunnustamista. Hän huomaa tosiasian, ettei islamilaisessa Palestinassa ole sellaista yhtenäisesti hallittua aluetta tai kansaa, joka voitaisiin tunnustaa. Varsinaiseksi islamilaiseksi Palestinaksi kutsuttua aluetta ns. Länsirantaa hallitsee Fatah, jolla on jopa aseellisia yhteenottoja Hamasin ja muiden islamististen ryhmittymien kanssa. "Länsirannan" Jordania liitti "kansanäänestyksellä" itseensä vuonna 1950, mutta Israel valloitti sen vuonna 1967, kun NL:n aseistamat arabimaat tekivät hyökkäysvalmisteluja Israeliin. Samalla Israel valloitti myös Gazan, joka oikeastaan ei koskaan ole pitempiä aikoja ollut juutalaisvaltion osana.

Gazaa hallinnoi terroristijärjestö Hamas ja jotkut jihadisteiksi luokiteltavat ryhmittymät. Israelin sotilaat surmasivat näiden erään johtajan ja vangitsivat tämän perheen tunkeutumalla tämän kotiin. Se sijaitsi tavallisella siviilialueella Etelä-Gazassa. Tappaminen siis onnistui ilman pommeja ja suuria siviilivahinkoja. Ilmeisesti YK:n pitäisi luoda alueelle järjestäytynyt hallinto tai sallia sinne terroristien johtama pakkovalta. Viimeinkin myös Amnestyn tutkijat haluavat tiedottaa, että Hamas on Gazassa häirinnyt rauhanomaista mielenosoitusta ja hakannut siihen osallistujia (Yle TxtTv 28.5.25). Tämä oli tapahtunut jo maaliskuussa. Protestoijat olivat Israelin ohella kritisoineet myös Hamasin virkamieskuntaa ja vaatineet loppua Hamasin hallinnolle. Tähän asti Amnesty on syyttänyt vain israelilaisia kaikenlaisista sotarikoksista tai liiallisesta voimankäytöstä Gazassa. Hamasin terroristeja olisi korkeintaan saanut torua vain suullisesti; ei edes tukistaa. Pääministeri Orpo tunnistaa Adlercreutzin ongelman Palestinan tunnustamisessa. "Palestinassa täytyy olla jokin taho, jonka tunnustaa. Se ei voisi olla Hamas".


Palestinaan muuttaneet juutalaiset alkoivat heti tarmokkaasti kehittää hankkimiaan maita. He siis aikoivat myös pysyä siellä. Muuttajien perustamat maaseudun asutuskeskukset eli "kibbutsit" olivat osuuskunta tyyppisiä kommuuneja. Ne olivat beduinijohtoisiin palestinalaiskyliin verrattuina hyvin moderneja ja hyvin organisoituja. Niissä oli koneita, sähköt, radioita, kouluja ja terveydenhuolto. Ensimmäisen kibbutsin Beganyan perustivat venäjältä tulleet juutalaiset vuonna 1900 Genesaretin järven eteläpuolelle (VP). Asukkaat kuivasivat alueidensa soita viljelykelpoisiksi ja kunnostivat rinteiden pengerviljelmiä. Soita kuivaamaan tuotiin myös eukalyptuspuita. Yleinen vitsaus malaria väheni. Malariaa oli paljon vielä 1800 - luvun lopulla mm. Tel Avifin ja Haifan välisellä soistuneella asumattomalla rannikkoalueella. Nyt siellä kasvatetaan ja viedään myyntiin paljon sitrushedelmiä ja vihanneksia (VP). Myös Jisreelinlaakso oli 1800-luvulla malariasoiden takia viljelemättä ja malariaa esiintyi myös Genesaretinjärven tasankoalueilla(VP). Myöhemmin Genesaretinjärven pohjoispuolella soistumaan päässyt entinen hyvä maanviljelysalue suuri Hulejärven laakso otettiin lähes kokonaan viljelykseen. Sinne jäi vain pieni kaistale avovettä (VP).

Islamilaisen maailman maissa ratkaiseva kysymys ei ole hallitusmuoto, vaan se, että "hallitsija toteuttaa oikeaa islamia". Hallitusmuoto voi siis olla vaikka diktatuuri. Alamaisten vapaus jää sivuseikaksi. Islamilaisen käsityksen mukaan Koraani on Allahin suoraa puhetta ihmiskunnalle. Tästä tietenkin seuraa, että mitään uskonnosta tai ainakin sitä toteuttavasta maallisesta vallanpitäjästä täysin riippumatonta oikeuslaitosta ei voi olla islamilaisessa valtiossa. Tuomioita annettaessa otetaan huomioon islamin periaatteet. Niitä usein tulkitsevat uskonnolliset johtajat. Uskonto ei islamistisissa maissa ole yksityisasia. Tieteellis-kriittistä koraanintutkimusta ei sallita. Siitä on jouduttu oikeuden tuomitsemaksi ja maanpakoon mm. Egyptissä (Kanava 8 2006 / Ari Hukari /Leo Näreaho). Suomalainen karateurheilija Voutilainen kertoi, miten Egyptissä karatesalin seinillä näkyi koraanin lauseita ja niitä lausuttiin myös harjoitusten aikana. Muslimiottelijat osoittivat hyvin onnistuessaan kunnioitusta ja kiitosta Allahille.

Palestinan arabiväestön asuttamille alueille pyrkivät edelleen (2025) monet Israelin tuhoa haaveilevat kansainväliset islamistiset terroristeiksi luokiteltavat ryhmittymät. Jo islamististen maiden hyökkäyssuunnitelmasta Palestinaan vuonna 1947 nähdään, kuinka itsensä Palestinan arabien vähäinen panos siinä oli! Vain Haifan seudulta he etenisivät kaakon suuntaan (20. vuosisadan kartan / Natkiel sivu 201). Kyseessä oli siis ulkopuolisten valtioiden hyökkäys Palestinan juutalaisväestön tuhoamiseksi. Tutkija Behbehani totesi vuonna 1986: "Palestinan arabit olivat (vuonna 1947) sellaisessa epäjärjestyksen tilassa, että heidän itsenäisyyspyrkimystään ...ilman juutalaisiakin... , voitiin pitää mahdottomana" (HB s.62). Vuoden 1948 Israelin ja Arabimaiden välisen sodan hän arvelee seuranneen tiettyjen arabiupseerien radikaaleista ideoista (HB s.221) . Hyökkäävän arabiarmeijan mukana tuli myös "Hitlerin Jerusalemin ex-mufti Amin al Husseini", kuten NL:n lehtimies Kanukinov ironisesti totesi. Mufti al Husseini asui II Maailmansodan aikana Berlinissä, josta käsin hän levitti Hitlerin propagandaa arabimaihin. Saman voi todeta nytkin. Jos Palestinan arabiväestön asuttamille alueille muodostettaisiin itsenäinen valtio, se todennäköisesti joutuisi pian kilpailevien islamististen ryhmittymien tai ulkopuolisten arabivaltioiden temmelyskentäksi. Israelille se olisi mahdoton tilanne. Kesäkuun alussa 2025 ne yrittivät järjestää ilman Israelin myötävaikutusta "Länsirannan" Ramallahissa Palestinan arabeja tukevan konferenssin!

Palestinan arabijoukkojen osuudesta vuoden 1948 taisteluissa kertoo Leon Uris seuraavaa: Haifassa asui suuri arabiyhteisö. Lähinnä sen ulkopuolella asuvat juutalaiset valtasivat kaupungin varsin lyhyen, mutta kiivaan taistelun jälkeen. Kun arabiasutus oli jaettu yötaistelun kuluessa 4 osaan, taistelu heidän kohdallaan oli ohi. Haifan läheisyyteen oli sijoitettuja joukkoja, joita johti kokematon Abdul Kadar. Tämä kuului Jerusalemin lähellä asuvaan vaikutusvaltaiseen Huseinien klaaniin (Jasser Arafatin suku). Hänen värväämänsä miehet olivat sekoitus työläisiä, nuorisoklubien jäseniä, egyptiläisen muslimiveljeskunnan fanaatikoita, pienviljelijöitä "fellaheja" sekä kauppiaita. Tämä koottu jihadistiarmeija koostui 5 000 - 6 000 kevyesti aseistetuista miehestä vailla kunnon organisaatiota tai johtoa. Juutalaiset arvioivat jihadisteja olevan vain 3 000 täysiaikaista sotilasta. Puolet näistä oli sijoitettu Haifasta Jerusalemiin johtavan tien läheisyyteen Ramle - Lydda alueelle. Ne pystyisivät ehkä estämään juutalaisten pääsyn rannikolta Jerusalemiin sekä Lyddan lentokentän käytön. Lännestä johtavan tien sulkemalla ne ehkä pystyisivät näännyttämään nälkään ja sieltä tulevan vesijohdon katkaisemalla myös janoon läntisen Jerusalemin noin 100 000 nousevan juutalaisen väestön.

Tätä arabit yrittivätkin. Ramle - Lod alueella ne sulkivat israelilaisilta pääsyn Jerusalemiin. Myös vesijohto katkaistiin, kun englantilaiset luovuttivat vuonna 1948 Latrunin linnoituksensa arabeille. Se sijaitsee noin 15 km Ramlesta itäkaakkoon. Kun taistelu Jerusalemin tien hallinnasta alkoi, juutalaisten Haganan sotilaiden Tel Avivin osasto siirtyi idemmäksi Lyddan ja Ramlen alueelle, karkotti Abdul Kadarin joukot ja avasi tien katkoskohtia. Taisteluja käytiin mm. Abu Ghoshin kylän länsipuolella rotkossa, jossa tuhoutui lukuisia juutalaisten Jerusalemin huoltoa hoitaneita kuorma-autoja. Lopulta Abdul Kadar kaatui etulinjassa Jerusalemin lähellä Kastellin linnoitusta saartaessaan. Jihadistien hyökkäys loppui siihen. Raivostuneet lähiseudun muslimit ryntäsivät suurin joukoin kaikilla löydetyillä ajoneuvoilla valtaamaan Kastellin, jonka juutalaiset luovuttivat sovinnolla. Sen jälkeen keskityttiin suremaan ja hautaamaan Jerusalemiin Abdul Kadarin ruumista. Kastelli eikä taistelut enää kiinnostaneet. Juutalaiset ottivat linnoituksen helposti ja lopullisesti. (Uris s. 270. Taisteluista lisää myöhemmin.).

Natkielin Palestinan vuosien 1947 - 1950 taisteluja kuvaavan kartan mukaan Jordanian arabilegiona oli valloittanut koko nykyisen ns. Länsirannan mukaan lukien Itä-Jerusalemin ennen Israelin itsenäistymistä keväällä 1948. Samoin Israel oli valloittanut lännestä maayhteyden Jerusalemiin. Sitemmin hashemiittien viholliset Arabian niemimaan saudit eivät halunneet Jordanian Abdullahin vallan kasvavan. He maksoivat Arabirintamasta ulos Egyptin, Irakin ja Syyrian (Leon Uris s.403). Mitään Palestinan arabivaltion aluetta ei enää ollut. "Länsiranta" liitettiin virallisesti Jordaniaan jonkinlaisen kansanäänestyksen jälkeen huhtikuussa 1950. Yhdistämisen tunnustivat ulkovalloista Britannia ja Pakistan ( Uris s.478). Kun voittoisa Israel oli jo valtaamaisillaan Gazan Egyptiltä, niin britit ja USA puuttuivat asiaan, eivätkä sallineet Gazan valtaamista (Uris s.412). Israelin talous oli silloin täysin riippuvainen USA:n rahallisesta tuesta. Kannattaa vielä kiinnittää huomiota, että demokratian omaksuneet Israelin juutalaiset ovat oppineet rauhanomaisesti ratkaisemaan keskinäiset erimielisyytensä. Sen jälkeen, kun juutalaiset edellisen kerran vuonna 141 eKr. lopullisesti saivat koko Juudean hallintaansa, katkerat keskinäiset poliittiset tai uskontoon kytkeytyvät taistelut ravistelivat usein kansakuntaa. Usein ne tietenkin kytkeytyivät myös ulkopuolisia voimia vastaan.


6.5.2025 (Israelin) Turvallisuuskabinetti hyväksyi sotatoimien laajentamisen Gazassa (HS otsikko). Maassa oli kutsuttu palvelukseen tuhansia reserviläisiä sotatoimien laajentamista varten. Kabinetti oli hyväksynyt myös suunnitelman humanitaarisen avun viemisen ja jakamisen Gazassa. Jakaminen kuitenkin suoritettaisiin Israelin asevoimien valvomissa jakelukeskuksissa. Tällä pyrittäisiin estämään sen menemisen Hamasin taistelijoille. Ajatus on Israelin kannalta perusteltu ja looginen. Tätä kuitenkin protestoivat YK:n ja muiden avustusjärjestöjen edustajat! Miksi? Tärkeintähän pitäisi olla, että palestinalaiset saavat avusta; ei se; missä se Gazassa jaetaan tai kuka sen jakaa. Niin katkeralta kuin se saattaa tuntua, protesti tältä kannalta ajatellen on typerä. Pelkäävätkö kansainvälisten järjestöjen edustajat vaikutusvaltansa alueella heikkenevän. Eihän heillä tähänkään asti ole ollut mitään uutta suunnitelmaa, joka korvaisi vanhan lukuisia kertoja epäonnistuneeksi tiedetyn ja osoittautuneen YK:n vuoden 1947 Palestinan kahden valtion mallin. Kansainvälisistä säännöistä piittamaton Gazassa valtaa pitävä Hamas edelleen vaatii kansainvälisiä toimenpiteitä edistääkseen omaa Israelin tuhoamistoimintaansa.

Kun Israelin hyväksymä USA:lainen logistiikka ja turvallisuusyritys alkoi jakaa ruoka-apua gazalaisille, YK:n järjestöt kieltäytyivät yhteistoiminnasta sen kanssa. Niiden mielestä "jakelun suunnittelu ei ole puolueeton eikä riippumaton" (Yle TxtTv 28.5.2025). YK itse toimisisi puolueettomasti, kun jakaisisi avustusta myös vaikkapa Hamasin taistelijoille tai kaupustelijoille. Ruuan jakelussa sattuikin aluksi asukkaiden "rynnäkkö", jolloin valvovat Israelin sotilaat ampuivat varoituslaukauksia. Myöhemmin niiden väitettiin aiheuttaneen haavoittumisia ja kuolemantapauksen. Jo aikaisemmin ns. Länsirannan Fatah-järjestön palestinalaisjohtaja Abbas syytti Hamasia avustusruuan varastamisesta ja siten nälänhädän pahentamisesta Gazassa (HS 23.5.25 / Essayah)!

HS:n toimittaja Kaisa Rautaheimo on tehnyt päivän 12.2.25 lehteensä erittäin myönteisen artikkelin Israelin vapauttamasta palestinalaisvangista Amal Shujaeihasta. Tämä oli tukenut Hamasia, kun hän oli kirjoittanut Facebook - sivulleen Hamasin terrori-iskun aikaan 7.10.2023: "Sinä päivänä uskovat iloitsevat Allahin voitosta. 7.10.2023. Jumala on suurin". Iskussa teurastettiin armotta noin 1200 siviiliä ja jotkut suoraan kodeissaan; osa vieläpä häpäistiin. Pikku lapsia ammuttiin ilmeisesti vain näiden syntyperän vuoksi. Saman kohtalon koki moni erään kansainvälisen kulttuuritapahtumaan osallistuja. Mm. kuorma-auton lavalle piiloutuneet naiset eräs terroristi ampui yksitellen. Näiden lähellä ei ollut ketään viholliseksi tulkittavaa henkilöä, joten erehtymisestä ei voinut olla kyse. Hamasin hyökkääjät levittivät internetissä videoita hirmuteoistaan. Amal Shujaeihan ymmärrys tai moraali ei riittänyt näiden tekojen tuomitsemiseen.

6.12.24 kansainvälinen Amnestyjärjestö syytti edelleen Israelia: "Israelin tarkoitus on hävittää Gazan palestinalaiset" (YLe TekstiTv) . Miksi Amnesty osoittaa vain Israelia sormella ja esittää vain sille vaatimuksia? En ole nähnyt sen äskettäin missään vaativan Hamasilta
1) israelilaisten panttivankien välitöntä vapauttamista
2) Israelin vastaisten hyökkäystoimien välitöntä lopettamista
3) lupausta lopettaa koko sotaisan toimintansa! Miksi se ei näin tee?
Mitä Hamas nyt tekee? Se vain vaatii maailmaa ryhtymään toimiin kansanmurhan lopettamiseksi ! (HS 6.12.24). Kun se vapautti tammikuun 2025 lopulla vankienvaihdossa israelilaisia panttivankejaan, sen parisataa jäsentä saapui moottoripyörillä uhmakkaasti paikalle naamioituneina sekä singoin ja rynnäkkökiväärein varustautuneina. Toisessa israelilaisten naisten vapautustapahtumassa Hamasin virkailijat kirjoittivat vapautustodistuksiinsa tekstin "Sionismi ei selviä" (HS 26.1.25).

Palestina ei ole suinkaan ainoa paikka maailmassa, jossa islamististen liikkeiden omien toimien seurauksena on seurannut humanitaarinen- tai ruokaongelma. Sudanissa armeija ja puolisotilaallinen järjestö RSF taistelevat keskenään. Kymmeniätuhansia ihmisiä on kuollut ja YK:n mukaan 13 miljoonaa ihmistä on joutunut jättämään kotinsa. RSF iskee lennokeilla Port Sudanin kaupungin kansainväliselle lentokentälle laajoja tulipaloja ja tuhoja aiheuttaen. Lentokenttä on Sudaniin tuotavan humanitäärisen avun tärkein läpikulkupaikka (HS 12.5.2025). Täältä suomalaiset Palestinan arabien tukijat eivät esitä lehtien mielipidesivuilla RSF:ää tuomitsevia kirjoituksia. Jostain syystä vain Israel ja juutalaiset saavat heidän tuomionsa. Kattiloiden kanssa ruokajonoissa olevia tai aliravittuja lapsia esittäviä kansainvälisten islamistijärjestöjen ottamia kuvia esitetään usein mm. HS:ssä. Juutalaiset yrittävät lähinnä huolehtia oman valtionsa turvallisuudesta; eivät levittää vaikutusvaltaansa Afrikkaan tai kauas rajojensa ulkopuolelle. Sionismi on kansainvälistä. Se tukee tunnustettua Israelinvaltiota, mutta sen toiminta ei ainakaan nyt aiheuta muualla alueellisia tai humanitaarisia ongelmia. Myös palestinalaisten tukijärjestöt ovat laajentuneet kansainvälisiksi. Esimerkiksi Englannista löytyy juutalaisia tukeva lakimiesliitto UKLFI ja palestilaisten oikeuksia valvova solidaadisuusliike PSC (HS 12.5.2025). Myös Suomessa näyttää olevan viimeksi mainitun kaltaisia liikkeitä.

Edellä mainitun kaltaiset liikkeet pyrkivät aktiivisesti vaikuttamaan poliittisiin päättäjiin ja kansalaismielipiteisiin. Näiden fanaattisten ja lyhytnäköisten järjestöjen tulilinjalle joutuvat jopa valtioiden turvallisuuspoliittiset ratkaisut, kauan sitten solmitut vakiintuneet kaupalliset ja kulttuurelliset suhteet. Yhtymäkohdat 1960 - 1970 - luvuilla toimineisiin NL kritiikittömästi tukeneisiin järjestöihin on ilmeinen. Silloin niiden jäsenet olivat kommunistienkin mukaan "hyödyllisiä idiootteja". Heidän naiviuttaan kummasteltiin ja naureskeltiin. He uskoivat marksilaisten oppien mukaisesti olevansa "historian puolella", "oikeudenmukaisuuden puolella", "sotia vastaan", "ydinaseita vastaan", "kapitalistisia ja imperialistisia länsimaista vastaan". Käytettiin iskulausetta: "Omaisuus on varkautta". Heidän mukaan länsimaiset demokratiat olivat yksityisomistuksen takia sortavia. Vain Neuvosto - Venäjä pystyi kylvämään "tulevaisuuden siemenet". Sillä oli historia puolellaan. Sen sortotoimet ja vallankumouksen vastustajien likvidoinnit olivat välttämättömiä ja tilapäisiä vaiheita matkalla edistykselliseen tulevaisuuteen. Miljoonia ihmisiä teloitettiin. Miljoonia suljettiin hirveisiin oloihin työ - ja vankileireille. Siellä monet näkivät nälkää ja kuolivat tai heidät kidutettiin hengiltä. Tämän uskoteltiin kuitenkin pian muuttuvan ja sitä kautta päästäisiin humanistiseen luokattomaan yhteiskuntaan.

Nyt terroristijärjestö Hamasin johtama islamistinen Palestina on näiden idioottien ihanne. Ne kertovat EU:n ja Suomen olevan historian "väärällä puolella", pilaavan uuden musiikin kilpailuihin osallistumalla "maakuvaa", mutta niihin kulttuurisuhteiden mukaisesti osallistuvan sotarikoksia ja kansanmurhaa tekevien juutalaisten edustajan "kiillottavan Israelin kilpeä ja sotarikoksia". Vahingossakaan nämä idiootit eivät mainitse, että tälläkin kertaa Palestinan arabit aloittivat sotatoimet. Heitä johtava terroristijärjestö Hamas hyökkäsi syksyllä 2023 Gazasta Israelin puolelle ja aloitti ne terroriteot ja rikokset, jotka johtivat alueen nykyisiin kärsimyksiin. Toki YK:n tunnustamalla Israelin valtiolla on omat puutteensa, mutta israelilaisillakin täytyy olla oikeus rauhallisempaan tulevaisuuteen ilman jatkuvaa terrorisoinnin ja hyökkäyksen uhkaa. Miten tähän päästään, se onkin toinen juttu. Ei ainakaan kritiikittömästi Hamasin johtamaa Palestinaa tukemalla.

Osio 5: Hamasin terrorihyökäykseen 7.10.2023 liittyvistä keskusteluista Suomessa ym alkaen 25.11.24.

OOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOO

Juutalaiset ja Israel vuonna 2024 edelleen herättävät Suomessakin suuria tunteita, kuten mm. TV:n A - studiossa. Satuin näkemään osan A - studion uusinnasta ilmeisesti maanantai-ilta 25.11.2024. Tunteet heräsivät minussakin. TV:ssä joku "kiilusilmäisen" professori Koskenniemen ja Lähi - idän asiantuntijan titteliä käyttävän Juusolan esiintymistä voisi kuvata sanalla "epä - älyllinen". Vastakkaisen kannan esittäjäksi oli etsitty joku kuvayhteyttä käyttävä Pohjois - Israelissa vieraileva Suomessa asuva nainen. TV:n keskustelutilanne oli kaukana tasapuolisuudesta. Siitä huolimatta vailla esiintymiskokemusta ja vähäiseksi jääneestä TV - ajasta huolimatta nainen toi hyvin esille israelilaisten pelkoja ja muita tuntemuksia. Suurin osa näistä edelleen tukee kansainvälisen pidätysmääräyksen saanutta pääministeri Netanjahua.

A - studiossa esiintyjät olettivat Israelin muuttuvan "hylkiövaltioksi". He itse näyttivät tekevän parhaansa muutoksen edistämiseksi. Asiantilaa ei surkuteltu. Netanjahun pidätysmääräystä ei suinkaan paheksuttu. Tätä puolustavia asioita ei yritetty hakea. Ei selitetty, mitä oikeusperiaatteita hyökännyt Hamas on noudattanut tai noudattaa. Ei pohdittu, kuka järkevä upseeri lähettää aseettomia tai kevyesti aseistettuja miehiään pidättämään kerrostaloon, sairaalaan tai kouluun piiloutunutta ja aseistettua vihollista? Israelillakin on oikeus minimoida tappionsa sodassa, jonka Gazaa hallinnoinut ja edelleen siitä kiinnipitävä Hamas aloitti.

Kun Hamas teki "kuvottavan" terrori - iskun syksyllä 2023, antoiko ICC heti pidätysmääräyksen näiden johtajista? Entä Juusola ja Koskenniemi? Tuomitsivatko he heti iskun tekijät silmät leiskuen ja naama punaisena? Entä mitä nyt Hamas tekee Gazassa väestötappioiden minimoimiseksi tai leirien olojen parantamiseksi? Pakolaisten ruoka - avun ym. ongelmista ei vastuussa ole yksin vain Israel. Tiedotusvälineissä on kerrottu, että avustusjärjestössä työskenteli Israeliin hyökänneitä Hamasin terroristeja, palestinalaiset itse ryöstävät avustusrekkoja ja ilmeisesti myyvät tavarat jne.. Gazassa asukkaiden keskinäinen solidaarisuus on vähäistä.

Nyt Netanjahun voi selittää joutuneen kaikkien länsimaiden johtajien sijaiskärsijäksi. Ns. globaalissa "Etelässä" kansainvälistä tuomioistuinta ICC:tä on syytetty kaksoisstandarrista. Se ei ole tähän mennessä tuominnut yhtään länsimaista johtajaa (HS 23.11.24). On vaikea arvioida, minkä verran syytöksessä on perää. Ehkä tuomita poissaolevina pitäisi Britanian pääministeri Churchill, joka määräsi Saksan kaupunkien terroripommitukset (noin 1/2 mil. uhria, 50 milj. kirjaa Leibzigissa) ja USA:n presidentti, joka antoi atomipommien käyttöluvan Japanissa. Pidätysmääräys tulisi antaa myös poissaolevasta Stalinista, joka nykyisin luultavasti Pirun kanssa Helvetissä naukkailee vodkaansa. Jos Juusola uskoo, että pääministeri Netanjahu Libanonin pommitukset ja Gazan sodan hyväksyessään ajattelee vain asemaansa, se on asioiden yksinkertaistamista. Samaa voi sanoa hänen toisesta, jo vanhojen vasemmistopiirien hellimistä vihjailuista, jotka leimasivat Israelin vain USA:n tahdottomaksi lakeijaksi. Israelin nykyistä politiikkaa Palestinalaisyntyiset Naser-Najjab ja Halper vertaavat apartheidiin (HS 1.12.04). Entä mitä voisi sanoa Palestinan asukkaiden jo ainakin 1920 - luvulla alkaneista juutalaisten tuhoamistavoitteista? Se vasta onkin ollut mitä pahinta aparheidia ja peräti kansanmurhaan pyrkimistä. Siellä monet Palestinassa iloitsivat Hitlerin teoista ja Jerusalemin suurmufti Amin jopa edisti sitä Saksasta käsin.

Kansainvälisissä rikostuomioistuimissa syytetään yleensä varsin raskaista rikoksista: murha, joukkomurha, kansanmurha, rikos ihmisyyttä vastaan. Tästä kuitenkin puuttuu eräs teon kuvaus: "ja on hävinnyt sodan". Tällaista lisäystä ei ole valtion sisäisessä teonkuvauksessa. Churchillin vastuuvapausperusteiksi britit ovat esittäneet lisäyksen: "toimet ovat edistäneet sodan voittoa". Tulkinnan mukaan on siis sallittua surmata siviilejä, naisia, vanhuksia ja lapsia, jos se edistää sodan päämääriä. Se tässä tarkoituksessa oikeuttaa myös surmaamaan omia kansalaisia tai liittolaisia (Kanava 2 2009 / varatuomari Matti Norri).

Nykyisistä vallanpitäjistä "Itämaisen" Venäjän johtaja Putinista ja Co:sta on sentään ICC:n pidätysmääräys. Ehkä tässä onkin eräs "Etelän" syytösten peruste. Putin tarvitsi valtaan päästäkseen Tsetsenian sodan. Se alkoi eri puolilla Venäjää kaupunkien kerrostaloihin asetetuilla pommeilla, jotka surmasivat satoja ihmisiä. Venäjä syytti niistä tsetseenejä, mutta niiden asettaja todennäköisesti oli maan turvallisuuspalvelun KGB:n seuraaja FSB. Pommien räjähdysainetta valmisti vain yksi tehdas, jota FSB valvoi. Iskuja tehtiin lähes yhtä aikaa eri puolilla maata, mikä olisi tsetseeneille ollut lähes mahdoton. FSB jäi kiinni pommin asettamisesta kerrostaloon, mutta selitti sen vain harjoitukseksi (Kanava 7 / 2003 / D Satter / Anne Kuorsalo). Putin selvästi aloitti oikeudettoman hyökkäyssodan, mutta Netanjahun johdolla Israel jatkaa 75 - vuotista kamppailuaan turvallisuutensa ja jatkuvasti uhatun olemassaolonsa puolesta. Valitettavasti kaikki kriisit eivät ratkea närkästynyttä naamaa näyttävien oikeustieteiljöiden mielipiteiden mukaan ja vain kansainvälisiä oikeusperiaatteita noudattaen. Kun Palestinan jaosta päätettiin v. 1947, jokainen järkevä tarkkailija jo silloin tiesi tai ainakin viimeistään v. 1948, että ongelmia tulee. NL:n päätös tukea kahden valtion politiikkaa Behbehanin mukaan perustui tilanteen väärinymmärtämiseen (HB s.68).

Vuonna 1946 YK:ssa käydyn väittelyn perusteella NL tunnisti sen tosiasian, että rauhanomainen rinnakkaiselo arabien ja juutalaisten kesken vallitsevissa olosuhteissa oli mahdoton (HB s.55). Toisessa yhteydessä kerrotaan: "Palestinan arabit olivat sellaisessa epäjärjestyksen tilassa, että heidän itsenäisyyspyrkimystään ...ilman juutalaisiakin... , voidaan pitää mahdottomana" (HB s.62). On kiinnostavaa, että Palestinan jakokysymyksen ollessa vireillä sekä NL:n blokki että Länsimaat sallivat juutalaisten muuton maahan. Näin he tavallaan edistivät kansainvälisen Sionistiliikkeen tavoitteita, mutta samalla heikensivät paikallisten Arabijohtajien sinällään jo sekavia pyrkimyksiä luoda oma valtio. Ainoastaan Britit olivat pyrkineet estämään muuttoa Välimeren saartotoimilla. Lisäksi NL tsekkien avulla aseisti juutalaisia siirtokuntia ja Israelin armeijaa niiden aluksi epätoivoiselta näyttävässä taistelussa hyökkääviä Arabijoukkoja vastaan. Juutalaisilla oli oman valtion luomiseksi selkeä suunnitelma, verraten demokraattinen ja yhtenäinen johto. Saman tyyppinen asetelma näyttää olevan edelleen. Mitä ja millaista valtiota palestinalaiset nyt haluvat? Alueella on ja sinne myös pyrkii liian monta erimielistä toimijaa. Useimmilla tavoite on vain Israelin tuhoaminen. Entä sen jälkeen? Ei ainakaan demokraattinen valtio. Tuskin rauhakaan.

Tammikuun lopulla 2025 Israel ja Hamas sopivat aselevosta ja vankien vaihdosta. Eräässä vapauttamistilaisuudessa paikalla oli ollut äänekäs parisadan Hamasin ja lisäksi toisen terroristijärjestön Jihadin edustajia. Kaikki olivat naamioituneina sekä singoin ja rynnäkkökiväärein varustautuneina. Toisessa israelilaisten naisten vapautustapahtumassa Hamasin virkailijat kirjoittivat vapautustodistuksiinsa tekstin "Sionismi ei selviä" (HS 26.1.25). Kuitenkin Hamas ja Co selvisivät vieläkin pahemmasta "höykytyksestä" ilmeisesti vain niitä myötäilevien lukuisten kansainvälisten järjestöjen äänekkään kritiikin ansiosta. Näin oli jo 1970 - luvulla PLO:n toiminnan kulta-aikoina myös Suomessa. Palestinalaisten erimielisten toimijoiden jopa aseellisesti ratkaistuja riitoja pyritään salaamaan. Uutiskanava Al Jazeera oli joutunut heidän hampaisiinsa julkaistuaan tietoja sattuneista aseellisista konflikteista "Länsirannalla". Jos Gazaan saadaan rauha ja sen jälleen rakentaminen alkaa, kyseessä on sinne ehkä sadankin miljardin dollarin investoinnit. Ellei mitään asian suhteen tehdä, on selvää, että Hamas ja Jihad sekä ehkä muutkin järjestöt pyrkivät ohjaamaan itselleen näitä rahavirtoja. Tämä koskee myös sen asukkaiden taloudellista toimintaa. Ehkä he samalla pyrkivät perustamaan sinne sotilaallisia rakenteita. Jotta tällainen toiminta estettäisiin, siihen pystynee vain Israelin sotilaallinen valvonta.

Jälleen ollaan myös Euroopassa palaamassa antisemitismiin. Suomessa jotkut juutalaisseurakuntien jäsenet ovat peloissaan. Näiden toimitiloja ja synagogeja töhritään. Milloin vain voi sattua pahempaakin. Samaa todistaa monien ilmeisesti "edistyksellisiksi" itsensä tulkitsevien vaatimukset sulkea Israel Eurovision laulukilpailusta. Kritiikin aiheita löytyisi lukuisista paikoista Euroopasta ja muista maanosista, mutta ne Suomessakin kohdistuvat tavallisesti vain Israeliin. Palestinalaisten asioita tuodaan esille nopeasti ja näyttävästi myönteiseen sävyyn, mutta Israel on se hyökkääjä ja pahantekijä.

Nyky Israelilla on näistä syntyneistä ja monesti sotaisista ongelmista jo 75 vuoden kokemus. NL:n "oikeusperiaatteen" pohjana oli ratkaista tilanne vain tasapuolisesti: "Sekä arabeilla että juutalaisilla tulee olla itsemääräämisoikeus". Molemmilla on historialliset juuret Palestinassa. (BE s.62, s.230). Myös Behbehani on havainnut uuden Israelin valtion toivottoman tilanteen "Arabiliigan" hyökätessä toukokuussa 1948. "...kuinka ja mihin määrään asti Israel kykenisi vastustamaan maahan hyökkääviä Arabiarmeijoita ..." (HB s.67). Samalla hän tuo esille sen aikaisen epätietoisuuden siitä, mitkä olivat siionistien suunnitelmat Arabimaailmassa ja Palestinassa. Viimeksi mainitulla spekuloinnilla ei kuitenkaan olisi enää merkitystä, jos Israel onnistuttaisiin tuhoamaan. Edellä mainitun A - studion katsominen tympäisi. Vielä 29.11. radion "uutispodcastissa" joku innokas naistoimittaja jatkoi em. Koskenniemen linjalla. Minkä verran hän oli perehtynyt ongelmien historialliseen taustaan? Tällä hetkellä ongelmaksi tulee muodostumaan Gazan suuri syntyvyys. Naiset ovat muuttuneet vain synnytyskoneiksi. Monilla miehillä on useita vaimoja ja lapsiluku on suuri. Mies saattaa asua Gazan ulkopuolella, mutta vaimot lapsineen Gazassa. Ei ole ihme, että Israelin pommituksissa kuolleista suurin osa on lapsia ja naisia. Nämä myös eivät pysty hankkimaan riittävästi ravintoa.



Nyt 5.12. 2024 Helsingin Sanomat otsikoi: "Amnesty: Israel syyllistyy Gazassa kansanmurhaan" ja
määrittelee kansanmurhan: "Etnisen, kielellisen, uskonnollisen, tai muun ryhmän järjestelmällistä tuhoamista."
Amnestyn edustajan mukaan kansanmurha on aina tarkoituksellinen teko. Määritelmän viimeisen sanan "tuhoamista" muoto tarkoittaisia sitä, että kansanmurha olisi myös jonkun "kansanryhmän" osan järjestelmällistä tuhoamista. Täyttäisikö vain yhden ko. kansanryhmän jäsenen tarkoituksellinen tuhoaminen kansanmurhan määritelmän ehdot? Kuinka paljon ihmisiä täytyisi tuhota?

Nykyinen Gazan sota alkoi siitä, että Hamas järjestelmällisesti ja raa'asti tuhosi noin 1 200 ihmistä, joista suurin osa oli juutalaisia. Tapahtuiko silloin kansanmurha? En muista, että Amnesty olisi välittömästi silloin syyttänyt palestinalaisia kansanmurhasta. Se heräsi vasta nyt, kun suurin osa Hamasin silloisesta johdosta on jo kuollut. Eräs heistä surmattiin, kun tämä oli solmimassa yhteistoimintaa kiihkoshialaisen Iranin kanssa! Hamas oli ja näyttää edelleen olevan Gazan palestinalaisten hallitus. Se hoitaa mm. tiedotuksen sodan tuhoista ja sodassa kuolleiden palestinalaisten määristä. Myös terveydenhuolto näyttää olevan sen käsissä. Kun Gazan ja Egyptin välinen raja avataan, se pääsee "tullaamaan" tavaraliikennettä mielin määrin. Mihin se rahansa käyttää, kukaan sitä ei pysty ohjaamaan. Ilmeisesti uusien hyökkäysaseiden hankintaan. Sen hallintoa ei ole siellä ainakaan näyttävästi vastustettu. Onko edes esiintynyt mielenosoituksia sitä vastaan? Hamasin tavoite lienee edelleen Israelin valtion tuhoaminen. Kun heti aloittaessaan sodan se järjestelmällisesti tuhosi israelilaisia ja sama ilmeisesti tulisi jatkumaan.

Kun Hamasin terrorihyökkäys onnistui syksyllä 2023, Israelin johtoa ja erityisesti sotilasjohtoa syytettiin siitä, että se ei riittävästi ollut paneutunut hyökkäysuhan mahdollisuuteen. Tiedustelutietoja hyökkäyksen vihjeistä oli väheksytty. Osa niistä oli naissotilaiden havaitsemia. Ulkomailla Israelin virheille jopa naureskeltiin. Järkevä toimija tietenkin pyrkii oppimaan virheistään. Sellaista ei saisi tapahtua uudestaan. Sen raja, mikä on sotilaskohde, on häilyvä. Se voi olla moskeija, sairaala, koulu tai joku asuintalo jne. . Amnestin mukaan Israel on kohdistanut sotilaskohteiden lisäksi "järjestelmällisesti" iskuja siviileihin. Hamasin taistelijat eivät käytä sotilaspukuja ja piiloutuvat siviiliväestön sekaan. Hamasilla lienee edelleen ollut laajoja maanalaisia tunneleita ja muita sotilaallisia rakennelmia. Ne vaativat toimiakseen sähköä, ilmanvaihtoa ja muuta sellaista huoltoa, jota voidaan järjestää vain maanpinnalta käsin. Mitä kautta sellaista voisi järjestää huomaamattomasti? Epäilemättä sairaaloista ja muista toimivista julkisista rakennuksista.

Hamas noudattaa jo 1800 - luvun lopulla Etelä-Afrikan Buurisodassa kehitettyä sissistrategiaa: "Luo epävarmuutta. Vastapuolen ei tule saada selvää, kuka on vihollinen ja missä. Eikä sitä, kuka on sotilas ja kuka siviili". Nykyisin on otettu käyttöön nopea propaganda tyyppinen tiedotus vastapuolen "hirmuteoista" ja liikuttavia kuvia kärsivistä lapsista. Suomen uutistoimistotkin levittävät niistä tulleet tiedot nopeasti ja kritiikittömästi. Suomessa julkaistaan lähes päivittäin "israelilaisten Gazassa tappamien" palestinalaisten lukumääriä. Palestinalaisia tukevia ja Israel- vastaisia levottomuuksia lietsottiin vuonna 2024 myös USA:n huippuyliopistoissakin. Juutalaiset opiskelijat tunsivat ilmapiirin muodostuneen pelottavaksi ja vihamieliseksi. Nyt presidentti Trump uhkailee niitä huomattavilla rahoituksen leikkauksilla (HS 8.4.2025). Kaksi palestinalaisaktivistia on erotettu yliopistosta. Ainakin toinen näistä oli ollut yliopiston kirjoissa 10 vuotta, mutta ei ollut saanut aikaan edes (alempaa noin 3 vuotta aikaa vievää) yliopistotutkintoa! He olivat siis vain toimineet siellä islamilaisen Palestinan asialla ja Israelin vastaisen toiminnan lietsojina. Tästä mitään ei mainittu mm. 29.4.2025 Riitta Röngän ns. "Uutispodcastissa"! Rönkä tiesi, että USA:n yliopistot toimivat 1970 - luvulla Vietnaminsodan vastaisen toiminnan kehtoina, mutta onko hän selvillä, millaiseen lopputulokseen USA:n lähtö Vietnamista johti? Laajojen kansanosien vainoja, teloituksia ja satojentuhansien maasta pakenemisia. Koko Taka-Intia joutui USA:n "edistyksellisten" yliopistoaktivistien kannattaman NL:n helpoksi saaliiksi. Rönkä luultavasti toivoo Israelille samanlaista kohtaloa, eli joutumista islamilaisen ei-demokraattisen Hamas-johtoisen terrorijärjestön tuhoamaksi.


Sissitaktiikan seurauksena vastapuoli kehitti strategiakseen keskitysleirit. Väestö suljettiin (kirjallisuudessa on kerrottu, erityisesti buurien perheet, vaimot ja lapset) tiukasti vartioituihin leireihin. Näissä leireissä tavallisesti on ruokaa ja vettä niukasti, hygienia huonoa ja sairaanhoito olematonta. Niissä kuolleisuus on suurta. Israel käyttää varsinaisten keskitysleirien sijaan kaupunkien ja asutuskeskuksien jakamista lohkoihin, joita on helpompi pitää silmällä. Se pyrkii muodostamaan suojavyöhykkeitä maansa turvaksi. Sen sotilaat armotta tuhoavat rakennuksia, joista ne kohtaavat vastarintaa tai tietävät vastapuolen taistelijoita olevan. Epäilyttäviä ihmisiä, kulkuneuvoja tai saattueita tuhotaan ja tutkitaan jälkikäteen, keitä siellä oli. Tämä on looginen vastaus vastapuolen taktiikalle. Se ei kuitenkaan käytä NL:ssa suosittuja työleirejä väestön tuhoamiseksi. Hamas aloitti hyökkäykset. Se ja sen tukijat saavat kantaa vastuun. Noin 2/3 palestinalaisista tukee ainakin jollakin tavoin Hamasia. Mielenosoitukset sitä vastaan ovat olleet vähäisiä osaksi pelosta johtuen. Israel ymmärtää taistelevansa olemassaolonsa puolesta. Vaikka sopu israelilaisten ja paikallisten palestinalaisten kanssa saataisiinkin, se tulee olemaan lyhytaikainen. Ulkopuoliset vallasta kamppailevat islamilaiset valtiot ja muut ryhmittymät pyrkivät käyttämään näiden väestöryhmien vastakkainasettelua hyväkseen ja alkavat lietsoa levottomuuksia. Kyse ei siis ole paikallisesta konfliktista.

Hamas ilmeisesti jopa toivoo, että siviiliuhreja tulisi mahdollisimman paljon. Heidän hallitsemansa palestinalaiset ovatkin vain raakojen juutalaisten kansanmurhan uhreja. Amnestyn kertomat "ennennäkemättömät mittavat ja laajat tuhot" Gazassa johtuvat osaksi siitä, että on käytetty uudempia tuhovoimaisempia ja siellä "ennennäkemättömia" aseita. Sodassa vaaditaan usein nopeaa päätöksentekoa. Ei ole aikaa tai mahdollisuutta tarkistaa tietoja. Pommituksissa tai tulituksissa virheitä väkisinkin tapahtuu. Amnestyn edustajia ei taistelukentillä näy opastamassa, että tuo on väärä kohde. Jälkeen päin nojatuolista käsin on helpompaa jakaa tuomioita. Maamme palestinafanit vaativat Suomea lopettamaan sotilaallisen yhteistyön Israelin kanssa. Vaatimus koski mm. israelilaisen hyväksi todetun ilmapuolustusjärjestelmän (Davidin linko) hankkimissopimusta. Nyt Nato-liittolaisemme USA presidentti Trumpin ilmoituksen mukaan aikoo rakentaa samankaltaisen ilmapuolustusjärjestelmän!(TxtTv). Suomen palestinalaisten tukijat näyttävät elävän omassa ylemmyydentuntoisessa kuvitelmamaailmassaan. He muistuttavat 1970 - luvun länsimaiden fanaattisia NL:n ihailijoita. Jotkut näistä sentään pystyivät huomaamaan reaalitodellisuuden luettuaan Solzenizyn kirjaa Vankileirien saaristo. Herätys todellisuuteen oli katkera.

Amnesty on löytänyt myös Israelin viranomaisten, politikkojen ja sotilaiden ilmauksia, joissa puhutaan Gazan ja palestinalaisten tuhoamisesta. Tällaiset puheet sotien aikaan ovat aina hyvin tyypillisiä. Venäläiset hyökkäävät sotilaat nimittävät ukrainalaisia maansa puolustajia fasisteiksi ja sodan alussa jopa tuhosivat sillä perusteella siviiliväkeä. Totta kai valtionsa puolustajat sitä suuremmalla syyllä ainakin puheissaan haluavat tuhota vastustansa. Kuinka vakavasti ne on otettava, se on oma kysymyksensä. Jo varhain 1940-luvun lopulla Jordanian kuningas Abdullah houkutteli palestinalaisia pakolaisia omaan verraten harvasti asuttuun ja suureen valtakuntaansa (Uris edellä). Nyt USA:n presidentti Trump ehdotti Jordanian ja Egyptin ottavan gazalaisia pakolaisia omille alueilleen (HS 27.1.25). Ehkä ns. Arabimaiden tulisi perustaa jonnekin laajoille tyhjille alueilleen palestinalaisia varten jopa omat asutuskeskukset ja itsehallintoalueet. Tilaa sieltä löytyy ja varallisuuttakin kaikenlaisten mielijohteiden toteuttamisiin. Terroristijärjestöt palestinalainen Hamas ja Jihad torjuivat Trumpin ehdotukset. Jihad jopa väitti siirtämisen "rohkaisevan sotarikoksiin". Kun järjestö itse ei välitä kansainvälisistä säännöistä, se kuitenkin vetoaa niihin! Eräs länsimaisen uusvasemmiston toimintaohje levottomuuksien lietsomisessa demokraattista valtiovaltaa vastaan ainakin jo 1970-luvulla kuului: "Pakota vastustaja noudattamaan omia sääntöjään". Heitä itseään nämä säännöt eivät koskisi.

Mielenkiintoista on myös se, että juuri Etelä- Afrikka oli joulukuussa 2023 nostanut ICL:ssä kansanmurhakanteen Israelia vastaan. Maan värillinen väestö kiistämättä oli joutunut valkoisten apartheidpolitiikan uhriksi. Kuitenkin vielä vuonna 1992 Etelä - Afrikan rotuerottelua vastustava järjestö ANC teki kiistoissaan kilpailevien ryhmien kanssa vakavia ihmisoikeuksien rikkomuksia. Sillä oli omia poliittisia vankejaan. Se surmasi näitä raa'asti kiduttaen mm. öljyllä valelluilla ja kaulaan ripustetuilla palavilla autonrenkailla. ANC oli pääasiassa vain xhos - heimon puolue. Toinen suuri heimo oli zulut (Inkatha-puolue); hiukan pienempiä tswanat, sothot, pedit, shanganat, vendat ja swazit. Mustille oli järjestetty etnisiä kotimaita. Useat muut heimot pelkäsivät ANC:tä enemmän kuin valkoisia (Kanava 8 / 1989 / S Eskola). Sen johtajan Nelson Mandelan vaimo oli rikas paikallisen heimokuninkaan tytär Winnie. Hänen elämäntapojaan monine rakastajineen ei voine pitää esimerkillisinä. Hän edusti ANC:n radikaalia osaa ja häntä kutsuttiin "kaularengas" Winnieksi ilmeisesti autonrengasmurhien takia. Suomessa hän oli 1980-luvulla nuorten naisten ihailema. Nykyisin v. 2025 Etelä-Afrikka on usein liittoutunut Venäjä-myönteisten valtioiden kanssa Länsimaita vastaan.

Aseelliseen taisteluun valkoisia vastaan olivat ryhtyneet mm. ANC ja kommunistipuolua SACP. Nämä muodostivat yhdessä kansallisten demokraattisten puolueiden UDF:n ja MDM:n kanssa liittoutuman. Näiden kanssa valkoinen presidentti F. W. de Klerk alkoi neuvotella vallanjaosta. de Clerkillä oli mm. markkinahakuinen talousohjelma ja huonompiosaisten sosiaali ja koulutusohjelma. Monet valkoiset vastustivat de Klerkin pyrkimyksiä (Kanava 6 / 1990 / W. Breytenbach). Etelä - Afrikka oli maanosansa teollistunein ja todennäköisesti vaurain valtio. Apartheid alkoi murentua jo ANC:n toiminnasta huolimattakin. Maassa oli vielä 1980-luvulla hyvin paljon vähäisen koulutuksen saaneita. Noin 70 % kaupunkien asukkaista osasi lukea, maaseudulla vielä vähemmän. Syntyvyys vuodessa oli 3,8 %. Maahan levisi tähän aikaan pohjoisesta HIV-epidemia. Sowetossa 5 % synnyttävistä äideistä oli HIV-positiivisia, pohjoispuolella sijaitsevassa Zimbabwessa peräti 30 % väestöstä kantoi tätä virusta.

ANC:n vankilasta vapautuneen johtajan Nelson Mandelan lisäksi poliittisista vaikuttajista mainittakoon piispa Desmond Tutu ja ammattiyhdistysmies Cyril Ramaphosa. Kun ANC:n toiminta laillistettiin vuonna 1990, se oli pyrkinyt tekemään massamielenosoitusten avulla maata halitsemattomaksia. Sillä oli asekätköjä, se tappoi poliiseja ja poliittisia vastustajiaan, vuonna 1992 ainakin 1000 Inkathavirkailijaa. Etelä-Afrikan rotusuhteita tutkivan instituution johtajan Helen Zuzmannin mukaan monet kansainväliset instituutiot mukaan lukien Amnesty, Juristien komissio ja eteläafrikkalainen Ihmisoikeuskomissio olivat ottaneen poliittisissa tappamisissa selvästi ANC:tä tukevan ja Inkathan vastaisen kannan (Kanava 5 / 1993 / P. Häyry). Syynä tähän lienee ollut se, että ANC ja SACP olivat luonteeltaan marksilaisia ja pyrkivät "valtiososialismiin", kun taas Zulujen Inkatha - puolue korosti yksityisyritteliäisyyttä.

Etelä - Afrikasta Suomessakin tehtiin 1980-luvulla apartheidin takia pahan valtakunta. Kuitenkin se oli ollut niitä harvoja maita, jotka Talvisodan puhjettua pyyteettömästi oli avustanut Suomea materiaalisesti ja rahallisesti. Se mm. antoi Suomelle Englannista tilaamansa 24 lentokonetta, lahjoitti 27 000 puntaa rahaa, 1 000 tonnia sokeria, 24 000 litraa brandya ja järjesti vielä rahakeräyksiä Suomen hyväksi. Lentokoneet ja osa muusta avusta pystyttiin tuomaan Suomeen vasta sodan päätyttyä. Avustuksia antaessaan se kertoi vain noudattaneensa Kansainliiton suosituksia. Se joutui Brittiläisen Kansainyhteisön julistamaan vuonna 1941 Churchillin vaatiman sodan Suomelle. Sitä se ei olisi halunnut. Kun Stalin Churchillin tukemana määräsi Maailmansodan jälkeen vaati Suomelta kohtuuttomat sotakorvaukset, se yritti muutaman muun valtion kanssa saada niihin helpotuksia. Pariisin rauhansopimus kielsi Suomea asettamasta kauppaboikottia sen allekirjoittamaille, kuten Etelä-Afrikalle. Suomi rikkoi tätä sopimusta 1980-luvulla. (Kanava 8 / 1989 / Mikko Uola). Tässä mainitun Suomen Talvisodan avustajamaan NL:n tutkija professori Vihavainen jostain syystä "unohti" radiohaastattelussa 7.5.2025! Hän taisi mainita Ruotsin ja Portugalin.

6.12.24 Amnesty syyttää Txt-Tv:n mukaan edelleen Israelia: "Israelin tarkoitus on hävittää Gazan palestinalaiset". Toistaiseksi ei aivan siltä näytä. Näyttää kuitenkin selvältä, että israelilaiset sotilaat ovat toimineet kurittomasti. Rakennusten ilmeisen turhia räjäytyksiä ym. videoidaan ja levitetään muiden katseltaviksi. Kosto tuntuu hyvältä. Vuosi sitten Hamasin joukot tekivät raakoja terroritekoja, joita he myös videoituina levittivät yleisön nähtäviksi. Niiden perusteella joitakin terroristeja Israel pystyi osoittamaan kansainvälisten avustusjärjestöjen työntekijöiksi. Amnesty ei niitä tutkinut!

Näin ilmeisen yksinkertaisena ihmisenä en kuitenkaan pysty ymmärtämään, miksi Amnesty osoittaa vain Israelia sormella ja esittää vain sille vaatimuksia. En ole nähnyt sen äskettäin missään vaativan Hamasilta 1) israelilaisten panttivankien välitöntä vapauttamista , 2) Israelin vastaisten hyökkäystoimien välitöntä lopettamista ja 3) lupausta lopettaa koko sotaisan toimintansa! Miksi se ei näin tee? Amnestyn henkilökunnasta sentään löytynee ainakin muutama minua järkevämpi yksilö. Eikö tällaisten vaatimusten esittäminen kuulu sen toimialaan? Nämä toimenpiteet käsittääkseni vähitellen lieventäisivät palestinalaisten siviilien kärsimyksiä. Entä Mitä Hamas nyt tekee? Se vain vaatii maailmaa ryhtymään toimiin kansanmurhan lopettamiseksi !(HS 6.12.24). Tilannetta voi pitää Hamasin suhteen koomisena. Lapsellinen paha poika hyökkää isomman pojan kimppuun ja saa turpiinsa. Silloin tämä alkaa parkua äitiä apuun.

Jo vuonna 2002 Miika Miettunen käyttää Israelista nimeä "hylkiö", mutta ei ulkopuolisten kuten Koskenniemen ja Co nimeämänä, vaan sen omasta tuntemuksestaan. Hän kritisoi EU:n sormenheristelyjä Israelin suuntaan. Ne eivät kuitenkaan sitä pelota, koska se on tottunut halveksitun hylkiön asemaan. Israelilaiset eläytyvät vahvasti vainotun rooliin; koko maailma nähdään pienen juutalaisvaltion vastaisena. Vainoajan roolissa eivät ole vain arabit, jotka haluavat ajaa Israelin mereen, vaan myös länsimaat, joiden käsissä isoisät ja isoäidit kuolivat. Nykyisessä tilanteessa ei siis ole mitään uutta. Vain vainoojien piiri on laajentunut kauas Euroopan ulkopuolelle. Palestinalaisten sääliminen ja päähäntaputtelu ei sekään edistä rauhaa. Heidän järkkymätön uskonsa uhrin asemaan ei kaipaa lisävahvistusta. ... Palestinalaisten johtajilta on vaadittava vastuullisuutta oman kansansa edessä.

11.12.24 ja vielä 16.12.24 Ylen radiossa jotkut suomalaiset "asiantuntijat" puolustivat Israelin pääministerin ja puolustusministerin saamaa ICL:n pidätysmääräystä tai paheksuivat Israelin alueen laajentamista Gazassa. He vertasivat sitä Putinin vastaavaan tilanteeseen. Tapauksien ero on kuitenkin selvä. Putinin määräyksestä Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, mutta Netanjahun tapauksessa Israel joutui Hamasin hyökäyksen kohteeksi. Hyökkääjä tappion kärsittyään tavallisesti menettää jotain. Putin todisteli, että ukrainalaiset ja venäläiset ovat "yksi kansa". Lenin puolestaan oli kirjoittanut 7. kesäkuuta 1917 Pravdassa: "Me katsomme Ukrainan ja muiden ei-isovenäläiset alueet Venäjän tsaarin ja kapitalistien liittämiksi". Hän jopa salli maan porvarillisesta hallinnosta huolimatta sen itsenäisyyden (Solzhenitzyn Vankileirien saaristo V osa Pakkotyö / II Vallankumouksen tuulonen).

Laskekaapa hyvät asiantuntijat, kumpi osapuoli on useammin hylännyt Palestinan jakosuunnitelman, kun jotkut lailliset toimijat ovat sitä esittäneet! Minulla on vain 5 jakoesitystä, joista vain arabiosapuoli hylkäsi 4 ja molemmat osapuolet kerran. Näin ollen Mika Miettusella on vankka peruste edellä esitetylle kommentilleen: "Palestinalaisten sääliminen ja päähäntaputtelu ei sekään edistä rauhaa. Heidän järkkymätön uskonsa uhrin asemaan ei kaipaa lisävahvistusta. ... Palestinalaisten johtajilta on vaadittava vastuullisuutta oman kansansa edessä". He ovat omaksuneet "pahan pojan" roolin. Ei edes USA:ta tarvitse kovin hirveästi syyllistää nykyisestä Gazan tilanteesta. Ehkä se turhauttaa asiantuntijatkin.

HS 6.2.25 V. Kähkönen kauhistelee presidentti Trumpin suunnittelemia palestanilaisten väestönsiirtoja. Hänen mukaansa se sivuuttaa täysin sen, mitä palestinalaiset itse haluvat. Toisekseen pakotetut väestönsiirrot ovat vastoin "kansainvälistä oikeutta". Mitä palestinalaiset haluavat? Hamasin johdolla he ovat halunneet vain Israelin tuhoamista. Kun he itse Hamasin johdolla hyökkäsivät Israeliin ja suorittivat siellä kansanmurhaa pieniä lapsia myöten, onko heillä enää oikeutta vaatia itselleen "kansainvälistä oikeutta"? Heillekö eli hyökkääjille pitäisi sallia eri säännöt kuin Israelille? Israelin vastaisku sen aiheuttamista laajoista tuhoista huolimatta voidaan pitää kansainvälisesti sallittuna. Sen johtajia ei pidä kriminalisoida kuten ns. Kansainvälinen rikostuomioistuin ICC fanaattisen johtajansa kannustamana tekee. Kähkönen myös rinnastaa Gazan tilanteen ja Putinin Ukrainan sodan. Kuten edellä totesin, näillä on selvä ero. Putin on hyökkääjä toiseen itsenäisen valtioon Ukrainaan, mutta Israel hyökkäsi sen tuhoamiseen pyrkivän Hamasin johtamaan Gazaan. Viimeksi mainitun on vastattava seurauksista. Mitään erityisoikeuksia sille ei tule sallia.

Suomen Palestinan suurlähettilään mukaan (HS 7.2.25) noin 700 000 palestinalaista "joutui jättämään" kotinsa, kun Israelin valtio perustettiin vuonna 1948. Miksi he joutuivat jättämään? Syy oli se, että palestinalaiset itse ja heidän tukijansa hyökkäsivät juutalaisväestön kimppuun pyrkien tuhoamaan nämä. Kun se ei onnistunut, monet ihan omasta tai johtajiensa tahdosta katsoivat parhaaksi jättää kotinsa. Ei heitä aina juutalaiset pakottaneet lähtemään. Hyökkäävän armeijan mukana tuli myös "Hitlerin Jerusalemin ex-mufti Amin al Husseini", kuten NL:n lehtimies Kanukinov ironisesti edellä totesi. Hyökkäyksellä oli siis myös selvä antisemistinen motiivi. Sama motiivi näyttää edelleen olevan Hamas-johtoisella Gazalla.

Juutalaisethan silloin hyväksyivät YK:n Palestinan jakosuunnitelman, mutta palestinalaiset eivät. Suurlähettilään mukaan "Israelin pääministeri Netanjahu on syypää Gazan tuhoon ja 50 000 ihmisen kuolemaan". Gazan asukkaat siis ovat täysin viattomia kärsijöitä?! Ehkä tätä väitettä uskovat Suomen palestinafanaatikot. Viimeksi mainitut saivat Turussa peräti estettyä amerikkalais-venäläisen tutkijan Izabella Tabarovskyn luennon "Antisemitismi Neuvostoliitossa historiallisena ilmiönä". Åbo Akademin toiminta asiassa ei ollut ainakaan "tieteen riippumattomuudelle" mitenkään kunniaksi! Epämiellyttäviä asioita ei uskallettu käsitellä. Antisemitismi näyttää palaavan Suomen yliopistoihinkin fanaattisten Palestinan tukijaryhmien mukana. Mielenkiintoista on havaita, että terroristijärjestö Hamasin johtamalla Gazalla on Suomessa oma suurlähettiläs. Suomihan on niin korrekti kansainvälinen toimija.

HS:n toimittaja Kaisa Rautaheimo on tehnyt päivän 12.2.25 lehteensä erittäin myönteisen artikkelin Israelin vapauttamasta palestinalaisvangista Amal Shujaeihasta. Tämä oli otettu kiinni kodistaan kesäkuussa 2024. Syytekirjelmän mukaan häntä syytettiin mm. kuulumisesta kiellettyyn poliittiseen opiskelija ryhmittymään ja sekä yllytyksestä että tuesta vihamieliselle organisaatiolle. Nainen oli valittu yliopistonsa oppilaskuntaan sellaisen islamistisen ryhmittymän jäsenenä, jolla oli yhteyksiä terroristijärjestö Hamasiin. Toimittaja kutsuu tätä "palestinalaisjärjestö Hamasiksi"; ei siis terroristijärjestöksi! Toimittaja myös kuvaa Hamasia "palestinalaisalueen poliittiseksi toimijaksi ja gazalaisten siviiliviranomaiseksi". Siis nämä "siviiliviranomaiset" panivat alulle koko nykyiset Gazan kauheudet ja ampuivat jatkuvasti paljon rakettejaan Israelin puolelle! Myöhemmin pitkässä artikkelissaan toimittaja toki kerran käyttää Hamasista nimeä "terroristijärjestö!.

Syytetty Shujaeiah ei mitenkään halua ymmärtää, että hän olisi tukenut Hamasia, kun hän oli kirjoittanut Facebook - sivulleen Hamasin terrori-iskun aikaan 7.10.2023: "Sinä päivänä uskovat iloitsevat Allahin voitosta. 7.10.2023. Jumala on suurin". Iskussa teurastettiin armotta noin 1200 siviiliä ja jotkut suoraan kodeissaan; osa vieläpä häpäistiin. Pikku lapsia ammuttiin ilmeisesti vain näiden syntyperän vuoksi. Saman kohtalon koki moni erään kansainvälisen kulttuuritapahtumaan osallistuja. Mm. kuorma-auton lavalle piiloutuneet naiset eräs terroristi ampui yksitellen. Näiden lähellä ei ollut ketään viholliseksi tulkittavaa henkilöä, joten erehtymisestä ei voinut olla kyse. Amal Shujaeiahan mukaan "valitettavasti miehitysjärjestelmä laittaa minut vastuuseen näistä ajatuksistani"; siis julkaistusta tuesta terroristijärjestö Hamasille. Merkillisen kieroutunut on naisen ajattelumaailma. "Uskovat iloitsevat Allahin voitosta" eli aseettomien rauhallisten siviilien teurastamisesta. Niihin hän liittää kuvitelmissaan jumalansa verenhimoisen Allahin, joka siis kirjaimellisesti haluaa juoda verta. Kristityt sentään juovat sitä ehtoollisellaan vain symbolisesti viiniä käyttäen.

25.3. - 26.3.25 Yle ja HS jatkavat voimakasta Hamas-myönteistä vyörytystään. HS:n mukaan "taiteilijat ja kansalaiset vaativat Israel-boikottia Euroviisuihin". Minä en vaadi. En siis ole taiteilija tai (Suomen) kansalainenkaan. Useimmiten taiteilijoiden poliittinen ymmärrys on vähäinen. Muistan, kuinka suurin osa näistä oli 1970 - ja 1980- luvuilla NL:n kritiikittömiä ja fanaattia tukijoita. Heidän Ystävyysjunansa puksutti "halki (miehitetyn Ukrainan) peltojen , kullan keltaisten" kohti NL:n järjestämiä festifaaleja. Nyt myötätunto kohdistuu terroristijärjestö Hamasin johtamaan Gazaan. Hamasin tavoite on edelleen Israelin tuhoaminen. Se pyrkii liittoutumaan myös muiden Iranin tukemien äärijärjestöjen kanssa. Se aloitti sotatoimet Gazasta Israelia vastaan terrorihyökäyksellä pääosin siviilikohteita vastaan. Israelin Euroviisu-edustajaksi muistaakseni ainakin pyrki ja taisi jopa tulla valituksikin eräs hyökkäyksen uhreista. Hyökkäyksen uhrejako pitäisi boikotoida? Venäjän boikotti oli paikallaan, koska se oli hyökkääjä. Vihollismaan Gazan miehitys on luonnollista sodan logiikkaa, samoin siellä asuvien vihollisten kuoleminen. Näin käy valitettavasti myös näiden lapsille. Gazalaiset eivät ole irtisanoutuneet Hamasin toiminnasta. Siitä he nyt kärsivät.

Kaavaillut väestön, nyt palestinalaisten, siirrosta muualle on ollut eräs tapa hoitaa ei-toivotun väestöryhmän ongelma. Sen ovat varsinkin juutalaiset vuosisatojen aikana kokeneet. Esimerkiksi Ranska ja Puola suunnittelivat näiden siirtoa Madgaskarinsaarelle ja Hitlerin apulainen Adolf Eichman samoin. Stalin siirteli juutalaisia Siperiaan, Kauko-Itään Kamshatkanimiemaalle ja myös Amurjoen pohjoispuolelle Birobidzhaniaan. Heitä pyrki vainoja pakoon Palestinaan, jonne heidän tavoitteenaan oli uudelleen luoda suojakseen oman jo 3 000 vuotta sitten perustetun Israelinvaltion. Ns. palestinalaiset ovat myöhempiä tulokkaita ja heidän arabijohtajansa haluaisivat olla Abrahamin jälkeläisiä. Arabimaista löytyy on paljon tyhjää tilaa uskonveljiä palestinalaisia varten. Samoin myös varallisuutta kunnollisen asutuksen rakentamiseen. Israelin kannalta on loogista, että Hamasia ja sille myötämielisiä palestinalaisia ei saa jättää Gazaan. Sieltä ne lähi etäisyydeltä pystyisi jatkuvasti esimerkiksi raketti-iskuilla häiritsemään Israelin asutusta. Muistellaan vielä Palestinan ns. kahden valtion mallin historiaa. Arabiosapuoli on järjestelmällisesti hylännyt Palestinan jakosuunnitelmat, myös vuonna 1947 YK:n esittämän suunnitelman. Silloin he yhteisvoimin tuhoamistarkoituksessa hyökkäsivät juutalaisia vastaan.

Israelissa on edelleen varsin toimiva demokratia. Sitä se ei ole suurimmassa osassa islamilaisia maita. Näissä myös naisten asema on varsin huono. Ihmetyttää naistoimittajien viehtymys demokratian vastaisiin ja myös naisten oikeuksia polkeviin järjestöihin ja valtioihin. Ylen toimittaja (?)Ronttu oli päässyt varsin vapaasti tekemään Israel-vastaista juttuaan. Miksi Ronttu ei mene tekemään juttujaan esimerksi Ukrainan itäosista tai Sudanista, joista varmasti löytyisi kiinnostavaa kerrottavaa. Tietenkin Israelin hallussa olevien alueiden hotellit ovat laiskalle toimittajalle mukavia työskentelypaikkoja. Taas kerran oli haastateltu em. terroritoimintaa ihannoivaa pidätettynä ollutta palestinalaistoimittaa, jolla tietenkin oli pieni lapsi. Näin haluttiin korostaa israelilaisten "julmuutta" ja lisätä myötätuntoa palestinalaisia kohtaan.

Vappuna 1.5.2025 joukko julkisuuden kipeitä eläkeministereitä mukaan lukien tietenkin Erkki Tuomioja ovat HS:ssä esittäneet Suomen johdolle jonkinlaisen sepustuksen "Gazan puolesta". Vetoomuksessa heitellään sekavia ja epärealistisia ajatuksia ilmeisesti vain Israelin tekemien "sotarikosten jatkumisen estämiseksi". Vetoomuksen mukaan "Euroopassa on tuomittu terroristijärjestö Hamasin rikokset ja sen johtoon kohdistettu sanktioita". Mitä Euroopalla tässä yleensä tarkoitetaan? Myöhemmin Euroopan Unionilta vaaditaan nopeita kannanottoja väkivallan kierteen katkaisemiseksi. Keihin Hamasin johdossa on kohdistettu sanktioita? Suurin osa lokakuun 2023 terroriteon aikaisista johtajista lienee jo kuollut. Mikä "Eurooppa" on muka asettanut sanktioita nykyiselle johdolle? Lauseessa "Suomen tulee vaatia välitöntä tulitaukoa Gazaan ja kaikkien panttivankien vapauttamista" on väärä sanajärjestys. Ensin tulee Hamasilta vaatia kaikkien panttivankien vapauttamista ja sitten vasta tulitauko! Euroopan Unionin poliittinen painoarvo on alueella mitätön. Sen kannanotot ovat merkityksettömiä ja ovat joskus vain pahentaneet tilannetta. Se toimii siellä vain eurooppalaisen rahan jakajana Artikkelissa hyväksytään Arabimaiden esittämä rauhansuunnitelma, jonka takaajina nämä itse olisivat! Nämähän ovat vuodesta 1947 alkaen pyrkineet tuhoamaan alueelle syntyneen juutalaisvaltion. Jerusalemin arabijohtaja suurmufti Amin al Hussein jopa ajoi Hitlerin Saksasta käsin tämän hankkeen toteuttamista.

Ainoa arabimaa, joka voisi auttaa rauhan ylläpitämistä Gazassa, lienee nykyisin suhteellisen maltillinen Egypti, mutta siihen se ei pitemmän päälle pysty. Poliittiset suhdanteet alueella muuttuvat herkästi. On muistettava, että kun vuosina 1948 - 1949 190 000 muslimipakolaista pakeni Egyptin hallussa pitämään Gazaan, niin he asuivat siellä 8 suuressa pakolaisleirissä YK:n avustuksen varassa. He kärsivät köyhyydestä ja työttömyydestä eikä Egypti myöntänyt heille passia. Se suhtautui näihin hyvin epäluuloisesti. Sieltä tehtiin Israeliin lukemattomia terrori-iskuja. Israel löi vuonna 1967 ns. kuuden päivän sodassa NL:n tukemat hyökkääjät. Se onnistui tuhoamaan Egyptin NL-valmisteiset ilmavoimat lentokentilleen. Israel miehitti Gazan ja alueen oloja pyrittiin vakiinnuttamaan ja työttömyyttä vähentämään (VP s. 250). YK:n esittämän sekavan kahden valtion mallin Palestinassa juutalaiset hyväksyivät, mutta kaikki lähellä olevat arabimaat hyökkäsivät ajaakseen juutalaiset "mereen". Se tavoite lienee ainoa arabimaailmaa yhdistävä tekijä. YK:n 2 valtion mallin voisi jo heittää romukoppaan. Se ei ole tule toimimaan Golaninkukkuloiden - Jordanvirran - Kuolleenmeren länsipuolella.

Vuoden 1967 tapahtumat olivat sikäli mielenkiintoiset, että YK kokoontui kiirelliseen eli hätäistuntoon. Jos joku turvallisuusneuvoston 5 pysyvästä jäsenmaasta käyttää veto-oikeuttaan, sen enemmistö tai yleiskouksen enemmistö voi vaatia hätäkokouksen koollekutsumista 1 vuorokauden varoitusajalla. Tämä menettely uhmaa veto-oikeuttaan käyttänyttä "suurvaltaa". On kiistanalaista, voiko hätäkokous omaksua turvallisuusneuvoston aseman ja päättää esimerkiksi pakotteista jotain jäsenmaata vastaan (Kanava 8 / 1985 / Himanen). Tässä tapauksessa arabimaita tukevat valtiot ilmeisesti ovat olleet asialla ja pakoteiden kohde lienee ollut Israel.

6. 5.2025 HS otsikoi (s. A22): (Israelin) Turvallisuuskabinetti hyväksyi sotatoimien laajentamisen Gazassa. Maassa oli kutsuttu palvelukseen tuhansia reserviläisiä sotatoimien laajentamista varten. Kabinetti oli hyväksynyt myös suunnitelman humanitaarisen avun viemisen ja jakamisen Gazassa. Jakaminen kuitenkin suoritettaisiin Israelin asevoimien valvomissa jakelukeskuksissa. Tällä pyrittäisiin estämään sen menemisen Hamasin taistelijoille. Ajatus on Israelin kannalta perusteltu ja looginen. Tätä kuitenkin protestoivat YK:n ja muiden avustusjärjestöjen edustajat! Miksi? Tärkeintähän pitäisi olla, että palestinalaiset saavat avusta; ei se; missä se Gazassa jaetaan tai kuka sen jakaa. Protesti tältä kannalta ajatellen on typerä. Pelkäävätkö kansainvälisten järjestöjen edustajat vaikutusvaltansa alueella heikkenevän. Eihän heillä tähänkään asti ole ollut mitään uutta suunnitelmaa, joka korvaisi vanhan lukuisia kertoja epäonnistuneeksi tiedetyn ja osoittautuneen YK:n vuoden 1947 Palestinan kahden valtion mallin. Kansainvälisistä säännöistä piittamaton Gazassa valtaa pitävä Hamas edelleen vaatii kansainvälisiä toimenpiteitä edistääkseen omaa Israelin tuhoamistoimintaansa.

8.5.2025 HS:ssa (s. A22) on toimittaja Petja Pellin Palestinaviritys tyypillisen lapsikuvan kanssa. Hänen mielestään "Hamasin taistelijat"; ei siis terroristijärjestö Hamasin joukot, "tunkeutuivat" (ts. hyökkäsivät) lokakuussa 2023 lähinnä aseettomien siviilien kimppuun; siis lasten, naisten ja kansainvälisillä kesäjuhlilla nukkumassa olleiden ihmisten kimppuun ja surmasivat teloitustyyliin noin 1 200 ihmistä sekä ottivat panttivankeja. Pelli on käyttänyt jutussaan tutkijoiden Timo Stewartin ja Antti Tarvaisen valtiojohtoon suuntautuvia arvostelevia mielipiteitä. Nämä haluavat "Palestinan tunnustamista" ja "Israelin laajempaa taloudellista boikottia". He myös arvostelevat sitä, että (kansallinen) turvallisuus on Suomessa "lähes pyhän lehmän asemassa"! Stewart tuo esiin, että YK:n vuonna 1947 ja Suomenkin "pitkään ajaman kahden valtion ratkaisun pohjaa Israel on murentanut siirtokunnillaan, sotatoimillaan ja kieltäytymällä siitä". Mutta hän ei kerro, että arabit vm. vuodesta lähtien tänne asti ovat järjestelmällisesti sen tyrmänneet ja yrittäneet sotatoimin tuhota Israelin. Hän ei jostain syystä tuomitse Kiinaa, joka järjestelmällisesti on tuhonnut uiguurivähemmistöään, oli nälällä tappanut noin 20 % valtaamansa Tiibetin kansasta sekä jatkuvasti uhkaillut sotatoimin hävittää Taiwanin pitkälle kehittyneen valtion. Se, että USA:n presidentti Richard Nixon oli taiwanilaisia kuulematta taitamattomuuttaan luvannut sen Kiinalle, ei muuta asiaa. Miksi HS:kin tuo muutaman päivän välein esille vain Israelin, mutta ei samassa mielessä esimerkiksi Kiinaa? Venäjän toimista se sentään kertoo varsin usein.

Tutkijat Stewartin ja Tarvaisen siis haluavat "Palestinan tunnustamista"! Palestinassa kuitenkin on jo kansainvälisesti tunnustettu valtio eli Israel. Sen olemassaolosta ja turvallisuudesta pitäisi olla huolissaan. Kuten toimittaja toteaa, EU:lla ja Israelilla on vuonna 1995 solmittu assosiaatiosopimus näiden välisten kauppasuhteiden oikeusperustaksi. Israel määriteltiin silloin eurooppalaistyyppiseksi valtioksi ja sitä se on edelleen. Siis kauppasuhteisiin ei ole tarvetta puuttua. Kulttuurinsa suhteen se on myös lähellä eurooppalaisia valtioita. Se mm. hyväksyttiin Euroviisu-laulukilpailujen osanottajaksi. Naapurimaista mikään ei täytä, pääministeri Netanjahusta huolimatta, niin hyvin demokraattisen oikeusvaltion tunnusmerkkejä. "Pyhän lehmän" välityksellä Tarvainen vihjaillee em. israelilaista Suomen puolustuksen parantamiseksi hankittavaa ja hyväksi todettuun ilmapuolustusjärjestelmään "Davidin linkoon". Valtiojohtomme ensisijaisiin tehtäviin kuuluu ulkoisen turvallisuutemme varmistaminen; ei tutkijoiden lyhytnäköisten mielihalujen kuuleminen. Mitään kiirettä ei ole terroristijärjestö Hamasia tukevan erillisen arabiväestön "valtion" tunnustamisessa. Se ei mitenkään auta rauhan vakiinnuttamista alueelle. Palestinan arabiväestön asuttamille alueille pyrkivät edelleen monet Israelin tuhoa haaveilevat kansainväliset islamistiset terroristeiksi luokiteltavat ryhmittymät.

Lisäksi em. tutkijat halusivat Suomen luopuvan Israelista Suomen päätetyistä asehankinnoista, kuten ilmatorjunnan vahvistamiseksi aiotusta "Davidin lingosta", Spike-panssarintorjuntaohjuksista ja Gabriel-pintatorjuntaohjuksista. Mutta valtiojohtomme ensisijaisiin tehtäviin kuuluu ulkoisen turvallisuutemme varmistaminen; ei tutkijoiden lyhytnäköisten mielihalujen kuuleminen. Mitään kiirettä ei ole terroristijärjestö Hamasia tukevan erillisen arabiväestön "valtion" tunnustamisessa. Se ei mitenkään auta rauhan vakiinnuttamista alueelle.

Jo islamististen maiden hyökkäyssuunnitelmasta vuonna 1947 nähdään, kuinka itsensä Palestinan arabien vähäinen panos siinä on! Vain Haifan seudulta he etenisivät kaakon suuntaan (20. vuosisadan kartan / Natkiel sivu 201). Kyseessä oli siis ulkopuolisten valtioiden hyökkäys Palestinan juutalaisväestön tuhoamiseksi. Tutkija Behbehani totesi vuonna 1986: "Palestinan arabit olivat (vuonna 1947) sellaisessa epäjärjestyksen tilassa, että heidän itsenäisyyspyrkimystään ...ilman juutalaisiakin... , voidaan pitää mahdottomana" (HB s.62). Saman voi todeta nytkin. Jos Palestinan arabiväestön asuttamille alueille muodostettaisiin itsenäinen valtio, se joutuisi pian kilpailevien islamististen ryhmittymien tai ulkopuolisten arabivaltioiden temmelyskentäksi. Israelille se olisi mahdoton tilanne.

Kannattaa vielä kiinnittää huomiota, että demokratian omaksuneet Israelin juutalaiset ovat oppineet rauhanomaisesti ratkaisemaan keskinäiset erimielisyytensä. Sen jälkeen, kun juutalaiset edellisen kerran vuonna 141 eKr. lopullisesti saivat koko Juudean hallintaansa, katkerat keskinäiset poliittiset tai uskontoon kytkeytyvät taistelut ravistelivat usein kansakuntaan. Usein ne tietenkin kytkeytyivät myös ulkopuolisia voimia vastaan. Vuonna 90 eKr. fariseusten uskonnollinen ryhmittymä nousi juutalaisen kuningas Aleksanteri Jannaioksen palkkajoukkoja vastaan. Viimeksi mainitut kannattivat kansainvälistä hellenismiä. Kuuden vuoden taisteluissa kuoli arviolta 90 000 juutalaista. Vuonna 63 eKr. Jerusalemin valtauksen yhteydessä kuoli noin 12 000 vallantavoittelija juutalaiseen makkabealaissukuun kuuluvan Aristobulos II miestä, kun roomalaiset valtasivat temppelivuoren linnoituksen. Toisen myös makkabealaissuvun vallantavoittelijan Hyrkanos II kannattajat olivat avanneet roomalaisten päälikkö Pompeijuksen joukoille Jerusalemin portit (VP s. 165). Jerusalemin valtauksen jälkeen Pompeijus oli asettanut Juudeaan nukkehallitsijat Hyrkanoksen ja Antipatroksen.

Kun Caesar Egyptissä oli joutunut vaikeuksiin, Antipatros lähetti avuksi 3 000 miestä. Kiitollinen Caesar vahvisti Juudeassa ja sen ympäristössä juutalaisten oikeudet, mitä myös häntä seuranneet keisarit noudattivat. Kun hallituksen ottanut Antipatros myrkytettiin, alkoi taistelu Juudean vallasta murhatun Aristobuloksen pojan Antigonoksen sekä edomilaisten veljesten murhatun Antipatroksen poikien Fasaelin ja Herodeksen välillä. Kiista keskeytyi v. 40 eKr. parthialaisten vallatessa alueen. Tässä yhteydessä nukkehallitsija Hyrkanos ja Fasael vangittiin, mutta Herodes pääsi pakenemaan Jerusalemista. Hän matkusti Roomaan, jossa sai senaatilta lupauksen päästä Juudean kuninkaaksi. Tähän päästäkseen hän aloitti pitkän taistelun sen hallinnasta. Roomalaisten avustamana ankarien taistelujen jälkeen Jerusalem vallattiin Antigonoksen joukoilta. Roomalaiset joukot alkoivat ryöstää vaivojensa palkaksi kaupunkia. Herodes maksoi nämä ulos kaupungista ja lopulta lyötyään hyökänneen nabatealaisten armeijan hän yritti päästä voittoisan Octavianuksen (Augustuksen) suosioon. Hän matkusti Rhodokselle, jossa saikin tältä vahvistuksen Juudean kuninkuudelleen (VP s. 168).

OOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOO

2. Israelinvaltion alkuvaiheista, Palestinan asukkaista, islamin syntystä ja leviämisestä. Sopivatko 3 eurooppalaista suurvaltaa Juutalaisvaltion perustamisesta Sykes - Picot sopimuksen yhteydessä koko Palestinaan jo vuona 1916?

Keski-Idän (Lähi-Idän) vuoden 2024 tapahtumien taustaksi poimittuja otteita vuonna 1984 ilmestyneestä Leon Uriksen historian alan novellista Haj (Ur). Novelli katsoo Israelin syntyvaiheita silloisesta juutalaisesta näkökulmasta. Oliko Islam epäonnistunut sivilisaatio, kuten Turkin uudistaja Mustafa Kemal "Atatyrk" lausui?
Toisenlaisen ehkä "sosialistisen ja myös tieteellisemmän näkökulman" saamiseksi on myöhemmin lisätty tietoja Hashim Behbehanin (HB) kirjasta Neuvostoliitto ja Arabinationalismi painovuosi 1986 . Olen tähän poiminut otteita historiasta ym.:sta monista muistakin lähteistä, kuten "Kanava lehden" kirjoittajilta noin vuosilta 1980 - 2010.

Eräitä kirjoitelman hakusanoja:
a ) hakusanalla : "Juutalaisten historiaa"
b) hakusanalla : "Muhammed"
Islamin synnystä ja leviämisestä.
c) hakusanalla : "Fatima"
Islamin shilaisesta haarasta.
d) hakusanalla . "Palestinalainen kylä"
Muslimikylän toiminnasta 1940 - luvulla Palestinassa.
e) hakusanalla: "korkeakoulu"
Juutalaiset olivat joissakin valtioissa laajimman koulutuksen hankkinut väestönosa.
f) hakusanalla:" Schächter"
Demokraattinen Ranska pidätti, kokosi keskitysleireihin ja lähetti jo v. 1939 juutalaisia Saksaan.
g) hakusanalla : "Latvia"
Hitlerin käskystä tehtyjen juutalaisten tappojen määrää pyritään myös tietoisesti liioittelemaan.
h) hakusanalla : "kristalliyö"
Suomesta Saksaan luovutetut juutalaiset.
i) hakusanalla : "Dahrendorf"
Itä - Euroopan vapautuminen NL:n ja reaalisosialismin otteesta.
j) hakusanalla : "Linkomies"
Suomen ja Unkarin "rotuopillista" suhteista.
k) hakusanalla : "Vinogranov"
Stalinin kuolema - "sionistien salaliitto".
l) hakusanalla : "Hashemer"
Juutalaisille määrättyjä siirtokuntia NL:ssä 1920 - luvulla.
m) hakusanalla : "sortohallinto"
Stalinin vastaisesta toiminnasta NL:ssä II maaimansodassa.
n) hakusanalla : "Euroviisu" Israel-boikotti.
Hyökkääjää pitää boikoitoida, mutta kuka oli hyökkääjä? Hyökkäys tehtiin taas Israeliin!
o) hakusanoilla : "epäonnistunut valtio" Jemen ja Zimbabwe.
p) hakusanoilla : "Kommentteja Hamasin" terrorihyökäykseen 7.10.2023 liittyvistä keskusteluista Suomessa ym.
q) hakusanalla : "saloviita" Islamista uudemman tutkimuksen valossa".

Juutalaisten historiaa

Nimi Palestina esiintyy luultavasti ensimmäisen kerran noin vuonna 135 jKr., kun Rooman keisari Hadrianus nimesi Juudean ja ehkä laajemmankin alueen Välimeren itäpäässä "Syyria - Palestinaksi" (VP). Nimi näkyy myös keisari Severuksen aikaisessa kartassa. Tämä kävi noin vuonna 196 järjestelemässä Syyrian provinssia (Kivimäki - Tuomisto: Rooman keisarit). Juudean hallitsijan Herodes Suuren valtakunta hiukan ennen ajanlaskumme alkua sisälsi etelästä lukien "maakunnat" Idumea, Juudea, Samaria ja Galilea sekä Jordanin takaa Perean (VP). Laajasti katsoen Palestinaksi kutsuttu alue on Afrikan ja Aasian välinen eräänlainen silta, jonka kautta on liikkunut monia kansoja ja valloittajia. Kamelia aavikon kulkuneuvona Arabian niemimaalla alettiin käyttää noin 1500 - 1200 eKr.(Library of Nations Arabian Peninsula s.44). Egyptiin sen toivat persialaiset 520 - luvulla eKr. kuningas Kambysen sotaretken aikaan. Sieltä sen käyttö vähitellen levisi Saharan aavikon kulkuneuvoksi. Kuolleenmeren kaakkoispuolella Petra pääkaupunkinaan asuvat nabatealaiset olivat jo vuosisatoja ennen Herodesta osallistuneet Palestinan seudun kauppaan ja kahakointiin. Heillä oli hallussaan Negevin autiomaassa useita kaupunkeja. He osallistuivat joskus myös Jerusalemin piiritykseen. Keisari Trajanus voitti nabatealaiset vuonna 106 jKr.

Juutalaisten otaksutaan alkaneen ottaa Palestinaa hallintaansa noin 1200 eKr. jälkeen (VP). Heidän kuninkaansa Davidin sotapäälikkö Joab valloitti Jerusalemin jebusilaisilta. David teki siitä Israelin pääkaupungin sekä toi sinne ns. liitonarkin vuoden 1 000 eKr. jälkeen. Tästä alkoi Jerusalemin maine pyhänä kaupunkina. Israel hajosi Davidin pojan ja Jerusalemin temppelin rakentajan Salomon kuoleman jälkeen. Eteläisen Juudan valtion valloitti Babylon noin 587 eKr. "Baabeliin" pakkosiirrettiin noin 4 600 perhettä. Jo tästä alkoi juutalaisten hajaannus. Juutalaisia muutti paljon myös Egyptiin. Assyrian vuonna 721 eKr. valtaaman pohjoisen Israelin valtion hajalleen sijoitetut heimot katosivat seka-avioliittojen kautta muiden kansojen sekaan. Osa näistä muodostui läheiselle Samarian alueelle, jossa heitä on vieläkin noin 200 asukkaan yhteisö omine pyhine kirjoineen ja tapoineen.

Babylonissa uskovaiset juutalaiset pyrkivat säilyttämään identiteettinsa kunnioittamalla tunnontarkasti sapattia ja ympärileikkasivat poikalapsensa. Vanhoja perinteitä arvioitiin ja kirjoitettiin muistiin. Näin syntyivät ensimmäiset versiot myöhemmin raamattuna tunnetusta kirjasta. Tästä lopullisesti alkoi juutalaisten yksijumalaisuus. Pakkosiirtolaisuudesta paluun jälkeen noin 428 eKr. Babylonista tullut Esra velvoitti Jerusalemissa asuvat juutalaiset noudattamaan Baabelissa koottua lakikirjaa tooraa tai sen osia. Hän ja aikaisemmin myös Nehemia kielsivät seka-avioliitot. Esra jopa velvoitti juutalaiset eroamaan vierasmaalaisista vaimoistaan. Näin he pyrkivät säilyttämään kansakunnan "puhtauden". Nehemian ongelmana olivat olleet seka-avioliittojen perusteella Jerusalemissa valtaan pyrkivät Jordanin ja Kuolleenmeren takana asuneet moabilaiset ja pohjoisen Samarian asukkaat. Alueelle halusivat tulla myös Kuolleenmeren eteläpuolen aavikon asukkaita, joihin kuuluivat edomilaiset (VP). Babyloniin jäi asumaan juutalaisia, jotka pitkään kävivät pyhiinvaellusmatkoilla Jerusalemissa ja veivät sen multaa haudoilleen.

Juutalaisten roomalaisia vastaan suunnatun kapinan jälkeen keisari Titus hävitti Jerusalemin ja sen temppelin vuonna 70 jKr. . Kapinan syy oli ollut roomalaisen maaherran pyrkimys ottaa temppelin aarteet veroina. Tuhansia juutalaisia, suuri osa siivilejä sai surmansa. Vuoden 135 jKr. toisen kapinan jälkeen keisari Hadrianus kielsi näiden tulon Jerusalemiin. Sen kapinan syynä oli ollut keisarin aikomus rakentaa Jerusalemiin roomalaisen jumalan jupiterin temppeli eli roomalaistaa kaupunki (VP). Suurin osa eloon jääneistä juutalaisista joutui jättämään Palestinan, näistä huomattava osa orjina (VP). Tämä aiheutti lopullisen hajaannuksen. Juutalaiset olivat kuitenkin jo aikaisemmin perustaneet siirtokuntiaan moniin kaupunkeihin Aasian länsiosissa, Pohjois-Afrikassa ja Euroopassa. Islaminuskon omaksuneet arabit valloittivat Palestinan v. 636 Itä - Rooman eli Bysantin kristityiltä (VP).

Kaukasuksen pohjoisrinteillä asuneet turkinsukuiset kasaarit olivat omaksuneet juutalaisen uskon! Kuinka se on tapahtunut, ei tiedetä. Ne alkoivat estää Bysantin vallan leviämistä. Vuonna 680 ne valtasivat Volgan varrella sijaineen Suurbolgaarien valtion ja verottivat arojen kansoja länteen aina Kiovan Dneprille asti (Luntinen Sota Venäjällä s.31). Ne pystyivät myös jarruttamaan islamin leviämistä Mustanmeren pohjoispuolisille aroille.

Bysantti (Itä-Rooma) ja Lähi-Itä ennen islamia

Rooman maailmanvalta hajosi kahtia keisari Teudosiuksen kuoltua vuonna 395. Läntisen puoliskon keisariksi tuli Honorius, joka ainakin hallintonsa loppuaikoina oleskeli Pohjois-Italiassa Ravennassa. Itäisen puoliskon johdon otti Arkadius pääkaupunkinaan Konstanttinopoli. Aikaisemminkin laajaa valtakuntaa johdettaessa käytännön syistä täytyi olla näissä valtakunnan osissa eri vastuuhenkilö; apukeisari, sotilaallinen johtaja tms.. Hallintoalueiden raja alkoi useimmiten Adrianmerestä Italian ja Balkanin väliltä, mutta muuten se ei aina ollut kovin selvä. Kun läntinen valtakunta kukistui kansainvaelluksen seurauksena, osa Etelä-Italiaa ja - Sisiliaa kuului vuonna 1025 itäiseen valtakuntaan eli Bysanttiin. Myös Adrianmeren pohjoispuolella rajankulku saattoi usein muuttua ja Bysantin hyväksi.

Vainottu kristinusko hyväksyttiin valtakunnan johdon taholta viralliseksi uskonnoksi keisari Konstantinuksen hallintokaudella 300-luvun alkupuolella. Bysantissa se pyrittiin valtakunnan yhtenäisyyden vahvistamiseksi asettamaan ainoaksi sallituksi uskonnoksi. Ongelmaksi muodostui sen jakautuminen useisiin kiivaasti riiteleviin uskonhaaroihin. Kiistoihin osallistuivat mm. Rooman paavi, hallitsija keisari, sotapäälliköt, monet uskonnolliset johtajat ja tavallinen kansa. Kiistakysymyksiin kuului mm. Kristuksen jumalallisuuden luonne ja oppirakennelma Pyhän hengen asemasta. Uskonlahkot pyrkivät monin keinoin vahvistamaan asemaansa ja pääsemään ainoaksi sallituksi uskonnoksi koko silloisessa tunnetussa maailmassa.

Antiokialaisen koulukunnan mielestä Kristus oli vain mies, syntynyt vaimosta, mutta hyveittensä takia yhdistetty ikuiseen maailmaan. Aleksandrialaisen koulukunnan mukaan Kristus pysyi jumalallisena ja ihmisluonnon saastuttamattomana koko maallisen elämänsä ajan. Siinä ei näköjään sanota, että hän syntyi jumalana! Nämä kaksi käsitystä vaaransivat Nikeassa hyväksytyn opin Kristuksen lihaksitulemisesta. Toista edellä mainituista uskonlahkoista kutsuttiin monofysiittiseksi. Monofysiittiset kristityt lähetyssaarnaajat levittivät 500-luvulla uskoaan mm. Arabiaan ja Etiopiaan. Konstanttinopolin patriarkka Nestoriuksen mukaan Kristus oli kaksi persoonaa kahdella luonnolla. Viimeksi mainittu oppi tyrmättiin. Nestoriuksen kannattajat pakenivat Persiaan sassanidien valtakuntaan.

Kristittyjen suurimman ja kauneimman kirkon Hagia Sofian pystytti keisari Justinianus Konstantinopoliin vuosina 532 - 537. Sen malli oli matemaatikkojen Anthemius trallesilaisen ja Isidorus miletolaisen piirtämä. Se osin sortui vuonna 557, mutta rakennettiin muutamassa vuodessa heti uudelleen (Honour - Fleming: a World histori of Art). 400-luvulla ns. pakanuus oli yleistä Bysantin sotilaiden ja virkamiestenkin keskuudessa. sen vahvin tukikohta sivistyneistössä oli Ateenan Yliopisto. Vuonna 528 Justinianus kielsi pakanuuden ja vaati näitä omaisuuden menettämisen uhalla ottamaan kasteen. Ateenan koulut suljettiin vuonna 529, jolloin Yliopiston professorit pakenivat sassanidien valtakuntaan Persiaan (P Bre s.18).Tällä ilmeisesti oli merkittävä vaikutus myöhemmin siellä syntyneeseen islamilaiseen korkeaan kulttuuriin.

Persian sassanidien valtio oli pitkään Bysantin kilpailija. Se hyökkäili peräti Konstanttinopoliin asti. Bysantti otti erityisesti Armenian Kaukasukselta tärkeäksi tukikohdakseen sekä liittolaisekseen. Sieltä käsin oli helppo päästä Persiaan. Mm. Justinianuksen kuuluisa sotapäällikkö Belisarius oleskeli joskus siellä. Sassanidit puolestaan yrittävät saada sen sekä Syyrian ja Palestinan alueen valvontaansa. Taisteluita näiden omistuksesta käytiin mm. keisari Justinianuksen aikaan. Vuonna 532 Persian kuninkaaksi nousi Chosroes (Kserkses) Suuri, joka ehdotti Justinianukselle rauhansopimusta. Se tehtiinkin erilaisten valtiollisten järjestelyjen jälkeen (Bre s.19). 540-luvulla Chosroes Italian itägoottien yllyttämänä hyökkäsi Bysantin valvomaan Syyrian Antiokiaan, poltti sen ja vangitsi asukkaat. Rauha Bysantin kanssa saatiin kuitenkin vuonna 562.

Justinianuksen eräs seuraajan Justinian II kieltätyi maksamasta vuoden 562 sopimuksen mukaisia veroja Persialle, jolloin alkoi pitkäaikainen sota näiden valtakuntien välillä. Chosroes mm. hyökkäsi bysanttilaiseen Armeniaan kuitenkin ilman menestystä (Bre s.27). Hän kuoli vuonna 579 ja sassanidien valtakunta joutui epäjärjestyksen tilaan. Eräs hallitsijaehdokas Chosroes II joutui pakenemaan Bysanttiin. Bysantin uusi keisari Maurice hyökkäsi vuonna 591 Azerbaizaniin ja asetti Chosroes II Persian hallitsijaksi ottaen samalla tältä stratekisia alueita. Mauricen kuoltua Chosroes kuitenkin hyökkäsi Bysanttia vastaan. Hänen joukkonsa partioivat jopa Bosborinsalmella asti. Bysantin uusi hallitsija Phocas oli uskoltaan puhdasoppinen ortodoksi. Hän hyökkäsi Persian alaisiksi katsottuihin monofysiittisiin Syyriaan ja Egyptiin, joilla oli nestoriaaniset piispat. Nämä maat pitivät häntä vapauttajanaan.

Levottomuudet idässä kuitenkin jatkuivat. Persian hyökkäys länteen kärjisti juutalaisten ja kristittyjen väliset vanhat kiistat. Jälkinmmäiset väittivät juutalaisten auttaneen persialaisia, joita nämä pitivät vapauttajinaan. Vuonna 608 sisällissota puhkesi koko Syyriassa. Oman lisänsä tähän toi monofysiittien kapinointi keisarillisia määräyksiä vastaan. Juutalaiset nousivat Antiokiassa hallitusvaltaa vastaan ja murhasivat piispa Anastasiuksen ennen kuin Phocas ehti puuttua asiaan. Phocasin kyvykäs upseeri Heraclius kapinoi keisariaan vastaan ja syrjäytti hänet vallasta vuonna 610. Nyt persialaiset johtajinaan Shahin ja Shahrbaraz hyökkäsivat Syyriaan ja valtasivat Jerusalemin 5. toukokuuta 614. Sitten he saivat haltuunsa Vähän-Aasian. Hyökkäys jatkui Egyptiin, jonka viljasta Bysantti oli riippuvainen. Bysanttiin hyökkäsivät vielä länsigootit. Myös avaarit ja slaavit ryöstelivät Bysantin rajamaita Euroopan puolella (Bre s.34).

Heraclius aloitti pitkäaikaisen ja huolellisen maansa ja armeijansa kehitystyön. Hän kokosi Persian hyökkäystä varten miehiä Armeniasta ja muualta Kaukasukselta. Hän karkotti persialaiset Vähästä-Aasiasta. Vuonna 623 äkkiä tunkeutui Median Atropateneen, mutta epäonnistui Chosroen sieppaamisessa. Persia teki kovan vastaiskun. Vaikka Heraclius voitti useita taisteluja, hän ei onnistunut tunkeutua heidän maahansa. 620-luvun alussa hän haki apua Kaukasian sotaisista armenialaisista. Sieltä hän eteni Median kautta Persiaa kohti mutta ei heti vuonna 623 onnistunut sieppaamaan sen hallitsijaa Chosroesta. Persia teki kovan vastahyökkäyksen. Sen joukot Mustanmeren luona asuvien avaarien tukemana eteni aina Konstantinopoliin asti. Heraclius itse sidottiin taisteluihin muualle mm. Khalkedoniin. Kaupunki kesti useiden päivien piirityksen. Sitten avaarien khaani lopulta luopui yrityksestä ja poltti piiritysvarusteensa (Bre s.36).

Nyt Heraclius puolestaan liittoutui turkkilaisten khasaarien kanssa , mutta ei onnistunut valtaamaan Tiflisiä Pohjois-Kaukasukselta. Sieltä hän kuitenkin eteni vuonna 627 Tigrisjoen laaksoa pitkin pitkin kohti Persiaa ja voitti sen armeijan Niniven raunioiden luona muinaisessa Babyloniassa. Sieltä hän jatkoi kohti sassanidien pääkaupunkia Ctesiphonia kohti vuonna 628. Kun Chosroesin tappio näytti varmalta, hänen poikansa Kawadh otti vallan. Tämä teki heti rauhan Heracliuksen kanssa, joka voittajana palasi Jerusalemin kautta pääkaupunkiinsa. Persian sotapäällikkö Shahrbaraz kuitenkin jatkoi taistelua Syyriassa ja Egyptissa vuoteen 629 asti. Voittoisa Heraclius vei henkilökohtaisesti Jerusalemiin "Oikean Ristin" marraskuussa 630. Nyt kuitenkin jo lähestyi islamilainen valta tätä kaupunkia (Bre s.36-37). Molemmat valtakunnat olivat heikentyneet niiden välisissä taisteluissa (Bre s.37-s.38). Sen jälkeen myös Bysantin varuskunnat Syyriassa ja Palestiinassa näyttävät kärsineen miehistövajausta.

Palestinassa Heracliuksella oli ratkaisematta juutalaisongelma. Nämä olivat vuosien ajan aiheuttaneet häiriötä ja jopa surmanneet kristittyjä. Juutalaisväestö ei halunnut omaksua Bysantin valtauskontoja. Heidän väitettiin asettuneen persialaisten puolelle. Idässä taas monofysiitit kiihottivat väestöä levottomuuksiin. Juutalaisprobleeman Heraclius ratkaisi tyypilliseen tapaansa. Vuonna 630 hän kielsi heidän asumisensa Jerusalemissa (Bre s.38). Toinen vaihtoehto olisi ollut pakkokastaminen. Tähän ratkaisuun hän päätyi vuonna 634, mikä tietenkin synnytti juutalaisten vihaa kristittyjä kohtaan. Kun islamilaiset arabit tunkeutuivat maahan, he ehkä vuorostaan näitä pitivät vapauttajinaan.

Kun alueen bysanttilaiset varuskunnat olivat vajaasti miehitetyt, islamilaiset joukot Umayyadi Yasidin johdolla helposti vuonna 636 tunkeutui Palestinaan. Tällöin Kesarean maaherra Sergius nopeasti rekrytoi lisää sotaväkeä, jotka Yasidin joukot helposti tuhosivat ja itse Sergius kuoli taistelussa. Siitä maahan tunkeutujat rohkaistuivat hyökkäämään vielä kauemmaksi. Arabien levittäytymistä helpotti se, että Itä-Rooma eli Bysantti sekä Persian sassanidit olivat pitkään taistelleen vallasta Välimeren itäpuolella. Nyt ne molemmat olivat vakavasti heikentyneet. Niiden keskinäisissä sodissa oli kysymys myös kristinuskon erimielisiä lahkoista, kuten jakobiitteistä, monofysiitteistä sekä varsinaisista ortodokseista.

Persiaan, Syyriaan ja Mesopotamiaan oli asettunut lukuisia arabeja ilmeisesti karavaanimatkojen seurauksena. He tyypilliseen tapaansa ryöstelivät jo silloin kauppakaravaaneja, mutta käännyttyään islamiin nämä hyökkäykset saivat uuden ulottuvuuden. Vuonna 634 arabialainen Bakrin heimo tuhosi kristityn arabivaltion Lakhmidsin, mistä voitiin jatkaa Persiaan (Bre s.38). Vuonna 637 sassanidien valtakunta sortui lopullisesti. Menestyksensä rohkaisemana arabit tunkeutuivat myös bysanttilaisten hallitsemiin Syyriaan ja Mesopotamiaan sekä sassanidien Persiaan. Jälkimmäisen sotien heikentämän maan kuningas ei pystynyt pysäyttämään tunkeilijoita. Pääkaupungit Ctesiphon ja Ninhavend eteläpuolella Ekbatanaa menetettiin. Koko sassanidien valtakunta tuhoutui vuonna 637.

Syyrian islamilaiset valloittivat Yarmukin lähellä 20. elokuuta 636 käydyn taistelun jälkeen. Genesaretin itäpuolella sijaitseva Yarmuk liittyy järven eteläpuolella Jordaniin. Bysantin kristittyjä arabisotilaita syytettiin petoksesta (Bre s.39). Kaliffi Omar tuli vuonna 638 Jerusalemiin. Sitten vuonna 639 olivat vuorossa Antiokia, Kesarea, Edessa ja Bysantin hallitsema osa Mesopotamiaa. Bysantin keisari Heraclius ei reagoinut tähän aktiivisesti. Hän vain jatkoi jakobiittilahkon vainoamista saadakseen nämä takaisin ortodoksiseen uskoon sekä uskonoppien muokkaamistaan tosin huonolla menestyksellä (Bre s.39).

Islamin vyöry jatkui pitkin Pohjois-Afrikan rannikkoa. Sotapäällikkö Amrou lähti vuonna 639 Egyptiin vain 4 000 miehensä kanssa< tarkoituksenaan vain hiukan pelotella sen kristittyjä asukkaita. Kun kukaan ei nousut vastarintaan, hän pyysi kaliffi Omarilta (Umar) lisävoimia, joiden avulla hän valloitti alle 3 vuodessa koko maan. Arabien terrori ylsi koko maahan. Asukkaat pakenivat kauhuissaan Aleksadriaan, joka usean kuukauden piirityksen jälkeen antautui. Näin Bysantti menetti tärkeän viljantoimittajan Egyptin (Bre s.39). Jo Antiikin Ateena oli ollut riippuvainen Egyptin viljasta. Koko Bysantti ja kristitty maailma olivat heikkoja. Keisari Heraklius oli kuollut vuonna 641.

Egyptin jälkeen vuorossa oli muu Pohjois-Afrikka. Kauempana jo foiniikkialaisten aikaan asuneet berbererit joutuivat pian islamilaisten valloittamiksi. Rannikkoberberit olivat paikallaan asuvia ilmeisesti maanviljelijöitä, jotka välittivät kaupungeista tavaroita sisämaan "kauppiasberbereille". Näiden etäisin kaupunki Audaghost sijaitsi Nigerjoen Timbuktun ja Atlantin valtameren puolivälissä. 660 - luvun lopulla arabipäällikkö Okba ibn Nafi kävi jo Libyassa ja hiukan myöhemmin vielä kaukana lännessä Atlantin lähellä. Berberit olivat kuitenkin kovia vastustajia ja työnsivät arabit aina takaisin (Vakkuri: Kulta, islam ja pyhä käärme s.20).

Vuonna 710 ylitettiin Gibralttarin salmi. Espanjan Länsi-Goottien (Visigoottien) valtakunta kukistui. Se kuului uskonnoltaan ei täysin kristittyyn Areiolaiseen lahkoon, jota harjoittivat monet ehkä muista maistakin värvätyt Bysantin imperiumin sotillaat. Näiden oli sallittu käyttää kristittyjen kirkkoja uskontonsa harjoittamiseen (Bre s.13). Islamin etenemisen pohjoiseen kuitenkin pysäytti Etelä - Ranskassa Poitiersissa vuonna 732 Kaarle Martel, ns. Kaarle-Suuren ukki. Koska islamilaiset käyttivät sodassa ratsuväkeä, Martelin täytyi luoda vastaava ratsastava ritarisääty. Islam kuitenkin alkoi syrjäyttää Pohjois - Afrikaan levinneen kristinuskon. Myöhemmin 1000-luvulla se levisi myös Saharan eteläpuolelle mustien valtakunnan Ghanan alueille. Timbuktusta tuli eräs islamin keskus (Vakkuri: Kulta, islam ja pyhä käärme).

Islamin synnystä ja leviämisestä

Islam pohjautuu suureksi osaksi juutalaisuuteen lisättynä ilmeisesti perinnäisillä arabialaisilla uskomuksilla ja tavoilla. Sitä voisi kutsua "aavikkouskonnoksi". Jo ennen Muhammedia (eli noin 570 - 632) Arabianniemimaan beduiniheimot ja niiden klaanit kokoontuivat Mekkaan (Pyhään kaupunkiin) palvomaan lukuisia jumaliaan. Kaupunki hyötyi näistä tarjoamalla erilaisia palveluksia ja jopa pakkoverottamalla näitä. Mekka sijaitsi karavaanireittien risteyskohdassa. Siitä käsin käytiin kauppaa mm. Syyriaan asti. Mekan seudulla asui myös juutalaisia, joita toimi mm. kauppiaina, käsityöläisinä, lääkäreinä ja muusikoina. Beduinit olivat kuulleet Adamista ja Eevasta, Abrahamista, Mooseksesta, monista profeetoista sekä myös kristittyjen Jeesuksesta, Mariasta ym. nykyisen kristittyjen raamatun henkilöistä.

Mekassa oli tunnettu Musta kivi, sekä alttari noin 300 jumalalle, joista tärkeimmän heimon jumalaa kutsuttiin Allahiksi. Tämän Muhammed korotti ainoaksi ja oikeaksi jumalaksi. Tästä seurasi riita Mekan johtavien sukujen kanssa, jotka pelkäsivät tulojensa pienenevän. Mahtava Umajadien klaani esti useiksi vuosiksi Muhammedin klaanin Hashimitien kaupankäynnin Mekassa ( Jordanian kuningas kuuluu tähän klaaniin)

Muhammed syntyi Mekassa vaikutusvaltaisen em. Hashimitien klaanin jäseneksi. Hänen isänsä kerrotaan kuolleen jo ennen pojan syntymää ja äidin varallisuus ei riittänyt hänen elättämiseensä. Tämä lähetti pojan aavikolle beduiinien elätettäväksi. Kun hän palasi kotiin, myös äiti kuoli. Poika lähettiin isoisän perheeseen, mutta tämäkin kuoli. Sen jälkeen eno Abu Talib otti huolehtiakseen pojasta. Tämän karavaanimatkat ulottuivat etelään Jemeniin ja pohjoiseen Syyrian asti. Aikuisikään tullessaan hän oli jo varsin perehtynyt kauppakaravaanarien elinkeinoon ja lapsena kokenut myös aavikon paimentolaiselämään sekä rikkaampien sukulaistensa armoilla olemiseen. Tämän sanotaan vaikuttaneen hänen myöhempään toimintaansa. Hän kiinnitti huomiota myös köyhien asemaan.

Noin 25- vuotiaana hänestä kiinnostui varakas kauppiasleski Khadija, jonka kanssa Muhammed avioitui. Näin hän pääsi vaimonsa jonkinlaiseksi liikekumppaniksi. Pariskunnan ainoat 2 tai 3 poikaa kuolivat lapsina, mutta 4 tytärtä jäivät henkiin. Varakkaan vaimonsa liiketoimien seurauksena hänelle jäi vapaa - aikaa uskonnollisiin pohdiskeluihin, joita hän harjoitti Mekan liepeillä olevalla Mount Hiran vuoren eräässä luolassa. Muhammed väitti arkkienkeli Gabrielin kertoneen, että hän olisi Allahin sanansaattaja. Näin hän aloitti uskonnollisen toimintansa profeettana Mekassa. Kun hänen aloittamansa uusi yksijumalaisuuteen tähtäävä liike joutui Mekassa ongelmiin, Muhammed siirtyi vuonna 622 pakolaiseksi pohjoiseen äitinsä kotikaupunkiin Yathribiin. Se myöhemmin nimettiin Medinaksi "profeetan kaupungiksi". Tästä alkaa islamilainen ajanlasku. Hän alkoi kannattajineen ryöstellä Medinan lähistöllä kulkevia kauppakaravaaneja ja loi "pyhän sodan, jihadin" käsitteen. Tässä sodassa kaatuneet kuljetettaisiin paratiisiin. Muhammedin joukot löivät miesvahvuudeltaan yli 3 - kertaiset Mekan johtavan Quraysh - heimon joukot, mikä lisäsi hänen arvonantoaan. Kaupunkien väliset kahakat jatkuivat useita vuosia, kunnes hän vuonna 630 laajan kannatuksen tukemana palasi voittajana Mekkaan. "Totuus on tullut, valhe on hävinnyt", hän julisti. Nyt kaikki muut jumalat kiellettiin. Vain Kaban temppeli ja sen musta kivi jäivät uskonnollisiksi kohteiksi. Sinne rakennettiin myöhemmin Saudien öljyrahoilla pyhiinvaeltajia varten suuri marmorimuurinen moskeija (Library of Nations Arabian Peninsula s.39 - 46, s. 53).


Kun islamin valta laajeni, rukoushuoneiksi otettiin usein mm. kristittyjen kirkkoja ja zarathustralaisten temppeleitä. Kun Jerusalem valloitettiin vuona 637, rukouspaikaksi rakennettiin vain karkeasti koottu nelikulmainen alue, johon mahtui ehkä noin 3 000 rukoilijaa. Kristittyjen ja zarathustralaisten temppelit olivat siihen verrattuna loisteliaita, mikä ilmeisesti harmitti muslimeja. Umajadikaliffi Abd al-Malik aloitti vuonna 685 islamilaisen arkitehtuurin ehkä kuuluisimman taideteoksen Kalliomoskeijan rakennustyöt muinaisen Salomon temppelin raunioiden viereen. Moskeijan pohja oli 8 - kulmainen. Sen jonkinlaisena mallina on pidetty Jerusalemin varhaisia kristittyjen marttyyrien kirkkoja. Toisen loistavan ja suurimman moskeijan rakennutti Abd al-Malikin poika kaliffi al - Wadi islamin silloiseen pääkaupunkiin Damaskokseen vuosina 706 - 716. Myös siellä oli aluksi noin 70 vuotta vain avomoskeija. Moskeijan tieltä poistettiin kristittyjen kirkko. Siitä säästettiin vain roomalainen muuri, jonka 4 tornista tehtiin ensimmäiset tunnetut minareetit. Kristittyjen kirkkoihin verrattuna moskeijoista puuttuvat alttarirakennelmat, koska islamin käsityksen mukaan papinvirkaa vastaavilla uskonnollisilla johtajilla ei ollut Allahin suhteen erityisasemaa. (Honour - Fleming: a World histori of Art s.255 - 256).

Muhammedin kuoleman jälkeen johtoon kalifiksi nousi tämän appi Abu Bakr (632-634), jota seurasi Omar (Umar) (634 - 644). Islamin keskus siirtyi Syyrian Damaskokseen. Abu Bakrin aikana islam levittäytyi Pohjois-Afrikaan, Irakiin, Persiaan ja Bysantin alueelle. Umarin seuraajan Othmanin (Uthmanin) aikana (644 - 659) koottiin Koraanin ensimmäinen kirjallinen versio. Uthman murhattiin kahakassa vuonna 656 ja murhaajat asettivat kalifiksiislamin johtoon Muhammedin vävyn ja työtoverin Alin. Nyt islam jakaantui. Vanhasta päähaarasta "sunnilaisista" erosivat Alin seuraajat "shialaiset". Alista tuli shialaisten ensimmäinen uskonnollinen johtaja "imaami" (shialaisuudesta lisää edessäpäin / Marita Vihervuori!). Shialaisuutta levisi aluksi Irakissa. Syyrian kuvernööri Muawiya murhasi Alin vuonna 24.1. vuonna 661 ja nousi uskonnollisesta johtajasta sotilaalliseksi monarkiksi arvonimellä Arabien Chosroes.

Bysantin suhteista Arabien, Bulgarian ja Kiovan Rus'in (valtion) kanssa vuosina 640 - 1015

ooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooo
Beduiinien hyökkäilyt Arabianniemimaalta koilliseen Persiaan ja pohjoiseen Palestinaan tai Syyriaan eivät olleet mitenkään harvinaisia. Näitä hyökkäyksiä oli tapahtunut roomalaisten ja myös Persian seleukidihallinnon aikaan. He olivat ryöstelleet kauppakaravaaneja ja surmanneet niiden väkeä. Kertomusten mukaan myös itse Muhammed joukkoineen harjoitti tätä ammattia sen jälkeen, kun hän oli paennut vuonna 622 Mekasta Medinan alueelle. Hän oli antanut luvan tappaa vangiksi joutuneen aseettoman juutalaisen karavaanariryhmän. 630-luvulla lopulta lähtien nämä hyökkäykset kuitenkin merkittävästi lisääntyivät ja arabijoukot alkoivat haltuunsa kokonaisia alueita ja levittää siellä muuttunutta jopa akressiivista uskontoaan Islamia. Beduiinejä oli jäänyt asumaan mm. Persiaan, Mesopotamiaan sekä Välimeren perukkaan mm. Palestinaan ja nämä helposti liittyivät uusiin tulokkaisiin (Bre s.38).

Arabien tunkeutumisen ohella Bysantti joutui 640-luvulla uhatuksi myös Euroopan suunnalta. Ilmeisesti turkkilaisiin kansoihin lukeutuva Bolgaarien valtio sijaitsi Volgan itärannalla siihen pohjoisesta liittyvän Kamajoen risteyksen eteläpuolella. Heillä oli oma kirjakieli ja omat rahat (August Ahlgvist s.182). Vuonna 680 Kaukasuksen pohjoisrinteillä asuneet turkkinsukuiset kasaarit valtasivat Volgan varrella sijaineen Suurbolgaarien valtion ja verottivat maita länteen aina Kiovan lähelle asti (Luntinen Sota Venäjällä s.31). Bulgaarit (bolgaarit) siirtyivät Krimin suuntaan khaaninsa Kovratin johdolla. Sieltä Kovratin pojan Asbaruchin johtama ryhmä asettui Tonavan suulle. Silloinen Bysantin hallitsija Constantine IV kokosi vuonna 679 sotajoukon karkottaakseen tunkeutujat, mutta yritys päättyi katastroofiin. Sen seurauksena bulgaarit levittäytyivät Tonavan ja Balkaninvuorten välille Moesiaan sekä Skyytiaan Mustanmeren rannalle Varnan seudulle. Tällä alueella asui ennestään slaaveja, jotka sulautuivat tulijoihin ja luultavasti samalla muuttivat näiden kielen slaavilaiseksi. Constantine tyytyi kohtaloonsa ja teki jonkinlaisen sopimuksen Asbaruchin kanssa vuotuisen veron maksamisesta. Bulgaarit olivat pitkään vakava uhka keisarilliselle kaupungille Konstantinopolille (Bre s.44).


Syyriaan tunkeutuneiden arabien kuvernööriksi nousi 640-luvulla Muawiya, joka ymmärsi laivaston tärkeyden heidän laajentumispyrkimyksilleen. Hän hankkikin laivaston vuonna 649, mutta ei vielä kyennyt hyökkäämään Konstantinopolia vastaan. Arabien kesken syttyi sisällissota. Kaliffi Othman murhattiin 17.6. v. 656, mikä pakotti Muawiyan solmimaan rauhansopimuksen Bysantin kanssa ja maksaan palkkion tästä sopimuksesta. Hän julistautui Jerusalemin kalifiksi heinäkuussa 660 ja murhasi Muhammedin vävyn ja uskonnollisen johtajan Alin 24.tammikuuta v. 661. Kesti muutaman vuoden ennenkuin hän kykeni muuttamaan valtansa uskonnollisesta johtajasta sotilaalliseksi monarkiksi arvonimellä Arabien Chosroes. Tämän hän lainasi Persian sassanideilta. Sitten hän oli valmis laivastoineen käymään Bysantin kimppuun.

Bysantti oli kuitenkin alkanut valmistautua arabien tuloon ja hankkinut puolustustaan varten syyralaiselta arkitehdiltä Callinicukselta ns."kreikkalaisen tulen" reseptin. Se oli raakaöljypohjainen nesteseos, joka paloi veden pinnalla. Sitä levitettiin putkiloissa, jotka oli varustettu jonkinlaisilla suihkukäyttöisillä potkureilla. Sen avulla Bysantti pystyi vuosikymmeniä puolustamaan satamiaan. Vuosina 673-677 Arabit turhaan yrittivät päästä Konstantinopolin ns. Kultaiseensarveen (satamalahteen) ja luopuivat viimein piirityksestä 25. kesäkuuta 677. He joutuivatkin itse bysanttilaisten joukkojen piirittämiksi ja menettivät suuren osan joukoistaan. Laivaston paetessa se joutui myrskyn kouriin. Tuhoa vielä täydensi Bysantin laivasto. Vähän-Aasian kautta länteen hyökkäävät Arabit joutuivat nyt ensimmäisen kerran vetäytymään ja Muawiya solmi Bysantin kanssa kolmen vuoden rauhansopimuksen (Bre s.42 - s.44).


Kreikkalaista tulta käytettiin vielä 940-luvulla, kun Kiovan ruhtinas Igor, Rurikin nuorin poika teki vuonna 941 Konstantinopoliin yllätyshyökkäyksen. Se lienee ollut pelkkä hävitysretki, mutta sen tarkoituksena on myös arveltu olleen pakottaa Bysantti myöntämään lisäetuja kioavalaisille kauppiaille, jotka olivat jo levittäytyneet koko Välimerelle. Romanus kokosi puolustusta ja hän kutsui apuun muös John Curcuasin Aasian armeijan. Bysantin puolustajat sytyttivät kreikkalaisella tulella 15 Igorin suurta laivaa 11. kesäkuuta 941. Sen jälkeen vihollisen laivasto ei enää pystynyt pystynyt nousemaan maihin Bosporin salmen itäpuolelle Bityniaan. Sen jälkeen sen ryöstelevät joukot raivosivat Heraclean ja Nicomedian välillä Traakiassa asukkaita ja erityisesti papistoa kiduttaen. Bardas Phocas pienellä joukolla onnistui tuhoamaan ryöstelijöistä suuren osan ja Curcuasin armeija täydensi näiden tuhon. Kun Igorin viikingit syksyllä kotiin mennessään yrittivät siirtyä ryöstelemään Traakiaa, Theophanes sulki näiden tien. Näiden laivastoa vastaan käytettiin taas kreikkalaista tulta. Vain vähäinen määrä vihollisia pääsi pakoon.

Vuonna 944 Igor valmisteli uuden vielä pahemman hyökkäyksen slaavilaisten heimojen ja vihollistensa Petsenegien kanssa. Hänen tarkoituksensa oli tulla maata pitkin. Bulgaarit olivat tästä varoittaneet Romanusta. Tämä lähetti neuvottelijat Igorin luo Tonavalle ja hänet saatiinkin taivutetuksi rauhansopimukseen, joka solmittiin Konstantinopolissa. Sen mukaan viikinkikauppiaat saivat kuitenkin pitää jo aikaisemmin Kiovan ruhtinas Olegin, Igorin enon kanssa tehdyn sopimuksen mukaiset kauppapaikkansa Konstantinopolin esikaupungissa. Igor myös lupasi olla ryöstelemättä Krimin alueen kaupunkeja mm. Khersonesia. Hän pian tämän jälkeen kuoli ja vallan Kiovassa otti tämän leski Olga, joka ilmeisesti oli salaa kääntynyt kristityksi (Bre s.118).

Edellä mainittu Oleg, Rurikin sukulainen (?veli) hyökkäsi Konstantinopoliin ja pääsi esikaupunkialueelle saakka. Bysantin hallitsija Leo VI oli juuri lähdössä kostamaan Arabien tekemät hävitykset. Oleg pakotti Leon sopimukseen, joka takasi kiovalaisille kauppiaille oikeuden toimia esikaupungissa St Mamasissa. Sopimus uusittiin vuonna 911 (Bre s. 102). Kiovalaisten (Rus'in) kauppiaiden sanotaan levittäneen toimintansa koko Välimeren alueelle. Noin 900 kiovalaista sotilasta (ainakin osa viikinkejä) siirtyi vuonna 910 Bysantin sotapäällikkö Himeruksen palvelukseen (Bre s.102). Unkarilaiset tekivät hävitysretkiä 930-luvulla ja voittivat Olegin joukot Kiovan ulkopuolla sekä ryöstivät Traakian rannikkoa Konstantinopolin länsipuolella vuonna 934 (Bre s.114).
Huom.! Igorin sanotaan olleen Rurikin nuorin poika ja Olegin tämän enon! (Bre s.118).

Bysantti joutui seuraavan kerran tekemisiin Kiovan Rus'in kansa vuosina 967-971. Sen hallitsija oli Niceforus Phocas, jolla oli apunaan taitavia sotapäälliköitä, kuten Tzimisces ja omat sukulaiset Leo - , Peter- ja ehkä vielä kapinallinen Bardas Phocas. Syyrian ja Libanonin alueen Hamid - sukuinen vanha emiiri kuoli Aleppossa vuonna 967. Niceforus kumppaneinen onnistuivat valloittamaan mm. Antiokian, Aleppon, Homsin ja Acren (Kesarean). Aleppo oli ensi kertaa kristittyjen hallussa vuoden 638 jälkeen. Niceforuksen aikomus hyökätä Bagdadin kalifaattiin valloittaa siltä Pelestina ja Jerusalem. Tzimisces hyökkäsi Mosulin Hamidi-sukuisen emiirin alueelle ja pakotti tämän maksamaan veroa Bysantille. Vuonna 975 hän palasi Antiokiaan, jonka ilmeisesti Egyptin Fatimidit olivat vallaneet takaisin. Hän kierteli Damaskoksessa, Genesaretin järven alueella, Nasaretissa, Ramlassa, Acressa ja Jerusalemissa ja pakotti nämä maksamaan veroa. Kun Egyptin Fatimidien kaikki joukot lähestyivät pitkin Välimeren rannikkoa, Tzimisces vetäytyi kuitenkin Sidon - Beirut linjalle, koska pelkäsi joutuvansa antautumaan (Bre s.141).

Niceforus Phocas yritti voittaa alueita Bulgarialta, jota johti vanha tsaari Peter. Hän lähetti edustajansa seurueineen ja lahjuksineen Kiovan uudelle hallitsijan, Igorin ja Olgan pojan Svjatoslavin luokse ja taivutti tämän hyökäämään Tonavalle Bulgaarien maille. Svjatoslavia ei tarvinnut houkutella. Hän hyökkäsi sinne ja otti haltuunsa tsaarin hallintokaupungin Preslaun. Sen alueen bulgaarit "boljarsit" oliva kapinoineet Peteria vastaan. Svjatoslav kuitenkin joutui palaamaan Kiovaan jossa äiti Olga asui. Sinne olivat hyökänneet Petsenegit. Nämä karkotettuaan hän palasi Tonavalle ja suunnitteli muuttavansa Balkanille.

Niceforus Phocas oli kuitenkin nainut kaksi Peterin tytärtä, joiden kanssa hänellä oli pojat Peter ja Constantin. Kon tsaari Peter kuoli vuoden 969 lopussa, Phocas lähetti poikansa Bulgariaan joista Boriksen piti tulla uusi tsaari. Boljarsit eivät kuitenkaan tätä hyväksyneet. Syntyi täysi anarkia, jonka aikana Svjatoslav tuli Tonavalle ja armeijallaan valtasi koko Bulgarian pohjoisosan ja myös syksyllä 969 Preslaun, jossa Niceforoksen pojat asuivat. Niceforus Phocas joutui antentaatin uhriksi ja Svjatoslav valmistautui tunkeutumaan rannikkoa pitkin maaliskuussa vuonna 970 Konstantinopoliin. Sinne kuitenkin oli jo palannut Tzimisces, joka pari kertaa turhaan yritti neuvotella röyhkeän Svjatoslavin kanssa. Silloin hän lähti Bardas Scleruksen johtamien 12 000 miehen kanssa näitä vastaan. Nämä vetäytyivät kiovalaisten edellä, mutta tekivät puiden suojaamina näitä vastaan yllätyshyökkäyksen. Se onnistui ja ja kiovalaiset pakenivat Philippopolista kohti.

Tzimisces ei kuitenkaan vielä pystynyt käyttämään tilannetta hyödykseen, koska Bardas Phocas kapioi. Kiovalaiset eivät olleet pystyneet etenemään Traakiaan. Vasta keväällä vuonna 971 Tzimisces pystyi toimimaan. Hän lähetti 300 raskailla ankkureilla varustettua laivaa Tonavan suulle, joista hyökkättiin kiovalaisten selustaan. Itse hän lähti suoraan näitä vastaan. Svjatoslavin joukot kävivät epätoivoista taistelua ja sen jäännökset antautuivat Preslaussa. Svjatoslav pakeni. Tzimiscesin ratsuväen täytyi hyökätä 13 kertaa, ennen kuin vihollinen pakeni. Svjatoslav vetäytyi Dorustolymiin. Se piiritettiin ja kun Bysantin laivasto saapui apuun, kiovalaiset joutuivat antautumaan. Osa niistä pakeni Kiovan suuntaan. Tzimiscesin keskusteli Svjatoslav kanssa, joka lupasi, että ei koskaan palaisi Balkanille eikä hyökäisi Krimin Chersoniin. Lisäksi tämän tuli puolustaa Bysanttia sen vihollisia vastaan. Sopimus kesti Svjatoslavin poika Vladimirin hallinnon aikanakin.


Romanus Lecapenusta v. 919-944 pidetään yhtenä Bysantin parhaista hallitsijoista. Hän oli noussut laivaston päälliköksi, joka sekavassa valtatilanteessa onnistui pääsemään hallitsijaksi (Br s.107). Hän otti vuonna 919 keisarin arvonimen. Hänen yritti saada lapsilleenkin oikeuden valtaistuimelle. Hän oli armenialaisen sotilaan poika, joka oli pelastanut taistelussa aikaisemman hallitsijan Basilin hengen. Vuonna 911 hän nousi Samoksen sotilaallisen alueen "themen" päälliköksi. Themen päällikkön velvollisuus oli koota alueeltaan sotaväkensä ja toimia myös maallisena johtajana. Hänen ensimmäinen toimensa oli lopettaa edellisten hallitsijoiden aikaan saama sota Bulgarian hallitisijan Simeonin kanssa. Myös tämä pyrki Bysantin hallitsijaksi. Vuonna 919 bulgarilaiset hyökkäsivät Konstantinopolin länsipuolelle Darnanellien salmelle. Kuitenkin Serbian kapina sitoi Simeonin huomion.

Sen jälkeen Simeon teki useita epäonnistuneita yrityksiä Bysanttia vastaan. Hän kerran pääsikin sen lähelle ns. Suurelle muurille asti. Romanos onnistui tuhoamaan tämän leirin ja Simeon joutui perääntymään. Toinen yrityskin päättyi yhtä huonosti. Tämä ilmeisesti johtui Serbian prinssi Paulin kapinoinnista (Bre s.110). Alueelle saapuivat tilannetta sekoittamaan myös arojen kansa unkarilaiset. Kun Simeonilla ei ollut laivastoa, hän liittoutui Egyptin Fatimidien kanssa, joiden piti yhdessä hyökätä Bysanttia vastaan sekä maalta että mereltä. Romanus kuitenkin taitavasti selvitti tilanteen ja Fatimidit luopuivat tekemästään liitosta Bulgaarian kanssa. Simeon alkoi hävittää Traakiaa ja Makedoniaa ja pääsi Konstantinopolin muurien ulkopuolelle. Nyt alkoivat neuvottelut, joiden seurauksena rauhansopimus tehtiin syyskuun alussa vuonna 924. Bysantti sai takaisin Mustanmeren rannalta monia linnoituksia ja alueita sekä suostui maksamaan vähäisiä korvauksia.

Simeon ei kuitenkaan luovuttanut. Hän kieltäytyi luovuttamasta sovitut linnoitukset Mustanmeren rannalta tekosyyllä, että Bysantti ei kyennyt puolustamaan niitä Arabeja vastaa. Hän otti arvonimen basileus ja väitti olevansa Bulgarian ja Kreikan itsevaltias. Kun Romanus protestoi , hän kertoi Rooman paavin vahvistaneen hänen keisarillisen arvonsa vuonna 926 samassa yhteydessä, kun Bulgarian arkkipiispa oli ylennetty patriarkaksi. Tämän vaaran uhatessa Romanus keskittyi vahvistamaan politiikkaansa ja toimintavapauttaan kotona. Hän lopetti Bysantissa pitkään jatkuneen suosikkipolitiikan ja ympäröi itsensä uskollisilla ja pätevillä miehillä. Hän otti tosiasialliseksi pääministerikseen patriarkka Nicolasin ja yksityissihteerikseen basileus John Mystikuksen. Jälkimmäistä kuitenkin jotkut kateelliset syyttivät vehkeilystä, jolloin hän korvasi Mystikuksen pätevällä diplomaatilla ja laivastoasiantuntijalla Theophanesilla. Tästä tuli keisarin jälkeen tärkein henkilö 18 vuodeksi. Sotilasjohtajista tärkein ja luotettavin oli armenialainen Jon Curcuas. Näiden avulla hän pyrki edistämään näkemystään valtakunnan yleisestä hyvinvoinnista.

Vuoden 928 pahan katovuoden jälkeen vallitsi nälänhätä ja talonpoikien maat oli vaarassa joutua suurmaanomistajille. Nämä tarvitsivat vähintään 10 vuotta, jotta pääsisivät taas jaloilleen (Bre s.111). Sitä varten hän sääti useita lakeja, jotka leimasivat itsekkyyden ja takasivat köyhille omistusoikeuden siihen varallisuuteen, joka heillä oli ollut ennen vuotta 922. Se koski myös kauppasopimuksia, lahjoituksia ja perintöjä. Myös kaikki omaisuuskaupat, jotka oli tehty alle puoleen hintaan niiden arvioidusta arvosta, tuli peruuttaa. Siitä poikettiin rehellisten liiketoimien kohdalla. Omaisuus voitiin ostaa takaisin 3 vuoden kuluessa samalla hinnalla, jolla se oli myyty. Romanus ymmärsi vapaiden talonpoikien merkityksen valtakunnalle veronmaksajina ja sotilaina. Vapaat talonpojat olivat valtakunnan paras tuki. Hänen hallitusaikanaan Bysantin keisarikunnasta tuli vahvin sotilasvalta kristityssä Euroopassa ja Lähi-Idässä. Kauppa, pienteollisuus, tiede ja taide taas kukoistivat (Br s.123).

Nämä toimet tietenkin herättivät aristokratian ja jopa omien virkamiesten kiukkua. Se sitten muistettiin, kun kruununperimyksen aika tuli. Romanus palautti rauhan kirkon johtavien sukujen kesken. Näiden välillä ollut kiistoja virkojen jakamisesta. Hän sai aikaan näiden kesken kompromissin vuonna 620. Hän yritti palauttaa suhteet myös Rooman paaviin. Ne olivat rikkoontuneet paavien Leo VI ja Sergius III virka-asemia koskevissa kiistoissa vuonna 906. Edellä mainittu patriarkka Nicolas ei ollut saanut Roomasta mitään vastausta kirjeeseensä, kun hänet oli syrjäytetty. Siitä tuli riitä Idän kirkon kanssa. Paaville lähetettiin kirje, jolla haluttiin palauttaa suhteet. Muuan kiistan aihe oli erään legaatin neljäs avioliitto. Lännen kirkoissa alettiin suosia papiston selibaattia. Kirkolliset kiistat kuitenkin jatkuivat vuoteen 993 asti.

Diplomaattisten toimien ohella Romanus kehitti myös armeijaa. Erityisesti kiinnitettiin huomiota laivastoon, jotta valtakunnan rajoja voitaisiin suojella paremmin. Vakavia riitoja oli ollut bulgaarien kanssa. Bulgaarian hallitsija Simeon kuoli vuonna 927 sen jälkeen, kun hän oli kukistanut serbien kapinan. Sodissaan hän oli kärsinyt vakavia menetyksiä yrittäessään hyökätä Kroattiaan. Hän oli asettanut seuraajakseen nuorimman poikansa Peterin, jonka holhoojana toimi tämän eno Sursubul. Tämä pyrki parempiin suhteisiin Bysantin kanssa. Uhkaamalla ottaa Thessalonikin tämä yritti saada Peterin vaimoksi bysantilaisen prinsessan. Romanuksella oli tähän aikaan vaikeuksia Arabien kanssa, joten hän hyväksyi vaatimuksen. Vuonna 927 Peter tuli Konstantinopoliin, ja sai vaimokseen keisarin sukulaisen Cristopher Lecapenuksen tyttären Marian, joka otti nimekseen Irene eli "Rauha". Siinä yhteydessä solmittiin liitto Bulgarian ja Bysantin välille. Myös aluekiistat sovittiin. Tämä hyödytti molempia valtakuntia, jotka joutuivat uhatuiksi arojen asukkaiden unkarilaisten kanssa. Nämä aiheuttivat ongelmia koko Euroopassa (Bre s.114)

Arabirintama oli nyt jakaantunut moniin osiin. Hän lujitti yhteyksiä ns. Suuremman Armenian kuninkaan Ashot II kanssa, kun Azerbaitsanin emiiri oli hyökännyt tämän maahan vuonna 923. Romanus lähetti nopeasti armeijan, joka ajoi emiirin takaisin omaan maahansa. Myös Bysantin laivasto päällikönsä John Radinuksen johdolla oli voittanut Lemnos saarelle hyökänneen Syyrian Tripolin hallitsijan Leon laivaston. Silloisten Bugaarian ongelmien takia hän teki rauhansopimukseen Arabien kanssa vuonna 925. Hänen paras stratekinsa John Curcuas pakotti heikommat arabijohtajat maksamaan siitä, ettei heidän maitaan hävitettäisi. Arabien kanssa konfliktit kuitenkin jatkuivat Vähässä-Aasiassa ja koko Lähi -Idässä pitkään. Myös Kiovan hallitsija Igor aiheutti ongelmia, joista edellä kerrottiin (Bre s.118). Romanuksen hallintokausi päättyi surkeasti, kun hänen syrjityt poikansa nousivat isäänsä vastaan. 20. joulukuuta 944 Stephen Lecapenus siirsi isänsä pois Suuresta Palatsista, heitti tämän veneeseen, joka kuljetti hänet Prote saareen. Siellä hänen tukkansa leikattiin ja hänet puettiin munkin tapaan (Bre s.120). Hän kuoli seuraavana vuonna.


Bysantin huomattavin keisari Justinianus I jälkeen oli Basil II, jonka ennätyspitkä hallituskausi kesti 49 vuotta. Em. taitavan sotapäällikön Tzimiscesin murhan jälkeen kruunuun olivat oikeutetut 19-vuotias Basil II ja 16-vuotias Constantine VIII holhoojanaan Basil Lecapenus. joka käytti valtaa em. Bardas Scleruksen kanssa. Vallassa olijat eivät mielellään siitä luopuneet, jolloin syntyi 13 vuotta kestänyt sota. Tähän liittyi myös Bardas Phocas. Vakavin ehdokas Bysantin valtiaaksi oli Basil II. Tämän ja hänen suojelijansa välille tuli peitelty vihamielisyys. Basil Lecapenus lopulta teki sopimuksen sotilasjohtajien Bardas Phocasin ja Leo Melissenuksen, jotka olivat vihaisia siitä tavasta, jolla Lecapenus oli hoitanut nuoren hallitsijan asioita konsultoimatta heidän kanssaan. Kun Basil II havaitsi tilanteen ja pakotti holhoojansa eroamaan, kielsi häntä tulemasta hallitsijan asuinpaikkaan sekä määräsi takavarikoitavaksi hänen omaisuutensa. Lisäksi hän "vapautti" Phocasin tehtävistään ja teki hänestä Syyrian Antiokian herttuan. Leo Melissenukselle hän vain esitti anteeksipyynnön.

Hän pääsi yksin valtaan vuonna 985 ja oli siitä lähtien tarmokas ja jopa askeettinen valtias. Vielä oli kuitenkin jäljellä Bardas Sclerus, joka onnistui pakenemaan sijoituspaikastaan Bagdadista. Syntyi taas sisällissota, johon liittyi myös Bardas Phocas. Phocas epäili Scleruksen pettäneen ja pani tämän arestiin erääseen sukunsa linnaan. Phocas julistautui keisariksi ja järjesti Konstantinopolin saarron. Tässä tilanteessa Basil II vetosi Kiovan halitsijaan Vladimiriin, joka oli onnistunut syrjäyttämään kaksi veljeään Ruotsista hakemiensa viikinkien avulla. Vladimirin toive oli saada vaimokseen Basileuksen tytär prinsessa Anna ja tehdä maansa kristityksi. Hän lähetti 6 000 miestään Basil II avuksi ja tämä sai molemmat vastustajansa vetäytymään. Näiden laivasto paloi ja Phocas sai surmansa. Bardas Sclerus kuitenkin oli vielä jäljellä. Tälle Basil lupasi armahduksen, mikäli tämä sopisi asian hänen kanssaan. Sclerus hyväksyi tarjouksen ja vetäytyi erääseen maakuntaan

Nyt syntyi konflikti Basilin ja Kiovan Vladimirin välille, koska Anna myöhemmin kirjoitettujen slaavilaisten kronikoiden mukaan ei mielellään olisi lähtenyt Kiovaan. Tässä tilanteessa Vladimirin kerrotaan vallanneen Bysantilta Krimin Chersonen. Basil II epäillään sekaantuneen Rooman paavin valintaan vastustaessaan saksalaisten vaikutusta Pohjois-Italiassa. Saksan keisarin Otto II leski halusi poikansa Oton vaimoksi bysantilaisen prinsessan. Idän ja Lännen kirkkojen väleihin alkoi ilmestyä kitkaa. Varsinainen kirkkojen välirikko tapahtui vuonna 1054 (Bre s.181-s.183), mutta joidenkin lähteiden mukaan jo vuonna 1028. Vuosituhannen lopun sekavasta tilanteesta Italiassa ja Bysantissa löytyy tietoja myös arabialaisista lähteistä ja norjalaisista saagoista.

Jälkimmäisten lähteiden mukaan kristinusko oli jo vuonna 989 levinnyt laajasti Kiovan Rus'in alueelle Skandinavian, Saksan ja Moravian lähetystyön tekijöiden mukana ja vielä latinalaisessa muodossa. Moravajoki virtaa Belgradin eteläpuolella itään, kääntyy sitten pohjoiseen ja yhtyy Tonavaan kaupungin itäpuolella. Siellä asui jo kristinuskon omaksuneita serbejä ja näiden länsipuolella kroaatteja. Eräs slaavilainen kronikka kertoo paavi Benedictus VII (974-984) lähettäneen suurlähettiläänsä Svatoslavin (972-978) vanhimman pojan Jaropolkin luokse. Näiden lähteiden mukaan Vladimirin oli omasta tahostaan ottanut kasteen jo vuonna 987 ja sen oli suorittanut paikallinen pappi Kiovassa; siis 2 vuotta ennen aviota Annan kanssa. Hän valtasi Chersonin 3 vuotta kastamisensa jälkeen ilmeisesti edellä mainitun Basil II kanssa tehdyn sopimuksen seurauksena. Basil oli viivytellyt Annan luovutusta ja näin Vladimir kiirehti sitä. Syksyllä 989 Anna lähti Chersoniin. Hänen seurueessaan oli metropoliittoja ja muuta kirkollista väkeä, jotka toivat Vladimirille kuninkaallisen kruunun sekä paavi Clemensin pyhäinjäännöksen. Häiden jälkeen Vladimir palautti Chersonin Bysantille ja vielä auttoi sitä vapautumaan viimeisistä Krimille tulleista khasaareista. Sen jälkeen Vladimir palasi Kiovaan ja alkoi järjestelmällisen alamaistensa kastamisen. Vastustusta löytyi ainakin vanhasta Ilmajärven rannalle perustetusta Novgorodista.

Tältä aikakaudelta tiedetään vähän Kiovan Rus'in kirkollisesta järjestäytymisestä. Kreikkalaiset lähteet eivät kerro mitään ja venäläisiä lähteitä on myöhemmin muokattu anti-latinalaisessa tarkoituksessa. Kuitenkin ollaan lähes varmoja, että Bysantin vaikutus kulkeutui sinne prinsessa Annan mukana. Vladimir rakennutti kaksi kirkkoa, joista toinen vuonna 991 kreikkalaisten rakentama oli pyhitetty Neitsyt Marialle. Kiovan Rus'in kristilliset järjestelyt oli johdettu Lännestä luultavasti Moravian kirkkon edustajien Cyrilloksen ja Metodiuksen vaikututuksesta. Esimerkiksi Kiovan kymmenysvero-järjestelmää ei tunnettu Bysantissa. Lisäksi Vladimirin ja Lännen paavien kesken vaihdettiin suurlähettiläitä mm. vuosina 990-994 ja vuonna 1000. Vladimir otti toiseksi vaimokseen Saksan keisarin Otto II tyttärentyttären. Vasta vuonna 1037 ensimmäinen kreikkalainen piispa lähetettiin Kiovaan (Br s.152-s.155).

Basil II joukkoineen suoritti ällistyttävän nopeasti eli 16 päivässä matkan Turkin länsirannikolta Syyrian Aleppoon, jonne Egyptin Fatimidi kaliffi al-Aziz oli hyökännyt paikallisen Hamidi emiirin kuoltua. Sotilaat ratsastivat nopeilla muuleilla, joille oli etukäteen järjestetty sopivin välein vaihdot. Egyptiläisten rohkeus petti ja he vetäytyivät Damaskokseen. Jonkin aikaa järjesteltyään asioita Basil palasi Bulgarian rintamalle (Bre s.156). Ylä-Georgian hallitsijan Davidin murhan jälkeen Basil kävi Kaukasuksella selvittämässä tilanteen Armenian johtajien tuella. Nämä etenivät Tigrisjoen lähteille, ylittivät Eufratin sekä Araxesjoen. Hän otti vastaan liudan Georgian prinssejä ja päälliköitä, joille hän antoi ylenmääräisiä arvonimiä. Davidin maat otettiin Bysantin valvontaan. Tämän voimannäytön seurauksena myös Egyptin Fatimidi kaliffi al-Hakim pyrki Basilin kanssa rauhansopimukseen, joka solmittiin 10 vuodeksi. Kaliffin halukkuudesta rauhansopimukseen toi Jerusalemin piispa Orestes (Bre s. 107). Vuonna 1014 Basil II sai vangiksi vihollisensa Bulgarian tsaari Samuelin 15 000 sotilasta. Näiltä hän julmasti sokeutti silmät. Vain joka sadannelle jätettiin toinen silmä ehjäksi, jota nämä voisivat johdattaa miehet takaisin Samuelin luokse. Tämä mursi vanhan tsaarin ja hän pian kuoli (Br s.159).

Bulgaria kukistui lopullisesti vuonna 1018. Basil oli hyvä luomaan suhteita sekä sotilaisiinsa että uusiin alamaisiinsa. Hän pystyi rahvaanomaiseen huumoriin. Bulgaarian boljarssit hän halusi pitää itsenäisinä. Bulgarialaisia hän otti imperiuminsa tehtäviin ja nimitti näitä basilikoiksi tai komissaareiksi. Kaiken lisäksi hän kehotti bulgarialaisia säilyttämään vanhat kansalliset tapansa mikäli ne eivät häiritsisi virkatehtäviä. Linnoitusten johtoon hän kuitenkin sijoitti vain kreikkalaisia. Muuten maan vanhat instituutiot säilyivät, kuten viljavero, jota maksoi jokainen härkäparin omistaja! Härkiä käytettiin vetojuhtina kyntämisessä. Myös maan kirkollinen johto säilyi ja sen patriarkka tosin alennettiin arkkipiispaksi ja tämän tilalle tuli pappismies Hagia Sofiasta.

Vuonna 996 hän teki Vähä-Aasiassa maareformin, joka oli suunnattu alueen suurmaanomistajia mm. Phocas-sukua vastaan. Alueen lähinnä maaorjiksi alistetut talonpojat olivat tehneet jatkuvia valituksia. Hän määräsi, että kaikki maat, jotka oli hankittu Romanus Lecapenuksen vuoden 922 lain jälkeen (Bre s.111), oli palautettava ilman mitään poikkeusta (ei kirkonkaan) niiden alkuperäisille omistajille (Bre s.150). Hän suoritti järjestelyjä myös Trans-Kaukasiassa, missä otti haltuunsa sen hallitsijan Davidin perillisten hallitseman Phasiaanen. Jo tähän aikaan Turkin sukuiset seltsukit olivat alkaneet levittäytyä alueelle. Italiassa Pohjanmiehet "Normannit" perustivat taitavan hallitsijansa johdolla vuonna 1029 ensi kerran oman valtion. Abhaasiassa hallitsi kuningas George. Basil aloitti tämän häätämisodan, poltti kaupunkeja sekä eteni Tiflisiin asti. Seltsukkien ahdistama nykyisessä Itä-Turkissa sijaitsevan Van-järven alueen kuningas alistui Basilin vallan alle. Monien muiden onnistuneiden diplomaattisten ja sotaisten toimien tekijä Basil II kuoli äkilliseen sairauteen 15.12.1025.
oooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooo



Vuonna 740 shialaiset aloittivat kapinan Persiassa. Siihen liittyi muitakin umajadeihin tyytymättömiä ryhmittymiä. Damaskoksen umajadit surmattiin. Vain yksi näistä pääsi pakoon ja siirtyi Espanjaan, jossa tämä vuonna 755 pääsi arabien sotilaalliseksi johtajaksi "emiiriksi" . Hänestä alkoi umajadien Cordoban kaliffaatti. Se kilpaili Pohjois-Afrikan Fatimidien, Muhammedin tyttären jälkeläisten kalifaatin kanssa. Cordobassa kerrottiin olleen lopulta noin 3 000 moskeijaa ja 300 yleistä kylpylää. Gordoban moskeija rakennettiin suuremmaksi kuin vuosina 732 - 737 Justinianuksen rakennuttama komea kirkko Hagia Sofia. (Honour - Fleming: a World histori of Art s.256). Islamilaiset sietivät juutalaisia, kristittyjä sekä myös Irakin ja Persian alueen zarathustralaisia. Nämä kuitenkin velvoitettiin maksamaan eräänlainen "päävero". Tunisin Fatimidit ottivat vallan Egyptissä vuonna 969, jonne he perustivat pääkaupunki Kairon, sekä sinne 970 - luvulla Al - Asharin yliopiston. Se toimii edelleen.

Umajadien tuhon jälkeen kalifaatti siirtyi Muhammedin sedän jälkeläisten Abbasidien suvulle. Vuonna 762 islamin keskus siirrettiin Bagdadiin, josta tuli myös kulttuurin ja tieteen keskus. Sinne perustettiin monia kouluja sekä yliopisto. Persianlahden Basran kautta tuotiin laivoilla mm. kultaa , norsunluuta ja mattoja sekä vietiin kuparia, jalokiviä meripihkaa ja kamferia (MH) s.105). Matematiikan kehitystä auttoi Intiasta kopioidut lähes nykyiset numeromerkit, joihin kuului myös luku 0. Arabialainen kulttuuri levisi vielä Persiaan, Intiaan sekä Araljärven läheisyyteen, jonne syntyivät huomattavat Samarkandin ja Buharan kauppakaupungit. Abbasidien toiseen pääkaupunkiin Samarraan Bagdadin luoteispuolelle pystytettiin upeita rakennuksia. Vuonna 784 sinne rakennettiin maailman suurin moskeija (240 m x 156 m), johon mahtui noin 100 000 rukoilijaa. Myös Persepoliin tehtiin suuri minaretein varustettu moskeija. Bagdadissa Abbasidien dynastia päättyi vuonna 1258, jolloin mongolit tuhosivat kaupungin. Noin 800 000 sen asukasta tapettiin.

Abbasidien sukua oli muuttanut myös Egyptiin, jonne noin vuonna 724 rakennettiin suuri moskeija. Pohjois - Afrikan länsiosan berberit hävittivät Kairon vuonna 1054, jolloin suuri osa sen asukkaista surmattiin ja myös suuri moskeija tuhoutui. Se rakennettiin kuitenkin uudelleen (Honour - Fleming: a World historia of Art s.259 - s.262). 1090-luvulla Palestinan valloittaneet turkinsukuiset seldzukit pyrkivät estämään kristittyjä pyhiinvaeltajia pääsemästä Jerusalemiin. Siitä alkoivat noin 200 vuotta kestäneet ristiretket. Afganistanissa Persian samanidihallitsijan turkkilainen orjasotilas Alp Tigin alkoi kapinoida ja kaappasi Ghaznin kaupungin. Hänestä alkoi muslimidynastia, jota hän vävynsä Subakin kanssa laajensi Aasiassa. Dynastian merkittävin hallitsija Mahmud seurasi vuonna 997 Tiginiä. Hän teki 17 sotaretkeä poliittisesti hajanaiseen Intiaan. Siellä hän tappoi satojatuhansia ihmisiä ja ryösti temppeleitä. Yhdessä hyökkäyksessä 50 000 hindua sai surmansa. Ryöstösaaliilla hän rakensi Ghazniin yliopistoja, kirjastoja edisti muutenkin sivistystä (MH s.124). Jo vuonna 711 Umajadit olivat perustaneet muslimivaltion Intian Sindiin. Täältä juontuvat nykyiset Pakistanin ja Intian väliset kiistat Kasmirista. Vuonna 711 myös islamilainen Tarik joukkoineen tuli Gibraltarin salmen yli Espanjaan.


Edellä on siis virallinen ja saudien hyväksymä Islamin historia. Tutkimukset antavavat toisenlaisen kuvan (Kanava 8 /2013 / Timo Saloviita, professori em.). Aikaisemmin mainitun tiedon mukaan Koraanin ensimmäinen kirjallinen versio koottiin jo noin 644 - 659 ja sen kieli oli heti arabia. Uudempi tutkimus selittää asian toisin. Koraanin vanhin kieli ei olekaan arabia, vaan alkuperäinen kieli onkin ollut syyroaramea; siis osin Jeesuksenkin kieli! Se syntyi vasta Syyriassa noin 100 vuotta myöhemmin eli vuoden 750 tienoilla. Tämä viittaa siihen, että islamin vallan laajetessa ei kovin voimakkaasti pyritty käännyttämään valloitettujen alueiden asukkaita, vaan odotteltiin pari sukupolvea, jolloin jo suurempi osa väestöstä oli jo omaksunut uuden uskonnon. Näiden pyhäköitä ja muita pyhiä paikkoja otettiin vähitellen haltuun. Aluksi islamilaiset rukouspaikatkin olivat hyvin vaatimattomia. Jerusalemin monen uskonnon vanhat merkkipaikat haluttiin todistella oman uskonnon avulla. Tätä tarvetta varten lienee sepitetty mm. Muhammedin tarumatkat taivaaseen ja keskustelut Allahin kanssa.

Bysantin- ja sassanidien hallinnot Lähi-Idässä kukistanut nopeasti laajentunut monikansallinen arabivaltio tarvitsi oman ideologian. Perimätietoihin umajadien aikaisesta islamista suhtaudutaan kriittisesti. Persian sassanideilla oli oma taiteellinen tyylinsä, joka sisälsi kasvi- eläin- ja ihmisaiheisia kuvia. Niitä myös löytyy vanhimmista islamilaisista pyhäköistä. Ihmisten esittäminen kuvissa ei ollut kiellettyä. Kuvanveisto ja maalaustaide eivät kuulu Koraanissa mainittuihin "inhottaviin asioihin". Muhammedin perinteisistä eli vähemmän merkityksellisista puheista löytyy lause "Enkeli ei tule taloon, jossa on kuva tai koira". Tämän jotkut islamin suunnat tulkitsevat kuvien kielloksi (Honour - Fleming: a World histori of Art s.254).

Valtionuskonnoksi haalittiin lähiseudulta aineksia kristillisjuutalaisesta perinteestä, joka tulkittiin uudelleen ja peitettiin arabinostalgialla. Muhammedia Koraanissa tuskin edes mainitaan. Tiedot alkavat parantua vasta myöhempinä vuosisatoina. 800-luvulla koottu elämänkerta on jo hyvin yksityiskohtainen. Islamilaisen valtion myyttinen alkukoti siirrettiin Arabianniemimaalle. Samoin ilmestyvät tarkemmat tiedot Muhammedin perheestä ja neljästä ensimmäisestä kaliffista.

Uuden imperiumin alkukoti kuvataan väkivaltaiseksi, koska sen tehtävä oli perustella sekä valloitussodat että arabialaisen yläluokan herra-asema. Tällöin mainitaan väkivaltainen Badrin taistelu ja ns. vallihautasota. Taistelu alkoi karavaanin ryöstöyrityksestä ja päättyi panttivankien ottoon. Muhammedin johdolla suoritettiin aseettomien juutalaisten siviilien joukkomurha. Taistelukertomusten mukaan Allah antoi profeetalle luvan taistella uskottomia vastaan. Tällaiset teot ovat siis oikein, jos ollaan islamin asialla. Nykyisin tälläiset teot tuomitaan mm. YK:n ihmisoikeusjulistuksissa. Järjestäytyneissä yhteiskunnissa väkivalta on sallittua vain valtion monopolina.


En ole sattunut näkemään arvioita siitä, kuinka suuri on Muhammedin osuus pyhän kirjan koraanin teksteistä. Kuten juutalaisilla toora, koraani on islamilaisilla jumalan antama. Uskontoon kuuluu yksijumalaisuus, joidenkin juutalaisten merkkihenkilöiden ja myös kristittyjen Jeesuksen kunnioittaminen. Uskonto pitää itseään lopullisena jumalan ilmoituksena ja Muhammedia lopullisena profeettanaan. "Ei ole muita jumalia kuin Allah ja Muhammed on hänen profeettansa" (Ur s.168). Samankaltaisuuden vuoksi muistutan, että Moskovan Venäjä on 1400 - luvulta lähtien pitänyt itseään kolmantena ja lopullisena Roomana. Muita Roomia ei sen jälkeen tule. Silloin Venäjän kilpailijana oli islaminuskoiset tataarit yhdessä mongolien kanssa, mutta Moskovan idea puri paremmin. Islamilaiset tuntuvat pitävän juutalaisuutta 1900 - luvulta alkaen ehkä pahimpana kilpailijanaan. Yhteinen usko näyttää olevan heille tärkeämpi yhdistävä tekijä kuin kansallisuus.
---------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Juutalaisten historiaa jatkuu

Välimeren perukasta vieraiden kansojen sekaan hajonneet juutalaiset tuntuivat uusilla asuinsijoillaan kummajaisilta. He halusivat säilyttää ikivanhan kansallisen identiteettinsä. He eivät halunneet hajota näiden sekaan. Heillä oli vanhempi uskonto ja vanhat perinnäistavat, joihin kuului sapatin vietto, ympärileikkaus, juhlapäivät aterioineen jne.. Heillä oli vahvat muistot entisestä asuinpaikastaan, jonne he halusivat vielä palata. He saattoivat tervehtiä tai hyvästellä toisiaan sanoilla: "Ensi vuonna Jerusalemissa"! Nyt he olivat toteuttamassa tätä haavettaan.

Sekä kristinusko että islam tunnustavat olevansa juutalaisen uskon perillisiä. Ehkä se aiheuttaa jotain alemmuuden tunnetta. Palestinan arabit ja beduiinit jopa kansallisesti liimautuvat juutalaisuuteen. He väittävät olevansa Abrahamin perillisiä tämän pojan Ismaelin kautta. He ovat rakentaneet juutalaisten pyhille paikoille Jerusalemiin omia pyhäkköjään. Profeetta Muhammedkin pyritään tarujen kummallisten matkojensa kautta liittämään Jerusalemiin. Hän lensi sinne ja sieltä vielä taivaaseen. Kun perimätietojen ja vanhojen kirjallisten lähteiden mukaan alueen vanhempi väestö ja nyt vielä teknisesti, yhteiskunnallisesti ja sivistyksellisesti paljon kehittyneemmät juutalaiset alkoivat palata, se herätti Palestinan asukkaissa epäluuloa ja ja pelkoa. He saapuvat ja ottavat heidän pitkään yksinoikeutenaan pitämiään maita. Rauhallinen perinnäistapojen luoma syrjäseudun yhteiselo tulee järkkymään. Kummallinen, tuntematon uusi maailma tunkee päälle. Sitä ei suinkaan lieventänyt se tosiasia, että suurin osa näistä "fellaheista" oli vain paikallisten suurtilallisten vuokraviljelijöitä. Kurjasta asemasta oli helppo syyttää uusia outoja maahantulijoita.

Lähes kaikkialla juutalaisia halveksittiin, vainottiin ja usein suljettiin erillisiin asutuskeskuksiin gettoihin. Keskiajalla monet ammatit olivat heille kiellettyjä. Heitä ei hyväksytty ammattikuntiin "kiltoihin". He joutuivat elämään kiertolaisina. Kristityt syyttivät heitä Kristuksen tappamisesta. Muslimit sietivät heitä yleensä paremmin, vaikka profeetta Muhammed olikin vihaisena tapattanut heidät Medinasta, koska nämä eivät halunneet tunnustaa häntä lopulliseksi profeetakseen (UR s.143). Juutalaisvainoja "pogromeja" tapahtui erityisesti Itä-Euroopassa usein vallanpitäjien hyväksyminä. Näihin liitettiin kaikenlaisia kielteisiä asioita, kuten koronkiskonta tai salaliittojen juoniminen koko ihmiskunnan hallitsemiseksi, "juutalaiset ovat biologisten ominaisuuksiensa takia vaarallisia ..." ja "liasta nauttivien juutalaisten asumuksia ...". Ilkeimpien huhujen pahin lähde oli Venäjä (radiodokumentti). Kun on itse luonteeltaan taipuvainen monenlaiseen vilpilliseen toimintaan, kuvittelee muidenkin olevan samanlaisia.

Pahimman iskun juutalaisia vastaan teki 1930 - luvulta alkaen Saksan Kansallissosialistisen Työväenpuolueen johtaja Adolf Hitler. Juutalaisia alettiin Saksassa syrjiä. Heidän kauppojensa lähellä oli vahteja, jotka estivät ostoksilla käyntejä. Heidät merkittiin Davidintähdellä. Heidän omaisuutensa ryöstettiin ja pyrittiin "oikeudenmukaisesti" jakamaan saksalaisten kesken. Heitä alettiin viedä keskitysleireihin. Ainakin jo kesällä 1938 löytyi mm. Baltiasta Saksan karttoja, joihin oli merkitty keskitysleirit ja arvioidut niissä olevien poliittisten vankien määrät. Olipa niihin haettu vielä ne leirit, joissa juutalaiset olivat enemmistönä. Tietoa vainoista siis jo löytyi, mutta sitä väheksyttiin. Juutalaisia lääkäreitä pakeni mm. Ruotsiin, mutta heidän ammatinharjoituksensa pyrittiin estämään (Kanava 3 2000 / af Geijerstam). Stalin ei ollut juuri Hitleria parempi. Vuonna 1946 hän pyrki estämään suurimittaisen juutalaisten muuton Palestinaan. Samalla hän muiden "porvarillisten" vähemmistökansojen ohella vainosi myös juutalaisia (HB s.54).

Hitlerin käskystä tehtyjen juutalaisten tappojen määrää pyritään myös tietoisesti liioittelemaan. Vuonna 2005 Venäjä ja Latvia joutuivat kiistaan vuoden 1939 Stalinin ja Hitlerin salaisesta sopimuksesta, jonka perusteella NL miehitti Latvian. Putin ja suurin osa tämän virkakoneistosta ei hyväksy sanaa "miehitys". Se muka liittyi vapaaehtoisesti vuonna 1940 pidetyssä kansanäänestyksessä NL:n. Lisäksi Venäjä "vapautti" sen vuonna 1945 saksalaisista. Viimeksimainitut olivat perustaneet sinne Salaspilsin "laajennetun poliisivankilan työojennusleirin". Venäläisten mukaan siellä olisi tuhottu jopa 100 000 ihmistä. Latvialaisten uudemman tutkimuksen mukaan leirin uhreja oli noin 2 000, joiden joukossa oli 1 000 juutalaista (Kanava 2 / 2005 / J. Rislakki).

Kuitenkin Latvian juutalaisia tuhottiin arviolta noin 61 000. Suurin osa tapoista tehtiin vuoden 1941 jälkipuoliskolla. NL:n sisäosiin pakeni heinäkuussa 1941 ehkä noin 20 000 juutalaista. Siellä ainakin vaikutusvaltaisia juutalaisia vainottiin vielä Stalinin kuolemaan asti. Lisäksi Latviaan heitä tuotiin surmattaviksi muualta Euroopasta mm. Saksasta. Murhat tehtiin hajautetusti lukuisilla paikkakunnilla. Riikan Rumbulan rautatieaseman luona mäntykankaalla tapettiin ampumalla ehkä kaupungin 24 000 juutalaista. Tappotahti oli 12 000 juutalaista 11 tunnin työpäivässä. Uhrit määrättiin valmiin kaivannon pohjalle entisten ruumiiden päälle ammuttaviksi. Hautoja myöhemmin avattiin ja ruumiita poltettiin. Näin pyrittiin salaamaan tapettujen määrä. Saksalaiset suunnittelivat kaiken. Paikallista väestöä otettiin avuksi.

Saksalaisten suorittama juutalaisten tuhoaminen Latviassa näyttää kuitenkin olleen sikäli "armeliasta", ettei heitä juuri ennen kuolemaa kidutettu. Toimitus oli karmean suoraviivaista ja tehokasta. Jos sitä vertaa bolsevikien suorittamiin surmatöihin, niin viimeksi mainittuja voi pitää suorastaan kuvottavina. Eestissä alkoi kesän 1940 jälkeen NL:n poliisi NKVD pidättää ihmisiä. Tämä tapahtui yleensä öisin. Jotkut saattoivat päästä vapaiksi parin päivän jälkeen ruhjottuina, sairaina ja aina täynnä arpia (Oras s. 138 ->). Kun venäläiset joutuivat kesällä 1941 perääntymään maasta, löytyi lukuisia ruumiita ruhjottuina. Kellareista ja syvistä kaivannoista oli lukuisia ruumiita, jotka oli myrkytetty tai haudattu elävältä. Monilla oli suukapula ja kädet sidottu selän taakse. Joltakin oli väännetty leuat sijoiltaan. Uhrien joukossa oli upseereita, poliiseja ja tavallisia työläisiä. Ruumiita löydettiin noin 2 000. Pidätettyjen kuulustelu saattoi kestää taukoamatta useita vuorokausia. Heitä lyötiin nyrkillä, kumipatukalla kasvoihin tai virtsattiin päälle. Rangaistuskoppiin ei annettu tarpeeksi happea, sinne voitiin johtaa kuumaa höyryä, iho saatettiin nylkeä osittain, kidutettiin sähkövirralla tai kiinalaiseen tapaan päähän tiputetuilla vesipisaroilla. Kidutukset saattoivat kestää viikkokausia.

Eestissä annettiin keväällä 1941 ohjeet epäluotettaviksi määriteltyistä ihmisistä, jotka tulisi kyyditä perheineen Siperiaan (Oras. s.148 ->). Joukossa oli entisen hallinnon edustajat, sotilaallista kokemusta saaneet, ulkomaalaisten kanssa joissakin yhteyksissä olleet ja monet muut epäluotettavina pidetyt henkilöt. Näiden kokominen alkoi 13. - 14. kesäkuuta. Kaupungit saarrettiin ja salaisen poliisin NKVD:n miehet kiersivät kuorma-autoilla kaupungeissa. Kyyditettävät saivat ottaa mukaan 100 kg tavaraa perhettä kohti. Pakkaamiseen annettiin aikaa ehkä 15 minuutia, jolloin monet eivät ehtineet ottaa mukaansa juuri mitään. Niistä riippuisi, kuinka hyvin he kestäisivät matkan rasitukset. Kaikenikäiset sullottiin yhdessä pieniin junan härkävaunuihin, kuitenkin naiset ja lapset eri vaunuihin. Niissä makuulavoja oli noin kymmenelle, kun vaunussa saattoi olla yli 30 ihmistä. Oli hellepäivä, mutta vettä saatiin vasta iltamyöhään sankoilla, joista sai juoda suoraan tai kädellään. Ihmisiä kuoli, joku tappoi itsensä. Ruumiita ei aina kerätty pois. Määränpää oli mm. Uralin lähellä sijaitsevat alueet tai Siperiassa Novosibirsk, Kirov, Tseljabinski ja Tomskin rautatien varrella olevat seudut. NL:n asukkaat olivat hämmästyneitä, kun kyyditykset aiheuttivat Länsimaissa kohun. Heille se oli jokapäiväinen asia. Ihmeellistä oli elämä länsimaisen "älymystön" ihailemassa Neuvostomaassa. Heidän saamansa mielikuvan mukaan vankilaolot siellä olivat niin hyvät, että jotkut vangit olisivat halunneet vielä jäädä niihin rangaistuksen jo kärsittyään (Bernard Shawn "havainto"/ (Kanava 6 /1985 / Ahmavaara / Hollander). Tämä selitys annettiin pitkäaikaisvangeista, joita joku vierailija mahdollisesti ihmetteli.

Määränpäässä majoitusolot olivat alkeelliset tai niitä ei vielä ollut ollenkaan. Ensiksi he voivat joutuivat rakentamaan vartijoilleen majoitustilat. He itse joutuivat talvipakkasilla palelevina yöpymään maakuopissa tai vain lumihangessa. Työtavoitteet oli asetettu kohtuuttomiksi. Leipää sai 1 kg päivässä ja siitäkin joutui maksamaan. Joskus annettiin pelkät jauhot. Ruoka oli kaalikeittoa tai jotain säilöttyä ruokaa. Perunoita ei ollut. Lähikylistä voi ostaa maitoa tai voita, mutta ne olivat kallliita. Monet vanhukset ja lapset kuolivat pian. Pakkotyöhön joutuneet sijoitettiin pohjoisiin kupari-, mangaani- , hiili- ja suolakaivoksiin tms., joissa eliniän odotus oli lyhyt. Näinhän oli Antiikin hopeakaivoksissa tai Isonvihan ajan ruotsalaisten Siperian kaivossotavankien keskuudessakin. Vankiloista siirrot tehtiin marssimalla, jolloin monet kuolivat. Arkangelin ja Uralin välillä olevan Uhtan kaivoksessa pakkastalvena 1942 oli ollut noin 400 eestiläistä. Seuraavana kesänä heitä oli elossa enää elossa 35. Muut olivat kuolleet kylmään, nälkään tai kidutukseen (Oras s.161). Bolsevikejä on kuvattu kiduttajiksi. He eivät ajatelleet asioita itsensä kannalta, vaan nimenomaan uhrin kannalta: tärkeintä oli kiduttaa ja häväistä (Kanava 1 /2004 / M. Simola). Kyydittäviä oli aluksi noin 10 000 , mutta myöhemmin se oli tarkoitus ulottaa koskemaan ainakin 40 000 eestiläistä.


Hitlerin itsensä opastamana tapot pyrittiin naamioimaan paikallisen väestön kostoksi juutalaisia ja bolsevikeja kohtaan NL:n miehityskaudesta. Hänen mukaansa neuvostoaikana Liettuassa juutalaiset komissaarit olivat ottaneet kauppaliikkeitä haltuunsa, kun näiden omistajat oli ensin ammuttu. Sieltä ja Latviasta lapsia siirretty maasta pois itään. Tämä lienee ollut totta, koska se oli venäläisillä sota-aikaan vanha käytäntö. Myös ainakin Riikan tärkeimmät henkilöt oli kyyditty itärajan taakse. Hitler selitti: "Kun juutalaisilla on vapaat kädet, kuten heillä oli neuvostoparatiisissa, he panevat toimeen mitä mielettömimpiä hankkeita. Sillä tavalla Venäjästä on tullut ihmiskunnan vitsaus". Juutalaisten murhat aloitettiin Riikassa jo 30.6.1941 NL:n joukkojen vielä ollessa Väinäjoen oikealla rannalla. Viimeiset työpalvelukseen jätetyt Latvian juutalaiset vietiin syyskuussa 1944 Saksaan, jossa näiden viimeiset suurimittaiset kuolemat tapahtuivat pakkasmarssilla etelään NL:n joukkojen jo ollessa Pohjois - Saksassa. (Kanava 4 - 5 / 2001 / professori Andrew Ezergailis). Tällaisilla puheillaan 22.7.1941 Hitler siis tavallaan pyrki panemaan koko neuvostojärjestelmän luonteen juutalaisten syyksi!

Saksalaisten valtasivat samoihin aikoihin myös Eestin, jonne oli jäänyt noin 2 000 juutalaista. Nämä olivat usein vanhuksia, naisia ja lapsia, jotka eivät halunneet paeta. Myös nämä ryöstettiin ja kuljettiin teloituspaikoille mm. Pohjois - Eestin hiekkadyyneille ammuttaviksi. Lapsia tapettiin jaloista riiputtamalla ja murskattiin pää. Näin oli myös Venäjällä tehneet tsaarien armeijan sotilaat. Sen jälkeen koko miehityskauden ajan sinne tuotiin bussilasteittain muista maista juutalaisia tapettaviksi (Ants Oras Viron kohtalonvuodet s.202 - 204). Sitten vainon kohteiksi joutuivat tuhannet eestiläiset, joiden tiedettiin joko vapaaehtoisesti tai pakosta tehneen yhteistyötä bolsevikien kanssa. Muutama viikko ennen saksalaisten tuloa 14.6.1941 bolsevikit pidättivät 10 000 eestiläistä, jotka kuuluivat kansakunnan vaikuttajiin tai näiden perheisiin ja kuljettivat nämä junien härkävaunuissa NL:n sisäosiin. Sen jälkeen pakkosiirto ulotettiin koskemaan lähes 40 000 eestiläistä. Jo kesällä 1940 ennen maan "virallista liittymistä" NL:n sinne ilmestyi NL:n tiedustelupalvelu NKVD. Sen ensimmäinen tehtävä oli luoda maahan salaisten asiamiesten verkosto, joka ulottui kaikkialle yhteiskuntaan. Sillä oli rajoittamaton toimintavapaus kaikilla aloilla (Oras s.98). Elokuussa 1940 ryhdyttiin toimenpiteisiin, jotka johtivat maatalouden pakkokolektivisointiin (Oras s.115). Suurempia tiloja pilkottiin uusille viljelijöille. Maatiloille annettiin mm. tarkat kylvöaikasuunnitelmat, jotka eivät ollenkaan sopineet alueen oloihin (Oras s.117). Suuri osa siemenviljasta tuhoutui. Suunnitelmatalous osoitti "hyötynsä". Monet maatilojen pilkkomisesta hyötyneet viljelijät hylkäsivät tilansa. Yksityinen maatalous romahti muutamassa kuukaudessa. Tilojen omistajia alkoi salaperäisesti kadota osa ilmeisesti NKVD:n vieminä tai nämä vain hävisivät metsiin ja maan laajoille turvesoille. Siellä he voivat elää vuosikymmeniä ns. metsäveljinä parempia aikoja odottaen.

Kesäkuun 17. päivänä 1941 itään lähti 342 täyttä junavaunullista kaiken ikäisiä eestiläisiä tuntematonta päämäärää kohti (Uralin taakse Siperiaan jopa Novosibirskin pohjoispuolelle asti). Lukuisat pikku lapset erotettiin vanhemmistaan. Heistä oli tarkoitus kasvattaa venäläisiä. Suunnitelmissa oli viedä maasta pois jopa lähes 2/3 sen väestöstä ja korvata nämä venäläisillä. Useita ihmisiä katosi NKVD:n toimesta. Se vei näitä usein yöaikaan. Samalla voitiin viedä kadonneiden asiakirjat ja arvokkaampi omaisuus (Oras s.137). Oli mahdollista, että he vapautuivat muutaman päivän kuluttua NKVD:n ruhjomina, sairaina ja täynnä arpia. Ihmiset alkoivat koko maassa siirtyä yöksi pois kotoaan (Oras s.164). Myös sekä ns. puna-armeija että myöhemmin saksalaiset ryöstivät häikäilemättä Eestiä. Samoihin aikoihin Stalinin ja Hitlerin suorittaman Puolan jaon jälkeen myös sieltä yli miljoona puolalaista "siirtyi vapaaehtoisesti onnellisemmissa oloissa elävään itään", kuten NL:n lehdistö virallisesti ilmoitti (Oras). Katynin metsässä bolsevikit teloittivat noin 15 000 aseetonta puolalaista upseeria, jotka oli viety sinne NL:n osalla jääneen Puolan alueelta. Oraksen mukaan ns. kansainväliseltä älymystöltä, esimerkiksi suomalaiselta Hella Vuolijoelta, puuttui usein moraalinen selkäranta, mikä teki heistä kommunistisen järjestelmän kanssarikollisia (Oras s.163).

Saksalaisten hyökkäys itään yllätti itsensä Stalinin. Järkyttyneenä ja sekasorrossa tämä ei ilmestynyt Kremliin moneen päivään (Kanava 3 /2002 / Volkogonov). Se yllätti myös Eestin bolsevikien agitaattorit ja muut NL:n tukijat. Nämä olivat jo avoimesti puhuneet NL:n odotettavasta hyökkäyksestä Saksaan ja länteen, jota varten oli tehty valmisteluja (Oras s.170 - 171). Kun saksalaiset lähestyivät Tartonkaupunkia, bolsevikit kokosivat hävityspataljoonia (Oras s.177), joiden tehtävänä oli räjäyttää ja polttaa kaupungin tärkeitä rakennuksia ja kulkureittinsä varrelta myös maalaistalot. Tätä varten kemistien piti valmistaa mm. palopommeja. Tämä suututti eestiläiset ja he alkoivat vartioida arvokohteitaan. Kuitenkin kaupungin palokalusto oli onnistuttu tuhoamaan ja vankilassa olleet 192 poliittista vankia oli tapettu. Venäläiset toimivat hyvin hermostuneina. Kun Tartoon ilmestyi pari saksalaisten tiedusteluajoneuvoa, helvetti pääsi irti. Emajoen silta räjäytettiin ja kaupunkia alettiin silmittömästä moukaroida tykistöllä sen itäpuolelta käsin. Perääntyvät NL:n joukot ryöstelivät kaikkea arvokasta. He olivat heitelleet rakennuksiin paloöljypommeja ja sijoittaneet ullakoille bensiiniastioita. Siten tykistötulen ja kuivan ilman vaikutuksesta suuria osia kaupungista syttyi nopeasti tuleen. Paikalle tulleet eestiläiset partisaanit alkoivat eliminoida ampuvia ja hävittäviä vihollisia. He myös estivät venäläisten paluuyritykset takaisin Emajoen yli (Oras s.185). Kun saksalaisten joutuivat lähtemään maasta maaliskuussa 1944, myös suojaton Tallinna kärsi NL:n joukkojen tekemissä terroripommituksissa valtavia tuhoja. Lukuisia arvorakennuksia tuhoutui ja ainakin 4 000 asuinrakennusta paloi Stalinin muistiossa vuodelta 1946 "kulakkeja perheineen, bandiitteja, kansallismielisiä ja muita" oli karkotettu Eestistä 20 713, Latviasta 42 149 ja Liettuasta 31 713 (Kanava 3 /2002 / Volkogonov). Tässä mainitut karkotukset ilmeisesti tehtiin sen jälkeen, kun NL valloitti uudelleen nämä maat?! Bandiiteiksi kutsuttiin vihollisen partisaaneja.

Mitä suunnitelmia saksalaisilla oli Baltian maiden kansalaisten suhteen? Siellähän oli asunut saksalaisia jonkinlaisena yläluokkana vuosisatojen ajan, mutta Molotov - Ribbentrop sopimuksen jälkeen nämä olivat siirtyneet Saksaan. Jo 1. maailmansodan aikana kenraali Ludendosrf oli suunnitellut ohjelman, jolla Baltianmaista tehtäisiin saksalaisten siirtomaita. Sinne piti lähettää useita miljoonia saksalaisia viljelijöitä. Suurin osa sen alkuperäisistä asukkaista siirrettäisiin idemmäksi eräänlaiseksi puskuriksi Venäjää vastaan. Nyt kansallissosialistinen lehti Jomsburg esitti samanlaisia suunnitelmia (Oras s.218). Myös saksalaiset sotilaat kertoivat avoimesti, että heille oli luvattu maata Eestistä. Eesti, Latvia, Liettua ja Valko-Venäjä oli nimetty Saksan Itämaaksi "Ostland". Baltiaan oli tarkoitus jättää vain suuri saksankielinen Tarton yliopisto. Kuhunkin maahan niiden kansalaisia varten perustettaisiin vain yksi opettajakorkeakoulu (Oras s. 224). Suurimmalle osalle väestöä olisi varattu vain ruumiilliseen työhön ilman sen suurempaa sivistystä (Oras s.222). Nyt sota-aikaan he kelpasivat myös sotilaiksi bolsevikeja vastaan saksalaisten tarkassa valvonnassa. Näille saatettiin antaa vain keveitä aseita ja ryhmäkoot pidettiin pieninä. Joskus heidät suljettiin piikkilangoilla ympäröityihin leireihin. Eestiläisiin kuten myöskään muualla NL:ssa saksalaisten puolelle suurin joukoin halukkaasti siirtyneisiin slaaveihin Hitlerin joukot eivät tyhmästi kyllä luottaneet.

Suomikin joutui ainakin jo vuodesta 1938 alkaen käsitelemään myös juutalaispakolaisten "ongelmaa". Juutalaisilta oli vuonna 1935 riistetty kansallissosialistisessa Saksan kansalaisoikeudet. 9. - 10. 11. vuonna 1938 ns. "kristalliyöstä" alkaen heiltä alettiin hävittää omaisuutta ja vainota fyysisesti. Myös Ranska oli alkanut viimeistään vuonna 1939 ratkaista "juutalaisongelmaa." Se oli ryhtynyt pidättämään juutalaisia, koonnut heitä keskitysleireihin, takavarikoinut näiden omaisuuden sekä "lähettänyt Saksaan". Pakolaisia alkoi rantautua laivoilla myös Suomeen. Miten siinä tilanteessa toimia? Muutama pakolaislaiva päästettiin maihin, mutta jo elokuussa 1938 pakolaislaiva Adrianne käännytettiin takaisin Saksaan. Sisäministeri Kekkosen mukaan "tänne ei haluttu juutalaisongelmaa. Pakolaiset eivät sopisi suomalaiseen kulttuuriin" (HS 11.1.2025 / Klaus Härö). Sitä paitsi myös silloin pakolaisista koitui yhteiskunnalle kustannuksia. Juutalaiset seurakunnat eivät Suomessa olleet niin varakkaita. että olisivat selviytyneet niistä. Vuoden 1933 Suomen ulkomaalaisasetuksen mukaan maahanpääsy voitiin estää paitsi rikollisilta ja vakoojilta, niin myös sellaisilta, jotka olettavasti eivät kykenisi elättämään itseään (Kanava 3 1998 /Paloposki-Pekkarinen). Tässä vaiheessa ei vielä voinut olla tietoa Hitlerin juutalaisten tuhoamisohjelmasta. Härön mukaan kyseessä oli Itävallan juutalaisia. Saksan joukot valtasivat sen 12. maaliskuuta 1938. Laiva HS:n mukaan saapui elokuussa Suomeen ilmeisesti Saksasta. Siellä juutalaiset joutuivat vasta "kristalliyönä" lähinnä kansallissosialistisen SA-järjestön organisoimien tappojen ja tihutöiden kohteeksi. Aloitettiinko ne Hitlerin synnyinmaassa Itävallassa aikaisemmin?

Saksassa juutalaisia oli jo 1920 - luvun lopulla alkoi monella tapaa häiritä epävirallinen kansallissosialistinen sotilasjärjestö SA. Kun puolue pääsi valtaan 1933, alettiin 7.huhtikuuta virkamieskunnan puhdistus ei-arjalaisista ja muistakin ei-lojaaleiksi arvioiduista ihmisistä. Valtion virkamieskunnan keskuudessa näiden perinteisen vakaan aseman tähden se ei vielä onnistunut (T. Magnusson II maailmansodan historia s.144). Vasta 1934 Hitlerin tultua valtakunnan johtajaksi alkoi puhdistukset ja murhat, aluksi hänen omassa puoluessaan. Kristalliyönä juutalaisia murhattiin, poltettiin ja tuhottiin synagogeja juutalaisten kauppoja, asuntoja ja kouluja. Tihutöistä syytetyt vapautettiin. Pian juutalaiset puhdistettiin myös kaikilta elinkeinoelämän aloita, estettiin pääsy kaikkiin ammatteihin ja monet siirrettiin pakkotyöhön (T. Magnusson II maailmansodan historia s.152). Varsinaisia juutalaisten tuhoamisleirejä Hitler ei uskaltanut sijoittaa Saksaan, koska hän tiesi kansalaisten niitä laajasti häpeilevän ja vastustavan. He eivät olleet kristalliyönä liittyneet juutalaisvainoihin hänen toivomassaan laajuudessa. Sen virallinen nimi "Valtakunnan kristalliyö" sai kansan suussa pilkallisen kaiun (Kanava 3 / 1998 / J. Anhava)

Juutalaisten vainoaminen ei siihen aikaan ollut mitenkään poikkeuksellista. Rotuopit olivat laajasti hyväksyttyjä. Vähemmistöjä halveksittiin ja sorrettiin lähes kaikkialla, myös Amerikan mantereella. Suomalaisten asennetta kuvasivat mm. edellä kerrotut kirjailija Pälsin kommentit. Ruotsalaisessa Pohjoismaiden rotukartassa germaaneja löytyi Ruotsin ohella Suomen etelä- ja länsirannikolta. Muualla Suomessa ja Itä-Karjalassa asui uralilaista rotua. 1800 - luvun puolivälin jälkeen Ruotsissa suomalaisia pidettiin mongoleina ja vielä 1950 - luvun jälkeen Pohjois-Ruotsin meänkielisillä oli rajoitetut kansalaisoikeudet. Kun 1990 - luvulla Suomi ruotsalaisen Kurt Lindströmin johdolla voitti jääkiekon maailmanmestaruuden, sitä pidettiin ruotsalaisten ansiona. Vanhan Ruotsissa vallinneen käsityksen mukaan vain ruotsalaisten johtamina suomalaiset pystyivät hyviin suorituksiin. Kesän 1938 jälkeen Saksan puolesta miljoonasta juutalaisesta oli kadonnut noin 125 000. Heillä oli vielä maastamuutto-oikeus, joten Adrianne-laivan matkustajat lienevät olleet juuri näitä. Suomalainen ylemmät johtohenkilöt eivät paneutuneet heidän asiaansa. Mikäli yleensä tiedettiin jotain juutalaisten tilanteestaan Saksassa, he eivät olleet hengenvaarassa.

Myöhemmin ns. Jatkosodan aikaan jouduttiin varomaan kanssasotijaa Saksaa. Maassa asui pieni juutalaisvähemmistö, joilla oli turvanaan Suomen kansalaisoikeudet. Heillä omat seurakuntansa, heitä palveli Suomen armeijassa upseereina ja rivimiehinä. Taisteluissa NL:ä vastaan saatiin myös juutalaisia sotavankeja. Osa näistä oli vakaumuksellisia kommunisteja, osa poliittisia sotavankeja, kuten politrukkeja ja komissaareja sekä ehkä myös vakoojia. Suomen saksalaisten kanssa tekemä sotavankien vaihtosopimus koski poliittisia sotavankeja, joiden joukossa saattoi olla myös juutalaisia. Kansallisuus ei siis ollut luovutusten määräävä tekijä. Syksyllä 1942 juutalaisiksi tiedettyjä sotavankeja siirrettiin Naarajärven, Montolan ja Loukolammen leireihin. Siellä heillä oli vapaus harjoittaa uskontoaan, olla yhteydessä mm. Suomen - ja Tukholman juutalaisten seurakuntien kanssa. He saivat näiltä ruoka- ja vaatelähetyksiä (Kanava 1 / 2004 / H. Rautkallio). Helsingin Sanomissa 17.1.2005 Härön elokuvan saamaa palstatilaa voi pitää elokuvamainoksena. Juutalaisten luovutuksilla "tutkija" Elina Sana vielä vuosituhannen vaihteessa yritti saada julkisuutta jo aikaisemmin dosentti Hannu Rautkallion tutkimuksien tiedoilla sekä tämän virheellisiksi osoittamilla väitteillään.

Ketä juutalaisiksi osoittautuneita varsinaisia pakolaisia Suomesta luovutettiin Saksaan? 6. marraskuuta. 1942 luovutettiin Hans Korn, Huppert, Szybilski, Koplekovsky, Georg Kollman, jolla oli vaimo Janka ja vuonna 1941 syntynyt lapsi Franz Olof sekä ilmeisesti toinenkin lapsi; siis lukumäärältään 8. Viimeksi mainittu perhe oli lähtöisin Itävallasta. Näiden maasta poistaminen oli sovittu aikaisemmin; ensinmainitun jo 21.4.1942, mutta muiden vasta lokakuun lopussa. Kaikkiaan yhteensä 19 luovutetun pakolaisen joukossa saattoi olla juutalaisia, mutta heidän kansallisuuttaan ei oltu selvitetty. Luovutuspäätösten tekoaikaan tuskin vielä tiedettiin, ainakaan virallisesti, että saksalaiset juutalaisten kokoamisleireillään suorittivat näiden järjestelmällistä tuhoamista. Suomen Valtiollinen poliisi VALPO ei silloin vielä tehnyt yhtenäisiä luetteloita. Valpon ja Helsingin juutalaisen seurakunnan yhteistyö oli hyvää. Seurakunnan jäseniä siirrettiin yhteistyönä maalaispitäjiin pois saksalaisten silmistä (Kanava 8 / 2005 / H. Rautkallio). Bresidentti Rytin muistiinpanojen mukaan hän sai 31. heinäkuuta 1942 Heinrich Himmlerin henkilääkäri (Suomen kansalainen Eestissä syntynyt saksalainen hieroja !) Kerstenilta tiedon juutalaisten tappamisesta Latviassa ja Puolassa. Läsnä oli ollut myös ulkoministeri Witting (Kanava 6 / 2006 / S. Eskola). Näin ollen maan ylin johto tiesi juutalaisten tuhoamisesta silloin, kun sovittiin muiden kuin Kornin luovutuksista.

PS. Kulttuuriradiossa 23.1.2025 tarkennettiin luovutusasiaa. Suomen juutalaisista näyttää olleen jo vuonna 1942 jonkinlainen yhtenäinen luettelo (?Panzingerin). Hannu Rautkallio mainitsee, että myöhemmin ns. "Punainen Valpo" teki heistä omia listojaan Arno Athonin oikeudenkäyntiä varten. Em. kahdeksan luovutetun henkilön tiedettiin luovutushetkellä olleen kansallisuudeltaan juutalaisia. Kulttuuriradion mukaan Suomen kansalaisuuden saanut entinen tsaarin armeijan sotilas Abraham Stiller tosiaan yritti estää näiden kahdeksan henkilön luovutuksen. Hän peräti yli yön tarkkaili näiden mahdollista ulosvientä maasta ja oli ollut yhteydessä myös tuttavaansa ministeri Tanneriin. Siitä kaikki kunnia hänelle. Myös ohjaaja Klaus Härö näyttää paneutuneen elokuvansa historialliseen taustaan varsin hyvin. Luovutettuja juutalaisia kulki Tallinnan kautta. Eestissä juutalaisia surmattiin ampumalla. Heitä tuotiin sinne Saksan miehityskaudella muualta tapettaviksi eikä siis tavallisesti viety maasta pois.

Kulttuuriradiossa 23.1. muistaakseni ei ollenkaan tuotu esille Hannu Rautkallion tutkimuksia?! Hänen mukaan Suomen juutalaisten seurakuntien jäsenluettelot olivat julkisia asiakirjoja. Ne olisivat halutessaan saaneet tietoonsa myös saksalaiset! Valpon hajanaisissa luetteloissa sodan ajalta löytyi 342 turvapaikan saanutta juutalaispakolaista. Ainoa yhtenäinen luettelo näistä käsitti 150 nimeä. Se oli tehty vuoden 1942 lopulla heidän Ruotsiin siirtämistään varten. Ruotsi vastusti silloin siirtoa. Rautkallion tutkimuksien mukaan jo 17. kesäkuuta 1942 Neidenfeld-laivalla Vaasasta Stettiniin luovutettiin eri maiden kansalaisia, joiden joukossa oli myös juutalaisia. Samassa kuussa muiden ei-juutalaisten mukana luovutettiin myös Saksan alamainen ja jopa juutalaiseksi mainittu Georges Bush. Tätä Rautkallio pitää ensimmäisenä Suomesta luovutettuna juutalaisena (juutalaiseksi tiedetty?). Myös Saksan juutalaisen pakolaisen Walter Cohenin luovutuksesta Valpon päällikkö Anthoni oli sopinut kirjeitse syyskuussa 1942 Gestapon päällikön Heinrich Myllerin kanssa, mutta tämä jäi luovuttamatta.

HS:ssä 3.2.2025 V-P Leppänen tuo lisätietoja Suomen juutalaisten luovutukseen. Elokuussa 1938 Ariadnelaiva toi Itävallan juutalaispakolaisia 2 kertaa. Itävallan juutalaisten ahdinko oli alkanut heti 12.3.1938 Hitlerin suorittaman maan Saksaan liittämisen jälkeen. Sieltä oli päässyt Suomeen Grete Krott, jonka 13-vuotias tytär Lisbeth, joka myöhemmin Suomessa toimi ooppera- ja teatteriohjaajana, tuli Ariadnelaivalla Helsingin Eteläsatamaan. Äidillä oli ongelmia saada tyttärensä laivalta maihin. Hän oli tutustunut puoluetapaamisen yhteydessä kansanedustaja Sylvi-Kyllikki Kilven Brysselin naiskonferenssissa. Krott ahdingossaan soitti Kilvelle, joka pääsi laivaan. Siellä oli ollut pelosta itkeviä ja rukoilevia ihmistä. Kilpi soitti pikaisesti ministeri Väinö Tannerille, jonka ansiosta noin 50 pakolaista pääsi "toistaiseksi" maahan. Satamassa oli ollut myös Abraham Stiller ja kirjailija Atos Virtanen. Ariadne toi viikon kuluttua toisen pakolaisryhmän, jota ei enää päästetty Suomeen. Se jatkoi Kööpenhaminaan, jossa pakolaiset ilmeisesti pääsivät maihin. Syksyllä 1942 Kilpi oli myös yrittänyt pysäyttää em. 8 juutalaisen luovutuksen, mutta Jukka Rangelin hallitus ei taipunut. Leppäsen mukaan se taipui Saksan painostuksen alla?! Käsiteltiinkö tällaista asiaa peräti hallituksessa?


Hitler siis tapatti miljoonia juutalaisia rotuopillisista syistä. Nämä kuuluivat alempaan ei - arjalaiseen rotuun. Hänen mukaansa sotavankeja tutkimalla vuonna 1941 oli saatu selville, että 70 - 80 % venäläisistäkin oli rodulliselta koostumukseltaan mongoleja. Lisäksi joukossa oli joitakin slaaveja ja muita kansallisuuksia. Vielä Ensimmäisen maailmansodan aikaan oli toisin. Silloin Venäjän armeija koostui venäläisistä talonpojista, mutta nyt bolsevikit ovat tuhonneet heidät (Kanava 4 - 5 / 2001 / Andrew Ezergailis).

Hitlerin ajatukset venäläisistä esti häntä käyttämästä hyväkseen NL:ssa vuoteen 1941 mennessä kertynyttä laajaa tyytymättömyyttä Stalinia ja hänen sortohallintoaan kohtaan. Soltzhenitsyn mukaan kun saksalaiset 1941 huolimatta puna-armeijan materiaalisesta ja miehistöllisestä ylivoimasta etenivät nopeasti kauas itään, se johtui siitä, että venäläiset eivät halunneet taistella. He alkoivat pitää saksalaisia vapauttajinaan. Saksalaiset kohdatessaan monet heittivät aseensa ja liittyivät vihollisiin. Perustettiin jopa Vapautusarmeija Stalinin kukistamiseksi. Lukuisat sotavangit halusivat liittyä Hitlerin armeijaan. NL:n väestöllä oli käsitys, jonka mukaan vieraan armeijan tulo merkitsi kommunistisen järjestelmän kukistumista. Monella oli muistikuva, millaista elämä oli ennen vallankumousta. Monet olivat menettäneet vanhempansa, sukulaisensa tai ystävänsä kuolemaan tai kuolemanleireihin.

Länsimaat ajattelivat ainoastaan omaa vapauttaan. Ne pyrkivät hyötymään neuvosto-armeijasta taistelussaan kansallissosialismia vastaan. Ne eivät pystyneet näkemään neuvostojärjestelmää vielä pahempana tyranniana. Vielä vuonna 1942 muodostettiin NL:ssä suuria neuvostojärjestelmää vastustavia osastoja, joihin oli tulijoita enemmän kuin heitä pystyttiin ottamaan. Valko - Venäjällä muodostettiin satatuhantinen NL:n vastainen kansanmiliisi, mutta saksalaiset säikähdyksissään kielsivät sen toiminnan. Väestön keskuudessa Vlasovin vapautusarmeijalla oli laaja kansansuosio ja siihen oli paljon tulijoita. Saksalaiset typeryydessään tai rotuoppinsa seurauksena kielsivät vlasovilaisia ottamaan täydennyksiä. Näin jatkui vielä vuonna 1943, vaikka saksalaiset olivat jo tappiolla. Sen perääntyvän armeijan kintereillä seurasi kymmenientuhansien pakolaisten kolonnat, jotka eivät halunneet jäädä kommunismivallan alaisuuteen. Merkillinen oli se nykyisin Putinin hehkuttama "Suuri Isänmaallinen sota". Mutta pian lokakuun vallankumouksen jälkeen neuvostokouluissa oli opetettu, ettei mitään synnyinmaata ole, ja että Isänmaa on vain taantumuksellinen keksintö. Näin ilmeisesti ajattelivat myös vihollisen "sängyssä kohdanneet venäläisnaiset". Sellaisia ilmeisesti tuomittiin Siperiaan pohjoisen Norilskin nikkelikaivokseen naisten maanalaiseen pakkotyöhön. Siellä mullan alle päätyi nopeasti (Solzhenitzyn Vankileirien saaristo V osa Pakkotyö / I Tuomitut).

Yle TV Teemassa 30.1.2025 Solzhenitzynin mukaan vankileireillä NL:ssä oli ainakin 40 miljoonaa ihmistä. Arktisella Siperian Kolyman leirillä hän sanoi kuolleita tulleen toista miljoonaa. Merkillistä oli tämän ohjelman lopetus. Siinä kirjan faktat pyrittiin kyseenalaistamaan jonkun naisen esittämänä: "Vaikka Solzhenitzyn erehtyi monessa asiassa, ...", sitä kuitenkin pidetään jonain hyvänä kirjallisena tuotteena? Ei kerrottu, missä erehtyi! Gulagissa olleiden ihmisten suorien kertomuksien lainauksissa, joissakin pienissä yksityiskohdissa vai missä? Toinen merkillisyys oli , että samaan aikaan Radio 1:ssä esitettiin toinen NL:ään liittyvää dokumenttia "Arkististen sotien kaikuja". Oliko se tarkoituksellinen valinta? Molempia ei pystynyt seuraamaan! Ylen Areenan käyttö vaatii lisäkustannuksia ja lisäaikaa. Elämmekö vielä jossakin Neuvosto - Suomessa? Gulagien yhteydessä Solzhenitzynin mainitsema "Tambov" sijaitsee Moskovan kaakkoispuolella.

Bolsevikit puolestaan tappoivat kymmeniä miljoonia ihmisiä päästäkseen valtaan ja pysyäkseen vallassa. Miljoonille hyväuskoisille selitettiin, että sortotoimet ja vallankumouksen vastustajien likvidoinnit olivat välttämättömiä ja tilapäisiä vaiheita matkalla edistykselliseen tulevaisuuteen. Sen uskoteltiin muuttuvan ja sitä kautta päästäisiin humanistiseen luokattomaan yhteiskuntaan. Sanoma meni perille. Monet bolsevikit itsekin Lenin mukaan lukien myös muissa maanosissa uskoivat tähän sokeasti. Miljoonat länsimaiset kommunismin kannattajat ajattelivat, että kapitalistiset länsimaiset demokratiat olivat yksityisomistuksen takia sortavia, eivätkä ne kykenisi perusteisiin asti ulottuviin uudistuksiin. Niitä ei haluttu auttaa tuhoamaan vasemmiston Neuvosto - Venäjälle kylvämät "tulevaisuuden siemenet". Nämä sosialismin aatteen "hyödylliset idiootit" irrottivat toisistaan nykyisen todellisuuden ja odottamansa tulevaisuuden eli kommunistisen harmonisen paratiisin (Kanava 5 / 1991 / D. Horowitz). Volkogonovin mukaan "totalitaarinen demagogia, jatkuva pelko, sosiaalinen paine ja vastasyntynynyt poliittinen valekulttuuri loivat tavallaan järjenvastaisen uskon miljooniin ihmisiin". He sokeasti uskoivat puolueeseen, Leniniin ja sitten Staliniin. Volkogonovin oli kenraali ja ja entinen KGB:n poliittisen osaston päällikkö, joka aitiopaikalta pääsi seuraamaan poliittisia tapahtumia ja pääsi salaisimpiin arkistolähteisiin.

Juutalaiset kuitenkin toteuttavat oman Israelinvaltion haavettaan Palestinassa demokraattisempien ja ainakin osin kapitalististen valtiorakenteiden avulla. Voimakkaasta vastustuksesta huolimatta he ovat menestyneet varsin hyvin.

Muslimien Palestina

Mistä alueen väestö oli peräisin 1900 - luvun alussa? Hallitseva väestönosa beduiinit muuttivat sinne Arabianniemimaalta vasta 1700 - luvun lopulla (Ur s.15). Muun väestönosan alkuperä on vaikeampi selittää. Heistä on käytetty nimeä arabitalonpojat (Ur s.28). Vuoden 70 Jerusalemin hävityksen aikoihin alueella asui maallistuneita juutalaisia, kreikkalaisia ja monia muita kansallisuuksia. Samarialaisten tiedetään nousseen kapinaan vuonna 529 bysantilaisia hallitsijoitaan vastaan (VP). Kristittyjä pyhiinvaeltajia Palestinassa on liikkunut ja ilmeisesti myös jäänyt sinne asumaan kautta vuosisatojen. Eurooppalaiset ristiretkeläisetkin vuoden 1090 jälkeen lienevät vaikuttaneet väestöpohjaan. Monenkirjavaa sotaväkeä mongolit mukaan lukien kulki Palestanin läpi. Se joutui turkkilaisten (ottomaanien) valtaan vuosiksi 1516 - 1917 (VP), mutta heitä ei liene muuttanut hallintovirkamiesten ja näiden avustajakunnan lisäksi suurempia määriä.

Vielä 1800 - luvulla etelästä tulevat paimentolaisbeduiinit rosvoilivat öisin Palestinan silloisia asukkaita (Ur s.28). Sinne muuttaneet beduiinit kuitenkin alkoivat omaksua vähemmän paimentolaisia elämäntapoja. He asuivat kylissä ja saivat toimeentulonsa maanviljelyksestä. Turkkilaiset (ottomaanit) pitivat edelleen valtaa Keski - Idän maissa. Heiltä Palestiinan alue jäi heitteille syrjäiseksi takamaaksi noin 400 vuodeksi. Hoitamatta jätetyt kosteat alueet soistuivat ja kukkuloiden pengerviljelmät rapistuivat. Teitä ei kunnostettu. Yleistä koulutusta ja sairaanhoitoa ei järjestetty. Palestina köyhtyi. Muslimien uskonnollinen keskus oli siirtynyt Istanbuliin (Konstanttinopoli). Aikaisemmin se oli ollut mm. Mekka, Damaskos, Bagdad ja Kairo. Muslimit aluksi rukoilivat Jerusalemin suuntaan kumartaen. Sitten suunta muutettiin Mekkaa kohti. Ottomaanien väestö oli islamilaisen lain mukaan jaettu uskontokunnittain "milleteihin". Juutalainen millet oli hajanainen alue. Muslimit olivat hallitseva kasti, kun taas kristityt ja juutalaiset elivät monien rajoitusten alaisina. Islamilaisen lain mukaan muslimin ei pitänyt elellä vääräuskoisissa maissa tai opetella niiden kieliä. Siten muunuskoisille avautui monia mahdollisuuksia kaupan, tieteen, kulttuurin ja diplomatian aloilla (Kanava 4 - 5 / 2005 / A. Kallio).

Turkkilaiset hallitsivat Palestinaa Syyrian provinssina Damaskoksesta käsin. Joitakin Palestinan vaikutusvaltaisia maanomistajasukuja muutti vallan keskukseen Damaskokseen (Ur s.57). Lahjonta ja korruptio siellä ja Palestinassa kukoistivat ja koko hallinto muodostui keskiajan tapaan feudaaliseksi. Suurmaanomistajat halusivat hallinnoimistaan tiloista vain mahdollisimman suuren tuoton ja myivät tiloja. Ostajien kansallisuudella ei ollut merkitystä. Tästä hyötyivät myös maahan muuttavat juutalaiset. Maanomistajien agentit saattoivat häätää kokonaisten kylien asukkaat. Sen vuokramaita viljelleille talonpojille voitiin antaa muutama viikko aikaa pakata ja lähteä. Näillä ei monesti ollut mitään paikkaa mihin mennä. Muutaman kuukauden sisällä nämä maat saatettiin myydä Juutalaiselle Maarahastolle korkeaan hintaan (Urs.55). Näitä rahoittivat myös ulkomaiset tukijat. Tämä ilmeisesti aiheutti arabien vihaa juutalaisia kohtaan. Israelilaisen Tom Segevin mukaan Brittihallinto suoritti entisten asukkaiden häädön juutalaisille myydyiltä tiloilta. Hän korostaa Englannissa asuneen Chaim Weizmannin merkitystä juutalaisvaltion perustamisessa Palestinaan. Myöskään Englannissa asuvat juutalaiset eivät halunneet lähteä "Jaffan appelsiiniviljelmille" (Kanava 6 / 2002 / Wilhelmsson). Weizmankaan ei näytä oleskelleen Palestinassa ennen vuotta 1948, jolloin hänestä tuli maan lyhytaikainen presidentti.

Vuonna 1920 yllä kerrotun alkeellisen kuvan Palestinasta antoi myös kommunismia kannattava Michael Cohen. "Palestinassa feudaalisen Turkin hallinto on imenyt arabitalonpoikien "fellahien" verta. Nyt myös Englanti (ja Ranska) on hylännyt heidät kapitalistiselle riistolle. "Suuret isännät yrittävät panna suurtiloihinsa sijoitetun varallisuutensa suurten kapitalistien palvelukseen. Näiden pyrkimys on jatkaa köyhien fellahien riistoa uusilla menetelmillä. Tällä hän tarkoitti arabien kansallista vapautusliikettä. Syytöksiä tästä "kansallisesta sodasta" saivat myös beduiinisheikit. Nämä pyrkivät erottamaan fellahit ja työtä tekevät massat! "Arabijohtajat ovat heidän uskonnollisten johtajiensa ja heimovanhempiensa vaikutuksenalaiset". Cohenin mielestä juutalaisten ja arabien työläisten tulisi toimia yhdessä brittiläistä imperialismia vastaa. Siihen ei sopisi sheikkien "kansallinen sota". Lenin oli eri mieltä kuin Cohen (HB s.26). Weizman oli leikillään kutsunut juutalaisia "herra Coheneiksi". Tällä hän lienee tarkoittanut vain alkeellisina pitämiään Venäjän juutalaisia. Joka tapauksessa hän oli kuullut kommunismiin suuntautuneesta Cohenista. Kun Weizman oli nimitellyt puolestaan palestinalaisia "Mohameddeiksi" ilma herra - sanaa, niin Segev tulkitsee ilmeisen virheellisesti sillä perusteella Weizmannin halveksineen viimeksi mainittuja.

Myöhemmin kun Ranska sai Syyrian hallintaansa, suurmaanomistajien toiminta siellä vaikeutui, mutta jatkui. Toista oli Palestinassa, jossa vallan olivat saaneet brittit. Sen hallinto ei ollut lahjottavissa. Siellä joidenkin kylien asukkaat vaativat verotuottoja käytettäväksi myös teiden kunnostamiseen, kouluihin ja maanviljelyksen kehittämiseen. Jotkut kristityt arabikylät kyselivät peräti sairaaloita ja sähköjä. Brittien virkamiehet tukivat näitä vaatimuksia. Joku Damaskoksessa asuva suurmaanomistaja keksi ketjuttaa kyliensä veronkeruun. Tällä hän pyrki estämään vuokramaidensa verotuottojen vähenemisen. Hän valitsi joistain kylistään välikäsiksi sopivia arabien kyläpäälliköitä "muktareita" ja kävi kerran vuodessa hakemassa niiden verotuoton (Ur s.59). Näin hän pystyi välttämään niiden valumisen hänen kannaltaan hyödyttömiin paikallisiin hankkeisiin. Tämä tietenkin vaikutti siihen, että monet arabikylät jäivät edelleen hyvin takapajuisiksi.

Juutalaisten paluu Palestinaan

Juutalaista väestöä lienee jonkin verran asunut Palestinassa roomalaisajan jälkeenkin. Verraten suuri juutalaisyhdyskunta (jopa 12 000 asukasta) syntyi 1500-luvulla Pohjois-Palestinaan Zafatin (Safad) kaupunkiin, kun kristityt karkottivat valtaamastaan Espanjasta juutalaiset. Oppineet henkilöt perustivat sinne osmannisulttaanien Selim I ja ja Suleiman II (1520 - 1566) aikoihin synagogia, Talmud-kouluja ja Aasian ensimmäisen kirjapainon. Kirjapainon keksi saksalainen Johan Gutenberg v. 1438. Zafatinkaupunki houkutteli oppilaita kaikkialta maailmasta (VP s.260). Suleiman II myös korjasi vuoden 1540 tienoilla Jerusalemin muurit. Juutalaisia toimi mm. mahtavan normannihallitsija Roger II palveluksessa Sisilian kuningaskunnassa. Normannit valloittivat Etelä-Italian ja sitten myös Sisilian islamilaisilta saraseeneilta 1000-luvun lopulla. Islaminuskoisia kuten myös juutalaisia sekä Bysantin kristittyjä kirkkotaiteilijoita oli Rogerin palveluksessa.
Huom.! Saraseenit ainakin osaksi olivat Pyreineiden niemimaan arabeja ja ehkä myös berberejä. Umajadien hallitsijasuku oli joutunut vaikeuksiin. Vuonna 816 Andalusian Arabit nousivat kapinaan, mutta hävisivät. Tällöin he ottivat perheensä laivoihin ja purjehtivat Välimaren rantaa Egyptiin, Siellä ha valtasivat Kairon, mutta menettiät se. Sitten he pujehtivat Kreetalle, jossa vastustus oli vähäistä. Sieltä käsin he aloittivat yli 100 vuotta (vuoteen 961) kestäneen Välimeren terrorisoinnin valliottaen mm. Sisilian Syrakusan hyökäten jopa Pohjois-Italiaan Po joen suulle (Bre s.74).

Venäjällä oli tehty vuonna 1818 tutkimus maassa asuvien juutalaisten ammateista. Sen perusteella tiedettiin, että suurin osa heistä (noin 80 %) toimi kaupan tai kädentaitojen parissa (ammattilaisina). Maanviljelyn kokemusta oli hyvin harvalla; vain 1,9 prosentilla (HB s.75). Maanomistus olikin heiltä usein kiellettyä. Ehkä juuri erilaisten ammattien harjoittaminen vaikutti siihen, että kun juutalaisille koitti 1800-luvun lopulla vapaammat olot, niin he pystyivät menestyksekkäästi käyttämään hyödykseen teollistuvien yhteiskuntien olosuhteita. Monet vaurastuivat ja monet siirtyivät merkittäviin ammatteihin. Se saattoi aiheuttaa kateutta. Myös heille määrätyistä asuinalueista "getoista", saattoi löytyä 1900 - luvun alussa huomattavan varakkaita henkilöitä, jotka omistivat teollisuuslaitoksia tai muita tuottavia yrityksiä. Silloin Venäjällä asui noin 5,3 miljoonaa juutalaista, joista noin 50 000 Siperiassa (HB s.3). Palestinan alueelle juutalaista väestöä alkoi muuttaa Itä-Euroopasta varhain 1800-luvulla. Toki näitä asui siellä jo ennenkin pieninä yhteisöinä, jotka harjoittivat uskontoaan synagogissaan (VP). Ensimmäisinä saapui uskonnollisten juutalaisten ryhmiä Jerusalemiin odottamaan Messiaan paluuta. Sieltä he levittäytyivät muihin pyhinä pitämiinsä paikkoihin.

Bolsevikien päästessä valtaan Venäjällä sieltä alettiin jo vuonna 1921 karkottaa kokonaisia perheitä laajoihin keskitysleireihin (Solzhenitzyn Vankileirien saaristo VI osa Karkotus). Vuoden 1922 lopulla perustettiin pysyvä komitea hoitamaan "yhteiskunnallisesti vaarallisten henkilöiden ja neuvostovastaisten puolueiden toimihenkilöiden" karkottamista varten. Näiden vakiotuomio oli 3 vuotta. Tavallisen karkotuspaikka sijaitsi Uralin takana Siperiassa. Jo tsaarien aikana ihmisiä karkotettiin Japanin pohjoispuolelle Sahalinin saarelle. Vuonna 1929 päätettiin perustaa syrjäseuduille karkotussiirtoloita ja otettiin käyttöön (kestoltaan) määräämättömien tuomioiden järjestelmä. Samalla kehiteltiin karkotusta, johon kuului pakkotyö. Koska NL:ssä oli sallittu vain bolsevikinen puolue, karkotettiin jo 1920 - luvulla myös sionistisen sosialistipuolueen jäsenet. Solzhenitzyn arvioi sen olleen siihen aikaan ainoa elävä ja taisteleva puolue. Se ja sen tarmokas nuorisojärjestö Hashemer sekä laillinen Hehuluz-järjestö olivat perustaneet Krimille juutalaisten maatalouskommuuneja. Vuonna 1926 koko puolueen keskuskomitea vangittiin ja seuraavana vuonna Krimiltä karkotettiin kaikki lapset noin 16 vuoden ikään saakka. Näille annettiin asuttavaksi todella vaikeita paikkoja kuten Turtkulia Kaspianmeren itäpuolelta Uzbekistanista.

Jälkikäteen Solzhenitzyn tunnusti sionistinen sosialistipuolueen todella puolue - yhtenäiseksi, sinnikkääksi ja varmaksi oikeudestaan. Sen päämääränä oli "elää kansakuntana, elää omassa Palestinassaan" (Solzhenitzyn Vankileirien saaristo VI osa Karkotus). Puolue ei saanut Euroopalaisten kansojen yksimielistä kannatusta. Krimin juutalaiset siirtokunnat ilmeisesti myöhemmin tulivat Stalin keinoksi "paljastaa" kansallismielisiä juutalaisia henkilöitä (Radzinski). Stalin oli suunnitellut vuonna 1928 Beringinmeren itäpuolelle Kamshatkan niemimaalle juutalaisen autonomisen alueen. Solzhenitzyn puolestaan kertoo Stalinin ehdottaneen ehkä pilaillessaan juutalaisten toiseksi Palestinaksi Habarovskin kaupungista länteen Amurjoen pohjoispuolella sijaitsevaa Birobidzhania. Sinne ilmeisesti oli karkotettu juutalaisia tai Stalin suunnitteli karkotuksia. Sen lähellä idässä sijaitsee jo tsaarien aikaan em. tunnettu karkotussaari Sahalin.


Juutalaiset olivat joissakin valtioissa laajimman koulutuksen hankkinut väestönosa. Esimerkiksi Unkarissa heitä oli 1920 -luvulla väestöstä 5 % eli noin 400 000, mutta korkeakouluopiskelijoista noin 34 %. Ehkä muun ammatin kuin maanviljelyn harjoitus antoi tähän paremmat edellytykset. Ennen I Maailmansotaa maassa oli hyvin vaapaamielinen ilmapiiri. Lukuisat juutalaiset olivat muuttuneet maallistuneiksi. Uskonto ei heitä enää kiinnostanut, vaan hyvät opiskelumahdollisuudet ja sitä kautta saatava parempi yhteiskunnallinen asema. Juutalaisten lapset hyödynsivät maan korkeatasoisten oppilaitosten Kymnaasien opetusta. Heistä kehittyi monia kansainvälisesti merkittäviä tiedemiehiä ja mm. valokuva - ja elokuvataiteiden osaajia. Tiedemiehistä mainittakoon Leo Szilard, Edvard Teller ja von Neuman. I Maailmansodan jälkeen kommunisti ottivat maassa vallan. Heidän joukossaan oli ilmeisesti juutalaisia. Kun amiraali Miklos Horthy kukisti kommunistit, hän alkoi vainota juutalaisia. Em. tiedemiehet joutuivat pakenemaan aluksi Länsi - Eurooppaan, mutta sitten kansallissosialistien uhan takia lopulta USA:han. Szilard vaikutti sinne jo aikaisemmin muuttaneen Albert Einsteinin avulla siihen, että USA:ssa alettiin alku vitkastelun jälkeen nopeasti kehittää ydinpommeja. Siinä Szilard ja Teller olivat lähes ratkaisevassa asemassa. Viimeksi mainittu kehitteli myös USA:n vetypommia, mutta hänen ansiostaan myös alettiin kiinnittää huomiota ydinreaktoreiden turvallisuuteen ottamalla käyttöön mm. suojakuvut. Pelko Saksan atomipommista oli suuri. NL:n vakooja Klaus Fucs oli päässyt USA:n pommiryhmään.

Unkarissa oli suuri ja köyhä alityöllistetty maataloustyöntekjöiden sekä kääpiöviljelijöiden väestönosa. Vuonna 1939 näille alettiin pakkolunastaa ja jakaa juutalaisten maita. Vuonna 1938 Unkarissa alettiin sovellettaa kiintiötasa-arvoa. Silloin juutalaisten lääkärien, insinöörien ja asianajajien osuudet ylittivät 20 % rajan. Myös lehdistö - , elokuva - teatterialoilla juutalaisten osuus oli huomattavan suuri (Kanava 6 / 2004 / M. Norri). Koreansodan aikaan 1950-luvulla Bolsevikit siirsivät tuhansittain saamiaan korealaisia sotavankeja Kaspianmeren itäpuolelle Kazakstaniin. Näiden jälkeläiset olivat myös ahkeria opinnoissaan, joten heistä tuli siellä maan merkittävin korkeasti kouluttautunut väestönosa (Solzhenitzyn).

Vuoden 1930 tienoilla kirjailija Sakari Pälsi matkusteli "Väli - Euroopassa" kuten Unkarissa. Hänen mukaansa siellä juutalaisia ja mustalaisia oli runsaasti. Heitä pidettiin valtion muodostamiseen kykenemättöminä elementteinä. Pälsi pohdiskeli, ettei "hän voisi ajatella itseään kansainväliseksi juutalaiseksi vailla isänmaata, pysyä hengissä ja terveenä, vieläpä viisaanakin ja auttavasti oikeamielisenä. Viimeksi mainittu ominaisuushan juutalaisilta kielletään, vaikka väärin, sillä kunnon miehiä heissä on sittenkin". Pälsi ei uskonut "ehdottomasti" unkarilaisten väitettä, että jokaisen juutalaisen sielu on musta. Em. Pälsin myönnytykset kertovat yleisen asenteen juutalaiskielteisyydestä. Unkarissa juutalaisia tuhottiin sodan loppuvaiheessa noin 400 000.

Unkarin johto asettui vuonna 1941 Saksan rinnalle. Kansallissosialistit olivat saaneet vaaleissa lähes 25 % äänistä. Unkarilaisia kaatui sodassa noin 115 000, heitä vietiin sotavangeiksi pelkästään NL:ään noin 600 000, joista kuoli ehkä 200 000. Sen aatelistolla oli käsitys, ettei sen milloinkaan sopinut ryhtyä mihinkään käytännölliseen työhön kaupan ja teollisuuden aloilla. Se olisi ollut arvoa alentavaa. Akateeminen koulutus maassa näytti voimakkaasti periytyneen, kun Suomessa siitä pääsi osalliseksi huomattava osa alemman koulutuksen saaneiden lapsia. Kun sosialistinen järjestelmä purkautui vuonna 1989, suurin osa entisen järjestelmän poliittisesta ja taloudellisesta eliitistä säilytti asemansa. Noin 700 johtajasta vaihtui vain noin 100. Vauraassa maassa tapahtui talousromahdus, jonka seurauksena sosialistipuolue joutui vähemmistöksi. Puoluejohto ei ollut ennen vaaleja kertonut maan heikosta taloustilanteesta. Jäseninä oli ollut paljon entisiä kommunisteja. Puolue, johon kuului myös Victor Orban, pääsi valtaan (Kanava 4 - 5 1998 / V. Vares) ym. .

2000-luvun alussa Unkarin kulttuuriministeri Istvan Hiller alkoi muokata sosialistipuoluettaan eurooppalaisen sosiaalidemokratian suuntaan. Se alkoi korostaa kansallisia arvoja. Vaalien edellä vastustajat keskusta ja oikeisto olivat kyseenalaistaneet sen uskottavuuden kansallisena voimana. Sen taakkana oli kommunistimenneisyys, jonka sanottiin kannattaneen vain Moskovan etuja. Tämä aiheutti yhteiskunnan kahtiajaon. Puolue voitti vaalit. Hillerin johdolla aloitettiin voimakas kulttuurivienti mm. "sukulaiskansaan" Suomeen. Hän kävi Kuopiossakin vuonna 2006. Tänne perustettiin kulttuurikeskus ja Suomi - Unkariseuroja. "Kansallisen intressin" perusteella keskusta - ja oikeistopuolueet oikeudellisesti rinnastivat lähiulkomailla asuneet lukuisat unkarilaisvähemmistöjen asukkaat "ulkounkarilaiset" Unkarin kansalaisiksi (vrt. Putinin Venäjä). Unkarilaisella henkilökortilla ne pääsivät osallisiksi lukuisista Unkarin palveluista ja eduista. Tätä oikeiston ajamaa lakia uusi vasemmistohallitus ei uskaltanut kumota.

Ehdotus Suomen ja Unkarin "rotuopillisista" suhteista:
Unkari ja Suomi solmivat jo vuonna 1937 Suomen ensimmäisen kulttuurisopimuksen. Vuonna 1943 silloisen heimo - ja rotuaatteen kulta-aikana Unkari halusi Suomeen vielä läheisemmät suhteet. Kun pääministeri Linkomies kävi Budapestissa, valtionhoitaja Miklos Horthy ehdotti, että Suomesta siirtyisi joitakin kymmeniätuhansia nuoria miehiä maahan. Heille annettaisiin viljelysmaata sekä unkarilainen vaimo. Näiden lapset jäisivät Unkariin parantamaan maan rotukantaa suomalaisella sitkeydellä, mutta miehet voisivat palata muutaman vuoden kuluttua kotimaahansa". Horthyyn ilmeisesti oli tehnyt vaikutuksen suomalaisten sota - ja urheilumenestys. Linkomies oli pitänyt ajatusta "mielenkiintoisena" (Kanava 8 / 2004 / K. Miklossy).

Kun Unkari yritti irtautua saksalaisten liittoutumasta, Hitler miehitti maan 19.3.1944. Samalla alkoivat juutalaisten pidätykset ja siirtäminen ghettoihin. Toukokuun puolivälissä aloitettiin näiden kuljetukset Auschwitsiin. Asian hoitivat itse unkarilaiset ja hyvin tehokkaasti. Auschwits ei ehtinyt "käsitellä" näitä niin paljon kuin heitä sinne tuotiin. 7 viikossa juutalaisia kuljetettiin 420 000. Näistä yli puolet kaasutettiin hengiltä. Loput määrättiin linnoitus - ja sotateollisuustöihin. Vuoden 1944 lopussa Budapestin 25 000 juutalaista lähetettiin marssimaan Itävaltaan. Unkarilaisten arvioidaan ampuneen näistä yli 6 000 ihmistä. Myös Budapestiin jääneistä juutalaisista unkarilaiset tappoivat arviolta 20 000. Erikoista on, että Auschwitsiin kuljetukset aloitettiin ortodoksijuutalaisten alueilta. Myöskään kristinuskoon kääntyminen ei aina pelastanut. Valko- Venäjän alueella etusijalla olivat Venäjältä tulleet juutalaiset eli näiden "eläimillistyneiden laumojen pohjasakka" (Kanava 6 / 2004 / M. Norri).


Vuonna 1881 vainoja "pogromeja" pakoon lähteneet Venäjän ja Puolan juutalaiset perustivat Palestinaan ensimmäiset maataloussiirtokuntansa. Kuitenkin jo vuonna 1878 noin 10 km Tel Avivin itäpuolelle oli perustettu Petah Tiqwan maatalousyhdyskunta. Se sijaitsi ns. Saaronintasangolla, jonka kuivatuskanavat hiekka oli tukkinut. Maaperä oli soistunut ja sen vitsauksena oli malaria. Paikalliset maanomistajat myivät sieltä mielellään juutalaisille maita. Monet yhdyskunnan jäsenet kuolivat malariaan. Myöhemmin sinne muuttaneet juutalaiset kuivasivat sen hedelmälliseksi viljelymaaksi. Siihen aikaan muuttaneilla ei ollut myöskään sikäläiseen maanviljelyyn tarvittavia taitoja (VP s. 251). Myös Tel Avivin eteläpuolella on varhainen sionistinen siirtokunta Rishon LeZion. Sen perustivat Venäjän juutalaiset. Mm. paroni Edmund de Rotschild tuki sitä. Vuonna 1882 sinne perustettiin viininvalmistamo (VP s. 249). Myöhemmin Puolan ja Venäjän juutalaiset muodostivat pitkään Israelin poliittisen johdon enemmistön (HB s.84).

Muuttajien asutuskeskuksia alkoi syntyä tiheimmin Välimeren rannan tuntumaan. Jaffan sataman pohjoispuolelle perustettiin v.1909 Tel Avivin (Kevään Kukkula) kokonaan juutalainen kaupunki (VP). Kaupunki oli Palestinan uudenaikaisin. Vuonna 1948 NL:n lehtimies Sorezhin artikkelissaan hiukan kadehtien kutsui sitä: "Juutalaisen kapitalismin tuote" ja "Sionistisen paratiisin symboli" (HB s.60). Uusien toimeliaiden asutuskeskusten vetovoima sai myös paljon paikallista väkeä siirtymään tarjoutuvien työmahdollisuuksien perässä samoille seuduille. Monien hajallaan sijaitsevien asutuskeskusten "kibbutsien" naapureina asui usein vihamielistä arabi- tai beduiiniväestöä. Juutalaiset pitivät tärkeänä, että jokainen kibbutsi pystyisi puolustamaan itseään. Hallintokeskukset, koulut ja muut tärkeät rakennukset sijoitettiin keskelle. Rakennusryhmät ympäröitiin piikkilanka-aidalla. Niissä oli vartiotorneja ja valonheittimiä. Turvallisuudesta huolehtimaan perustettiin asutuskeskuksesta toiseen ratsastavia Shomer- erikoisjoukkoja (Ur s.36). Pukeutumisessaan nämä muistuttivat ratsastavia beduiineja.

Vuonna 1918 juutalaisia Palestinan väestöstä arvioitiin olevan noin 17 % (HB s.23). NL:n bolsevikkien mielestä näin pieni vähemmistö ei pystyisi hallitsemaan sitä. Venäjän "neuvostososialistit" pitivät jo 1900 - luvun alussa juutalaista sionismia antisosialistisena eli vihollisenaan. Suurin osa sionisteista kutsui yhdistystään "sosialistiseksi demokratiaksi". Täältä oli lähtöisin modernin Israelin sosialistinen idea (HB s.3). Sionistien ohjelmana oli yhdistää kaikki juutalaiset riippumatta siitä, olivatko nämä porvarillisia, sosialidemokraattisia tai "vallankumouksellisia bolsevikkeja" kannattavia (HB s.17). Bolsevikit väittivät sen toimivan Englannin hallituksen johtamana (HB s.22). Lenin pyrki vähentämään juutalaisten muuttohalua Palestinaan. Näiden pitäisi jäädä rakentamaan maanviljelijöinä uutta sosialistista yhteiskuntaa NL:ssa. Näitä haluttiin myös sotilaiksi kansainvälisiin tehtäviin (HB s.22). Lenin piti tärkeänä vastustaa myös kansainvälisiä islamistisia liikkeitä, joiden hän katsoi heikentävän vapautusliikeiden käyttöä eurooppalaista ja amerikkalaista imperialismia vastaan (HB s.26). Islaminuskoisia löytyi myös NL:n alueelta mm. Kaspianmeren ympäristöstä.

Maahanmuuttajat Palestinassa

Maahanmuutajien maanhankinnat siis tapahtuivat ostamalla paikallisilta maanomistajilta, jotka saattoivat asua myös Palestinan ulkopuolella. Tässä heitä avustivat kansainväliset juutalaisyhteisöt. Palestinan toimintoja koordinoimaan perustettiin Jerusalemiin epävirallinen hallitus eli Juutalainen Toimisto "Agency".

Maahan tulleiden juutalaisten tarmokkuudesta kerroin jo aikaisemmin:
Muuttajien perustamat maaseudun asutuskeskukset eli "kibbutsit" olivat osuuskunta tyyppisiä kommuuneja. Ne olivat beduinijohtoisiin palestiinalaiskyliin verrattuina hyvin moderneja ja hyvin organisoituja. Niissä oli koneita, sähköt, radioita, kouluja ja terveydenhuolto. Asukkaat kuivasivat alueidensa soita viljelykelpoisiksi ja kunnostivat rinteiden pengerviljelmiä. Soita kuivaamaan tuotiin myös eukalyptuspuita. Yleinen vitsaus malaria väheni. Malariaa oli paljon vielä 1800 - luvun lopulla mm. Tel Avifin ja Haifan välisellä soistuneella asumattomalla rannikkoalueella. Nyt siellä kasvatetaan ja viedään maasta paljon sitrushedelmiä ja vihanneksia (VP). Myöhemmin myös Genesaretinjärven pohjoispuolella soistumaan päässyt entinen hyvä maanviljelysalue suuri Hulejärven laakso otettiin lähes kokonaan viljelykseen. Sinne jäi vain pieni kaistale avovettä (VP). Vuonna 1939 juutalaisten osuus Palestinan väestöstä oli maahanmuuton seurauksena noussut jo 29 % (20. vuosisadan kartta) / Natkiel s. 209).

Juutalaisten välit paikallisiin asukkaisiin alkoivat kärjistyä. Osaksi tämä johtui Palestinassa valtaan pyrkivien henkilöiden tietoisesta toiminnasta. Omien tavoitteiden saavuttamiseksi lietsottiiin juutalaisvastaisuutta mm. vuonna 1929 (Ur s.73), jolloin Jerusalemin suurmuftin Aminin kiihottamat arabit Hebronissa surmasivat ja paloittelivat 67 kaupungin aseetonta juutalaista, miestä, naista ja lasta sekä julistivat "pyhää sotaa" (Ur s.75). Vääräuskoiset ja tavoiltaan täysin erilaiset juutalaiset eivät kuuluisi heidän kaavailemaansa Palestinaan. Näitä olisi vaikeampi hallita. Heidän kanssaan saattaisi peräti joutua neuvottelemaan. Ne pitäisi ajaa pois tai surmata. Paikoin arabeja kehotettiin jopa välttämään kanssakäymistä kibbutsien asukkaiden kanssa. Se saattoi myös olla kiellettyä. Kiristyneen tilanteen seurauksena juutalaiset perustivat virallisiksi paikallisiksi puolustusjoukoiksi Haganan yksikköjä (Ben Gurion) ja sen erikoisiskuryhmäksi koulutetun Palmachin. Lisäksi muodostui muita riippumattomia ja vähemmän ammattitaitoisia sotilasryhmittymiä, kuten Irgun (Menahim Begin), Tähtiryhmä (Stern) sekä ns. Yöryhmä, jotka joskus toimivat yhteistyössä virallisten puolustusjoukkojen kanssa.

Palestinalainen kylä 1940 - luvulla

Vielä 1940 - luvulla Palestinan paikalliset asukkaat olivat köyhiä ja lukutaidottomia viljelijöitä "fellaheja". Sinne oli muuttanut etelästä beduiinejä, jotka aikaisemmin olivat ryöstelleet aluetta. Beduiinien mielestä kaupunkien ja kylien asukkaat olivat alempiarvoisia. Fellahit kuuluivat alimpaan ryhmään. Viljelijöiden maa ei tavallisesti ollut heidän omaansa, vaan suurmaanomistajien, joille he maksoivat vuokrana osuuden sadosta. Vuokrat kokosi maanomistajan luottomies, joka usein oli myös kylän johtaja "muktar". Kylässä saattoi asua useampia klaaneja, joilla oli oma alempi johtaja, rajattu kylän osa sekä hautausmaa. Naiset haudattiin erilleen. Kylästä löytyi pieni moskeija minareetteineen. Vierailijoita varten oli kaksiosainen vierashuone. Toinen huone oli naisille (Ur s.156). Beduinit olivat aavikkoilla tottuneet suureen vieraanvaraisuuteen. Jokaiselle ainakin sukuun kuuluvalle vieraalle oli velvollisuus järjestää makuutila ja ehkä myös ravinto. Uskonnollinen johtaja imaami saarnasi moskeijassa. Hänen uskonnollinen koulutuksensa oli vähäistä. Joku vanhempi klaanin päällikkö kiipesi joka päivä minarettiin. Sieltä kutsuttiin uskovaisia viidesti päivässä rukoilemaan.

Kylä pyrittiin sijoittamaan kukkulalle, jotta sitä olisi helpompi puolustaa (Ur s.154). Maalaistalot olivat pieniä usein savitiilestä tehtyjä. Ne olivat sadeaikaan talvella kosteita ja kylmiä (Ur s.153). Niissä oli tasainen neliömäinen alue, jolla sadeaikana koottiin vettä säiiöön. Kylistä löytyi yhteinen leipomo, joka oli naisten aluetta (Ur s.156). Oma "WC" tavallisesti puuttui taloista. Niiden sijaan jokaisella klaanilla oli 2 vanhaa rakennusta, joista toista käyttivät WC:nä miehet ja toista naiset.

Satokausien välillä monet kylien miehistä menivät muualle töitä etsimään (Ur s.162). Gazan suurilla apelsiiniviljelmillä tarvittiin poimijoita. Jaffan satamassa voitiin laivauskautena päästä purkamaan laivojen lasteja. Myös juutalaisten kibbutsit tarvitsivat joskus aputyövoimaa. Monet pienviljelijät kuitenkin velkaantuivat ja muuttivat pois. Viljelijän tila koostui lukuisista pienistä palasista, joita talon poikaluvun kasvaessa vielä jaettiin pienemmiksi (Ur s.21). Tämä mahdollisti paikallisten veronkerääjien korruption vuokrien maksujen avulla. Joskus myös fellahit onnistuivat pimittämään muktariltaan palstojensa lukumäärän.

Tarkasteltu kylä Tabah sijaitsi Jerusalemin länsipuolella vuoristoalueella, jossa vuotuinen sademäärä oli melko suuri, noin puoli metriä. Taloja lämmitettiin kotieläinten vuohien, lehmien ym. kuivalla lannalla. Sitä käytettiin myös keittiöiden liesissä. Ylimääräinen lanta myytiin aavikon beduiineille polttoaineeksi. Kanoja kasvatettiin ja niiden munia myytiin. Härkiä, usein yhteisiä, käytettiin peltotöissä. Pieni karjarakennus avautui suoraan taloon, jotta niistä tuleva eläinten lämpö pitäisi asuintilat talvella lämpiminä. Nukkumistilat olivat yhteisiä vain pieniä karsinoita (Ur s. 159). Vuoteena oli kaislamatto ja peittona ehkä vuohennahka. Ikkunoissa oli tavallisesti vain puuluukut. Valaistus saatiin oliiviöljyä polttamalla villalankasydämmen avulla. Rikkaammilla oli varaa lasi-ikkunoihin ja öljylamppuun.

Viljelykasveja oli mm. ohra, vehnä, pavut, virvilät, melonit, sipulit, timjani, tomaatit, viinirypäleet, viikunat, saksanpähkinät, mantelit sekä joskus myös öljypuut. Oliiviöljyä myymällä saatiin lisätuloja. Puinti tapahtui tantereella. Siellä kiireisenä viljankorjuuaikana miehet ja naiset saivat työskennellä lähekkäin. Viljaa ja muitakin kuivia elintarvikkeita säilytettiin isoissa savihinkaloissa tai ruukuissa. Kevätsatoon kuului vehnä, ohra, härkäpapu ja virvilä. Myös heinää koottiin rehuksi. Kesäsatona saatiin meloneita, herneitä, seesamia sekä suuri valikoima vihanneksia (Ur s.160). Ohikulkeville matkailijoille voitiin myydä hedelmiä ja vihanneksi. Viinirypäleet poimittiin viimeisinä vasta syksyllä. Viinimehun polkeminen niistä olisi pitänyt olla paljailla jaloilla naisten työtä, mutta säädyllisyyssyistä kylän miehet tekivät sen.

Aavikon beduiinit kävivät kameleilla kylissä useita kertoja vuodessa ostamassa ylimääräisen sadon ja tuomassa kalkkikiveä talojen korjaamiseen. Ainakin suuremmissa kylissä oli kauppa ja kahvila. Viimeksi mainitussa kylän miesväki vietti vapaa - aikaansa kahvia juoden ja tarinoita kertomalla. Värikkäitä juttuja keksittiin arabien jopa liian vilkkaaksi tunnetulla mielikuvituksella. Monet kuullut tai seudulla sattuneet tapahtumat alkoivat elää omaa elämäänsä. Kyläkaupassa naisillakin oli lupa käydä yksin ostoksilla (Ur s.156). Jotkut vanhemmat naiset saivat käydä ostoksilla myös lähimmän kaupungin kaupoissa (Ur s.155).

Kylistä löytyi erilaisia ammattimiehiä kuten seppiä, korinpunojia, savenvalajia ja muuta erikoistunutta väkeä. Alkeelliset aurat ja pyssyt pystyttiin niissä kunnostamaan. Kylässä saattoi olla oma alue kulkukauppiaille ja kierteleville käsitöitä osaaville ammattimiehille. Nämä saattoivat myydä käytettyjä vaatteita, peilejä, lääkkeitä, amuletteja jne. sekä kunnostaa veitsiä ja tuliaseita (Ur s.158). Lääkkeitä oli vain vähän saatavilla eikä niihin edes luotettu. Pahat henget aiheuttivat sairaudet. Muutamat vanhat naiset tunsivat lääkekasveja ja osasivat valmistaa parantavia juomia (Ur s.157).

Asukkaiden aamiainen koostui vehnästä valmistusta ohuesta pitaleivästä, vuohenjuustosta, munista ja joistain kasvistuotteista. Juomana oli veden ohella viinirypälemehua. Kahvin käyttö oli yleistä. Klaanien johdon kokoontuessa ateriat olivat hyvin monipuolisia (Ur s.125). Silloin suorastaa mässäiltiin. Myös muslimien paastonaikaiset "Ramadan" yöateriat olivat tukevia, jotta päivällä jaksettaisiin paastota. Varsinkin Ramadan viimeisen aamuaterian jälkeen suorastaan ähkyttiin. Uskonto ja monet beduiinien usein ankarat perinnäiset tavat vaikuttivat kyläläisten jokapäiväiseen elämään.

Koraania pidettiin Muhamedin saarnojen kokoelmana. Siitä löytyivät kylän asukkaille ohjeet jokseenkin kaikille elämänaloille(ur s.166). Demokratian "istuttamisen" mahdollisuutta islamilaiseen maailmaan voi epäillä yleisesti. Muslimille uskonto on koko yhteiskuntaa ja elämää hallitseva viitekehys. Siitä ei voi erottaa politiikkaa, perhe - elämää, taidetta jne. Tämä kokonaisvaltaisuus johdetaan Koraanista ja muista pyhistä teksteistä. Yhteiskunnan uudistaminen tulee ongelmalliseksi, koska sitä pidetään länsimaailmasta tulleena ja sinne on pesiytynyt väkivaltainen reaktio länsimaita vastaan (Kanava 8 2006 / Ari Hukari /Leo Näreaho).

Muslimien on vaikea, ellei mahdoton erottaa modernisaatiota länsimaisesta kulttuurista. Tästä syystä näiden ajatteluun tulee mukaan kulttuurelliset, poliittiset ja uskonnolliset tekijät. Muslimit ylipäänsä määrittelevät oman ja muiden ihmisten aseman yhteiskunnassa ensisijaisesti kollektiivisesti muslimien uskonyhteisöön kuulumisen kautta. Siihen ei enää mahdu demokratia ja sen yksilötason vapaudet sekä oikeudet (Kanava 8 2006 / Ari Hukari /Leo Näreaho). Demokratia ei ole demokratiaa, jos sen peruspilarit muutetaan. Nykyislamin tai ainakin sen tulkinnan on jotenkin muututtava. Andre Glucksmannin mukaan Koraani ei sinällään kannusta uskonnolliseen konservatismiin, dogmaattisuuteen tai suvaitsemattomuuteen, mutta siihen kannustaa se tapa, jolla sitä käytetään poliittiseen kiihotukseen (Kanava 9 / 1992 / M. Lehtonen). Koska muslimille uskonto on koko yhteiskuntaa ja elämää hallitseva viitekehys, joka pyrkii antamaan ohjeet lähes kaikkiin elämäntilanteisiin, se ilmeisesti antaa hyvät perusteet unohtaa kokonaan pois yksilön oman itsenäisen poliittisen ajattelun. Se jää monesti lähinnä uskonnollisille johtajille tai näitä lähellä oleville henkilöille. Siten se lienee eräs parhaiten soveltuva uskonto myös poliittiseen kiihotukseen. Sitä käytti hyväkseen monta kertaa, esimerkiksi vuonna 1929, Jerusalemin mufti Amin moskeijasaarnoissaan kiihottaessaan muslimeja juutalaisia vastaan (kts. edessäpäin). Sitä käytti vuonna 1979 Iranissa myös ajatollah Khomeinin syrjäyttäessään shaahin.


Vielä vuonna 2025 käytetään islamia poliittiseen kiihotukseen mm. Syyriassa (HS 5.5.2025 s. A19). Siellä vallan otti ainakin aikaisemmiin islamilaiseksi äärijärjestöksi luokiteltu al - Sharaa. Tämä ja maan druusilaiset taistelijat ovat ottaneet yhteen eri puolilla Syyriaaa. Levitettiin internetissä ääniviestiä, jonka mukaan joku druusijohtaja olisi kommentoinut halveksivasti profeetta Muhammedia. Maan sisäministeriö myöhemmin kiisti väitteet. Syyrian keskushallinto syytti väkivallasta laittomia ryhmiä ja lähetti joukkojaan druusienemmistöisiin kaupunkeihin Druusien kerrotaan rekrytoituneen keskushallinnon joukkoihin. Koska druuseja asui myös Israelin välittömässä läheisyydessä Golanin tienoilla, se ei hyväksy keskushallinon joukkoja Damaskoksen eteläpuolella. Se iski pommein sinne ja jopa presidentin palatsin läheisyyteen. Artikkelissa ei mainita, minkä järjestön käsissä palatsi nykyisin on.

Edellä mainitussa HS:ssä oli myös karateurheilija ja opiskelija Sonja Voutilaisen kuvaus islamin käytöstä urheilussa. Hän opiskeli aluksi Libanonin Beirutissa ja kävi siellä karateharjoituksissa. Niissä urheili sovussa sunnimuslimeja ja kristittyjä. Hänen mukaansa uskonto ei näkynyt salilla eikä treeneissä. Lokakuun 20. 2023 häntä kehotettiin poistumaan maasta Hamasin hyökättyä Gazasta Israeliin ja vm. tuhoisten vastaiskujen alkaessa Gazaan. Voutilainen muutti opiskelemaan Kairoon. Tämä vuonna 969 Fatimidien perustama kaupunki oli kasvanut jo noin 20 miljoonan asukkaan yhdyskunnaksi, kun koko Egyptissä 1900 - luvun alussa oli saman verran asukkaita. Maa kuulunee vapaamielisimpiin islamilaisiin maihin. Naiset ja miehet saivat harjoitella karatesalilla yhdessä. Kuitenkin sen seinillä näkyi koraanin lauseita ja niitä lausuttiin myös harjoitusten aikana. Muslimiottelijat osoittivat hyvin onnistuessaan kunnioitusta ja kiitosta Allahille. Kun harjoitusten jälkeen mentiin yhdessä läheiseen mehubaariin, oli ilmapiiri vapaampi.

Uriksen mukaan Palestinan islamilaisilla papeilla "imaameilla" oli vain vähäinen uskonnollinen koulutus. Ranskasta 1970 - luvulla löytyvän liberaalina pidetyn "islamilaisen teologien oppilaitoksen" rehtori totesi: "Koska muslimit ovat vakuuttuneita uskonnon (islamin) tehtävästä yhteiskunnassa, he eivät pidä siitä, että valtio on neutraali vieläpä uskonnonvastaisiin voimiin nähden. ... Muslimit haluavat osallistua maalliseen elämään, mutta toivovat valtion toimivan uskonnon (ilmeisesti islamin) hyväksi" (Kanava 4 1990 / S. Eskola). Siis ei liikaa maallisia vapauksia (eikä ilmeisesti demokratiaakaan)? Ranskassa musliminaiset olivat työllistyneet hyvin, mutta miehiltä koulut jäivät kesken ja he usein liittyivät jengeihin. Afganistanissa vallan ottaneet talebanit olivat enimmältään Pakistanin islamilaisten koulujen opiskelijoita. He hirttivät ihmisiä julkisesti, asettivat tiukat käyttäytymisohjeet sekä sulkivat naiset työstä ja kouluista. Tulisiko tämä tulkita niin, että länsimaissa pitäisi enemmän valvoa islamilaisten koulujen opetusta?

Palestinassa oli vallalla islamin sunnilainen tulkinta. Allah toivoi uskovaisiaan rukoilemaan 5 kertaa päivässä. Vuosittaiset kuukauden kestävät paastonajat ja sen ankararat säännöt rasittivat elämää. Islam tarkoitti myöntymistä Allahin tahtoon. Allah tiesi ja määräsi jokaisen ihmisen kaikki elämän vaiheet. 2020 - luvulla Suomessa asuva islamilainen taksikuski ei pelännyt tappavaa koronaa. Alah tietää, koska me kuolemme. Ei tarvitse olla huolissaan omasta eikä matkustajan terveydestä. Kasvomaskin käyttökin oli tarpeetonta. Sen voi panna näön vuoksi tuuhean parran päälle.

Varsinaista kouluopetusta ei ollut (Ur s.162). Kylän uskonnollinen johtaja imaami osasi lukea ja kirjoittaa. Hän saattoi opettaa näitä taitoja joillekin valituille pojille. Naiset ja tytöt olivat alemmassa asemassa jopa nuoriin poikiin nähden. Heidän paikkansa oli kotona. Heillä ei ollut lupa edes laulaa tai tanssia kuin keskenään (Ur s.163) tai käydä kahvilassa ilman sukulaismiehen valvontaa. Liikojen kanojen ja kananmunien myynti kuitenkin heille sallittiin sekä pitää niistä saadut rahat. Vapaasti keskenään keskustelemaan he pystyivät kaivolla tai pyykkiä pestessään joella. Moskeijassa naisten paikka oli takaosassa miesten katseilta näkymättömissä. Heidän pukeutumiselleen oli määrätty tarkat säännöt. Nainen ei saanut katsoa miestä eikä mies naista. Samankaltaisia tapoja vaativat Talebanit Afganistanissakin. Juutalaisten kibbutseissa tai muissa asutuskeskuksissa naiset ja miehet työskentelivät sekä juhlivat yhdessä. Naiset osallistuivat yhdyskuntansa puolustamiseen ja saattoivat olla myös kibbutsin johtajana. Edellä mainitun Segevin mielestä brittien suojeluksessa juutalainen siviilihallinto kehittyi, mutta arabityöläiset jäivät usein vaille oikeuksia ja heidän lapsensa vaille koulutusta (Kanava 6 / 2002 / Wilhelmsson).

Em. Leo Näreaho selventää tarkemmin islamin suhdetta valtioon: " Jumala "Allah" on kaiken suvereeni halitsija. Maallisen vallan pitäjä on vain sijaishallitsija, "Jumalan varjo" maanpäällä. Sen tehtävä on huolehtia, että valtakuntaa hallitaan Jumalan ikuisen lain mukaan. Siitä hän päättelee, että islamilaisessa maailmassa ratkaiseva kysymys ei ole hallitusmuoto, vaan se, että "hallitsija toteuttaa oikeaa islamia". Hallitusmuoto voi siis olla vaikka diktatuuri. Alamaisten vapaus jää sivuseikaksi. Tästä tietenkin seuraa, että mitään uskonnosta tai ainakin sitä toteuttavasta maallisesta vallanpitäjästä täysin riippumatonta oikeuslaitosta ei voi olla islamilaisessa valtiossa. Tuomioita annettaessa otetaan huomioon islamin periaatteet. Niitä usein tulkitsevat uskonnolliset johtajat.

Näreahon mukaan islam on juutalaisuutta ja kristinuskoa selvemmin ilmoitususkonto. Islamilaisen käsityksen mukaan Koraani on Allahin suoraa puhetta ihmiskunnalle. Sunnilaisen perinteen mukaan se on luomaton, oikeastaan osa Allahia. Kristitty voi ajatella, että raamatussa ja erityisesti uudessa testamentissa Jumala on ilmoittanut vain tahtonsa. Ne eivät ole "jumalan suoraa puhetta". Jos siis Koraanissa ja jumalallisessa laissa annettaan yhteiskunnallisia määräyksiä esimerkiksi naisen asemasta (mm. mies on naisen pää), kuinka tällaisia määräyksia voidaan muuttaa? Siinä puututtaisiin koko jumalallisen ilmoitususkonnon perustaan. Samalla puututtaisiin myös arabimaailmassa uskonnon varaan perustuvaa yhteisöllistä identiteettiä. Siellä uskonto ei ole yksityisasia. Islamilaisessa maailmassa ei sallita raamatuntutkimukseen verrattavaa tieteellis-kriittistä koraanintutkimusta. Kun egyptiläinen tutkija Nasr Abu-Zaid alkoi esittää liian liberaaleja koraanin historiallista ainesta painottavia piirteitä, hänet julistettiin luopioksi. Vuonna 1993 tuomioistuimen päätöksellä hänet määrättiin eroamaan vaimostaan. Perusteena oli, että ei-mulimi ei voi olla naimisissa musliminaisen kanssa. Sittemmin Abu-Zaid pakeni Hollantiin (Kanava 9 / 2002 Näreaho). Oliko Kemal Atatyrkilläkin mielessä tällaisia kerettiläisiä ajatuksia, kun hän luonnehti islamia epäonnistunut sivilisaatioksi?


Ovatko länsimaissa yksilönvapaudet menneet liian pitkälle?
oooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooo
Tätä mieltä olivat islamistien ohella myös monet "aasialaisia arvoja" korostavat ajattelijat sekä myöhemmin omista syistään myös Putinin johtaman Venäjän vaikuttajat. Jo Ranskan vallankumouksessa annettiin "ihmis - ja kansalaisoikeuksien julistus", joka vahvisti "ihmisten luonnolliset, peruuttamattomat ja pyhät oikeudet ja velvollisuudet". Niistä löytyvät mm. oikeudet: "vapaus, omistus, turvallisuus ja sorron vastustaminen". Vapaus tarkoitti "sitä, että voi tehdä kaikkea, mikä ei vahingoita toista" (Kanava 4 1990 / S. Eskola). Viimeksi mainitusta puhui jo 400 - luvulla eKr. valtiomies Perikles "hautajaispuheessaan" selittäessään kansalaisille Ateenan demokratiaa (Thukydides).

"Aasialaisista arvoista" puhuivat 1990 - luvulla Itä - ja Kaakkois - Aasian nopeasti kehittyneet valtiot Hongkong, Singapore, Taiwan, Etelä - Korea ja myös Japani. Näiden mielestä individualismi ja moraalinen relativismi tuhoavat kulkutaudin tavoin länsimaisia yhteiskuntia. Yksilön oikeuksien ja demokratian ylikorostaminen ovat johtamassa anarkiaan. Lännessä asioiden tärkeysjärjestys on vääristynyt. Idän arvoissa todellinen yksilönvapaus toteutuu kurinalaisessa yhteiskunnassa. Itä - Aasian taloudellinen menestys pohjautuu vapaan markkinatalouden ja tiukan yhteiskuntajärjetyksen yhdistämiseen. Kaakkois - Aasian valtiot eivät kärsineet Länsimaiden 1990 - luvun alun talouslamasta. Siellä ei puhuttu työviikon lyhentämisestä tai ylityökielloista.

Kritiikin kohteina olivat siis yksilönvapauden yliannostus, liiallinen demokratia sekä liberalismi ja "hyvinvointivaltiollisuus". Nämä estävät järkevän taloudenpidon. Yksilölle alunperin kuulunut vastuu omasta itsestään on hämärtynyt, kun tuo vastuu on siirtynyt valtiolle. Tämä on Länsimaissa johtanut mm. moraalittomuuteen, rikollisuuden kasvuun, ilkivaltaan, huumeongelmiin, lisääntyviin avioeroihin ja homoseksuaalisuuteen. Talouden ohjenuorana on julkisten menojen pitäminen minimissään ja alhainen verotus. Perheen ja suvun asema yhteiskunnan perusyksikkönä on keskeinen eikä sitä voi korvata mikään lainsäädäntö. Häpeän tai pettymyksen tuottaminen suvun silmissä on rangaistus. Valistunut ja työteliäs yksilö kykenee huolehtimaan perheestään. Siihen ei tarvita valtiota. Yhteiskunnan rakentamiseen tarvitaan mm. nuorten kouluttamista ja ankaraa opiskelua. Yksilönvapauteen ja - oikeuksiin liittyy korostetusti velvollisuuksia (Kanava 6 / 1996 / M. Kinnunen). Yksilön vastuun "hämärtyminen" kuitenkin koski myös ns. sosialismiin pyrkivissä maissa. Nämä kritisoivat YK:ssa Länsimaita siitä, että yksityisten ihmisten taloudellisista ja sosiaalisista oikeuksista ei niissä huolehdita riittävästi (Kanava 9 / 1992 / Ermacora).

Myös S. Eskola huomauttaa, että velvollisuudet ovat jääneet Suomen lainsäädännössä kauas oikeuksien jälkeen esimerkiksi koulusta käydyssä keskustelussa (Kanava 4 1990 / S. Eskola). Ranskassa annetussa ihmisoikeusjulistuksessa mainittu "loukkaamaton ja pyhä" omistusoikeus neuvostososialismissa hylättiin kokonaan. Se korvattiin absraktilla yleiskansallisella ja yhteiskunnallisella omaisuuskäsitteellä. Siitä seurasi tulkinta, että kaikki omaisuus on väkisin otettava yhteiskunnan haltuun. Tästä NL:ssä seurasi julkisen omaisuuden heitteillejättö, - varastaminen ja laiska työtahti. Esimerkiksi suomalaiset lannoitteiden viejät näkivät, miten sinne viedyt lannoitesäkit sisältöineen kuljetuksen yhteydessä olivat päätyneet tienvarsi jokeen. Ilkivaltaa ja kurinalaisuuden puutetta ei siis ollut ainoastaan Länsimaissa. 1990 - luvun alussa Ihmisoikeukomissiossa hyväksyttiin yksimielisesti päätöslauselma, jossa vaadittiin jokaisen ihmisen oikeutta omistamiseen sekä yksin että yhdessä muiden kanssa. Lauselman tekijöinä oli mm. USA, Japani, Venäjä ja Turkki. Kiina ilmeisesti puuttui (Kanava 9 / 1992 / Ermacora).


Mitkä syyt vaikuttivat siihen, että 1990-luvun alussa ja Itä - Euroopan maat vapautuivat Neuvostoliiton pakkopaidasta? Sosiologi Ralf Dahrendorfin mukaan tärkein syy oli se, että NL:n johtaja Mihail Gorbatsov ei enää halunnut (tai taloudellisesti enää pystynyt) voimakeinoin puuttumaan niiden sisäisiin asioihin. NL romahti. Myös Länsi-Eurooppa oli muuttunut. Euroopan integraatio ja lupaus vuonna 1992 alkavasta tavaroiden, palveluiden ja ihmisten vapaasta liikkuvuudesta palautti niiden uskon tulevaisuuteen ja poliittiseen yhteistyöhön. Idästä katsoen "Euroopasta" tuli vertailukohta. Enää ei puhuttu vain "lännestä" ja "kapitalismista". Toisaalta NL:n valvomassa Itä-Euroopassa 1980-luku oli fyysisen, sosiaalisen ja moraalisen alasajon aikaa. NL:ssä pelättiin jopa syntyvän nälänhätä. Itä - ja Länsi - Euroopan välinen vastakohta tuli liian voimakkaaksi.

Tässä tilanteessa Dahrendorf näki vain yhden ratkaisun. Itäisen Keski-Euroopan tuli siirtyä Karl Popperin hahmottelemaan avoimeen yhteiskuntaan. Myöskään Ruotsin puolittainen avoin yhteiskunta ei hänelle kelvannut. Uutta ei voinut luoda siten, että säilytettäisiin vanhasta järjestelmästä parhaat osat. Länsimaisissa demokratioissa sosialismia löytyy eri muodoissa. Jostain syystä vain siihen usein liitetään käsitteet tasa-arvo, oikeudenmukaisuus ja jopa hyvinvointi. Ruotsia ja Pohjoismaita pidetään "hyvinvointivaltion" mallimaina. Niitä tarjottiin lopulta myös neuvostososialismin uusiksi esikuviksi. Tie reaalisosialismista avoimeen yhteiskuntaan ei tulisi olemaan helppoa. Dahrendorf korosti yhtäaikaisten ja toisiinsa kytkeytyvien poliittisten, taloudellisten ja sosiaalisten muutosten välttämättömyyttä. Samaan aikaan poliittisten reformien kanssa tuli sallia yksityisomistus, markkinoiden luominen ja talouskasvu.

Edellä mainittujen uudistusten lisäksi tuli muodostaa sosiaalisesti kestävä kansalaisyhteiskunta. Vasta sen toimiessa monilukuisine instituutoineen ja organisaatioineen luo kestävän perustan talouden täysitehoiselle toiminnalle. Vain kehittyneessä kansalaisyhteiskunnassa valta hajoaa riittävästi ja sen käyttöä voidaan valvoa. Kansalaisyhteiskuntaan kuuluu valtion ulkopuolella oleva joko spontaani tai järjestäytynyt toiminta. Tähän aikaan myös Suomessa puhuttiin kansalaisyhteiskunnan luomisesta ja mm. maakuntaitsehallinnosta (Kanava: mm. Tiihosten tutkijapariskunta). Dahrendorfin mukaan vaikeus tulee muutosten vaatimasta erilaisesta aikaperspektiivistä. Esimerkiksi perusoikeuksia ja perustuslakia koskeva lainsäädäntö voidaan tehdä 6 kuukaudessa. Taloudelliset reformit vaativat ainakin 6 vuotta, mutta kansalaisyhteiskunnan rakentamiseen toimivine instituutioineen kestää 60 vuotta eli 2 sukupolvea. Viimeksi mainitun syntyminen on oleellinen muutos reaalisosialismiin verrattuna, jossa koko yhteiskunnan instituaallinen rakenne lepäsi yhden puolueen varassa. Tällä tiellä on monia uhkia. Kaikkien kärsivällisyys ei riitä. Jotkut kansanosat voivat kokea jääneensä kehityksestä syrjään ja neuvottomiksi. Aletaan kaipailla "vanhaa ajan kultaamaa reaalisosialismin häkkiä". Voi tulla poliittisia liikkeitä, jotka lupaavat syntyneisiin vaikeuksiin apua paluulla menneisyyteen (Kanava 2 / 1991)/ M- Alestalo). Tåhän on todettava, että näin onkin käynyt vuoteen 2025 mennessä monissa Euroopan maissa.
oooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooo


Miten vuonna 1917 Venäjällä vallan ottaneet bolsevikit (kommunistit) suhtautuivat Keski - Idän arabiyhteisöihin?
Vuonna 1919 Toimeenpaneva Kansainvälinen Komitea luokitteli ne vallankumousmahdollisuuksien suhteen alimpiin kasteihin. Ne olivat takapajuisia ja kehittymättömiä (HB s.3). Myöhemmin niitä kuvattiin feudaalisiksi. Ne eivät oikein soveltuneet silloisiin valankumousteorioihin. Niihin voitaisiin perustaa paikallisia muodollisia kommunistisia puolueita. Ne eivät perustuneet proletariaatin massoihin. Ne tavallaan jäivät odottamaan yhteiskunnallista kehitystä. Leninin mukaan jotkut alkeelliset "esikapitalistiset" maat voisivat itsenäistymisen kautta siirtyä "sosialismiin" ja ohittaa yhteiskunnan "kapitalistisen" vaiheen (HB s.36). Arabimaista jotain tämän suuntaista kehitystä oli äskettäin havaittavissa (Etelä) Jemenissä ja Algeriassa (HB s.38). NL:n avustama valankumouksellinen Jemenin alue on jälkeen päin ollut kansainvälinen "kriisipesäke".

Britit lupasivat perustaa juutalaisille kotimaan Palestinaan v. 1917

Ensimmäisen maailmansodan alkaessa Turkin sulttaani asemoi itsensä Saksan liittolaisiin ns. Keskusvaltoihin. Ranska ja Britania muuttuivat sen vihollisiksi. Viimeksi mainitut hyökkäilivät Egyptistä käsin v. 1914 Turkin hallinnoimalle Siinaille ja v. 1916 - 1917 Persianlahden pohjukasta Irakiin. Silloiset suurvallat Englanti ja Ranska alkoivat entistä enemmän kiinnostua Keski - Idässä sijaitsevista heikkenevän ottomaanienvaltion maista. Kyseessä oli aluksi Suezin kanavan turvaaminen, mutta 1920 . luvulta lähtien myös Arabianniemimaalta ja Irakista löydetyt suuret öljyvarat sekä sieltä rakennettavat öljyputket Palestiinan halki Välimeren rannalle. Juutalaisten toive omaan maahan oli saanut laajaa kannatusta. Asiaansa edistääkseen Palestinan juutalaisia oli liittynyt brittien armeijaan taistelemaan Turkkia vastaan. Juutalaiset perustivat oman legioonan, jonka eräs osasto osallistui Turkissa Gallipolin hyökkäykseen. Tämän taistelun vuonna 1918 kuitenkin voitti ottomaanien kenraali Mustafa Kemal, josta tuli Turkin uudistaja nimellä Atatyrk (Yle TV 19.10.24).

Ranska ja Britannia olivat halunneet kytkeä juutalaiset lujemmin liittoutumaansa. Luultavasti tästä syystä Englannin ulkoministeri Balfour antoi vuonna 1917 Englannin sionistijohtajalle Rothschildille lupauksen perustaa juutalaisille kotimaa Palestinaan. Julistus sai laajaa kansainvälistä tukea. Sen tunnustivat arabeja lukuunottamatta useimmat maailmanvaltiot. Maailmansodan seurauksena ottomaanien (osmannien) valtakunta hajosi. Koska arabien itse ei uskottu kykenevän hallitsemaan Keski - Idän maita, saivat ranskalaiset ja britit sinne Kansainliitolta hallitsemisoikeuksia eli mandaatteja (YLe TV 19.10.24).

Britit toimivat kaksilla raiteilla. Myös arabit haluttiin Turkin vastaiseen rintamaan. Heidän tärkein johtajansa oli profeetta Muhammedin jälkeläisiin Hashemitien klaaniin kuuluva Sharif Husain Arabian niemimaalta. Klaani hallitsi laajaa aluetta tärkeän Punaisenmeren rannalta. He houkuttelivat Sharifia lupaamalla epämääräisesti hänelle "Suuremman arabivaltion" kuninkuuden. Tähän valtioon vihjailtiin kuuluvan myös ainakin osa Palestinaa. Siten Palestinaan annettiin toinenkin lupaus!. Nyt arabitkin sodan aikana alkoivat ottomaanien vallan romahtamisen varalta muotoilla omaa kansallista ohjelmaansa. Näillä kaksijakoisilla toimillaan britit pohjustivat suuren osan arabien ja juutalaisten välisistä verisistä kiistoista. Sharif poikineen alkoi tehdä Turkin Jordanin takaisille rautateille tehokkaita sabotaashi-iskuja. Niiden ohella englantilainen kenraali ns. Arabian Lawrerence kokosi usean tuhannen miehen arabiarmeijan Arabilegionan ja koulutti siitä hyvin tehokkaan yksikön (Ur s.43). Kun Sharif Husain nimitti itsensä Arabian kuninkaaksi, niin britit alensivat hänet vain kotiseutunsa Hejazin kuninkaaksi. Myöhemmin Sharifin poika Faisal muutti Damaskokseen ja julistautui (HB: ranskalaiset asettivat) siellä Syyrian kuninkaaksi. Tämä alue olisi automaattisesti sisältänyt myös Palestinan!

Sykes - Picot sopimuksesta vuonna 1916

ooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooo
Kuitenkin Englannilla ja Ranskalla oli Arabimaiden suhteen omat suunnitelmansa. Vuonna 1916 ne tekivät salaisen ns. Sykes-Picot sopimuksen, jolla muotoilivat keskenään Keski - Idän jaon (kts. myöhemmin!). Ranskalaiset saivat 1920 - luvun alussa Kansainliitolta mandaatin Syyrian ja Libanonin alueisiin. Brittien mandaatiksi puolestaan annettiin Palestina, joka ainakin juutalaisten käsityksen mukaan sisälsi myös laajan maan Jordanin takaa eli ns. Trans-Jordanian. Kirjailija esittää Palestinasta saman näkemyksen myös Jerusalemin muftin yhteydessä (Ur s.84). Samankaltainen tulkina lienee ollut vielä myöhemmin myös Jordanian ensimmäisellä kuninkaalla, kun tämä halusi laajentaa aluettaan Jordanjoen länsipuolelle sekä saada sen väestö omiksi kansalaisikseen. Jordanin itäpuolen alue jatkui kapean kaistaleen läpi Irakin asti. Kansainliitto asetti brittien mandaatin ehtoihin aikaisemmat lupaukset Balfourin julistuksen kunnioittamisen ja siis myös juutalaisten kotimaan perustamisen Palestinaan.

Hashim Behbehani käsittelee tarkemmin vuoden 1916 Sykes - Picot -sopimusta. Takapajuisimmat Arabimaat, kuten Saudi - Arabia ja Jemen saisivat jäädä riippumattomiksi valtioiksi. Ranska ottaisi Libanonin ja Syyrian. Briteille jäisivät Irak ja Trans - Jordan. Palestinaa oli tarkoitus hallinnoida kansainvälisesti (HB s.74). Tästä sopimuksesta konsultoitiin myös venäläistä Pietarin hallintoa Ottomaanivaltion alueen tulevaisuuden varalta. Sen mukaan Brittien osuus ulottuisi Etelä - Syyrian poikki Irakiin sekä Persianlahden alueen. Ranskalaisille olisi tullut kaistale Pohjois - Afrikaa ja Mosulin alue (!) Irakin pohjoisosasta. Venäjälle (Leninin NL perustettiin 1917) olisi jäänyt Turkista Itä - Anatolia, joka olisi liitetty laajempaan osaan Turkki - Venäjä rajamaata. Sen sijaan myöhemmin Palestinana tunnettu alue oli sopimuksessa "Erikois kansainvälinen alue"!, josta tuli samaan aikaan näiden 3 voimatekijän kiistelty alue. Behbehani tulkitsee sen tarkoittavan sitä, että se oli suunniteltu juutalaisten käyttöön. Näin viimeksi mainitut sen myös myöhemmin tulkitsivat. Siis jo näin varhain silloiset eurooppalaiset suurvallat tunnustivat juutalaisen valtion tarpeellisuuden ja juutalaisten olemassaolon oikeuden Palestinassa! Vain Saksa jäi sopimuksen ulkopuolelle!

Ranska kuitenkin olisi halunnut koko Syyrian ja sisällyttänyt siihen myös Palestinan, mutta Britit vastustivat sitä. Heillä oli suunnitelmissaan saada ulospääsy (ja myöhemmin öljyputki) Irakista Haifa - Acre seudun satamaan Välimerelle. Toiseksi se olisi tullut liian lähelle heidän omistukseensa tullutta Suezinkanavaa. Behbehani tarkastelee myös juutalaisten "rikasta" kansainväliseen sionistiseen ja porvarillisuuteen kallellaan oleva liikettä. Hän on löytänyt näiden papereista suunnitelman saada alueen Palestinasta alkaen aina Irakiin asti (HB s.69). Haifassa sijaitsee myös bahai-uskonnon perustajan korkea kupolilla varustettu mausoleumi (VP s. 252 ja s. 254)..

Vuoden 1916 Sykses - Picot sopimuksen kartan mukaan Palestina on Kansainvälinen alue (Martin Gilbert s.42) . Siitä pohjoiseen Välimeren rannikko aina syvälle Turkkiin Armenian rajaan asti on merkitty Ranskalle. Tsaarin Venäjän piti saada Armenia. Turkki oli suorittanut alueellaan noin 1 miljoonan armenilaisen kansanmurhan. Mesopotamia Kuwaitista aina Bagdadiin olisi jäänyt Briteille. Egyptin Aqabanlahdesta Gazaan kulkavasta rajasta alkaen Jordanin itäpuoli - Damascos - Aleppo - Mosul - Eufratjoen kaistale aina Kuwaitiin asti oli Ranskan ja Britanian jakamaton (riippumaton) alue kuitenkin niin, että sen pohjoisosa oli Ranskan vaikutusvallassa. Vähän-Aasian eteläosa oli tähän aikaa Italian hallinnassa! Arabianniemimaan sisäosaa ei oltu omittu kenellekkään.
ooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooo


Merkille pantavaa on juutalaisen valtion perustamisessa kansainvälisten sionistijärjestöjen suunnitelmallisuus ja tulevaisuudenusko. Sosialismiin kallistuva Juutalaisten Työtätekevien Yleinen Liiga perustettiin Liettuan Vilnassa v. 1897 (HB s.75). Se hahmotteli juutalaisten velvollisuudet sosialismilla ja juutalaisilla luonteenpiirteillä. Eräs tämän liikkeen teoreetikoista Nahman Syrkin kirjoitti vuonna 1901: Sionismi ei ole mahdollista ilman neuvostosionismia. Se on väline, joka laajentaa Palestinakonseptia ja tekee heti mahdolliseksi aineellistaa juutalainen valtio. Se tuo sionismin sekä kansanjoukkojen henkisen ja materiaalisen kiinnostuksen sopimukseen (sosialismiin) ja muokkaa sionismia suureen ideaan, jonka puolesta se haluaa taistella ja elää. ... (HB s. 79). Sana "neuvosto" ei tietenkään vielä tässä tarkoita jotain Neuvostoliittoa.

Keväällä 1907 Sionistinen Työväenpuolue järjestäytyi Ben Gurionin alaisuudessa (HB s.76).
Työväenpuolue torjui sosialismin perusteella maatalousaristokratian, jota se havaitsi Palestinassa.
Sen yleinen ohjelma sisälsi 4 kohtaa.
1. Kansallistaminen sosialismin pohjalta.
2. Puolue pyrkii saamaan Palestinan juutalaisille itsemääräämisoikeuden (kansallinen kysymys).
3. Toimia kaikkia niitä voimia vastaan, jotka voivat rakentaa Palestinaan muuton esteitä.
4. Edustajia Sionistiseen Kansainväliseen Konfrerenssiin.
Kohdassa 3. Palestinaan haluttiin sosialismiin suuntautuneita muuttajia. 4. kohdan sionistiset Palestinan organisaatiot loivat puitteet niille ekonomistisille yksiköille, jotka tunnettiin "kibbutseina".

Myöhemmin juutalaisten sionistissa työväenjärjestöissä oltiin huolissaan tulevan Israelin valtiomallista. Tulisiko se olemaan jonkinlainen kapitalistinen kilpailuvaltio, joka mahdollisesti toisi halpaa työvoimaa Egyptista ja Syyriasta? Parempi vaihtoehto olisi, että se perustettaisiin sosialistisen osuuskuntaidean pohjalle (vrt. kibbutsit). Sillä olisi oma kansallinen pääoma. "Juutalaisella Pääomarahastolla" tulisi olemaan kymmenien miljoonien vuotuiset tulot ja se saisi satojen miljoonien kansallisia lainoja. Lisäksi sillä tulisi olemaan koko "edistyksellisen" maailman tuki (HB s. 81).

Britit valtasivat Jerusalemin jouluna vuonna 1917. Syyrian ja siten myös Palestinan kuninkaaksi julistautunut Faisal olisi taloudellisista syistä aluksi halunnut alueelleen lisää moderneiksi tunnettuja juutalaisia siirtokuntia. Kun kansainväliset juutalaisjärjestöt rahoittivat näitä, niin siirtokunnat olisivat olleet hänelle hyvä sijoitus. Ranskalaiset kuitenkin valtasivat Syyrian sekä potkaisivat Faisalin sieltä ulos. He kiistelivät englantilaisten kanssa Genesaretin järven luona sijainneesta Golanin alueesta, joka jäi Ranskalle. Golanilla asui druuseja ja jonkin verran myös juutalaisia. Tällöin Faisal käänsi takkinsa ja tuomitsi Palestiinan juutalaiset siirtokunnat. Britit tekivät erilaisia poliittisia manoovereja, jotka kielsivät sekä arabien että juutalaisten samoin kuin ranskalaisten vaatimukset Palestinaan (Ur s.42). Faisalin he lopulta järjestivät Irakin kuninkaaksi.

Englantilaisten politiikassa Balfour - julistuksen velvoitteiden edelle menivat Suezin kanavan ja Irakin uusien öljykenttien hallinta. Kun Sharif Husein otti hallitakseen Arabianniemimaalta aina Irakiin asti ulottuvan alueen, niin hänet pian ajoi maanpakoon Saudien suku, jonka haltuun mm. Arabianniemimaa lopulta jäi. Britit suunnittelivat Jordanin itäpuolelle ns. Trans - Jordanian valtion , jonka nukkehallitsijaksi emiiriksi he asettivat Sharif Huseinin pojan Abdullahin. Näin he juutalaisten käsityksen mukaan lohkaisivat sen pois alkuperäisestä Palestinasta. Nyt luvattu Palestinan jako koskisi enää vain Jordanin länsipuolen aluetta! Jordanian emiirin alueeseen ei siis kuulunut Irak, vaan vain myöhempi Jordanian alue. Abdullah otti itselleen Jordanian kuninkaan arvon ja kaavaili siihen alueita myös Jordanin länsipuolelta. Hashemitien suku hallitsee edelleen Jordaniaa. Tämän huomattavasti myöhempää Palestinaa suuremman alueen pieni väestö koostui pääasiassa beduiineista (Ur s.43). Abdullahin alaisuuteen jätettiin myös em. brittiupseerien johtama Arabilegioona, jota pidettiin Keski-Idän parhaana sotilasyksikkönä.

Irakin asiantuntija Gertrude Bell kuvasi vuoden 1920 tienoilla, kuinka vaikea Keski - Idässä oli koota uusi itsenäinen valtio Irak: "Itsenäisyys tarkoitti eri ryhmille eri asioita. Shiojen uskonnollisille johtajille se merkitsi islamilaista uskonnollista valtiota, sunneille ja kaupunkien sivistyneistölle Amirin (Emirin) alaisuudessa olevaa arabivaltiota ja aavikon heimoille (beduineille) keskitettyjen hallintorakenteiden täydellistä puuttumista." Jotkut pienemmät kansanryhmät, kuten kurdit halusivat erota siitä kokonaan. Hän ei luottanut demokratian mahdollisuuksiin. Mitään kansanäänestystä ei ilmeisesti pidetty. Lopulta valta "annettiin" sunnien käsiin ja Irakin kuninkaaksi otettiin Feisal (em. Faisal Husein). Emiriillä Bell ilmeisesti tarkoitti em. Sharif Huseinia. (Kanava 8 / 2207 / J M Kuukkanen). Gertrude Bellin tehtävästä ja shialaisista lisää edessä päin.

Jerusalemin mufti Amin al Hussein aloittaa Palestinassa levottomuuksia ja juutalaisvainoja

1920 - luvun alussa Palestinassa brittien ja myös juutalaisten vastustajaksi sekä myös muiden suurmaanomistajien kilpailijaksi nousi paikalliseen mahtisukuun kuuluvan Amin al Husseinin (Heussini) klaani (Ur s.44). Amin oli jonkinlainen muslimifanaatikko. Mellakoita juutalaisia vastaan syntyi jo varhain 1920 - luvulla. Ilmeistä oli, että Amin pyrki ottamaan vallan koko Palestinassa. Tällöin britit määräsivät hänet poistumaan maasta 15 vuodeksi. Jonkin ajan kuluttua tämä kuitenkin palasi. Nyt britit eivät kuitenkaan poistaneet häntä maasta, vaan nimittivät hänet Jerusalemin muftiksi, mikä oli heidän mandaattinsa korkeimman islamilaisen uskonnollisen johtajan arvo (Ur s.58). Myöhemmin mufti itse muutti arvonimensä suurmuftiksi.

Syksyllä vuonna 1929 mufti Amin aloitti voimakkaan juutalaisia vastaan suunnatun kamppanjan (Ur s.73). Moskeijoissa pitämissään saarnoissa hän väitti juutalaisten suunnittelevan mm. Jerusalemin pyhien Al Aksan ja Kallio - moskeijoiden tuhoamista sekä oman temppelinsä rakentamista niiden tilalle. Kiihotetut muslimit hyökkäsivät Jerusalemin juutalaisten kaupunginosaan tuhoamaan ja hävittämään. Kolmisenkymmentä asukasta tapettiin. Vastaavia levottomuuksia järjestettiin koko Palestinan alueella Galileassa, etelässä Hebronissa sekä Välimeren rannalla Jaffassa ja Haifassa. Synagogeja turmeltiin tai tuhottiin. Hebronissa kolmisenkymmentä kaupungin aseetonta juutalaista miestä, naista ja lasta asukasta tapettiin ja paloiteltiin. Hyökkäykset olivat hyvin koordinoituja, joten juutalaiset tai britit eivät ehtineet estää niitä.

Suurmaanomistajana mufti Aminin alaisina oli paljon köyhiä ja lukutaidottomia maanviljelöitä "fellaheja". Näiden maaosuuksia verotettiin feudaaliseen tapaan. Fellahit oli helppo saada toimimaan mahtavan isäntänsä puolesta. Jotkut muftin kilpailevat arabiklaanit olivat perustaneet menestyneen Juutalaisen Toimiston tapaan oman Arabi Toimiston. Sen piti koordinoida klaanien välisiä yhteisiä tavoitteita mm. terveydenhuollon ja kasvatuksen alueilla. Tämä ei kuitenkaan sopinut Aminille. Se olisi pakottanut yhteistyöhön ja siten liikaa rajoittanut hänen henkilökohtaisia tavoitteitaan. Mustafa Kemal oli lopettanut Turkissa sijainneen Islamin korkeimman johtajan kalifin "viran" (TV). Sen jälkeen Muslimineuvostosta tuli tärkein uskonnollinen elin. Se kontrolloi koko arabimaailman uskonnollisia varoja, tuomioistuimia ja moskeijoita sekä muita yhteisiä toimintoja. Mufti Amin otti tämän neuvoston presidentin arvon (Ur s.74). Näin hän pääsi valvomaan koko arabiyhteisöä. Arabimaailman suhteellisen rauhalliset ajat päättyivät, kun mufti pyrki absoluuttiseen valtaan. Mufti Amin ei suinkaan ollut Arabimaailmassa ainoa suurmaanomistaja "landlord". Iranissa kaikki maat olivat islamilaisten mullahien omistamat. Näitä Bakussa pidetyssä komunistien konferenssissa vuonna 1921 edustaja Shatshko kutsui yhtä suuriksi parasiiteiksi ja sortajiksi kuin "landlordit" (HB s. 43).

Vaikka Jerusalemissa oli tapahtunut suuri juutalaisten verilöyly, muftin voimat olivat silti rajalliset. Hän iski hurskaiden oppineiden ja rabbien eristettyihin asuinkeskuksiin sekä kilpaileviin arabiklaaneihin. Juutalaisten suuremmat asutuskeskukset olivat hänelle kuitenkin liian vahvoja. Keskusten yhteinen sotilaallinen elin Hagana oli salaa kouluttanut ja aseistanut niiden asukkaita.

Vuonna 1929 mufti Amin järjesti Jerusalemiin näyttävän Muslimikonferenssin, johon saapui osanottajia mm. Intiasta, Iranista ja Afganistanista. Kokouksen teemana oli juutalaisvastaisuus (Ur s.82). Hän pyrki alistamaan valtaansa myös kilpailevia arabiklaaneja. Yhteistyöstä kieltäytyneitä paikallisia varakkaita henkilöitä murhattiin mm. Haifassa. Muftin joukot terrorisoivat myös brittiläistä hallintoa sulkemalla teitä ja räjäyttelemällä siltoja. Hän haki apua myös Saksalta, jossa Hitler oli vallassa. Jerusalemissa oli jo 1800 - luvun lopulta lähtien ollut huomattava saksalainen yhdyskunta kirkkoineen, sairaaloineen ja muine laitoksineen (Ur s.80). Se oli harrastanut hyväntekeväisyyttä koko Keski - Idän alueella. Vuosina 1934 - 1935 tuhansia juutalaisia pakeni Saksasta Palestinaan kansallissosialistisen Hitlerin tullessa valtaan Saksassa. Tämä ei tietenkään miellyttänyt Jerusalemin muftin kiihottamia muslimeja. Jerusalemin saksalaisessa kaupungiosassa epäiltiin jo I maailmansodan aikaan toimineen saksalaisten tiedustelukeskuksen (Ur s.81).

Jerusalemin mufti Aminin kapina Palestinassa vuonna 1936

Vuonna 1936 mufti Amin al Hussein aloitti Palestinassa uuden kiihkeän levottomuuksien kauden. Hänelle ilmeisesti luvattiin Saksasta runsaasti rahallista ja aseellista tukea sekä räjähteitä (Ur s.86). Aseiden välittäjänä toimi Jerusalemissa asunut saksalainen. Mufti suunnitteli sotatarvikkeiden sijoituspaikaksi Al Aksan moskeijan vanhaa isoa kellarikerrosta. Tiedettiin, etteivät britit sinne hevillä muslimien raivoa välttääksen menisi (Ur s.88). Myöhemmin arabien hyökkäyksen aikana näiden kerrottiin sijoittaneen Al Aksan ja Kalliomoskeijan korkealla oleville katoille tähystäjiä ja sarjatuliaseita. Myös Suomessa 1690 - luvun lopulla juuri ennen Pohjansotaa monenlaisia aseita oli Iisalmen kirkon yhteydessä. Kirkko kuitenkin paloi. Ehkä se harvaan asutulla seudulla oli tarkoituksenmukaista, mutta Jerusalemin kaltaisella kaupunkialueella siihen on täytynyt olla muita syitä. Aseita väitettiin löytyvän beduiinikylien pienistä moskeijoistakin.

Myöhemminkin mm. vuonna 2024 Gazassa muslimeja on syytetty pyhien paikkojen ja muiden julkistensa rakennustensa käyttämisestä sotilaallisiin tarkoituksiin. Saksalainen muftin yhdyshenkilö suunnitteli vapaaehtoisten joukkojen värväystä muista arabimaista. Näiden joukkojen komentajaksi hänen suunnitelmissaan oli tehdä entinen Turkin palveluksessa ollut upseeri Kaukji, jolla oli saksalainen vaimo (Ur s.86). Kaukji oli jo Syyriassa kapinoinut ranskalaisia vastaan ja hänellä oli myös Turkin myöntämä rautainen ansiomitalli. Mufti mukautui suunnitelmaan, vaikka tiesi Kaukjilla olevan yhteyksiä hänen vihollisiinsa. Myöhemmin Kaukji asettui Jordanian kuninkaan tukijaksi.

Nyt muftin lietsomat levottomuudet aloitettiin Jaffan ja Haiffan välillä (Ur s.89). Siellä arabien ohella asui Jemenistä tulleita juutalaisia. Jo vuosina 1905 - 1907 kansainväliset juutalaiset työväenjärjestöt kiinnittivät huomiota yhteistyöhön "itämaalaisten juutalaisyhteisöjen" kanssa. Sitä silmällä pitäen pyrittiin aloittamaan niiden kanssa kauppaunioni ja harjoitettiin koulutuksellista aktiivisuutta. Tässä yhteydessä mainitaan juutalaisjärjestöt "Hashomer ja Hahoresh". Palestinalainen sionismi pyrittiin kytkemään kansainvälisiin järjestöihin ja se sai vaikutteita Venäjän sosialismin vetovoimasta (HB s.80).

Muftin menetelmät olivat entisenlaiset. Iltarukouksen aikaan tämän agentit menivat Jaffan moskeijaan ja huutivat, että juutalaiset olivat teurastamassa Tel Avin arabeja. Samanaikaisesti näin tehtiin kaikissa Jaffan moskeijoissa. Sen seurauksena roskaväki syöksyi kaduille. Muftin agentit ohjasivat väkijoukot juutalaisen asutuksen kimppuun. Siellä tapettiin 9 juutalaista ja monia muita haavoitettiin vakavasti. Samanlaisia kahakoita järjestettiin pian ympäri Palestiinaa. Päivää myöhemmin mufti junaili Palestinaan yleisen lakon. Hänen johtamansa arabien "Korkeampi komitea" tiedotti Kaukjin toimivan kapinallisten johtajana (Ur s.89). Hänen joukoilleen annettaisiin aseita ja rekrytoitaisiin miehiä muistakin arabimaista. Segevin mukaan brittihallinto tappoi lakkoa murskatessaan 3 073 arabia. Tuhansia vangittiin ilman oikeudenkäyntiä ja kidutettiin. Rankaisuksi 2 000 palestinalaiskotia hävitettiin puskutraktorein. Luvusta puuttuvat sionistien kuolemanpartioiden uhrit (Kanava 6 / 2002 / Wilhelmsson).

Kapinallisten onnettomuudeksi näiden varat uhkasivat loppua (Ur s.90). Silloin mufti lähetti erikoisjoukkoja Haifaan pakkoverottamaan rikkaita paikallisia kauppiaita. Kun muutama kieltäytyjä ja tämän perheenjäsen sekä henkivartijoita oli murhattu näiden rukoillessa paikallisessa moskeijassa, verotus alkoi sujua jouheammin. Myös pienempien erillään olevien arabikylien väkeä värvättiin pakkoa käyttämällä Kaukjin joukkoihin. Puolentusinaa asiaan kielteisesti suhtaunutta kyläpäällikköä "muktaria" murhattiin. Pelloillaan oleville fellaheille lyötiin aseet kouraan. Muftin terroristit ottivat nimen "Mojaheedeen" eli jumalan soturit (Ur s.90). Nämä mellastivat ja ryöstivät kyliä mielensä mukaan. Kaukjin joukot pysäyttelivät brittiläisten liikennettä, katkoivat voimajohtoja, tekivät väijytyksiä ja rikkoivat siltoja.

Britit olivat muftin kapinallisten kanssa suurissa vaikeuksissa. He perustivat ikivanhoja menetelmiä noudattaen toisiinsa näköyhteydessä olevia linnoitusketjuja (Ur s.90), joista käsin rynnättiin rauhoittamaan havaittuja kahakoita. Se toimi vain päiväsaikaan. Öisin keveästi aseistetut muftin joukot pystyivät toimimaan täysin vapaasti. Niiden menetelmiin kuului järjestää samanaikaisesti kahakoita useassa kohteessa, mitkä sitoivat järjestystä pitävät brittijoukot. Sitten hyökättiin johonkin aivan odottamattomaan kohteeseen. Oli epäilyksiä, että jotkut brittijoukkojen arabimieliset upseerit vuotivat tietoja kapinallisille. Vähitellen Kaukjin joukot soluttautuivat miltei kaikkiin arabikyliin. Mukana oli kaikenlaisia fanaatikkoja ja myös vankilasta otettuja rikollisia. Nämä kuuluttivat pyhää sotaa juutalaisia ja englantilaisia vastaan.

Tässä tilanteessa britit yrittivät päästä yhteistyöhön Juutalaisen Toimiston kanssa sekä pyytivät apua Haganalta (Ur s.91). Hagana oli menestyksekkäästi torjunut kibbutseissa ja kaupungeissa muftin joukot. Alkoi jonkin tasoisen kirjoittamattoman yhteistyön jakso puolivirallisen Haganan ja brittien välillä. Toisaalla Hagana ja britit myös taistelivat toisiaan vastaan. Viimeksi mainitut pyrkivät arabien painostuksesta estämään Euroopassa vaikeuksiin joutuneiden juutalaisten maahantulon.

Keväällä 1937 juutalaiset skottilaisen upseerin Wingaten johdolla alkoivat koota osin salaisen ja riippumattoman Erikois-Yöryhmän osastoja. Tämän monipuolisella ja jopa raa'alla koulutuksella ne erikoistuivat öiseen toimintaan (Ur s.100). Sen osastot pystyivät menestyksekkäästi taistelemaan muftin öisin toimivia partioita vastaan. Ne iskivät nopeasti ja julmasti sekä katosivat. Wingaten opastus sabotaasseja tekevää vihollista vastaan oli: "Arabi täytyy panna ennen tihutyön tekemistä ymmärtämään, että hän tulee kohtaamaan takaisinmaksun ... massiivisen koston (Ur s.97.) Tätä ohjetta Israelin joukot näyttävät noudattavan vielä nytkin vuonna 2024!

Aluksi Yöryhmän toiminta rajoittui vain Palestinaan, mutta sitten siirtyi vastustajiensa perässä Libanonin puolelle. Tämän ryhmän toiminta vaikutti merkittävästi siihen, että arabien sotilaalliset operaatiot sillä kertaa loppuivat. Niiden ulkomaisia joukkoja alkoi vaivata "koti-ikävä". Sen jälkeen mufti keskittyi tuhoamaan omia arabivastustajiaan. Näissä arabien keskinäisissä operaatioissa arvioitiin kuolleen 8 000 ihmistä. Muftin eloon jääneet vastustajat yhdistyivät (Ur s.110). Lopulta britit yrittävät vangita hänet. Mufti Hussein onnistui pakenemaan ja päätyi lopulta Berliiniin, jossa hän radiossa levitti arabimaihin kansallissosialistisia näkemyksiä.


Eräs brittien Palestinan jakosuunnitelma oli jo vuonna 1939!
Jerusalemin muftin lietsomien levottomuuksien jälkeen vuonna 1939 Brittien Tutkimustoimisto julkaisi ns. Valkoisen Paperin (Ur s.111), joka suhtautui kielteisesti sekä juutalaisten muuttoon että maanostoon Palestinassa. Briteillä oli jakosuunnitelma, joka olisi jättänyt näille vain pienen kaistaleen Tel Avivista Haifaan. Jerusalemista oli tarkoitus tehdä kansainvälinen kaupunki. Juutalaisia taivuteltiin hyväksymään suunnitelma, mutta arabit sanoivat ei kaikelle. Huomattava osa juutalaisten kanssa sovintoon pyrkivistä arabeista oli murhattu. Jotta brittien edut alueella säilyisivät, näiden tavoitteeksi nyt tuli päästä arabien suosioon. Valkoisen Paperin seurauksena juuri II maailman sodan edellä juutalaiset jäivät ansaan Euroopassa. Se sulki lopullisesti näiden mahdollisuuden päästä pakoon Palestinaan. Näin siitä huolimatta noin 130 000 Palestinan juutalaista miestä ja naista oli värväytynyt vapaaehtoisiksi sotilaallisiin tehtäviin brittien armeijaan. Huomattava osa näistä taisteli Italian brittien joukoissa oman lipun alla erillisenä yksikkönä. Myöhemmin Israelin itsenäistyessä nämä kokeneet sotilaat olivat juutalaisten Palestinan joukkojen merkittävä osa.


Vuonna 1939 myös Ranskan juutalaiset olivat viranomaisten silmätikkuina. Israelilaisen tutkijan Tom Segevin mukaan Puola ja Ranska suunnitteli II maailmansodan kynnyksellä maan juutalaisten siirtoa Afrikan itäpuolelle Madagaskarin saarelle (Kanava 6 / 2002 / Wilhelmsson)! Kun Saksa valtasi Ranskan, sen oli helppo toteuttaa siellä omaa "juutalaisohjelmaansa". Ranskan salaisiksi julistetuista arkistolähteistä on selvinnyt, että "vapaa demokraattinen Ranska" oli mennyt juutalaiskysymyksessä paljon pidemmälle. Jo vuonna 1939 se oli vanginnut mm. Itävallasta sinne pakoon muuttaneen juutalaisen Schächterin perheen. Vanhempiaan etsivä Werner Schächter oli löytänyt Ranskan valtionarkistosta äitinsä valokuvan . Hän salakuljetti ja valokopioi noin 16 000 asiaan liittyvää dokumenttia ja jakoi tiedotusvälineille. Werner joutui toteamaan, että Ranska oli alkanut vuonna 1939 pidättää juutalaisia, koonnut heitä keskitysleireihin, takavarikoinut näiden omaisuuden ja "lähettänyt Saksaan", kuten virallisesti oli kirjoitettu. Siellä juutalaiset myöhemmin tuhottiin!(Kanava 4 / 1993 / Martti Häikiö). Ranska on julistanut nämä asiakirjat salaisiksi noin 150 vuodeksi?!
Huom.! Juutalaisten lähettämistä Madagaskarille oli suunnitellut myös saksalainen Adolf Eichman (Jukka Kekkonen / YLe 1 12.2.25). Eräs juutalaisten siirtokohde oli myös Etelä-Amerikka.

Myös Curchillin johtama Englanti Saksan hyökkäysuhan kasvaessa kesällä 1940(?) pidätti maassa olevat Itävallasta, Saksasta ja Italiasta tulleet henkilöt, joiden joukossa oli kaikki juutalaiset pakolaiset perheineen. He suljettiin epäinhimillisiin oloihin ns. siirtoleireille. Niitä oli mm. ympäri Englannin rannikkoa ja Irlannin lähellä Man-saarella. Suuri määrä heitä yritettiin siirtää isolla matkustajalaivalla Kanadaan, mutta saksalaiset torpedoivat aluksen. Ainakin 850 matkalaisista hukkui; joukossa paljon juutalaisia, koska aluksella ei ollut riittävästi pelastusveneitä. Matkustajat eivät tienneet, minne heitä oltiin viemässä! Sitten näitä vietiin taas kohti tuntematonta määränpäätä, joka osoittautui Australiaksi. Jotkut juutalaiset pääsivät sieltä palaamaan vasta sodan jälkeen (TV-dokumentti noin 10.9.25).


Nyt joulukuussa 2024 Ukrainan tilanne on samankaltainen. EU ja USA näyttävät jättävän sen Venäjän tuhoamisohjelman helpoksi kohteeksi. Asetuki ja muu materiaalinen tuki ei ole riittävää. Avustusjoukkoja ei uskalleta lähettää. Maat keskittyvät vain omien tunkaisten sisäisten ongelmiensa hoitoon.

Eräitä Keski - Idän tapahtumia II maailmansodan aikaan

Toisen maailmansodan aika italialaiset joutuivat Libyassa tappiolle englantilaisia vastaan. Hitler lähetti vuonna 1941 näiden avuksi kenraali Rommelin johtamia saksalaisia joukkoja. Ne kuitenkin El Alameinin taistelun jälkeen joutuivat pysähtymään Egyptin rajoille. Syyria ja Libanon olivat joutuneet saksalaismielisen Ranskan Wichin hallituksen käsiin (Ur s.146). Englantilaiset vahvistettuina australialaisilla, intialaisilla ja "Vapaan Ranskan" joukoilla alkoivat edetä Syyrian ja Libanonin suuntaan. Juutalaisia joukkoja kerrotaan olleen näiden oppaina. Näiden operaatio onnistui. Syyria ja Libanon palasivat "Vapaan Ranskan" käsiin. Irakista löytyi paljon Hitlerin tukijoita. Kun britit valtasivat sen, noin 400 Bagdadin getoissa asunutta juutalaista murhattiin (Ur s.147). Sinne oli päätynyt myös Jerusalemin mufti Amin al Hussein, joka pakeni ensin Iraniin ja sieltä sitten Berliiniin (HB s.59).

Keski - Idän tapahtumia heti II maailmansodan jälkeen

Juutalaisten tuhoamisleirit Euroopassa näyttävät tulleen tavallisille Palestinan arabeille ja myös juutalaisille suurena yllätyksenä(Ur s.191). Monet arabit ja arabilehdet riemuitsivat. Kuvia keskitysleireistä julkaistiin. Tosin näitä tietoja myös epäiltiin. Niitä pidettiin vain juutalaisten juonena. Niiden seurauksena maailmansodan voittajat alkaisivat myötätunnosta sallia näiden lisämuuton Palestinaan. Juutalaiset puolestaan olivat shokissa. Suezinkanava ja arabien öljy tulivat brittien tavoitteissa etusijalle. Arabeja alettiin suosia juutalaisten kustannuksella (mm. HB s.68). Balbour - julistus jäi toissijaiseksi. Juutalaisten muuttoliike Palestinaan edelleen jatkui.

Palestinan sulkeminen juutalaisilta pakolaisilta vuonna 1946

Englannissa pääministeri Churchillin syrjäytti ex. ulkoministeri työväenpuolueen Ernest Bevin. Kylmästi tämä ilmoitti, etteivät britit enää salli juutalaisten Palestinaan muuttoa(Ur s.197). Vuoden 1946 keväällä hän määräsi Kuninkaallisen laivaston sulkemaan Palestinan pakolaisten veneiltä ja laivoilta. Euroopassa henkiin jääneet juutalaiset totesivat, ettei heillä enää ollut muuta pakopaikkaa mihin mennä kuin juutalainen Palestina. Nyt brittien sotalaivat alkoivat jopa etsiä heitä Välimerellä ja ottivat kiinni ilman kulkulupia olevat. Nämä suljettiin keskitysleireihin (kuva MH). Niitä alettiin perustaa brittien hallitsemalle Kyprokselle. Samana vuonna myös NL:n diktaattori Stalin pyrki estämään juutalaisten maastamuuton ja muiden vähemmistökansallisuuksien ohella alkoi siellä vainota myös näitä.

Hashim Behbehan ei kirjassaan ollenkaan kerro juutalaisten pakolaisten keskitysleireistä tai käännytyksistä!. Hän mainitsee Ukrainan äänestyksestä YK:ssa, mutta ei mainitse, että se oli vain eräs Neuvostotasavalta, jolle Stalin oli vaatinut YK:n jäsennyyden. Hän myös ottaa esille NL:n kärsimykset II Maailmansodassa Saksan uhrina. Mutta NL itse aiheutti suuria kärsimyksiä monille rajojensa lähellä sijaitseville pienille valtioille hyökkäyksillään. Se pakkosiirsi ja tuhosi mm. Baltianmaiden lähes koko sivistyneen väestönosan. Se oli myös osasyyllinen sotaan tekemällä Saksan kanssa Itä - Euroopan pienempien valtioiden jakosuunnitelman elokuussa 1939.

Hagana oli jo vuoden 1936 tienoilla alkanut salakuljettaa epätoivoon tulleita Euroopan juutalaisia turvaan Palestinaan. Britit olivat arabien painostuksesta määränneet näille jonkinlaisen pakolaiskiintiön (Ur s.91). Kun britit ja juutalaiset eräistä yhteistoimista huolimatta olivat käytännössä jonkinlaisessa sodassa, siitä ei enää välitetty. Juutalaisia tuotiin kiertoteitä Palestinaan. Satoja saapui sinne pyhiinvaeltajina, turisteina, väärillä henkilöllisyystodistuksilla ja valeavioliitoilla. Nämä yksinkertaisesti katosivat kibbutsien kätköihin. Rannikon kibbutseihin heitä tuli pienillä veneillä, sisämaahan pitkiäkin kiertoteitä arabimaiden kautta kävellen.

Nyt Hagana alkoi salaisena operaationa vuokrata veneitä ja palkata merenkulkua taitavaa väkeä (Ur s.198), jotka osaisivat kuljettaa näitä ystävällismielisten maiden satamista Palestinaan (Ur s.198). Toukokuussa 1946 Englantia johtava Bevin teki sarjan outoja päätöksiä (Ur s.199). USA:n presidentti Truman oli vaatinut Englantia heti hyväksymään 100 000 juutalaisen pakolaisen pääsyn Palestinaan (MH). Pyrkijöitä oli ainakin miljoona. Bevin päättikin täysin lopettaa juutalaisten siirtolaisten pääsyn maahan. Sen lisäksi hän tahtoi kokonaan estää juutalaisilta maanoston koko Palestinan alueelta. Hän myös torjui näiden kaikki poliittiset vaatimukset Palestiinaan. Jokainen pakolaisten vene tuli ottaa kiinni ja ohjata Kyprokselle. Päätöstään britit perustelivat "juutalaisten suojelulla"! Näin tehtiin siitä huolimatta, että tuhansittain juutalaisia oli taistellut sodan aikana liittoutuneiden puolella Saksaa vastaan. Italiassa näitä oli ollut noin 35 000 miestä ja naista.

Lisää valvonta-aluksia tuotiin Välimerelle. Britit ottivat kiinni maahan pyrkijöitä ja sijoittivat nämä keskitysleireihinsä mm. Kyprokselle ja Haifan pohjoispuolelle Acreen (Akkoon). He pyrkivät myös estämään kaiken aseiden maahantuonnin juutalaisille. Niitä juutalaiset onnistuivat kuitenkin ostamaan mm. NL:n valvomista Puolasta ja Tsekistä. Britit toivat koko ajan Palestinaan lisää hyökkäysjoukkoja estääkseen juutalaisten kasvavan kapinoinnin (Ur s.199) sekä sisäistä ja Palestinan maarajan valvontaa varten runsaasti lisäjoukkoja. Kaiken kaikkiaan sotilaiden määrä Palestinassa lopulta nousi lähelle 100 000.

Juutalaisten vastatoimia brittejä vastaan

Aluksi Juutalainen Toimisto pyrki säilyttämään keskustelyhteyden brittien kanssa ja rajoitti sotilaallisen siipensä Haganan toimintaa (Ur s.198). Samaan aikaan kuitenkin Palmachin joukkoja piilotettiin ja harjoitettiin kibbutsien suojassa. Juutalaisesta Toimistosta riippumattomat Irgun ja Tähtiryhmä toimivat vapaasti. He kävivät sotaa Brittejä vastaan pommein ja hyökkäyksin. Kun brittiläisten linnoituksiin sijoitettavien joukkojen määrä kasvoi, kasvoi myös juutalaisten kapinointi. Nyt Haganakin pyrki yhteistyöhön näiden taistelevien pienryhmien kanssa. Kun tuli tietoja laivoihin ja keskitysleireille suljettujen juutalaisten surkeista oloista, alettiin epävirallista johtajaa David Ben Gurionia painostaa kovempiin otteisiin.

Erikoisin brittien tempaus maahantulijoita vastaan tehtiin heinäkuussa 1947, jolloin lähes 5 000 laivapakolaista palautettiin Saksaan (Ur s.201)! Haganan joukot hyökkäsivät Välimeren rannalla sijaitsevaan keskitysleiriin Athlitissa (Ur s.199). Ne vapauttivat tuhansia laittomia maahantulijoita ja sijoittivat näitä kibbutseihin. Lisää samankaltaisia hyökkäyksiä tehtiin. Kohteiksi otettiin myös brittien poliisilaitokset, tutka-asemat, viestintäkeskukset, sotatarvikevarastot ja laivastotukikohdat.

Huhtikuussa 1946 Kuninkaallisen Majesteetin joukot tekivät jättiläismäisen operaation koko juutalaisessa Palestinassa (Ur s.199). Ne ottivat kiinni tuhansia merkkihenkilöitä, Juutalaisen Toimiston johtajia ja Haganan komentajia sekä heittivät nämä keskitysleiriin Rafahassa. Irgunin ja muiden sotilaallisten joukkojen jäseniä internoitiin myös pohjoiseen Acren vankilaan. Haganan joukot hyökkäsi Acren vankilaan, josta ne vapauttivat vangitut omat jäsenensä sekä myös muiden juutalaisten joukkojen sotilaat. Nyt britit alkoivat haravoida kibbutseja etsiessään kapinallisia ja näiden aseita. Irgun räjäytti Jerusalemissa Kuningas Davidin hotellissa sijainneen brittien päämajan. Tuhot olivat suuret. Raunioista kaivettiin 91 ruumista (MH kuva). Britit totesivat tilanteen toivottomuuden ja vapauttivat vangitut juutalaiset johtohenkilöineen. He ehdottivat aselepoa, mutta juutalaisten Irgun ja Tähtiryhmä eivät siihen liittyneet (Ur s.200).

Alkoi neuvotellut Palestiinan asukkaiden kanssa. Britit ehdottivat englantilaisten valvoman arabien ja juutalaisten yhteisen valtion perustamista. Kuitenkaan sen rajoja ei oltu määritelty tarkasti. Palestinan molemmat osapuolet torjuivat sen (Ur s.200). Sen seurauksena britit päättivät kokonaan vetäytyä ja jättää Palestinan jakokysymyksen äsken perustetun YK:n ratkaistavaksi. Kuitenkin he edelleen estivät juutalaisten maahantulon ja aseiden tuonnin. Kyproksen keskitysleiri jatkoi toimintaansa. Acren vankilaan tehdyn hyökkäyksen jälkeen muutamia Irgunin jäseniä hirtettiin. Nämä puolestaan sieppasivat ja hirttivät 2 englantilaista kersanttia (Ur s.201).

Palestinan kysymyksen ratkaisu YK:ssa. Kahden valtion malli.

Marraskuun 29. päivä 1947 YK kokoontui New Yorkissa. Sen jäseninä oli monia pieniä valtioita mm. Etelä-Amerikasta. USA oli tehnyt ehdotuksen kahden valtion; juutalaisen ja arabien; perustamisesta Palestiinaan. NL hiukan yllättäen yhtyi suunnitelmaan (Ur s.201). Näiden YK - lähettiläs Andrei Gromyko totesi juutalaisilla olevan "historiallisen ja humaanisen oikeuden omaan valtioon" (HB s.55). Hän oli perustellut Moskovassa kahden valtion mallia sillä, että sekä arabeilla että juutalaisilla oli historialliset juuret Palestinassa (HB s.230). Tämä ehdotus voitti ääniin 33 vastaan 13. Poissa äänestyksestä oli 10 maata. Englanti ystävineen joutui nöyryytetyiksi. Britit eivät enää halunneet olla mukana Palestinan jakoasiassa, vaan ilmoittivat lähtevänsä maasta 14.5.1948. Sen jälkeen YK:lle jäisi selvittäväksi heidän jälkeen jättämänsä sotku!

Arabit pettyivät erityisesti ystävänään pitämänsä NL asenteesta. Vähän aikaisemmin NL oli YK:ssa tukenut arabien tavoitetta lopettaa brittien mandaatti Palestinassa ja sinne itsenäisen ja yhdistyneen valtion julistamista (HB s.55). Nyt Stalin uskoi saavansa paremmin vaikutusvaltaa Keski - Idän juutalaisvaltion kautta. Sen tiedettiin olevan sosialistinen ja demokraattinen, joka hyväksyisi myös kommunistisen puolueen. NL myöhemmin tunnusti ensimmäisenä ulkovaltana Israelin (HB s.69) sen julistautuessa itsenäiseksi 14.5.1948. Juutalaiset hyväksyivät jakosuunnitelman, mutta arabit kieltäytyivät siitä. Nämä ilmeisesti arvelivat voittavansa enemmän yhteisen valtion avulla. Heillä oli väestöllinen enemmistö sekä takanaan jokseenkin kaikkien muslimivaltioiden tuki. Voitanee lisätä, että arabien kiihkomielisyys, johtajien välinen - ja myös klaanien välinen kilpailu sekä epäluulo estivät järkevän toiminnan. He olivat kuin "villiaasin poikia", kuten kirjailija Mika Waltari on heitä kuvannut.

Jo tässä vaiheessa asiassa oli ainakin seuraavia auki jääneitä kysymyksiä:
1. Mitkä olivat jaettavan Palestinan rajat eli kuuluiko siihen myös brittien mandaatin Jordanin itäpuoli?
2. Oliko Jordania kansainvälisesti tunnustettu valtio vai vain joku brittien "kyhäelmä"?
3. Koskiko tämä jakosuunnnitelma vain jäljelle jäänyttä Jordanin länsipuolta eli "Tynkä - Palestinaa"!
4. Kuuluiko Ranskalle jääneet Golaninkukkulat Palestinaan?
5. Kenelle kuului Välimeren rannalta Gazan kaistale?
Arabien Palestinaan vuonna 1948 hyökkäyksen jälkeen tulee mm. seuraavia lisäkysymyksiä:
6. Miten suhtautua Jordanian kuninkuuden ottaneen Abdullahin sodalla tapahtuneeseen "Länsi - Rannan" valloitukseen?
7. Pitäisikö Jordanian Abdullah tuomita Kansainvälisen oikeuden rikkomisesta tms. ?
8. Pitäisikö Palestinan jakovelvoite juutalaisten ja arabien kesken tehdä vain jäljelle jääneessä "Mini - Palestinassa"?
9. Ketkä jaon tekevät ja millä perusteella alueet sekä asutuskeskukset jaetaan?
10. Kuka korvaa tilojen laillisten omistajien tai muiden kiinteistöjen mahdolliset luovutukset?
11. Kuinka ratkaista kolmelle uskonnolle tärkeän Jerusalemin asema?
12. Miten turvataan tärkeiden historiallisten alueiden ja rakennusten säilyminen?
13. Kuinka turvata Palestinan kautta Haifaan kulkeva ilmeisen tärkeä öljyputki?
14. Mahdolliset sotakorvaukset?

Behbehanin kirjassa kahden valtion mallin vaikeuksia pohdiskellaan s.60 - s.63!

Löytyi eräs YK:n kartta vuodelta 1947. Siitä Israelin nykyisiin rajoihin verrattuna puuttuvat kaistale Gazan pohjoispuolelta, kaistale Gazasta lounaaseen Egyptin rajalta, alue Libanonin eteläpuolelta ja ns. Länsiranta kokonaan läheltä Tel Avivia aina Jordaniin asti. Jerusalemin luoteispuolta on kuvattu valkeana alueena, joka ehkä tarkoittaa yhteishallintaa tai kansainvälistä valvontaa. Jerusalemin vanhan kaupungin tilannetta siitä ei voi päätellä. Arabit olisivat siis saaneet huomattavasti enemmän maata tällä sopimuksella kuin mitä heille jäi sodan jälkeen. Jordanian kuninkaan sodanaikaista Jordanin länsipuolen valloitusta ei vielä ole tapahtunut.


20. vuosisadan kartan / Natkiel (sivu 201) vuonna 1947 ehdotetun Palestinan jakosuunnitelman mukaan Israeliin kuuluisi Kuolleenmeren eteläpuolinen alue aina meren rantaan Eilatiin saakka. Läheltä Välimeren rantaa siitä jäisi pois Gazan kaistale Jaffan kaupungin lähelle saakka sekä pieni alue Siinailla Egyptin vastaisella rajalta. Nämä kaikki olivat vielä arabien hallussa. Beerseban länsipuolta Gazaa vastaan hallitsi Israel, mutta kaupunki itse jäisi arabeille. Beerseban länsipuolelta Israelin raja kääntyisi hiukan länteen Tel Avia kohti. Beersebasta Isarelin alue jatkuisi itään nykyisen Jordanian rajaan saakka. Hebron ympäristöineen kuuluisi arabeille. Jerusalemin korkeudella Jaffasta kaakkoon sijaitseva Ramlen kaupunki jäisi arabeille. Siitä jatkuisi pohjoiseen, kunnes se kääntyisi koilliseen Nasaretia kohti. Siten raja suuntautuisi Haifan pohjoispuolitse Välimeren rantaan Acren lähelle. Siitä pohjoiseen Libanonin rajaan asti Välimeren ranta jäisi arabeille. Myös Nasaret jäisi arabeille. Juutalaisten pohjoinen lähes Genesaretinjärven ympäristön erillisalue alkaisi Jordanjoen puolivälistä Genesaretin järvenkautta Syyrian rajaa pitkin Libanonin rajaan saakka. Pieni kaistale Genesaretin pohjoista itärantaan jäisi Syyrialle. Juutalaisen Genesaretin ympäristön alueen länsiraja kulkisia Nasaretin eteläpuolelta hiukan itään ja kääntyy sitten Genesaretin länsipuolitse pohjoiseen Libanonin rajaan saakka. Israelilla olisi kulkutie Nasaretin eteläpuolitse Välimeren rantakaistalta Genesaretin alueelle, mutta Nasaretin kohdalla myös arabeilla olisi kulkutie etelmpään Nablusin alueelle. Jerusalem ympäristöinen sekä Betlehem siitä etelään olisi kansainvälinen alue. Tel Avivista Jerusalemiin Israelilla ei siis olisi maayhteyttä! Arabeille siis jäisi myös Libanonin etelärajan läheltä Acren alue.

Em. Natkielin kartasta löytyy myös 1947 - 1948 arabien hyökkäyssuunnitelma Israeliin. Egyptiläisten piti hyökätä Gazan kaistaa pohjoiseen Jaffan ja Tel Avivin seudulle. Osa näistä suuntaisi koilliseen Jerusalemia kohti. Palestinalaisjoukkot hyökkäisivät Haifan seudulta kaakon suuntaan. Libanonilaisia pohjoisesta sekä syyrialaisia koillisesta hyökkäisi Haifan suuntaan. Viimeksi mainittu hyökkäys tapahtuisi Genesaretinjärven pohjoispuolitse Israelille suunnitellun alueen kautta. Irakin armeija tulisi Jordaniasta Ammanin pohjoispuolitse. Nablusin tienoilta lähtien se jakaantuisi Tel Avivin suuntaan ja toinen osasto luoteeseen Haifaa kohti Nasaretin eteläpuolitse. Jordanian Arabilegiona hyökkäisi suoraan Jerusalemiin. Merkillepantavaa on itsensä Palestinan arabien vähäinen panos hyökkäyssuunnitelmassa!

Natkielin kartan mukaan Israelin antaessa 14.5.1948 itsenäisyysjulistuksensa sen alue oli muuttunut arabivaltioiden joukkojen hyökkäysten seurauksena. Hallitus oli vielä virallisesti Jerusalemissa, jonne nyt oli saatu Välimeren rannan kaistalta kapea maayhteys Ramlenkaupungin eteläpuolitse. Kesäkuun aikana Israelin hallitus kuitenkin oli muuttanut Tel Aviviin. Ramlen eteläpuolella sen hallitsema alue oli jopa hiukan laajentenut etelään. Lähes koko eteläinen laaja alue Kuolleenmeren puolivälin korkeudelle asti oli menetetty. Sen hallussa oli vain pienehkö Beerseban länsipuolinen alue, joka hiukan pullistui kaupungin eteläpuolitse itään. Nähtävästi Egyptin hyökkäys oli laajentanut Gazan etelä - ja pohjoispuolista arabien rantakaistaa. Myös Välimeren rantakaista Tel Avivista pohjoiseen oli hiukan kutistunut idän suunnalta luultavasti irakilaisten joukkojen toiminnan seurauksena. Toisaalta Haiffan korkeudelta oli onnistuttu valtaamaan laaja alue itään. Nasaret oli nyt juutalaisten hallinnassa. Siellä ilmeisesti Syyrian joukot ja osa Irakin joukoista oli joutunut perääntymään. Samoin Haifan pohjoispuolelta oli onnistuttu valtaamaan Acrenkaupunki ja osa sen pohjoispuolisesta alueesta. Pohjoisesta Libanonista tulleet arabijoukot oli siis karkotettu. Toisaalta Genesaretin ympäristön alue oli kutistunut lännen suunnasta. Ehkä Libanonista tulleet hyökkääjät olivat onnistuneet siellä laajentamaan arabialuetta.

Natkielin kartan mukaan vuoden 1948 marraskuuhun mennessä Israel oli voittanut paljon alueita. Koko pohjoinen alue Nasaretin eteläpuolelta Libanonin rajaan saakka oli vallattu. Eteläisestä YK:n Israelille suunnitellusta alueesta puuttui vielä Eilatista pohjoiseen laaja yhtenäinen alue samoin kuin pieni kaistale Kuolleenmeren lounaispuolelta. Koko Beerseban ympäristö ja siitä etelään Negevin erämaa oli Israelin. Sen kaakkoispuolelta oli valloitettu Egyptiltä pieni kaistale Siinaita (ns. El Aujan alue). Jordanian arabilegiona oli valloittanut koko nykyisen ns. Länsirannan mukaan lukien Itä-Jerusalemin. Mitään Palestinan arabivaltion aluetta ei enää ollut. Myöskään Jordania ei sitä ilmeisesti halunnut. Se liitettiin virallisesti Jordaniaan huhtikuussa 1950.

Em. kartan mukaan kesään 1949 mennessä Israel oli vallannut koko Välimeren rannan Libanonin rajalta miltei Gazaan asti. Se oli vallannut myös Kuolleenmeren eteläpuolen Aravanlaakson Eilatiin saakka sekä vielä pienen kaistaleen (El Auja) Egyptin Siinaista. Jaffa - Tel Avin seudulta oli maayhteyttä Ramlenkaupungin kahden puolen Jerusalemiin laajennettu. Siten myös tärkeä Lyddan lentokenttä oli nyt täysin sen hallinnassa. Natkiel toteaa lakonisesti: "Juutalaiset joukot taistelivat paremmin kuin arabit."

Israelin ja Arabihyökkääjien välisen sodan seurauksena palestinalaisia pakolaisia oli Libanonissa noin 103 000, Syyriassa noin 93 000, Jordanian valtaamalla Jordanin länsipuolella Jerikossa, Hebronissa ja Nablusin seudulla yhteensä noin 517 000 sekä Gazan alueella noin 221 000. Juutalaisia oli Palestinaan muuttanut vuosina 1919 - 1947 noin 402 000 ja vuosina 1948 - 1960 noin 989 000 (Martin Gilbertin kartta s.104).



Miksi NL hyväksyi Palestinan jaon ja siten Israelin perustamisen ?
NL vaikutusmahdollisuudet Keski - Idän tapahtumiin olivat kehnot. Sinne luodut kommunistisolut toimivat vain tiedonantajina. Suurin osa äskettäin sinne muuttaneista juutalaisista oli lähtöisin Itä - Euroopasta ja NL:sta. Israel oli pääosin näiden luomus. Kibbutsien organisaatiorakenne myös tyydytti sinne sosialistisen aatteen omaksuneita muuttajia. Israelin valtion luominen ja tunnustaminen ehkä avaisi NL:n vaikutusvallalle Keski - Idässä jonkinlaisen tukikohdan (HB s.72). Karttaa katsomalla Arabimaailma näytti pirstaleiselta lukuisten heimojen, enemmän tai vähemmän itsenäisten monarkkien kokoelmalta. Suurin vaikutusvalta siellä oli Britanialla ja Ranskalla eli Länsimailla (HB s.70). Britit olivat NL:n mielestä sen pahimpia kilpailijoita alueella. Se toivoi heidän poistumistaan Palestinasta ( HB s.55). Kun nämä vetäytyisivät, ei kuitenkaan ollut mitään takeita, että sinne luotaisiin uusi itsenäinen arabivaltio (HB s.71).

Myös sosialismiin suuntautuneiden Palestinan sionistijohtajilla lienee ollut suuri vaikutus siihen, että NL hyväksyi Palestinan jakosuunnitelman ja myös heti tunnusti Israelin valtion. NL:lle koko Arabimaailma näyttäytyi takapajuiselta ja poliittisesti jähmettyneeltä. Niiden kautta NL olisi vaikea saada vaikutusvaltaa Keski - Idässä (HB s.83). Vuonna 1942 NL:n Ankaran suurlähetystön virkailijoita oli vieraillut Palestinassa. Nämä olivat olleet vaikuttuneita kibbutsien ideasta ja Israelin työväenpuolueen toiminnasta. Niitä ei ainakaan voinut pitää takapajuisina (HB s.82)

Toisaalta NL:n johtotehtävissä olleet juutalaiset olivat Stalinin puhdistuksissa kärsineet suuria menetyksiä. Vuonna 1935 henkensä menetti Kamenev ja Zinovjev. Trotski oli maanpaossa. Asemansa oli säilyttänyt Lazar Kazanovitz, joka suoritti Ukrainan miljoonia uhreja vaatineen pakkokollektivisoinnin. Vuonna 1936 syrjään joutui ulkoministeri Maxim Litvinov, Nan Maiski ja Solomon Iozovski. Ulkoministeriksi nousi Molotov, jonka johdolla NL:n ulkopoliittiset käytännöt muuttuivat. Maassa oli noin 6 miljoona juutalaista. Stalin oli suunnitellut v. 1928 Ukrainaan, Krimille ja Beringinmeren itäpuolelle Kamshatkan niemimaalle juutalaiset autonomiset alueet. Kamshatkan olot kuitenkin olivat olleet liian ankarat. Se oli kuin rangaistussiirtola, syrjäinen ja vailla hyviä kulkuyhteyksiä. Sen lähellä sijaitsi myöhemmin hyvin tunnettu Kolyman rangaistusyhdyskunta. Jossain lännessä meren takana sijaitsi Alaska. Sinne oli saatu vain muutamia tuhansia asukkaita, joista suurin osa oli jo jättänyt sen (HB s.73). Aikaisemmin kerroin, että myös Ranska suunnitteli II maailmansodan kynnyksellä maan juutalaisten siirtoa Madagaskarin saarelle (Kanava 6 / 2002 / Wilhelmsson).

Stalin kuitenkin pettyi Israelin suhteen. Sen ensimmäinen presidentti Weizman joutui pian eroamaan talousvaikeuksiin joutuneen maan johdosta ja presidentiksi valittiin USA:han myönteisesti suhtautuva ben Gurion. Stalin jopa väitti USA:n suunnitelmissa olevan pystyttää sinne ja yleensä Välimeren alueelle sotilastukikohtia. NL:n diktaattori alkoi 1950 - luvun alussa tuhota monien muiden entisten avustajiensa ohella myös maassa asuvia vaikutusvaltaisia juutalaisia. Puhdistukset ulotettiin myös NL:n satelliittimaihin. Entinen ulkoministeri Molotov joutui eroamaan juutalaisesta vaimostaan Semtsuzinasta, joka karkotettiin Moskovasta. Semtsuzina oli Israelin suurlähettilään Golda Meyerin vieraillessa Moskovassa keskustellut tämän kanssa juutalaisten jiddishin kielellä. Stalin kehitteli suunnitelmaa ns. "juutalaisten lääkärien murhayrityksestä", jonka kohteena hän itse olisi. Pidätettyjä ja syytettyjä lääkäreitä oli ainakin 7 mukaan lukien oma henkilääkäri professori Vinogranov. Molotovin vaimon hän kutsui todistamaan näitä "amerikkalaisten imperialistien uskollisia lakeijoita" ja "tappajalääkäreitä" vastaan. Venäjällä oli julkaistu tarinoita mm. "Sionin viisaista" ja paljon juutalaisvastaista kirjallisuutta , joten Stalinin väitteet upposivat NL:n roskaväkeen hyvin. Helmikuun alussa 1953 juutalaisia erotettiin työpaikoilta, hakattiin ja ryöstettiin. Huhuttiin koko kansanosan karkotuksesta Siperiaan ( ER s.529 ->, s. 638).

Miksi Stalin alkoi eliminoida juutalaisia ja omia juutalaisia lääkäräreitä? Hän oli jo kärsinyt pitkään unettomuudesta, korkeasta verenpaineesta ja verisuonten kalkkeutumisesta. Hän ei mennyt sairaalaan, vaan luotti vain professori Vinogranoviin. Tämä oli kuitenkin vuoden 1952 tarkastuksen yhteydessä havainnut potilaansa terveydentilan huonontuneen ja suositellut täydellistä lepoa tai ainakin irtautumista hallintotoimista. Tästä diktaattori oli raivostunut. Hän määräsi Vinogranovin ja muutkin Kremlin keskeiset lääkärit pidätettäviksi. Julkisesti ilmoitettiin "lääkärien salaliitosta". Kun huomattiin, että monet näistä olivat juutalaisia, nimi muuttui "sionistien salaliitoksi". Näin hän aloitti tammi - helmikuussa juutalaisvastaisen kamppanjan. Pidätysuhka lähestyi myös monia keskeisiä NKP:n johtajia.

Stalin kuitenkin sai 1. maaliskuuta 1953 aivoinfarktin ja halvaantui. Hän oli avuttomana maannut ruokailuhuoneensa lattialle ilmeisesti jo tuntikausia. Kun joku viimein uskalsi mennä sisään, niin pikaista hoitoa vaativalle sairaalle kukaan ei halunnut kutsua lääkäriä! Paikalla johtohenkilöistä kävi ainakin Berija, Malenkov, Bulganin ja Hrutshev. Stalin kuoli ilmeisesti 5. maaliskuuta 1953 (Z. Medvedev/ Kanava 7 1996 / H. Eskelinen). Tässä on eräs malliesimerkki, miksi yksinvaltiaalle monet eivät uskalla kertoa epämiellyttäviä asioita. Näin kävi Kiinassakin puhemies Maolle, jolle ei uskallettu kertoa tämän "suureen harppauksen" aiheuttamista miljoonista nälkäkuolemista. Lopulta jotkut puuttuivat omatoimisesti asiaan, mutta virheen korjaajat joutuivat myöhemmin Maon koston uhreiksi.


Behbehanin mukaan 9. helmikuuta 1953 NL:n Tel Avivin lähetystö joutui useita uhreja vaatineen pommihyökkäyksen kohteeksi (HB s.113). Hän tulkitsee tapahtuneen Israelin tyytymättömyyden ilmaisuksi NL ja Arabimaiden lähentyneille suhteille. NL:n juutalaisten ahdingosta hän ei mainitse mitään. Hän vain toteaa juutalaisten lääkäreiden "Stalinin henkeä vastaan tehdyn iskun" , mutta ei edes epäile sen todenperäisyyttä!. Ns. sosialistissa maissa oltiin mestareita järjestämään kaikenlaisia kulisseja. Sellaisen näki myös Golda Meyer, kun Stalinin uskollisen apulaisen Zdanovin hautajaisia kunnioittamaan Moskovaan oli koottu miljoonia ihmisiä. Meyer oli ollut hämmästynyt (ER s.605). Myös englantilainen Malcolm Muggeridge, Orwellin ystävä, matkallaan NL:ssä itse näki näitä rakennettuja kulisseja. Hän tuli päätelmään, että ihmiset uskoivat valheita tosiksi, ei siksi että ne perusteltaisiin hyvin, vaan koska he halusivat niin uskoa (Muggeridge / Ahmavaara Kanava 6 /1982 s. 328). Monilla myös laajat tiedot hankkineilla asiantuntijoilla on useissa tilanteissa ennakko-odotuksia, jotka heikentävät heidän havainnointi - tai arvointikykyään. Näin kävi mm. monille koronapandemiaa hoitaneille lääketieteellisille asiantuntijoille.

Behbehani toteaa myöhemminkin sen, miten sosialismiin suuntautuneilla sionisteilla oli suuri vaikutus siihen, että NL hyväksyi Palestinan jakosuunnitelman (HB s. 220). Palestinassa asui vuonna 1948 yli puolimiljoonaa juutalaista maahanmuuttajaa. Behbehani pitää sitä karkeimpana kolonialismin muotona, koska Arabimaailma oli sisäisesti katsottuna poliittisesti hyvin takapajuista ja ulkoisesti katsottuna suoraan tai epäsuorasti Länsimaiden hallitsemia! Hän ei myönnä sitä, että jo ennen Länsimaita juuri Turkin islaminuskoiset ottomaanit jättivät Palestinan takapajuiseksi ja joidenkin suurmaanomistajien "ryöstämiksi". Myös Ei - Länsimaa Venäjä toimi hyvin kolonialistisesti Siperiaa vallatessaan ja hallitessaan. Sen perillinen NL toimi vuoden 1948 aikoihin hyvin karkean kolonialistisesti valtaamiaan poliittisesti kehittyneitä Itä - Euroopan valtioita kohtaan. Vuoden 1948 Israelin ja Arabimaiden välisen sodan hän arvelee seuranneen tiettyjen Arabiupseerien radikaaleista ideoista (HB s.221) . Vielä 1960 - luvulla tapahtui juutalaisten laajaa muuttoa NL:sta, mitä Arabimaat eivät katsoneet hyvällä (HB s.209). Israel tarvitsi lisä väkeä maan kehittämiseksi ja ympäröivien Arabimaiden vastapainoksi.

Keväällä 1959 Israel joutui NL:n Trud - lehden hyökkäyksen kohteeksi (HB s.181). Siinä väitettiin, että Itä - Euroopasta erityisesti NL:sta Israeliin muuttaneet juutalaiset kokivat itse toisen luokan kansalaisiksi. Näille oli luvattu parempi elämä Palestinassa, mutta heidät oli petetty "sionistisella propagandalla". Jotkut halusivat palata takaisin NL:ään. Palestinan arabiasukkailla oli niukka toimeentulo. He elivät sotilashallinnon alla ja heiltä oli estetty vapaa liikkumisoikeus maassa. Paikalliset auktoriteetit estivät arabi - ja juutalaisväestön keskinäisen kanssakäymisen ja näillä oli vaikeuksia töiden löytämisessä. Lehti Trud ei siis syyttänyt Israelin valtiota, vaan siellä asuvia porvarillisen ideologian omaksuneita sionisteja. Israel oli muuttumassa USA:n sotilaalliseksi tukikohdaksi. Sekä juutalainen- että arabityöväenluokka kärsi porvarillisesta sorrosta, joten näiden tulisi yhdistää voimansa. Jo v. 1952 Israelin kommunistijohtaja Mikunis esitti Moskovassa samoja syytöksiä , kun hän hyökkäsi Ben Gurionin hallitusta vastaan (HB s.99).


Mitä sellaista "neuvostojärjestelmä" tarjosi kansalaisilleen, jota sieltä Israeliin muuttaneet myöhemmin kaipailivat?.

Neuvostojärjestelmä oli kyennyt antamaan kaikille jotain. Koulutetulle eliitille se tarjosi osuuden vallankäytöstä, tavalliselle työväestölle "sanallisen arvostuksen" johtavana voimana sekä rauhallisen työtahdin turvatussa työpaikassa. Työväestön lapsille se tarjosi ilmaisen koulutuksen avulla syntyperästä riippumattomat yhteiskunnallisen aseman liikkuvuuden (nousemisen) mahdollisuudet. Keskinäisiä eturistiriitoja tärkeämmäksi koettiin yhteinen ideologia ja puolue. Vain vähäinen "älymystö" osasi (uskalsi ja ymmärsi) esittää avointa tyytymättömyyttä. Yhteiskunnallisen aseman nousu huipulle eli poliittiseen "nomenklatuuraan" asti ei kuitenkaan ollut näin auvoinen. Esimerkiksi Eestissä tarkastettiin ehdokkaan syntymäpaikka, yhteiskunnallinen tausta, oliko sukulaisia ulkomailla ja oliko läheisiä kyyditty rangaistusleireille. Vaadittiin poliittista luotettavuutta. Rehellistä tietä huipulle ei ollut. Nomenklatuuran yhteiskunnallinen pohja jäi kapeaksi. Samankaltaisia ominaisuuksia saatettiin tutkia myös korkeampiin virkoihin hakijoista.

Israelissa tehtiin NL:stä sodan jälkeen maahanmuutajien askenaasien keskuudessa tutkimus, jotka vahvistavat edellä kuvattua tyytyväisyyttä neuvostojärjestelmään. Lähes 90 % näistä kannatti valtion täydellistä omistusoikeutta raskaaseen teollisuuteen. Laaja yksimielisyys valtion omistuksesta koski myös kuljetustointa, opetusta, ja terveydenhoitoa. Markkinataloudessa he kokivat turvattomuutta, koska se tuottaa epätasa - arvoisuutta. Demokraattisten käytäntöjen arvostus oli useimmille vierasta ja käsitys siitä hämärä. Sen kannattaja saattoi vaatia hallitusvallalta julkilausumaa, jolla vaadittiin kaikille laitoksille ja puolueorganisaatioille demokraattisten käytäntöjen voimaansaattamiseksi välittömästi! Uudemmat maahanmuuttajat suhtautuivat myönteisemmin monipuoluejärjestelmään, mutta silti he paheksuivat demokratiassa poliittisia ristiriitoja. He vaativat holhousvaltiota. Sen tulisi taata kansalaisille mm. täystyöllisyyden ja asunnot. Siksi he pitivät autoritääristä NL:a vakaana, koska siellä esiintyi vähän poliittista oppositiota (Kanava 4 / 1986 / P. Sivonen). Myös NL:ssä Hrutsevin aikaan 1950 - luvun lopulla monet NL:ssä kaipasivat vanhoja hyviä Stalinin aikoja. Silloin tupakatkin olivat olleet halvempia. Mitään nyt saatuja suurempia vapauksia ei arvostettu (Solzhenitzyn ). Samaa vanhan sosialistisen järjestelmän kaipausta esiintyy nykyisinkin (v. 2024) mm. Romaniassa ja entisen Itä - Saksan alueella. Eroavaisuus edellä kuvattuihin ns. "aasialaisiin arvoihin" verrattuna on suuri!

Palestinaan muuttaneista juutalaisista suurin osa oli kotoisin "itämaista", joita kutsuttiin sefardeiksi. Mitä arikkelin kirjoittaja tällä lienee tarkoittanut: yleensä Aasian alueelta. Näiden vanhemmilla lienee ollut alhainen koulutustaso. Sefardeiksi jossain oli luettu mm. Espanjan arabien palveluksessa olleet juutalaiset. Näitä oli varsin paljon. Sefardit alkoivat jäädä tietynlaiseen toisen luokan kansalaisten asemaan verrattuna "Itä-Euroopasta "tulleisiin askenaaseihin.

Vuonna 1981 havaittiin, että sefardeista oli korkeakoulun loppututkinnon suorittanut vain 15 %, kun heitä alakoulussa oli ollut 56 % ikäluokasta. Aikaisemmin kerroin, kuinka 1930-luvulla Unkarin korkeakouluopiskelijoista noin 34 % oli 5 % juutalaisväestöstä. Israelin väkiluku 1980 -luvun alussa oli noin 3,9 miljoonaa. Näistä noin 44 % sefardeja, 40 % askenaaseja ja 16 % arabeja, druuseja ja muita vähemmistöjä. Jatkuvien sotilaallisten kahakoiden naapurimaiden arabien ja PLO:n kanssa vaikutti siihen, että valtion taloustilanne oli huono ja inflaatio sekä työttömyys erityisesti sefardien keskuudessa oli korkea. Nämä muodostivat parlamenttivaaleissa "liikkuvan" äänestäjäkunnan, joka antoi Menahem Beginin likudpuolueelle voiton. Lisäksi Israel onnistui hyvin suunnitellulla lentohyökkäyksellä tuhoamaan Saddam Huseinin johtaman Irakin rakenteilla olleen ydintutkimuskeskuksen. Siten Begin saattoi jatkaa maan pääministerinä (Mitä Missä Milloin 1982 s.157).

Arabien juutalaisvastaisen sodan alkuvalmisteluista (loppuvuosi 1947!)

YK:n päätös raivostutti arabit. Silloin, kuten monesti myöhemminkin, monet muslimivaltiot puuttuivat asiaan. Heidän hallussaan oli huomattava osa silloin tunnetuista tärkeistä öljyvaroista. Nyt kyseessä oli vasta Palestinaan suunnitelmissa olevan arabivaltion tukeminen. Sillä ei ollut selkeää johtoa, ei yhtenäistä valtiorakenteen suunnitelmaa eikä hyväksyttyä ehdotusta valtionsa rajoista. Kaikki suunnitelmat olivat vielä "levällään". Lisäksi useat alueen johtohenkilöt taistelivat keskenään. Palestina oli sen ulkopuolisille arabeille jonkinlaista pyhää muslimien maata. Sitä ei saa antaa vääräuskoisille juutalaisille. Niiden johtohenkilöt kuuluttivat julkisesti kostoa. Arabimaiden pääkaupunkien lehdistö toisti samaa säveltä (Ur s.203): "Saatetaan loppuun Hitlerin työ", "Juutalaiset ovat villejä petoja, verenimijöitä, kavaltajia ja ihmiskunnan vihollisia", "Jokainen juutalainen lapsi äiteineen tulee heittää mereen". Kaikissa muslimimaissa alettiin mellakoida. Niissä tehtiin siellä asuvien täysin sivullisten juutalaisten joukkoteloituksia. Synagogeja poltettiin ja pyhiä kirjoja sekä - esineitä tuhottiin. Monet asiantuntijat arvioivat, ettei juutalaisilla olisi mitään mahdollisuuksia selviytyä. Nämä joutuisivat pakenemaan Tel Avia kohti ja tuhottaisiin. Ehkä YK jonkinlaisen humaanisuuden eleenä pelastaisi näistä pienen osan (Ur s.204).

Palestinan arabit alkoivat valmistautua sotaan jo loppuvuodesta 1947 (Ur s.237). Sotilaallisten toimien johtoon nousi jo Jerusalemin muftin kapinoinin aikainen komentaja Kaukji. Mufti itse oli poissa näyttämöltä, mutta hänen sisarenpoikansa Abdul Kadar Hussein (1) toimi toisena komentajana. Muftin tiedettiin olevan etelässä Gazan alueella, josta käsin hän egyptiläisten tuella voisi tehdä vaatimuksia Jordanin länsirantaan (Ur s.344). Kaukji ja Abdul Kadar eivät ilmeisesti tulleet toimeen keskenään. Myös he olivat kilpailijoita. Jordanin itäpuolta britit olivat asettaneet hallitsemaan kuninkaana Abdul Huseinin.

Abdul Kadar siis kuului Jerusalemin lähellä asuvaan vaikutusvaltaiseen Huseinien klaaniin. Hänen perusti ns. Jihadi Armeijan ja voisi rekrytoida vapaaehtoisia ainakin kotiseudultaan. Hän oli suosittu myös Hebronista pohjoiseen Ramallahiin ulottuvalla palestinalaisalueella. Häntä myös voitiin pitää enonsa sijaismuftina (Ur s.225). Hänen värväämänsä miehet olivat sekoitus työläisiä, nuorisoklubien jäseniä, egyptiläisen muslimiveljeskunnan fanaatikoita, pienviljelijöitä "fellaheja" sekä kauppiaita. Vain muutama tuhat arabisotilaista oli saanut sotilaallista koulutusta. Muutama tuhat oli poliiseja ja rajavartioita. Tämä koottu jihadistiarmeija koostui 5 000 - 6 000 kevyesti aseistetuista miehestä vailla kunnon organisaatiota tai johtoa. Mufti Aminin kapioinnin aikaan samanlaiset joukot pääasiassa ahdistelivat ja murhasivat muftin poliittisiksi vastustajiksi tiedettyjä arabeja. Abdulilla oli vain vähän sotilaallista kokemusta.

Kaukji oli viettänyt maailmasodan ajan Hitlerin Saksassa. Myös hänellä oli ollut muftin kapinoinin aikaan "irregulaareja" tilapäisjoukkoja, joilla ei ollut mainittavaa merkitystä. Nämä "haihtuivat" tavallisesti taistelun alkaessa. Nyt hän ilmoitti kokoavansa Arabien Vapautusarmeijan(Ur s.226), Se rekrytoisi vapaaehtoisia aina lännestä Marokosta itään Arabianniemimaan Jemeniin asti ulottuvalta alueelta. Hänellä olisi arabivaltioiden tuki. Palestinan jakosuunnitelman jälkeisessä kiihkossa noin 10 000 innokasta vastasi kutsuun. Sittemmin kiihko laantui. Vain muutama sata idealistia saatiin kokoon. Myös hänen rahoittajansa arabimaissa osoittautuivat nihkeiksi. Hän löyti Arabimaista jonkin verran brittilaisiä ja ranskalaisia sotilaskarkureita sekä upseereita Arabimaiden armeijoista. Jonkin verran vapaaehtoisia muslimeja saapui myös Jugoslaviasta, Intiasta, Afrikasta ja Kauko-Idästä. Lisäksi armeijaan saatiin vankeja Bagdadin, Damaskoksen, Beirutin ja Saudien vankiloista sekä kurittomiksi tiedettyjä Muslimiveljeskunnan jäseniä Egyptistä. Vapautusarmeijan miesvahvuus ei kuitenkaan noussut tavoitteeseensa 10 000 mieheen. Lisäksi sen kokoaminen kävi hitaasti. Molemmat johtajat laskivat saavansa etua brittien vetäytymisestä Palestiinasta. Nämä eivät sekaantuisi heidän toimiinsa. He hakivat Palestinan kysymykseen vain sotilaallista ratkaisua. Neuvotteluihin juutalaisten kanssa ei alennuttaisi.

(1) En ole selvittänyt, olivatko nimet Kaukji tai Wingate oikeita tai todellisten henkilöiden nimiä vai kirjailijan keksimiä henkilöitä!. Abdul Kadar mainitaan useassa kohtaa Jerusalemin muftin sisarenpojaksi. Ainakin osalla tarkkaan kuvatuista paikoista, lukumääristä ja tapahtumista lienee historiallinen tausta.

Arabien sodan alkuvaiheista (syksyllä 1947!)

Arabien liikehdinnän alkaessa ne alueet, joissa vihamielisiä väestöryhmiä asui yhdessä, erotettiin toisistaan ns. demargaatiolinjoilla piikkilanka-aidoin(Ur s.237). Britit ainakin teoriassa toimivat puolueettomina rauhanturvaajina, mutta käytännössä usein suosivat arabeja. He edelleen jatkoivat Palestinan alueen juutalaissulkua. Alueen suurin lentokenttä sijaitsi lähellä Välimerta Lyddassa. Sen piti jäädä tulevassa Palestinan jaossa juutalaisille. Britit antoivat arabien tilapäisten joukkojen jäädä niin lähelle, että nämä pystyivät tulittamaan lentokentälle tulevia juutalaisia busseja. Monia ihmisiä kuoli.

Monet mufti Aminin pakkoverotuksen ja kostotoimien kohteeksi joutuneet varakkaat ja vaikutusvaltaiset arabiyhteisön jäsenet alkoivat pohtia tilannetta. He tiesivät joutuvansa Abdulahin ja Kaukjin mustamaalauksen, kiristyksen ja murhien kohteiksi. Nämä alkoivat muuttaa omaisuuttaan rahaksi ja suurin joukoin muuttaa maasta pois (Ur s.238). Osa lähtijöistä lienee pelännyt myös mahdollista sotaa. Näin Palestinan arabit menettivät huomattavan osan kyvykkäimistä virkamiehistä, opettajista, ammattihenkilöistä, suurkauppiaista ja liikemiehistä. Poismuuttajien määräksi on arvioitu noin 100 000 (Ur s.238).

Osa paikallisista maanomistajista ja johtohenkilöistä, jotka aikoivat jäädä Palestinaan, alkoivat pohtia uusia asetelmia tulevassa Arabivaltiossa. Kuinka he turvaisivat omaisuutensa tai hyötyisivät nyt valitsevasta tilanteesta. Levottomuuksien alkaessa jonkin verran kylien fellaheja alkoi liittyä vapaaehtoisesti ja joskus myös painostamalla Kaukjin "Arabien Vapautusrintamaan" tai Abdul Kadarin "Jihaad Militiaan". Heidän kouluksensa oli heikko ja taisteluhalukkuus hyvin ailahteleva.

Juutalaisten valmistautuminen sotilaallisiin toimiin

Myöhäissyksyllä 1947 juutalaisetkin alkoivat suunnitella mahdollisen konfliktin varalta puolustustoimenpiteitä (Ur s.245). Heidän tärkeimmät asutuskekuksensa sijaitsivat Välimeren läheisyydessä Haifan ja Tel Avivin välillä sekä Jerusalemin länsiosissa. Juutalaisten johtohenkilö David Ben Gurion jo asui Tel Avivissa ja myös Juutalaisen Toimiston osia siirtyisi sinne. Haifan ja Tel Avivin kaupunkien itäpuolella olisi pääpuoluslinja. Ympäri Palestinaa oli ainakin 300 enemmän tai vähemmän syrjäistä ja vihamielisten arabiasukkaiden eristämää asutuskeskusta eli kibbutsia. Jokaisessa niissä oli Haganan yksikkö, joka koostui etupäässä kaupunkisotilaista. Noin 50 kibbutsia sijaitsi eristyksissa tiheästi asutun arabiväestön keskellä tai hyvin syrjäisillä paikoilla mm. Negevin autiomaassa ja Kuolleenmeren lähellä. Miten näiden huoltokuljetukset kyettäisiin järjestämään? Pitäisikö niitä evakuoida? Puolustaakko vain keskeisiä juutalaiskeskuksia vai kaikkia? Päädyttiin tilanteen mahdottomuudesta huolimatta jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Päätöksen taustalla oli ajatus, että jokainen taistelutta luovutettu siirtokunta rohkaisisi arabeja ja demoralisoisi juutalaisia (Ur s.247). Samaa periaate israelilaisilla näyttää olevan vielä nytkin yli 75 vuotta myöhemmin. Vihamielisiä naapurimaita olisivat Syyria, Libanon, Irak, Trans - Jordania ja Egypti. Irakiin brittien mandaatin perusteella johti kapea käytävä. Huolta aiheutti myös Palestinan Egyptin vastainen rajaseutu. Egyptillä oli ainakin 4 000 - vuotiset historialliset perinteet valvoa ja hyötyä alueesta. Noin 3 500 vuotta aikaisemmin farao Thotmes III oli tehnyt sinne 17 sotaretkeä ja ryöstänyt sieltä valtavia määriä kultaa. Siinailla oli muinoin sijainnut egyptiläinen kuparikaivos. Egyptin väkiluku oli jo 1900 - luvun alussa 20 miljoonaa, joten se oli väestöltään ylivoimaisesti suurin islamilainen valtio (vuoden 1901 kalenteri).

Haganalla oli taisteluvalmiina 18 - 25 vuotiaita miehiä noin 9 000. Nämä kutsuttaisiin arabien hyökkäyksen tapahtuessa siirtokuntien ja kaupunkien puolustustehtäviin. Haganan iskujoukoksi koulutettu Palmachin 3 - 4 prikaatia koostui useista tuhansista miehistä. Tämän lisäksi viittä säännöllistä arabiarmeijaa vastaan voitaisiin vielä koota ehkä 20 000 miestä. Joukkojen suhde olisi noin 5:1 arabien eduksi. Lisäksi näillä olisi lähes rajattomat joukko- ja materiaaliresurssit. Haganalla oli käytössään noin 10 000 kivääriä, joitakin tuhansia puoliautomaatti - ja automaattiasetta sekä jonkin verran kranaatinheittimiä. Näihin tarvittiin monia kaliberia olevia ammuksia. Käyttöön saataisiin 9 yksimoottorista siviililentokonetta. Arabeilla tiedettiin olevan käytössään huomattavat ilmavoimat. Jonkin verran aseapua toivottiin saatavan tsekeiltä. Puolustusvaroja kuitenkin USA:sta oli saatu Golda Meyerin tehokkaan toiminnan tuloksena. Golda oli Venäjän juutalaisia.

Vastustajista Abdul Kadarin jihadisteja arvioitiin olevan 3 000 täysiaikaista sotilasta. Puolet näistä oli sijoitettu Haifasta Jerusalemiin johtavan tien läheisyyten Ramle - Lydda alueelle. Ne estäisivät juutalaisten pääsyn rannikolta Jerusalemiin sekä Lyddan lentokentän käytön. Lentokentän saaminen olisi juutalaisille erityisesti Länsi-Jerusalemin puolustukselle välttämätöntä. Ramlen perustivat arabit v. 711, kun Lydda (Lod) oli tuhoutunut näiden keskinäisissä taisteluissa. Siitä tuli mahtava kaupunki, joka varustettiin myös vesijohdoilla. Kaupungissa asui myös kaliffi Suleiman vuosina 715 - 717 (VP).

Abdul Kadarin arvioitiin Haifasta Jerusalemiin johtavan tien sulkemisella pystyvän näännyttämään nälkään läntisen Jerusalemin noin 100 000 nousevan juutalaisen väestön. Tien läheisyydessä strategisesti tärkeällä ja korkealla kumpareella sijaitsi toistaiseksi brittien hallussa oleva vanha Kastellin linnoitus. Toinen linnoitus Latrun sijaitsee Jerusalemista noin 20 km länteen (Natkiel s.222). Abdul voisi rekrytoida tien läheisyydessä sijaitsevista arabikylien Ramlen (Ramla), Tabahin (1), Fakimin ja Deir Yassinin kahviloista runsaasti lisäjoukkoja. Juutalaisten Bab el Wadin Jerusalemiin johtavan tien liikenne tulisi uhatuksi. Vesi Länsi - Jerusalemiin tuli vesijohtoa pitkin pumppaamalla Välimeren läheltä. Sekin oli varsin vanha, koska se näkyy jo eräässä vuonna 1931 painetussa kartassa. Varajärjestelmää ei ollut. Vanhoissa taloissa oli kuitenkin sadevesien keräämiseen tarkoitetut betonisäiliöt. Monet niistä uuden vesijohdon takia olivat olleet jo pitkään poissa käytöstä tai niiden veden laatu oli huono.

Länsi-Jerusalemia pidettiin tulevalle juutalaisvaltiolle välttämättömänä. Sen koillisosassa sijatsi mm. Hebrealainen yliopisto, Kansalliskirjasto ja Hadassahin sairaala. Ne olivat vihamielisten kylien naapureina. Vanhan kaupungin alueella oli jo pitkään asunut Venäjältä muuttanut noin 2 000 ortodoksijuutalaisen yhteisö. Nämä puhuivat jiddishinkieltä. Noin 15 km Jerusalemista etelään Betlehemin ja Hebronin välillä ns. Etzion Blockin alueella sijaitsi muutaman muun kibbutsin lisäksi ortodoksijuutalaisten asuttama syrjäinen vaikeasti huollettava ja puolustettava asumiskeskus (Ur s.240). Sekin pyrittiin säilyttämään. Naiset ja lapset kuitenkin voitaisiin evakuoida.

Kaukjin "Arabien Vapautusrintaman" vahvuudeksi tiedettiin noin 8 000 miestä. Niitä oli lähtöisin Syyriasta, Libanonista, Irakista, Jordaniasta, Saudi-Arabiasta ja Egyptistä. Monet joukkojen upseereista olivat näiden maiden vakinaisia sotilaita (Ur s.250). Lisäksi arabien puolella taistelisi monenkirjavaa sekalaista väkeä, mm. Muslimiveljeskunnan 700 hyvin harjoitettua miestä. Kaukjilla oli puolentusinaa tykistöpatteria. Onneksi heillä ei ollut tankkeja, motorisoituja joukkoja, pitkän kantaman tykkejä eikä hyökkäyslentokoneita. Rahavaroja heillä olisi rajattomasta, jos Saudit käyttäisivät öljytulojaan. Mitään oman väestön huolto - tai evakuoimissuunnitelmia ei tehty. Voittoa nähtävästi pidettiin niin varmana. Hagana pelkäsi eniten Trans-Jordanian kuningas Abdullahin 10 000 miehen vahvuista hyvinkoulutettua ja brittiupseerien johtamaa Arabilegioonaa sekä hänen rajajoukojaan. Arabiasta kotoisin olevalla Hashemiitti-sukuisella Abdullahilla saattoi olla omia suunnitelmia ns. Jordanin Länsirannan varalle.

Myös Behbehanin kuvaus Palestinaan invaasion tehneistä "vapaaehtoisjoukoista" ei ole mairitteleva (HB s.65 /Kanukinov). Taantumuksellisia ja puolifasistisia ryhmiä kuten Muslimiveljeskunta, Libanonilainen Falangi, Vapauden Veljet jne. . Arabimiehistössä ja upseerien joukossa oli Saksan "natseja", Turkin ja Irakin upseereita. Viimeksi mainittu armeija koostui 90 - prosenttisesti shialaisista arabeista ja loput Kurdeista. Vaikka arabiarmeija oli lähetetty Arabiliigan nimissä ja yhteisen johdon alaisena, siellä oli monia kilpailevia ryhmittymiä. Lisäksi Egyptin ja Saudi- Arabian kuninkaat kiirehtivät armeijansa lähettämistä niin, että ne liittyisivät kauimmaksi edenneeseen eli Jordanian kuninkaan Abdullahin armeijaan. Ne eivät olisi avustamassa Abdullahia "ainoastaan aseistetulla armeijalla, vaan myös Hitlerin Jerusalemin ex-muftilla Amin al Husseinilla! Viimeksi mainittu pyrki jakamattoman ja yhdistyneen Palestinan presidentiksi". Kuningas Abdullahin Arabilegionaa johtivat brittiupseerit, joten brittien salaisen palvelun väitettiin olevan koko invaasion taustalla. Tässä pelissä oli mukana myös USA, jonka aseistusta oli käytössään ainakin saudeilla. Kurdit olivat yhdessä azerien kanssa avustaneet Turkkia vuosina 1893 - 1923 noin 1,8 miljoonan armenialaisen kansanmurhassa! Murhasuunnitelmien pääideologeja olivat lääketieteentohtorit Shakir ja Nazim (Kanava 4 - 5 / 2005 / A. Kallio)!

Kaukjin suunnitelmista tiedettiin, että hän hyökkäisi Libanonin suunnalta jotain pohjoisen juutalaista siirtokuntaa vastaan. Jos hän onnistuisi sen tuhoamisen ja ihmisten teurastamisen, se aiheuttaisi paniikkia ja pakoa muissa Galilean siirtokunnissa. Brittien ei uskottu millään tavoin puuttuvan Arabien Vapautusrintaman toimintaan (Ur s.251). Kaikki riippuisi nyt siitä, kuinka sitkeitä arabitaistelijat olisivat. Suunnitelmia arabiväestön varsinaisesta pois ajamisesta ei tehty. Juutalaisten johtajan David ben Gurionin mielipide oli, että jos nämä lähtevät, niin siihen ei puututtaisi. He eivät olisi enää vastuussa lähtijöistä (Ur s.252).

(1) Kirjan keskeiset henkilöt ovat kotoisin tästä beduinien johtamasta Tabahin kylästä! Se kuului Damaskoksessa asuvalle turkkilaiselle maanomistajalle.

Arabien ja juutalaisten sodasta v. 1948

Sota kaikkien arabimaiden ja juutalaisten välillä alkoi tammikuussa 1948 (jo joulukuussa 1947!). Kuitenkin sen usein sanotaan alkaneen vasta 14.5.1948, jolloin Israel julistautui itsenäiseksi (mm. HB). NL tuomitsi ainakin Israelin itsenäistymisjulistuksen jälkeen arabien hyökkäykset. Ne eivät palvelisi heidän etujaan (HB).

Syyrian rajan lähellä Hermonvuoren länsipuolella sijaitsi yksinäinen ortodoksijuutalaisten 160 asukkaan kibbutsi. Sitä vastaan tehtiin huonosti suunniteltu hyökkäys (10.1.48). Kiväärien lisäksi tulijoilla oli pari granaatinheitintä. Arabilehdistöön haluttiin heti saada voittoisia uutisia. Hyökkääjiä oli pataljoonan verran. Tulokset olivat kehnot. Avointa ja sateen pehmittämää mutaista peltoa pitkin hyökänneet taistelijat pakenivat sekasorrossa puolustajien alettua tulituksen (Ur s.253). He pääsivät vain kibbutsin rakennuksia ympäröivälle piikkilanka-aidalle. Arabilehdistölle taistelu kerrottiin vain harjoitukseksi, johon lisäksi brittijoukot olivat sekaantuneet.

Samoihin aikoihin Abdul Kadarin jihadistit yrittivät Jerusalmin eteläpuolelta tuhota em. Etzion Blockin kibbutsin (25.1.48). Sitä tulitettiin, mutta tarkoitus oli näännyttää sen asukkaat nälkään. Palmach onnistui ujuttamaan kibbutsin avuksi pari tusinaa miestään. Juutalaiset olivat kuitenkin varmuuden vuoksi evakuoineet sieltä naiset ja lapset. Englantilaiset eivät sekaantuneet tapahtumiin. Avustusten kuljetus tietä pitkin arabikylistä siihen kohdistuneesta tulituksesta huolimatta jotenkin onnistui. Takaisin paluu ei enää onnistunut. Noin 40 miestä ja aseenkuljetus ajoneuvo menetettiin (Urs.256). Abdul totesi, että kibbutsi voitaisiin vallata vain lähitaistelulla ja siihen "irregulaari" miehistö oli vastahakoinen. Operaatio lopetettiin.

Sen jälkeen hyökkääjät yrittivät murtaa Jerusalemin juutalaisten puolustustahtoa räjähtein s.256). Siihen kerrottiin osallistuneen arabeiksi naamioituneita brittiläisiä sotilaskarkureita. Autopommi tuhosi Juutalaisen Toimiston ja toinen Palestinan postin. Pommi räjäytettiin torilla parhaaseen toriaikaan juutalaisessa liikekeskuksessa. Se aiheutti suurta tuhoa. Kostoksi Hagana ja Irgun tuhosivat Arabien päämajat Jaffassa ja Jerusalemissa. Kun britit vetäytyivät Galilean arabikaupungin Nasaretin Tegartin tukikohdasta, Kaukji päätti ottaa sen tukikohdakseen (Ur s.527). Hänen harmikseen kaupungin asukkaat olivat kristittyjä arabeja, jotka eivät suostuneet värväytymään hänen armeijaansa. Silloin Kaukjin irregulaarit alkoivat vaurioittaa kirkkoja ja niiden esineistöä. Kun kaupungin väestö kehotti näitä palaamaan varsinaisiin sotatoimiinsa, ne lopulta lopettivat häiriköintinsä.

Kun Arabien Vapautusrintaman ulkomaiset tukijat alkoivat vaatia tuloksia, Kaukjin voitontavoittelu pakostakin kasvoi. Haifa - Jerusalem valtatien stratekisesti tärkeässä kohdassa sijaitsi kibbutsi Mishamar haEmek (Ur s.257, 14.4.48)). Sen valtaaminen jakaisi juutalaisen alueen kahtia. Tämä varmaan tyydyttäisi tukijoitakin. Yritykseen ryhdyttiin 2 pataljoonan voimalla. Tukena oli myös tusinan verran kenttätykkejä, joilla moukaroitiin kibbutsin rakennuksia ja sen vähäisiä puolustajia. Aluksi hyökkäjät suorittivat varovasti vain pienehköjä koehyökkäyksiä. Sen jälkeen saartava tykistö ampui kohdettaan läpi yön. Tällä kertaa britit kuitenkin tulivat paikalle aamulla ja vaativat aselepoa. Sen turvin juutalaiset antoivat evakuoida vain haavoittuneet ja lapset. Kun seuraavana yönä lähellä harjoittelemassa ollut Haganan yksikkö livahti kibbutsiin ja sen erikoisjoukon Palmachin pataljoona myös yön kuluessa saapui paikalle, hyökkäävät Kaukjin joukot joutuivat yllätetyiksi. Ne pakenivat sekasorrossa. Näitä ajettiin takaa monen mailin päähän (Ur s.258). Kaukji väitti brittien osallistuneen sotaan (Ur s.259). Nyt pakenevien aselepovaatimuksia kukaan ei ollut kuulemassa. Juutalaisten ahdistama koko Kaukjin pataljoona katosi kokonaan. Hän yhdessä Arabien vapautusrintaman jäännöstensä kanssa vetäytyi Jaffa - Jerusalem tien tuntumaan Bab el Wadiin (Ur s.259). Siellä hän yhdessä Abdul Kadarin jihadistien kanssa toivoi saavansa sodassaan joitain tuloksia tai ainakin häiritä juutalaisten kuljetuksia.

Sota Välimeren pohjoisen satamakaupungin Haifan hallinnasta

Britit jatkoivat lupaamaansa Palestinasta vetäytymistä mm. poistumalla poliisiasemistaan. Juutalaisten onnistui lentokoneiden avulla etelän Negevin autiomaan kautta saamaan tsekeiltä hankkimiaan aseita. Myös Välimeren rannikon valvonta heikkeni (Ur s.259). Tel Avivin sataman kautta onnistui laiva tuomaan puolalaisia raskaampia aseita, jotka heti jaettiin ilman aseita harjoitetuille reserveille. Niiden avulla Hagana pystyi tehokkaasti puolustamaan myös arabien ympäröimiä asutuskeskuksiaan. Arabien toiminta vaikeutui ja paniikkiakin alkoi ilmetä. Palestinan suurin satama Haifassa oli arabiasutuksen keskellä. Juutalaisasutus puolestaan sijaitsi ylempänä Karmelvuoren rinteellä. Alkoi kamppailu tämän tärkeän tuontisataman hallinnasta (Ur s.260).

Haifan arabit olivat hyvin organisoidut ja aseistetut. Juutalaisilla oli käytössään Hagan kyvykäs yksikkö sekä Irgunin osastoja. Kun jälkimmäiset räjäyttivät pommin arabikorttelissa, kostivat arabit tappamalla öljynjalostamossa noin 40 juutalaista työntekijää (Ur s.260). Tehtiin raivokkaita iskuja ja vastaiskuja. Arabit keskittivät sinne lukumäärältään ylivoimaisia irregularijoukkoja sekä tilapäisia mm. kotimiliisi yksiköitään. Haganan ns. Karmelinbrikaati aloitti brittien vetäytyessä hyökkäyksen satamaa ylemmästä asemastaan. Läpi yön jatkuneiden taistelujen jälkeen arabiasutus oli jaettu 4 osaan ja taistelu heidän kohdallaan oli ohi. Britit tulivat ja järjestivat aselevon. Juutalaisten komentaja vaati arabikaupunginosan väestön välitöntä aseistariisuntaa ja tyhjentämistä vieraista joukoista. Asukkaat kuitenkin saisivat jäädä kaupunkiinsa.

Nyt kuitenkin Kaukji väitti arabikaupunginosan johtajalle heti aloittavansa pohjoisen Nablusin suunnalta hyökkäyksen Haifaan ja vaati siviiliväestöä poistumaan taistelualueelta (Ur s.260). Kun juutalaiset olisi karkotettu, he voisivat palata ja ottaa haltuunsa myös juutalaisen kaupunginosan. Molemmat väestönosat olivat jo pitkään asuneet kaupungissa rauhassa rinnakkain keskinäisessä kanssakäymisessä ja liikesuhteissa. Juutalainen lähetystö saapui arabien luokse ja pyysi näitä jäämään kaupunkiin. Siitä huolimatta kaupungin arabipormestari oli neuvonut näitä lähtemään kaupungista (Ur s.291). Suurin osa näistä eli noin 100 000 henkeä noudatti neuvoa. Nämä suuntasivat pohjoiseen Acrea kohti. Myöhemmin näitä ilmeisesti päätyi Libanonin ja Syyrian ohella myös Samarian Nablusiin ja sieltä vielä itään Jerikon suurelle pakolaisleirille. "Omiensa" keskuudessa Nablusin leirissä monia pakolaisia kerrottiin kuolleen nälkään (Ur s.330), koska alueen arabit eivät pystyneet tai halunneet järjestää näille ruokahuoltoa. Ne muutama tuhat, jotka jäivät Haifaan, saivat entiseen tapaan jatkaa elämäänsä (Ur s.261) .

Arabien pakoon luultavasti vaikutti paljon se, että he uskoivat juutalaisten tuhoavan heidät. He itse ja heidän johtansa olivat uhonneet tappavansa juutalaiset. Kun vielä oma armeijan johto oli kehottanut heitä lähtemään pois heidän jaloistaan Haifasta, niin he lähtivät. Samanlaiset joukkopaot sattuivat myös palestinalaisissa Safedin (Safadin) ja Tiberiaksen kaupungeissa. Niissä käytiin vain muutama vähäinen kahakka. Palestinalaisten joukkopaot levisivät lähes koko Palestinaan. Arabiväestö lähti tien päälle, vaikka heitä kohti ei oltu ammuttu yhtään laukausta. Heitä ei voitu enää pysäyttää. Näin tapahtui Suomessakin vuonna 1656 "ruptuurisodan aikaina". Tsaari Aleksein yllyttämät laatokankarjalaiset venäläisten tukemana hyökkäsivät Ruotsin hallitsemalla alueelle mm. Länsi-Karjalaan ja Käkisalmeen ja Eestiin. Suomen pääarmeija oli kuninkaan mukana jossain Baltiassa tai Puolassa, mutta "lakisääteiset" talonpoikaisjoukot pohjoisempana sekä Suomeen palanneiden 30-vuotisodan upseeriveteraanien johdolla etelämmässä sekä Virossa vihollinen lyötiin. Koston pelossa laatokankarjalaisia entistä isommin joukoin karkasi itään, jossa heille järjestettiin asuinalue väestöstä tyhjentyneeseen Tveriin. Näitä suomalaiset kävivät filmaamassa ja haastattelemassa vielä 1990 - luvun lopulla. Neuvostoaikaan näiden monet kirkot oli jääneet rappiolle ja niitä korjattiin. Asuinsijoilleen jääneitä kreikanuskoisia mm. Liperiin jääneitä ei vainottu.

Sota Jerusalmista keväällä 1948 (Ur s.261). Jordanian Arabilegiona puuttuu sotaan.

....................................................................................................................................................
Jerusalemin uudempi juutalainen asutus kaupungin muurien ulkopuolelle alkoi muodostua 1880 - luvulla (Ur s.80). Siihen aikaan aavikon beduiinit vielä tekivät ryöstöretkiä kaupunkiin. Rakennukset sijoitettiin toisiinsa kiinni kuin jonkinlaiseksi paaluvarustukseksi. Toisiinsa kytketyt huoneistot ristikkoikkunoineen muodostivat ulkomuurin. Sisäänkäynti tapahtui suuren rautaportin kautta, joka suljettiin aurigon laskun aikaan. Synagoga, koulu, sairashuone ja yhteinen leipomo rakennettiin sisäpihalle. Kaupunginosa kasvoi voimakkaasti 1900 - luvun puolella.

Huhtikuun 1948 jälkeen arabijohtajat keskittivät sotatoimensa Länsi - Jerusalemin noin 100 000 kokoista juutalaisyhteisöä vastaan. Sinne Tel Avivista johtavan Bab el Wadin mutkaisen tien varrella oli palestinalaiskyliä, joista käsin Jerusalemin huoltoyhteydet voitaisiin katkaista tai ainakin vakavasti häritä. Juutalaiset pyrittiin näännyttämään nälkään ja Välimeren suunnalta tuleva vesijohto katkaisemalla myös janoon.

Nyt teki myös Trans-Jordanian kuningas Abdullah juutalaisia hätkähdyttävän teon (Ur s.262). Päin vastaisistä lupauksista huolimatta voimakas Arabilegiona hyökkäsi Jordanin länsipuolelle. Aikaisemmin mainittu Jerusalemin eteläpuolella sijaitseva sijaitsevan Etzion Blockin alueen kibbutsit mukaan lukien ortodoksijuutalaisten kibbutsi tuhottiin rajujen taistelujen jälkeen (Ur s.262). Suurin osa niiden asukkaista surmattiin. Silloin myös Jerusalemin arabit lähtivät ryöstämään eteläisiä Betlehemin ja Hebronin kaupunkeja tuhoten juutalaisten peltoja, puutarhoja ja häpäisten synagogeja. Uriksen ajallisesti epäselvän esityksen perusteella ei ole selvää, tapahtuiko Arabilegionan invaasio ennen vai jälkeen 14.5.1948, jolloin juutalaisvaltion itsenäisyysjulistus annettiin.

Arabilegiona valtasi Itä-Jerusalemin sekä otti myöhemmin haltuunsa laajoja alueita pohjoisen Galilean suuntaan Tel Aviv - Jerusalem tien tuntumasta alkaen. Nämä merkilliset Israelin ja Jordian väliset rajalinjat pysyivät vuosikymmenia (karta s. 188), kunnes Israel ns. Kuudenpäivän sodassa v. 1967 valtasi koko Jordanin länsipuolen. Itä-Jerusalemin ortodoksijuutalaisten yhteisö ei suostunut lähtemään, mutta säilyi hengissä. Ehkä tähän vaikutti se, että aluetta valvoi kurinalainen Jordanian kuninkaan Abdullahin Arabilegiona. Kiista-alueen ulkopuolelta tulleilla Hashemiitiiteillä on myöhemminkin tavallisesti ollut varsin neutraali suhtautuminen juutalaisvaltioon. Juutalainen kaupunginosa tosin hävitettiin lähes täysin. Samoin Jerusalemin monet jopa satoja vuosia vanhat synagogat.

Jerusalemin piiritetyt juutalaiset olivat jonkin verran varautuneet piiritykseen ottamalla käyttöön vanhojen talojen sadevesisäiliöitä (Ur s.263. Niihin pantiin kemikaaleja, jotka säilyttivät veden juomakelpoisuuden. Niiden sementtikattoja paranneltiin. Näin saataisiin 3 kuukauden vesivarat, mikäli veden käyttö perhettä kohti rajoitettaisiin 10 gallonaan / asukas. Kun Välimeren vesijohto katkaistiin, britit kieltäytyivät sekaantumasta asiaan. Vedenjakelua vesisäiliöistä hoitivat tankkiautot, joista jokaisen talon käyttöön annettiin 1 gallona vettä. Tämä ei tietenkään riittänyt puutarhojen hoitoon, peseytymiseen ja muuhun hygieniaan. Kaupungin kasvillisuus alkoi kuivua. Miltei ainoa kasvi oli voikukka. Öljyä riitti vain yleisiin keittopisteisiin, sairaaloihin ja sotilaalliseen käyttöön. Taloja valaistiin kynttilöillä. Keittäminen tapahtui yhteisissä keittopisteissä. Polttopuuta alettiin ottaa mm. huonekaluista ja talojen puuosista. Asukkaiden ravinnonsaanti tiputettiin lähellä 600 kcal/ henkilö. Sillä vielä pysyisi hengissä. Lääkkeitä oli niukasti. Muutamalla pienellä lentokoneella niitä ja pieniä käsiaseita pystyttiin tuomaan vähäisiä määriä. Niillä hoidettiin myös johtohenkilöiden yhteyksiä kaupungin ulkopuolelle.

Haganalla oli vaikea tehtävä. Niillä oli vain noin 500 kivääriä ja muuta satunnaista sotamateriaalia kuten ns. Davidin kranaatinheittimiä. Viimeksi mainittuja kuljettiin nopeasti paikasta toiseen, jotta piirittäjät uskoisivat niitä olevan enemmänkin (Ur s.264). Hagana onnistui valtaaman erään alueella sijainneen stratekisen arabikylän (Ur s.264). Sen sijaan se ei kyennyt valtaamaan tieliikennettä hallitsevaa kukkulaa ns. porfeetta Samuelin hautaa. Mount Scopus kukkulalla sijainneet tärkeät yliopisto, museo ja sairaala jouduttiin julistamaan demilitiroiduiksi. Jerusalemin saarron purkamiseksi Haganan Tel Avivin osasto siirtyi idemmäksi Lyddan ja Ramlen alueelle, karkotti Abdul Kadarin joukot ja avasi tien katkoskohtia. Loppuosan avaaminen olisi kuitenkin vaikea. Mikäli arabijoukot pystyisivät valtaamaan Länsi-Jerusalemin, olisi odotettavissa juutalaisten asukkaiden täysimittainen teurastus.

Juutalainen johto käski avata lännestä tulevan Bab el Wadin tien, jotta kuljetukset Tel Avivista Jerusalemiin voitaisiin aloittaa. Samanaikaisesti tien eteläpuolelle rakennettiin turvallisempaa kiertotietä (Ur s.269). Palmachin joukot jaettiin toimimaan vain pienissä yksiköissä. Tien läheltä vallattiin stratekisia kohtia. Aivan Jerusalemin lähellä korkealla kukkulalla sijaiseva hallitseva Kastellin linnoitus oli pitkään ollut brittien valvonnassa. Kun he jättivät sen, arabit tulivat niiden tilalle. Juutalaisten 80 miehen komppania luikerteli salaa Kastellin linnakkeen lähelle, yllätti sen miehistön, joka pakeni. Heti muualta juutalaisesta Palestinasta alettiin kuorma-autoilla tuoda elintarvikkeita ja muita varusteita Länsi-Jerusalemiin. 30.4.1948 Jerusalemiin oli jo päässyt suuria määriä tarvikkeita.

Kastellin valtaus raivostutti arabikylien asukkaita ja tietenkin irregulaarijoukkojen komentajan Abdul Kadar Husseinin (Ur s.270). Tällä kertaa taitavaa taktiikkaa käyttäen arabien jihadistijoukot pääsivät vähäisten juutalaisjoukkojen miehittämän linnoituksen tuntumaan. Alkoi kiivaat taistelut ylivoimaisia arabijoukkoja vastaan. Tällä välin eräs uusia aseita tuova höyrylaiva oli päässyt brittien sulun läpi Välimeren samaan. Niitä heti kuljetettiin kuorma-autoilla mahdollisimman pitkälle Jerusalemin tietä ja jaettiin joukoille. Pieni Palmachin osasto pääsi Abdul Kadarin saartorenkaan läpi. Kun tämä etulinjassa johti joukkojensa rynnäkköä, hän itse kaatui (Ur .270). Rynnäkkö loppui siihen. Raivostuneiden läheisten arabikylien väestö suurin joukoin arabijoukkoken tukemana rynnäköi Kastelliin, jolloin sen puolustajat vetäytyivät. Surevat arabit veivät johtajansa ruumiin haudattavaksi Itä-Jerusalemiin, mutta jättivät linnoitukseen vain muutaman miehen. Hagana valloitti sen tällä kertaa lopullisesti.

Juutalaisten tekemä arabien joukkosurma

Huhtikuun 1948 lopulla sattui kuitenkin Jerusalemin lähellä Deir Yassin kylässä molempien sodaan osapuolten kannalta ikävä kahakka (Ur s.276). Kylästä arabit olivat tulittaneet juutalaisten kuljetuksia. Irgunin Haganasta riippumattomat joukot olivat hyökänneet sinne ilman riittävää tiedustelua. Kylään olikin majoittunut huomattava määrä arabien jihadistimiehiä. Syntyi sekava yhteenotto, jossa jihadistien kerrottiin paetessaan käyttäneen kylän asukkaita kilpinään. Irgunin joukot menettivät malttinsa ja ampuivat kaikkea liikkuvaa. Joukkosurmassa kuoli noin 250 kyläläistä, joista huomattava osa oli naisia ja lapsia. Kun nyt vuonna 2024 esitetään kuvia Israelin suorittamista Gazan pommituksista, niissä jokseenkin aina pyritään näyttämään liikuttavia kuvia palestinalaisista pienistä lapsista tai naisista. Sitä, miksi näitä pommituksia tehtiin, jää usein kertomatta. Jo vuonna 1948 (tai ainakin kirjan julkaisuaikaan 1984) syytettiin, etteivät arabit empineet käyttää pyhiä paikkojaan, sairaaloita tai kouluja sotilaallisiin tarkoituksiinsa (Ur s.266). Silloin tiedotusvälineitä ei Deir Yassinissa käynyt, vaan Tel Avivissa järjestettiin lehdistökonferenssi.

Irgun puolustautui kertomalla, että kylästä oli jatkuvasti häiritty juutalaisten liikennettä. He olivat myös 6 kertaa varoittaneet kylän muktaria ja muita vanhimpia sellaisesta toiminnasta. Jos he jatkaisivat sen käyttöä sotilaallisiin tarkoituksiinsa, heidän olisi parempi ensin siirtää kylän asukkaat muualle (Ur s.279).

Nyt arabimaissa kaikkiin juutalaisiin pystyttiin iskemään teurastajan leima. Se aiheutti pelkoa Palestinan kylissä, joiden asukkaita juutalaisten joukkojen lähestyessä entistä varmemmin alkoi karata muualle. Tämä on ainakin sodan alkuvaiheissa tunnetuin ja suurin juutalaisten tekemä arabien joukkotappo. Arabit kostivat joukkosurman Itä - Jerusalemissa, jonka läpi järjestettiin Punaisenristin johtama lääkkeiden ja sairaanhoitohenkilökunnan kuljetus juutalaiseen Hadassiahin sairaalaan Mount Scopus kukkulalle. He hyökkäsivät ja surmasivat lähes 80 lääkäriä tai sairaanhoitajaa brittien valvomalla kadulla alle 100 metrin päässä näiden eräästä varuskunnasta (Ur s.281).

Sota Jaffan hallinnasta. Arabien joukkopako etelään Gazaan.

Huom.! Uris on kirjannut tämän luvun 11 jälkeen eli huhtikuun alun jälkeen vuonna 1948!
Taistelut jatkuivat Välimeren rannalle johtavan tien varrella sekä Tel Avivin ja Jaffan välisellä alueella. Etelämpänä Gazan aluetta oli tullut valvomaan Egyptin laivasto, joka pyrki estämään kaikkien pakolaisten maahantulon. Gaza oli muinaisten filistealaisten alueen eteläosassa. Nämä olivat hyökänneet vuoden 1200 eKr. tienoilla pohjoisemmasta Välimeren perukasta Egyptiin, mutta farao Ramses III voitti nämä meritaistelussa, jolloin he asuttuivat asumaan Gazan tienoille.

Tel Avivin alueella oli juutalaisten säännöllisiä Haganan osastoja sekä huonommin koulutettuja Irgunin miehiä. Se oli ilmoittanut, ettei hyökkäisi etelään Jaffaan, mikäli arabit lakkaisivat sala-ampumasta sen korkeista rakennuksista Tel Avivia eivätkä väijyisi teillä kaupungin sisä - ja ulkopuolella (Ur s.298). Vallitsi jonkinlainen yhteisymmärrys aselevosta. Jaffassa oli myös Brittijoukkoja. Palestinalaiset luottivat siihen, että nämä panisivat peliin arvovaltansa, jotta Jaffa säilyisi arabikaupunkina. Sen kerrottiin sijaitsevan Palestinan jaossa suunnitellun juutalaisvaltion rajojen ulkopuolella (Ur s.292. Jakosuunnitelmakartassa se on merkitty valkeaksi!). Sitten kuitenkin jihadistijoukkoja, Kaukjin tilapäisiä joukkoja ja irakilaisia sotilaita siirtyi Jaffan Tel Avivia lähimpään pohjoiseen kaupunginosaan. Nämä takavarikoivat kaikkea, mitä mieleen juolahti. Kauppoja ryöstettiin ja niitä puolustavia omistajia piestiin. Sataman makasiineja ryöstettiin. Tel Aviv joutui ympäri vuorokautisen tulituksen kohteeksi.

Hagana vastasi operaatiolla, jolla se tyhjensi Jaffan ympäristön arabikylät. Se sinetöi koko Jaffan kohtalon. Sen pohjoispuolella oli Tel Aviv ja eteläpuolella Bat Yamin kylä. Haganan prikaati kontrolloi myös itä - länsi tietä, jossa suurin joukoin liikkui myös sisämaasta Jaffan suuntaan pakenevia palestinalaisia. Nämä aiheuttivat suuria ongelmia järjestyksenpitoon sekä ruoka - ja muiden tarvikkeiden pulan. Tavaroiden ja palveluiden hinnat nousivat korkeiksi. Mukana oleva omaisuus pyrittiin pitämään mahdollisimman pienessä koossa rahana tai arvoesineinä. Pakolaisten kuormastoja ja kaikkea muuta ryöstettiin. Turvallisia paikkoja oli vaikea löytää.

Kun taistelu Jaffasta alkoi, Irgun yritti ilman koordinaatiota Haganan kanssa vallata Jaffan pohjoisosan, mutta ei pystynyt siihen (Ur s.311). Se pyysi Haganan apua. Nämä suostuivat siihen, mikäli Irgun jättäisi operaatioiden johdon heille. Jaffan pohjoisosa onnistuttiin leikkaamaan kahtia. Hagana saartoi Jaffan maan puolelta. He kohdistivat toimintansa arabien vastarinnan tukahduttamiseen kaupungin ja Lyddan lentokentän väliltä. Taistelut levisivät ympäri Palestinaa.

Briteille ei sopinut, että juutalaiset valtaisivat Jaffan (Ur s.312). He arvioivat, että Jaffa oli juutalaisten pussissa. Vetäytymisaikeistaan huolimatta he lähettivät hätäviestin, jolla pyysivät lisäjoukkoja Egyptista ja Kyprokselta. Jaffan arabien pääsy pakoon etelään aina Gazaan asti haluttiin varmistaa, mikäli nämä haluaisivat lähteä. Pakotien tulppana oli juutalainen asutuskeskus Bat Yam, jota pommitettiin lentokoneilla ja tykistön sulkutulella. Tankkeja käyttämällä avattiin sen läpi tie etelään. Arabit tungetsivatkin pois Jaffasta etelän suuntaan Gazaa kohti (Ur s.312).

Hagana ei pyrkinyt estämään arabien pakoa , vaan halusi yleisesti välttää yhteenottoja brittien kanssa. Näin syntyi noin 190 000 asukkaan Gazan pakolaisleiri, jota Egypti valvoi. Vuonna 2024 siellä oli noin 2 miljoonaa asukasta. Sinne oli siirtynyt myös Jerusalemin suurmufti Amin, joka egyptiläisten tukema punoi juoniaan muualla Palestinassa asuvien vastustajiensa päiden menoksi. Hän pyrki ottamaan valtaansa Jordanin länsipuolen ei - juutalaisten valvonnassa olevan kaistaleen. Samaan pyrki myös Trans-Jordanian kuningas Abdullah. Molemmat osapuolet murhauttivat joitakin vastapuolensa merkittäviä palestinalaisjohtajia. Muftin aikeet epäonnistuivat. Lopulta hän kuoli verraten merkityksettömänä henkilönä. Hänen sukulaisensa Jasser Arafat nousi myöhemmin palestinalaisten johtajaksi. Egypti joutui vetäytymään etelässä valtaamastaan Israelin Bersheban kaupungista ja Negevin autiomaasta(Ur s.371). Kuitenkaan he eivät pitäneet Gazan aluetta Palestinaan kuuluvana, vaan hallitsivat sitä sotilasalueena. Kenelle Gaza siis lopulta kuului? Siitä oli kiinnostunut myös Jordanian kuningas Abdullah (Ur s.407). Monissa arabimaissa alkoivat levottomat ajat, kun ministerit jopa murhasivat toisiaan.

Jordanian kuninkaan Abdullahin tavoitteita

Taisteluita uuden Israelinvaltion ja arabijoukkojen välillä käytiin pohjoisessa Galiean alueella. Kaukijin irakilaisten sotilaiden vahvistamat joukot yhdessä Jordanian Arabilegionan yritti hyökätä Välimerta kohti jakaakseen juutalaisten alueen kahtia (Ur s.327). Se epäonnistui. Israelin sotilaat hyökkäsivät ja pakottivat Kaukjin Arabien Vapautusarmeijan aselepoon. Israelilaiset karkottivat myös pohjoisesta rajan yli hyökänneet libanonilaiset sekä syyrialaiset. Arabilegionan noin 10 000 miestä eivät riittäneet koko Jordanin länsipuolen valtaamiseen, eikä kuningas Abdullahilla ollut siihen suurta haluakaan. Kuitenkin hän pyrki laajentamaan Trans-Jordaniaa liittämällä siihen Jordanin länsipuolen Arabialueet "Suuremmaksi Palestinaksi". Päämäärään päästäkseen hän päätti järjestää pääkaupunkiinsa Ammaniin "Suuren Demokraattisen Yhdistymiskonferenssin". Hän etsi hankkeelleen tukijoita myös Jordanin itäpuolen arabijohtajista. Samoin hän houkutteli Jordanin länsipuolen pakolaisleireissä asuvia beduiineja lipevillä lupauksilla maansa paremmista asumismahdollisuuksista muuttamaan Jordanin itäpuolelle. Siellä nämä kuitenkin joutuivat yhtä kurjiin olosuhteisiin kuin Jordanin länsipuolen leireissäkin. Länsialueelta löytyi kuitenkin jonkin verran koulutettuja palestinalaisia, jotka halusivat vakaampiin oloihin ja muuttivat Trans - Jordaniaan.

Sen jälkeen kuningas Abdullah järjesti Jordanin molemmin puolin palestinalaisten keskuudessa vilpilliset vaalit. Valittujen edustajien tuli äänestää näiden alueiden yhdistymisestä ja liittymisestä yhteiseen kuninkaan hallitsemaan "Suurempaan Palestinaan". Jotta tuleva äänestys edes näyttäisi rehelliseltä, pieni osa hankkeen vastustajien edustajia päästettiin ehdokkaiksi. Operaatio onnistui (v. 1950). Yhdistymisen tunnustivat ulkovalloista vain Britannia ja Pakistan (Ur s.478). Kuninkaan tiedettiin haaveilleen myös Syyrian liittämistä valtioonsa (Ur s.455). Hänelle ilmestyi vastustajiksi monia yhteiseen ns. Arabiliittoon kuuluvia valtioita. Myös Jordanin länsipuolella syntyi Abdullahin vastaisia levottomuuksia. Hänet uudelleen yritettiin murhata ja siinä onnistuttiinkin vuonna 1951 (HB). Valtaan nousi samaa sukua oleva Hussein.

Sodan loppuvaiheista. Saudien ja egyptiläisten osallistuminen sotaan

Hashemiittien viholliset Arabian niemimaan saudit eivät halunneet Jordanian Abdullahin vallan kasvavan. He maksoivat Arabirintamasta ulos Egyptin, Irakin ja Syyrian (Ur s.403). Yritys salamurhata Abdullah siis epäonnistui. Vaikeuksista huolimatta tämä onnistui säilyttämään valtansa Jordanin länsipuolellakin ja Itä-Jerusalemin pyhillä paikoilla. Jordanian väitettiin tuntevan Gazaa kohtaan mielenkiintoa (Ur s.407). Abullahin legiona oli II Maailmansodan aikana brittien johtama ja siis voittajien puolella. joten hän saattoi odottaa saavansa siitä jonkin palkinnon. Israelin itsenäistyessä Egyptin joukot valtasivat Gazan kaistan vuonna 1948. Egyptiläisilla oli tukikohtana Askelonin vanhin kaupunginosa Migdal (VP). Israelin joukot valtasivat sen. Kovia taisteluita käytiin sen lähellä sisämaassa Yad Mordekhain kibbutsin luona (VP) , jossa israelilaiset joukot panivat egyptiläiset ahtaalle. Etelä-Afrikasta muuttaneet juutalaiset perustuvat vuonna 1951 Askeloniin uudenaikaisen liike- ja puutarhakaupungin. Kaupungin katuja ja puistoja koristeltiin mm. antiikin Askelonista peräisin olleilla pylväillä. Sen pienessä museossa säilytetään muita hellenistisiä esineitä (VP s.250). Toinen Etelä- Afrikasta tulleiden juutalaisten perustama siirtokunta HaBonim sijaitsee Kesarean lähellä.

Silloin britit ja USA puuttuivat asiaan, eivätkä sallineet Gazan valtaamista (Ur s.412). Israelin talous oli silloin täysin riippuvainen USA:n rahallisesta tuesta. Maan sotilaalliset johtajat arvioivat jo silloin Gazan myöhemmin tuovan heille vakavia ongelmia. Mikäli tieto pitää paikkansa, analyysi osui liiankin oikeaan. Samoin totta näyttää olevan väite, että vuonna 1948 palestinalaisia ajoivat pakolaisiksi, sulkivat kurjiin leireihin Libanonissa, Syyriassa, Palestinassa ja Gazassa sekä nylkivät näitä säälimättä, heidän omat uskonveljensä (Ur s.495- 496) .
Vuoden 1948 Arabien hyökkäyssodan seurauksena israelilaiset ilmeisesti olivat kuitenkin tehneet jonkin verran palestinalaisväestön pakkosiirtoja "nakboja" (HS 5.12.24). Artikkelista ei selviä, missä ja missä tarkoituksessa ne on tehty. Silloin vasta perustettu Israel ja sen väestö taistelivat olemassaolostaan.
ooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooo

3. Eräitä maailmanpolitiikan tarkasteluja vuoden 1930 jälkeen

1930 - luvun alussa Saksa joutui syvään talouslamaan. Tällöin tyytymättömyys purkautui Hitlerin johtaman Kansallissosialistisen Työväenpuolueen kautta. Entisen vasemmistolaisen David Horowitzin mukaan Saksan "Johtajaksi" Hitlerin pääsi kommunistien ja oman puolueensa liiton avulla. Ne yhdessä tuhosivat ns. Weimarin tasavallan. Hitlerin nousua edisti E. Radzinkin mukaan se, että Stalin oli kieltänyt Saksan kommunistista puoluetta äänestämästä SDP:n mukana Hitlerin valtaannousua vastaan (Stalin/E. Radzinki s.349). Sosialidemokraatti oli kommunismia kannattaville suurempi vihollinen kuin porvari tai jopa fasismi (Kanava 1/2003/ Hobsbawm/ Häikiö) Stalinin "sosialistien" hyökkäykset porvarillisia demokratioita vastaan, mukaan lukien pakkotyöleirit, stalinismi vaikutti paljon tuntuvammin Saksan 1930 - luvun poliittisen elämän muotoutumiseen kuin kansallissolialismi NL:n kehitysilmiöihin. Hitler sai omiin keskitysleirihinsä mallia Stalinin pakkotyöleireistä (Horowitz / Kanava 5 vuosi 1991). Niihin hän kokosi juutalaisia ja muita alempana rotuna pitämiään, ei kuitenkaan vain pakkotyöhön, vaan tuhottaviksi.

Kuinka Stalin toimi NL:ää pakkokolektivioidessaan 1930 - luvun alussa? Armeijoita jopa konekiväärein lähettiin maaseudulle karkottamaan vastaanhangottelevat Siperian gulagiin tai likvidoimaan "kulagit". Oli kyseessä "lopullinen" luokkataistelu. Ellei luokkavihollinen antaudu, se on tuhottava. Kaikki keinot olivat sallittuja. NL suurimman ja tuotteliaimman väestönosan tuhominen toteutettiin joukkomurhilla, hitaalla näännyttämisellä keskitysleireissä tai kuten Ukrainassa, tahallisesti aiheutetulla nälänhädällä eli kansanmurhalla. Stalinin "käskystä" tapettiin silloin yli 10 miljoonaa ihmistä (Horowitz). Mutta aina roiskuu kun rapataan. Päämäärähän oli hyvä. "Sosialismin" riemuvoitto. Hrutsev kertoi vuonna 1956, että Ukrainan kommunistijohtaja Kosior likvidoitiin, koska tämä oli ollut liian rauhallinen ja pehmeä. Saman kohtalon sai myös toinen ukrainalaisjohtaja Postisevin, mutta tämä puolestaan oli ollut liian karski jopa Stalinia kohtaan. Sen jälkeen Stalin lähetti sinne Nikita Hrutsevin (Micunovic s. 23)

Totalitaarisissa valtioissa kuten Stalinin NL:ssa ja Hitlerin Saksassa yksityinen kansalainen "vapautettiin" kaikista perusoikeuksistaan ja alistettiin valtiokoneiston armoille. Niissä haluttiin jopa luoda uudentyyppinen ihmislaji. Nikita Hurtsevin 7.11. 1956 lausumien sanojen perusteella kommunisteilla oli myös oma moraalinsa, jonka ei tarvinnut kunnioittaa edes tehtyjä sopimuksia (Micunovic s.83). Tzvetan Todorovin mielestä esimerkiksi keskitysleirien "pahan" selitys oli totalitaarinen järjestelmä itse. Kun valtio säätää yhteiskunnan arvot ja päämäärät, kun se on yksilölle ainoa hyvän ja pahan mittapuu, yksilö vapautuu moraalisesta vastuusta. Diktaattorit saavat kansat uskomaan omiin itse asettamiinsa tarkoitusperiin; vaikka kansanmurhiin. Demokratioissa tätä ilmiötä ei esiinny (Kanava 9 / 1992 M. Lehtonen). Asia ei liene näin yksinkertainen. Diktaattatoreilla on tavallisesti valta ja keinot saada ihmisiä toimimaan haluamallaan tavalla.

Elokuussa 1939 nämä kaksi diktaattoria jakoivat salaisella sopimuksellaan koko Euroopan "etupiireihinsä". Kun tämä etupiirijako murtui vasta vuonna 1991 NL hajotessa, se oli presidentti Putinin mielestä pahin Venäjää kohdannut geopoliittinen katastroffi. Sitä hän nyt (v. 2024) vielä yrittää korjata mm. Ukrainan sodallaan. Kaikkiaan "sosialistinen Venäjä" ja Stalin myötävaikuttivat noin 40 miljoonan NL:n kansalaisen kuolemaan; lähes 20 miljoonaa vallankumouksen alkuvaiheen sisällissodassa, teloituksissa ja nälänhädässä, 10 miljoonaa (15 milj.) maatalouden pakkokollektivisoinnissa ja 10 miljoonaa Stalinin suurissa puhdistuksissa (Kanava 1 1993 / Max Jakobsson). 1930 - 1940 luvuilla lähes 1/3 NL:n kansantuotteesta saatiin orjatyöllä eli vankileirien kautta. Suuret kanava - ja muut rakennushankkeet tekivät "kansanviholliset" työleireillä. 1928 - 1932 nälkään kuoli 15 miljoonaa ihmistä (Kanava 2 / 1992 / E. Peuranen).

II Maailmansodan jälkeen NL:n ja länsimaiden suhteet kiristyivät. Vuonna 1948 NL yritti saada hallintaansa myös Länsi - Berliinin, jonka se saartoi. Länsimaat huolsivat sitä lentokoneiden ilmasillalla.

Vuonna 1949 USA ja Länsi - Euroopan maat perustivat puolustusliitto Naton.

II maailmansodan loppuvaiheissa NL:n diktaattori Stalin pyrki valloittamaan maita mahdollisimman paljon myös Aasiassa. Kun Japani oli jo atomipommeilla lannistettu , se valloitti siltä mm. pohjoiset saaret Kuriilit. Se tunkeutui myös Japanin hallussa olleelle Koreanniemimaalle, jossa oli joukkoja myös Japanin kukistaneella USA:lla. Niemimaa jaettiin näiden kesken vyöhykkeisiin, jossa NL sai Pohjois - Korean. On turha kuvitella, että se olisi lähtenyt sieltä vapaaehtoisesti. Koreassa piti järjestää itsenäistymiseen johtavat vaalit, mutta Stalin ei antanut järjestää niitä omalla vyöhykkeellään. Ne järjestettiin Etelä - Koreassa, jossa paikallinen johtaja halusi heti itsenäistä Koreaa. Lopulta pohjoisen ja etelän vällille syttyi noin vuonna 1950 sota, joka kesti noin 4 vuotta. Kiinalaisia taisteli Pohjois - Koreassa NL:n puolella. YK järjesti rauhan ja Korean jaon. Nyt (v. 2024) diktatuuriksi päätyneen Pohjois - Korean joukkoja taistelee Venäjän rinnalla, kun se hyökkää Ukrainassa. Olisiko YK:n sittenkään kannattanut "pelastaa" Pohjois - Korea?

Vuosina 1946 - 1954 Taka - Intiaa siirtomaanaan pitävä Ranska ja kommunistinen Vietkong taistelivat Vietnamissa. Sota oli raakaa. Jo sodan alkuvaiheissa Vietkong kidutti, leikkeli ja surmasi miehiä, naisia ja lapsia. Myöhemmin se Stalinin luokkataistelun hengessä Huen kaupungissa surmasi tuhansittain Tet - juhlaa viettämään tulleita "porvareita" eli kuntayhteisöjen johtajia. Lehtimiehet näkivät vuonna 1968 näiden joukkohaudat, mutta eivät raportoineet niistä lehtiinsä. Sota päättyi Ranskan tappioon. Vietnam jaettiin, jolloin lähes miljoona pohjoisvietnamilaista pakeni Etelä- Vietnamiin.

Nyt Vietkong soluttautui Etelä - Vietnamiin, jossa sen sissit esiintyivät maan vapaustaistelijoina. USA lähti puolustamaan Etelä - Vietnamia maahan tunkeutujia vastaan. Se ei ollut helppoa. Vihollinen hallitsi viidakkotaistelun. NL puolestaan tuki Vietkongin sissejä. Se toimitti näille noin v. 1965 mm. uusia radiosäteilyyn hakeutuvia ilmatorjuntaohjuksia. Kiina miehitti Tibetin ja alkoi hävittää paikallista kulttuuria. Se aiheutti sinne sopimattomilla viljelymenetelmillään nälänhädän. Vietnamissa sissit höynäyttivät täysin länsimaiset uutistoimittajat. Kun My Laissa malttinsa menettänyt USA:n sotilas surmasi kymmeniä talonpoikia, niin sitä ja napalmin polttamaa alastonta pikkutyttöä, viidakon myrkyttämistä jms. länsimaiset reportterit pitivät laajasti esillä TV:ssä ja lehdissä.

Reportterit matkustelivat yhdessä ja asuivat samoissa hotelleissa. Joukossa tyhmyys tiivistyi. Sodan lopulla kymmeniätuhansia pohjoisvietnamilaisia pakenevia Etelä - Vietnamin asukkaita hukkui, kun he lähtivät veneillä maasta. Nämä lehdistö leimasi ääritaantumuksellisiksi, sodasta hyötyjiksi ja jopa sutenööreiksi ( Herald Tribune lokakuu 1979 / Ahmavaara /Kanava 6 1982). Osa venepakolaisista päätyi Suomeenkin. Vielä vuosina 1975 - 1982 Vietnamissa teloitettiin vähintään 65 000 poliittista vankia (Ruotsin Vietnamin suurlähettiläs).

USA jätti vuonna 1975 vaapaaehtoisesti Kauko - Idän. Sen ns. "uusi vasemmisto" oli vuosia kampanjoinut sotaa vastaa. Se oli mm. mellakoinut, rikkonut ikkunoita ja sabotoinut puolustusteollisuutta. Sen toiminta oli jo lähennellyt maanpetosta. Vietnamin avulla se pyrki kankeamaan USA:ta kohti vallankumousta. USA:n vetäytyminen romuutti nämä haaveet. USA:n demokratia salli toimintaa itseään vastaan (David Horowitz). Jotkut näistä saivat pikku rangaistuksia. Vaikkapa sosialistisessa Fidel Castron Kuubassa monet näistä olisivat istuneet pitkään vankilassa tai ehkä jopa teloitettu.

Vuonna 1975 Vietnamissa uusvasemmiston lemmikki "Kansallinen vapautusrintama" katosi. Sen takaa Saigoniin putkahti Vietkongin poliisivaltio. Se suoritti heti amerikkalaisten lähdön jälkeen laajoja pidätysoperaatioita. Vuonna 1983 Vietnamin ulkoministeri kertoi, että uudelleenkoulutusleireillä oli ollut 1,5 miljoonaa ihmistä, mutta nyt enää 10 000. Ketään ei ole kuollut teloituksissa!" Kuitenkin v. 1975 Ranskaan ja USA:han karkuun päässeiden yli 800 pakolaisen tarkoista haastatteluista selviää, että em. leireillä olot olivat kauheat ja kuolleisuus suurta. Silminnäkijät kertoivat ihmisten elävältä hautaamisista ja uhrien vatsan auki leikkaamisista jne. . 2/3 teloituksista tapahtui heti amerikkalaisten lähdön jälkeen vuosina 1975 - 1976. Silminnäkijät kertoivat tarkat tiedot teloitetuista ja niiden motiiveista. Vietnam oli Ruotsin ja Suomen eräs keskeinen kehitysavun saaja. Tästä kiusallisesta raportista vaiettiin pitkään (Kanava 6 1988 / S. Eskola). Vietnam lähetti myös NL:oon työprikaateissa pakkotyöhön lähes puoli miljoonaa ihmistä Siperian kaasuputkea rakentamaan.


**Entinen "uusvasemmistoon kuulunut" Horowitz alkoi arvostaa maansa poliittista (demokraattista) järjestelmää. Kuten edellä kerrottiin, USA:ssa sen toiminta oli jo lähennellyt maanpetosta. Vietnamin avulla se oli pyrkinyt kankeamaan USA:ta kohti vallankumousta. Maan demokratia oli sallinut toimintaa itseään vastaan. Jotkut uusvasemmiston jäsenistä saivat vain pikku rangaistuksia, vaikka nämä olivat mellakoineeet, rikkoneet ikkunoita ja sabotoineet puolustusteollisuutta jne. Näiden tavoittelemassa "sosialistisessa" valtiossa he olisivat saaneet pitkät vankilatuomiot tai ehkä jopa teloitettu. Nyt he saivat aikaa kehittyä järkevimmiksi. USA:n tunnettu uusvasemmistolainen Susan Sontagkin heräsi ja lausui: "Kommunismi on vain vasemmistofasismia." Kävi niinkuin erään pakinan mukaan NL:ssa: "Kun järjenlisäyskokeen henkilöillä järki alkoi orastaa, niin tiehensä livistivät Neuvostovaltakunnasta".

** Max Jakobson totesi suomalaisista eräässä artikkelissaan vuonna 1993 (Kanava 1), ettemme luota omaan (länsimaiseen ja demokraattiseen) järjestelmäämme ja sen elinvoimaan. Arvostelemme armottomasti sen heikkoja puolia.

**Filosofi Karl Popper määritteli vuonna 1945 modernin demokratian: "Se on hallitsemisjärjestelmä, jossa huonoista hallitsijoista päästään eroon ilman verenvuodatusta ja väkivaltaa. ... Kaikissa niissä kansalaisten enemmistö voi vaaleissa kaataa hallituksen". Hän kutsuu teoriaansa "hallitsemisen tapahtumisesta lain mukaan, mikä suo mahdollisuuden erottaa hallitus enemmistön äänin" (S. Eskola /Kanava 5 1988). Kuitenkin vaalien tulokseen voi vaikuttaa monella tapaa: siivoamalla listoilta ei-toivotut ehdokkaat, väärin laskemalla, pelkästään tuloksen väärin ilmoittamalla, moneen kertaan äänestämällä, vaaliuurniin äänestyslippuja lisäämällä, ilmaiskuljetuksilla äänestyspaikoille, ääniä ostamalla, verkkoäänestystä peukaloimalla jne. Nykymaailmassa modernit demokratiat ovat jääneet vähemmistöksi. Israelinvaltio näyttää täyttävän modernin demokratian ehdot. Sen kimppuun hyökännyt Hamas ei pyri demokratiaan. Sen suhtautuminen naisten oikeuksiin on myös varsin nuiva. Libanonissa toimivan Hizbollahin taustalla on kaukana demokratiasta oleva pappisvaltainen Iran.


Kommunistien voiton seurauksena Vietnamissa tuli eräs NL satelliiteista. 1985 sen armeija oli neljänneksi suurin koko maailmassa. Siitä oli tullut imperialistinen hyökkääjä. Se esti Laosin itsenäisyyden, miehitti Kambodzaa sekä teki siitä siirtomaataan ja uhkaili Thaimaata (Kanava 3 1987 / David Horowitz). USA:n vetäytymisen jälkeen Kambodzassa oli murhattu noin 2 miljoonaa ihmistä, osa ns. punakhmerien tappamina. Kommunistien apostoli Lenin eräissä artikkeleissaan yllytti kannattajiaan terrorismiin: Vallankumousta ei voi tehdä silkkihansikkaat kädessä tai pitää tappaa niin paljon (oliko se nyt vaikka 100), jotta tieto siitä leviäisi varoitukseksi mahdollisimman laajalle. Muuta moraalia ei ollut paitsi vallan ottaminen ja sen pitäminen. Vietnamissa ja lukuisissa muissa maissa Leninin seuraajat tunnollisesti noudattivat ohjetta. Toiminnan rajoittajia ei löytynyt. Järki tai edes jonkinlainen ihmillinen moraali puuttui teurastajilta. Eräs vasemmistolehti omahyväisesti laski vuoden 1985 tienoilla, että NL:lla oli ollut keskeinen merkitys 14:lle "Kolmannen maailman" vallankumoukselle. Joukossa oli mm. Iran ja Etelä - Jemen. NL on aina ollut "historian" puolella (Kanava 2 1986 / Horowitz).

Hrutsevin hallinnon aikaan Kambodzan prinssi Shihanouk vieraili Moskovassa kesällä 1956. Vuonna 1970 kommunistiset "punakhmerit" ottavat vallan Kambodzassa ja aloittavat asukkaiden joukkomurhat. Jonkinlaista kehitysapua NL antoi myös Intialle. Persian shaahin edustajakin kävi silloin Moskovassa (Micunovic). Breznevin aikaisiksi NL:n ulkopoliittisiksi voitoiksi Boris Ponomarev v. 1979 laski: Vietnam, Laos, Kambodza, Angola, Mosambic, Guinea - Bissau, Etiopia, Nicaragua ja Etelä - Jemen (Kanava 2 / 1992 / E. Peuranen)

USA:n jättämän valtatyhjiön seurauksena NL hyökkäsi Afganistaniin tappaen tai haavoittaen miljoona ihmisistä. Ainakin 4 miljoonaa pakeni maan ulkopuolelle, osa myös Suomeen. Maan sisäisiä pakolaisia oli satojatuhansia, koska NL pakotti asukkaita muuttamaan valvomiinsa kaupunkeihin ja kyliin. Vain niissä sai ruokaa. NL:oon vietiin tuhansia lapsia "kasvatettaviksi", kuten nytkin 2020 -luvulla Venäjä toimii Ukrainassa. Se tuhosi maan viljasatoja, terveydenhuoltoa, kylvi sinne ns. "keltaista sadetta" eli myrkkyjä sekä lapsille räjähtäviä leluja. Sinne ei päästetty lehtimiehiä tai kansainvälisiä avustusjärjestöjä todistajiksi (Kanava 2 1986 / Horowitz).

Kun Max Jakobsson toimi vuosina 1984 - 1986 YK:n Afganistanin kysymystä tutkivana erikoisraportoijana, niin YK:n kommunistiset valtuuskunnat vastustivat hänen toimintaansa (Kanava 9 / 1992 / Ermacora). Myös ihmisoikeuksien suhteen kommunistiset valtionpäämiehet toimivat täysin eri periaatteiden mukaan. Vielä vuonna 1989 NL:n johtaja Gorbatsov oli selittänyt Euroopan neuvostossa, ettei Länsi - ja Itä Euroopan ihmisoikeuksien tilaa voida vertailla. Itä-Eurooppa on kulkemassa eri tietä suhteessa ihmioikeuksiin. Kuten edellä mainitsin, ns. sosialismiin pyrkivät maat kritisoivat YK:ssa Länsimaita siitä, että yksityisten ihmisten taloudellisista ja sosiaalisista oikeuksista ei niissä huolehdita riittävästi (Kanava 9 / 1992 / Ermacora). Neuvostososialismin iskulauseena oli: "Jokainen kykynsä mukaan ja jokaiselle tarpeensa nukaan". Johtavalla luokalla sattui olemaan suuremmat tarpeet. Tarpeensa mukaan sai myös Stalinin vankkumaton tukija Andrei Zdanov, joka valvoi vuonna 1940 mm. Baltianmaiden NL:ään liittymistä koskevaa äänestystä ja toimi Suomessa sodan jälkeen liittoutuneiden valvontakomitean johtajana. Stalin murhautti hänet. Hänen hautajaisia kunnioittamaan Moskovaan oli koottu miljoonia ihmisiä, joiden määrää Israelin suurlähettiläs Golda Meyer oli hämmästellyt. Vuonna 1947 NL:n vankiloissa oli virallisesti lähes 2,2 miljoonaa vankia ja vankileireillä lähes 2,6 miljoonaa ihmistä (Volkogonov),

Silminnäkijän kertomaa Afganistanista:
NL joutui lähtemään Afganistanista 1980 - luvun lopulla. USA oli antanut paikallisille mujaheddin - sisseille kannettavia lentokoneiden torjuntaraketteja sekä isompia muita raketteja. Viimeksi mainitut olivat ehkä 6 m pituisia ja vajaan 1 metrin paksuisia. Eräs urheileva tuttavani oli ollut kaverinsa kanssa Kabulissa tekemässä NL:n suurlähetystölle sähkötöitä. He olivat hotellimajoituksessa. Yht'äkkiä keskellä yötä oli alkanut läheltä kuulua voimakkaiden räjähdysten ääniä. Raketteja oli alkanut sataa läheisen vuoren takaa. Toinen miehistä oli käyttänyt suojanaan kylpyammetta ja toinen sänkyä. He olivat nähneet, kuinka Venäjän suurlähetystön alta oli vyörynyt tankkeja esiin. Ne olivat alkaneet ampua sissejä kohti vuoren yli. Kaveruksetkin oli haettu turvaan suurlähetystöön.

Seuraavana päivänä nämä olivat päässeet tarkastelemaan tuhoja. Raketit olivat tehneet monta metriä syviä kuoppia, joiden ympäriltä kaikki oli kadonnut noin 20 m - 30 m säteeltä. Postitalon lähellä kasvanut palmu oli hypännyt talon parvekkeelle. Kabulin lähellä sijaitsevan joen rantatiellä kulkevan bussin lähelle oli osunut eräs raketti. Sen matkustajista moni oli kuollut. Jotkut näistä olivat sinkoutuneet jokeen ja hukkuneet. Venäläiset joutuivat lähtemään maasta. Lehdissä esiintyi kuvia näiden vähemmän iloisista kolonnoista poistumassa maiden rajasillan yli. Monet sotilaista olivat jääneet huumekoukkuun.

Fidel Castro oli lähettänyt Kuubasta 200 000 sotilasta tukemaan Etiopian sosialistista diktaattoria Mengistu Haile Mariamia. Sotilaat kuitenkin ilmeisesti kävivät siellä usean Mariamin hallintovuoden aikana. Tämä soti kapinoivia maakuntia Eritreaa ja Tigreä vastaan. Myöhemmin Mengistu käytti 10 - vuotista murhahallintoaan juhliakseen 40 miljoonaa dollaria. Samaan aikaan hänen kansalaisensa elivät kansainvälisen ruoka - avun varassa. USA lähetti sinne 250 miljoonaa tonnia viljaa, kun NL ehkä kymmenesosan siitä. Mengistu esti kokonaan ruoka - avun lähettämisen em. maakuntiin (Kanava 2 1986 / David Horowitz ym.). 2020 - luvulla Venäjän Vladimir Putin muisti Etiopian. Sehän oli ollut NL:n vanha liittolainen. Hän lähetti sinne värvääjiään hankkimaan miehiä Ukrainan sotaansa. Värväyksen tuloksesta ei ole kerrottu. Kuuban sotilaita lähetettiin myös Angolaan.

40 miljoonaa dollaria on tietenkin vähän verrattuna Persian shaahiin. Kun tämä juhlisti hiukan ennen kukistumistaan Persian oliko se 2 500 vuoden ikää hulppeilla juhlilla, juhlien kulut olivat vastanneet 2 - 3 Sveitsin vuotuista valtionbudjettia. Paikalla oli runsaasti valtiomiehiä sekä lännestä että idästä, myös NL:stä. Entisen pääkaupungin Aleksanteri Suuren vuonna 330 eKr. tuhoaman Persepolin raunioiden viereen aavikolle tehtiin suuria puistoja ja niihin tuotiin lintuja ym. Puiden katveeseen pystytettiin vieraille pyöreäpohjaisia isoja majoitustelttoja kaikin mukavuuksin. Kokit tuotiin New Yorkin parhaista hotelleista. Varsinainen suuri ja korkea juhlateltta näyttää kuvassa nelikulmaiselta. Se oli vähällä kaatua aavikkotuulen puuskassa. Sotilaat muinaisissa sotilaspuvuissa tekivät ohimarsseja juhlavieraiden edessä. Juhlien kustannuksista kapinoivat papit "mullahit" saivat aiheen kiihottaa kansaa vallankumoukseen. Shaahi kyllä yritti 1970 - luvun alussa maareformia, jolla köyhille maanviljelijöille olisi annettu maata, mutta shialaiset uskonnolliset johtajat yhdessä suurmaanomistajien kanssa saivat torjutuksi hankkeen. Tuntuu koomiselta, että Suomessakin vasemmistoaktivistit järjestivät shaahin vastaisia mielenosoituksia. Niihin osallistui mm. myöhemmin tunnettu poliitikko Erkki Tuomioja. Hänkin siis kannatti vallan siirtymistä mullaheille!

Kuubassa vallankumousjohtaja Castro oli vakuutellut, ettei hänen vallankumouksensa ole punainen eikä mustakaan. Kuitenkin jo ennen USA:n suorittamaa ns. Sikojenlahden maihinnousua oli neuvostokenraali hänen asevoimiensa johdossa. Samoin hän tuhosi demokraattisen entisen oman ammattiyhdistysliikkeensä. Kommunismin valinnan hän oli tehnyt jo ennen näitä tapahtumia. Sitä kritisoineen entisen ystävänsä hän pisti pieneen betoniseen vankikoppiin. Castro ei koskaan päästänyt kansainvälisiä tarkkailijoita tutustumaan vankilaoloihin. Suomalaisia ministereitä siellä kävi lähes ennätysmäärä v. 1980 mennessä (S. Eskola). Sokeriruo'osta elänyt Kuuba tuli riippuvaiseksi NL:n talousavusta. Vuonna 1960 Fidel Castro ja Che Cuevara lumosivat Kuubassa vakuuttavalla käytöksellään ranskalaisen filosofin Sartren (Kanava 7 1985 / Horowitz). Vuonna 1968 Castro tuki täysin NL:n joukkojen tekemää Tsekkoslovakian miehitystä. USA:n agentit ilmeisesti yrittivät lukuisia kertoja murhata hänet, mutta hänellä oli omia agenttejaan USA:n turvallisuuspalvelussa CIA:ssa. 1980 - luvun alussa Castro tyhjensi vankilansa 125 000 "rikollisesta" lähettämällä nämä veneillä Floridaan. Näiden joukossa pääsi vapauteen jonkin verran myös poliittisia vankeja.

Nigaraguassa, jossa sandinistisissit olivat vuonna 1979 syrjäyttäneet diktaattori Somozan, vallassa oli diktatoorisesti hallitseva Daniel Ortega kumppaneineen. Eräs sandinistijuntan jäsenistä nimitti (vapaita) vaaleja esteeksi tiellä, joka vie proletariaatin diktatuuriin (Kanava 2 1982/Horowitz). Juntta jakoi rikkaiden maita talonpojille, sanoi monipuolistavansa viljelystä sekä parantavansa terveydenhoitoa ja koulutusta, mutta käytti saamiaan kehitysvaroja itsevaltaisesti useimmiten vain oman puolueensa tai näiden kannattajien projekteihin. NL tuki Ortegaa ja USA näitä vastaan taistelevia "contria". Maahan tuli väkeä NL:ta ja Kuubasta. Myös Suomi lähetti sinne kehitysvaroja, joita sanottiin käytettävän mm. meijereiden rakentamiseen. Täältäkin löytyi lukuisia Ortegan ihailijoita kuten eräs tuntemani nainen. Häntä ei ollenkaan häirinnyt, että maa oli lähinnä "sosialistinen" diktatuuri. Näillähän oli suunnitelma, mihin annettuja varoja käytetään. Monet halusivat matkustaa sinne kuten aikaisemmin Kuubaan kokeakseen, miten sosialismi toteutuu käytännössä. Tämä maa on edelleen (v. 2024) entisten sandistien perillisten hallitsema.

Voidaan kai päätellä, että maailma ei suinkaan ole parantunut USA:n noin 1975 tapahtuneen Vietnamista poistumisen jälkeen, kuten idealistiset länsimaiset uusvasemmistolaiset silloin otaksuivat. Kapitalistinen USA ei sittenkään ollut pahuuden suurin tai ainakaan ainoa lähde. Tilalle tuli vain muita häikäilemättömiä toimijoita, joista suurin osa lukeutui sosialismin kannattajiksi. Edes Euroopan kolonialistiset valtiot eivät siirtomaissaan pystyneet näiden kaltaisiin raakuuksiin. Niistä ei tiedetä löytyneen sellaisia ihmisten pääkallojen röykkiöitä kuin Kambodsassa. Niiden siirtomaihin asettamat vallanpitäjät usein olivat sen verran sivistyneitä, että pyrkivät estämään karkeimmat väärinkäytökset. Joskus niiden kansalaiset pystyivät niin paljon vaikuttamaan hallituksiinsa, että voivat estää niissä täydellisen mielivallan. Joskus vaikuttamaan ehkä liikaakin, varsinkin jos kansalaisten ymmärrys ja tietotaso ei ollut riittävä tai niiden tavoitteena oli vain rähinöinti ja vallankumous. Ehkä edellä kerrottu historia saattavat masentaa. Silti kannattaa ylläpitää toivoa, että tähänastinen hyvä jatkuu tai vielä tästä paraneekin.

David Horowitz totesi v. 1991: " Missä ikinä vallankumouksellinen vasemmisto on saanut voiton, sen voitto ei ole merkinnyt edistystä, vaan taloudellista takapajuisuutta ja yhteiskunnallista kurjuutta, kulttuurin puutostilaa ja poliittisen vapauden menetystä" (Kanava 5 1991). Vielä nykyisinkin vuonna 2024 lähes jokaisessa neuvostososialismin kaltaiseen hallintojärjestelmään pakolla tai vapaaehtoisesti siirtyneessä maassa edelleen on diktatuuri tai ainakin hyvin autoritäärinen hallinto. Niiden elintaso on tavallisesti matala ja kansalaisvapauksia on voimakkaasti rajoitettu. Kansalaisten ja tiedotusvälineiden automaattista valvontaan kehitetään, tai jos tietotaito ei riitä, hankitaan muualta laitteita ja sopivia tietokoneohjelmia. Internet ja muut tiedonvaihtovälineet ovat sensuroituja. Hallitsevaa valtaryhmittymää "oligarkeja tms." vastustavia suljetaan vankiloihin tai karkotetaan maasta. Omia tai entisiä omia kansalaisia valvotaan vielä ulkomaillakin. Usein nämä valtiot häiriköivät tai sotilaallisesti uhkailevat naapurivaltioitaan. Joitakin poikkeuksia tästä löytynee lähinnä Euroopasta.


oooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooo
Nykyinen Putinin Venäjä on autoritaaristen valtioiden joukossa oma lukunsa.
A** Näin ennen Putinia:
Jo 1720 - luvulla tsaari Pietarin aikaan eräs pääkaupungissa asuva valitti: "Koskaan ei tiedä, joutuuko syyttäjäksi vai syytetyksi" (Troyat s.284). Tsaarin ystävät kahmivat osin tämän hyväksynnällä suuria omaisuuksia ja asuivat suurissa linnoissa, joissa itse tsaarikin kävi juhlimassa.

***Käsitteistä totalitaarinen -, autoritaarinen - ja fasistinen valtio sekä konservatiivinen, liberaalinen, edistyksellinen, vapaamielinen, rauhantahtoinen jne.

**Venäjän välivaihe Neuvostoliitto oli totalitaarinen valtio. Siinä yksityinen kansalainen menetti kaikki oikeutensa ja alistettiin uutta yhteiskuntaa mahtikäskyin toteuttavan valtakoneiston armoille. Kaikki valta monopolisoittiin yhdelle puolueelle. Riippumattomat instituutiot sananvapautta myöten lakkautettiin. Kansalaiset olivat vailla suojaa valtiovaltaa vastaan (Kanava 3 1990 / S. Eskola). Sisäisesti neuvostojärjestelmä perustui ensin terroriin ja myöhemmin enemmän salailuun. Totalitaarisiin valtioihin luetaan mm. Hitlerin Saksa ja Mao Tsetungin Kiina. Mao aiheutti noin 70 miljoonan kiinalaisen kuoleman, joista 40 miljoonaa Maon omilla toimilla luoma nälänhätä ja 30 miljoonaa valtiollinen terrori (Kanava 8 / 2007 / Jung Chang / J. Salokorpi).

**Autoritaarisissa valtioissa poliittinen demokratia lakkautettiin, mutta näissä maissa yleensä säilyivät melko laajoina kansalaisoikeudet, riippumattomat tuomioistuimet, yhdistysmisvapaus, sananvapaus ja oikeus matkustaa ulkomaille (Kanava 3 1990 / S. Eskola). Niistä ei tullut kansanvankiloita, kuten totalitaarisissa valtioissa. Eskolan mukaan näitä oli mm. sosialistienkin kannattama Pilsudskin Puolassa ja talonpoikaislähtöinen Päts Eestissä. Nykyinen Putinin Venäjä voitanee sijoittaa totalitaarisen ja autoritaarisen järjestelmän välimaastoon. Sananvapautta on rajoitettu. Siellä joutuu vaikeuksiin, jos puhuu Ukrainaa vastaan käytävästä sodasta. Tuomioistuimien päätökset voidaan ennakolta määrätä valtiovallan toimesta. Omaisuutta, erityisesti ulkomaista voidaan ottaa valtiolle tai jollekin muulle toimijalle. Näin kävi mm. Ukrainan sodan alussa sinne vuokratuille sadoille lentokoneille.

**Fasismin perusti Italiassa sosialistilähtöinen Mussolini. Hänen Italiaansa ei voi luokitella totalitaariseksi. Tuomioistuimet säilyivät 1926 - 1932 melko riippumattomanina. Vankilaan tuomittiin 1 600, mutta 12 000 vapautettiin. Maanpakoon lähti paljon. Juutalaisia ei vainottu , ennen kuin Saksa 1943 miehitti maan (Kanava 3 1990 / S. Eskola). Espanjan Francon Eskola luokittelee perinteiseksi vanhoihin yläluokkiin lukeutuvaksi diktaattoriksi. Valtaan tultuaan hän tapatti kymmeniätuhansia entisiä NL:n tukemia "sosialistisia" ja myös uusia vastustajiaan.

**Konservatiivinen, liberaalinen, edistyksellinen, vapaamielinen, rauhantahtoinen olivat paljon käytettyjä sanoja. Mutta esimerkiksi ensimmäistä sanaa "konservatiivinen" käytetään lähtökohdista riippuen ihan vastakkaisissa merkityksissä (Kanava 3 1990 / S. Eskola). Ronald Reagania 1) kuvattiin tällä määritteellä samoin kuin Kiinan sitä puoluetta, joka palautti valtion puolueen tiukkaan kontrolliin ja murskasi demokratiaa tavoittelevat mielenosoittajat. Reagan puolestaan pyrki mm. vähentämään valtion kontrollia ja supistamaan byrokratiaa. Sama epämääräisyys liittyy myös edistyksellisyyteen. Mistä edistys lähtee liikkeelle ja mihin se pyrkii? Suomessa 1970 - luvulla ns. "edistyksellisillä" (mm. Esko Seppänen) oli tärkeämpää taistella neuvostovastaisuutta vastaan kuin objektiivisen tiedon välittäminen sosialistimaista. Jopa neuvostotaloustieteilijöiden neuvostotalouden kritiikkiä ei julkaistu, vastaavasta suomalaisten kritiikistä närkästyttiin (Kanava 7 2003 / J. Eronen). Pasifismikin on ongelmallinen. Rauhanystävien toiminta on lähes aina suuntaunut länsimaita vastaan; ei NL: ää tai Kiina vastaan. Kun Hitlerin Saksa valloitti Ranskan, monet sen pasifisteistä menivät kansallissosialistien puolelle (Kanava 6 1983 / Ahmavaara / Orwell).

1) Pankinjohtaja ym. Jaakko Iloniemi halveksi ja kritisoi voimakkaasti "lännenmies" Ronald Reaganin politiikkaa (Kanava 5 1986). Tämä "ei enää vältä konflikteja, ei etsi sovinnollisia ratkaisuja (NL:n kanssa). Kelpo lännen miehen mielestä se on selkärangatonta sopuilua, jota ei pidä sallia eikä sietää. Hän puhuu selkeästi hyvästä ja pahasta , oikeasta ja väärästä. NL on pahan valtakunta. Siihen ei voi luottaa (mm. Salt II sopimus). Iloniemen mielestä Reaganilla ja hänen seuraajillaan on selkeä ja voimakas aatteellinen katsantotapa. Se on moraalisessa ylemmyydentunnossaan aivan kunnon kommunistien tasolla!

Iloniemi paheksuu Reagania siitä, että tämä pitää NL:ää taantuvana voimana, hiipuvan imperiumin keskusvaltiona. Sotilaallisen suorituskyvyn edellytys on vahva talous. Se ei enää ole tasavertainen USA:n kanssa. NL läsnäoloa muissa maissa, myös Itä - Euroopassa .. tulee pitää pelkästään pahana. NL taisteli Afganistanissa, se sekaantui Azerbaitsanin ja Georgian asioihin. USA lähetti ase-apua afgaanisisseille ja piti kovaa linjaa Nigaraguaa kohtaan. Iloniemen mukaan hän on nousevan amerikkalaisen intellektuellipiirin ehdoton suosikki. Monet hänen innokkaimmista kannattajistaan ovat alkuperäiseltä puoluekannaltaan demokraatteja. Ilonniemi pahoittelee, että Reagan on vallassa vielä 2 vuotta. Poliittinen painopiste: taloudellinen, väestöllinen ja "kulttuuria luova", on siirtynyt liberaalilta itärannikolta (siis demokraateilta) konservatiiviseen länteen. Reaganin syntilistä on pitkä. Länsirannikko ei siis osaa luoda edes kulttuuria.

Reagan oli NL:n suhteen täysin oikeassa. Se romahti ja katosi viiden vuoden kuluessa. Iloniemi ei vielä tunnista, että juuri länteen Kalifornian liepeille on syntymässä ATK - alaa mullistava "Piilaakso". Hän itse esittää ylemmyydentuntoisia ja virheellisiksi osoittautuvia kuvitelmiaan. Hänelle voi vain hymyillä tai jopa nauraa. Reagan ja hänen esikuntansa ymmärsi ajatella hyvän ja pahan välistä ongelmaa. Filosofi Alan Bloomin mukaan niitä ajatteleva ihminen on teoreettiseen ajatteluun suuntautunut. Jos emme ajattele itse, joudumme muiden ihmisten ajattelun uhreiksi. Nyt hyvän ja pahan erotteleva kieli on korvattu arvoista puhuvalla kielellä. Ihmisillä oli ja jopa työpaikoille piti luoda oma arvomaailmansa. Arvo on eräs modernin relativismin (suhteellisuuteen perustuvan ajattelun) eräs muoto (Kanava 5 1990 / Allan Bloom). Iloniemi on selvästi ajattelemattomuuttaan ja suppein tiedoin joutunut muiden ajattelun uhriksi.


Stalinin terrorin aikaan moni syyttäjä joutui heti toisten syyttämäksi ja heidät molemmat teloitettiin. Hyvässä tapauksessa he tapasivat toisensa vankileirillä (Stalin /E. Radzinski s.400). Valtansa varmistanut Stalinin alkoi ainakin jo v. 1933 rakennuttaa Moskovan lähelle hallituksensa virkailijoille ja ystävilleen massiivisia datsoja, joiden asukkaille järjestettiin henkivartijat, palvelijat, puutarhurit, kokit, lääkärit, jne. Heillä ja heidän perheenjäsenillään oli käytössään valtava määrä autoja, junia, huvipursia ym. . Stalin ja mm. Molotov ottivat Krimiltä käyttöönsä tsaarinaikaisia palatseja (Stalin /E. Radzinski s.336). Eräs epäsuosioon joutunut juutalainen näyttelijä kutsuttiin hotellista maasetuhuvilalle, jossa hänet tapettiin. Ruumis kuljetettiin takaisin hotellin lähelle kerrostaloon, jonka ikkunasta se pudotettiin hotellinpuoleiselle kadulle. Sen yli ajettiin vielä kuorma - autolla. Miehelle järjestiin hautajaiset huomattavin kunnianosoituksin. Stalinin aikana ainakin 6 kansakuntaa, mm. Krimin tataarit, karkotettiin kokonaan asuinsijoiltaan. Pienten kansojen, esimerkiksi Baltianmaiden, suuri osa sivistyneistöstä kyydittiin härkävaunuissa Siperiaan tai muualle.

* Stalinista romaanin kirjoittanutta ex - äärivasemmistolaista Pirkko Saisiota vanha suola edelleen janottaa. Hän yrittää vähätellä ja kaunistella tämän rikoksia. Tietääkö hän edes, että naapurimaastamme Eestistä Stalinin käskystä vietiin syksyllä 1941 mm. yli 3000 miestä, joista seuraavana pakkastalvena suurin osa menehtyi. Kotiin näistä lopulta palasi alle 100 kpl. Ne kuolivat, jotka olivat tottuneet tekemään kovaa työtä. Heikot käsityöläiset ja muut rääpelöt selvisivät. Erään tutkijan mukaan vuonna 1942 NL:n kuolemanleireillä kuoli kaikkiaan noin 65 000 asukasta. Naisia Eestistä gulagiin vietiin hiukan enemmän kuin miehiä ja lapsiakin melkein yhtä paljon. NL:oon viedyistä eestiläisistä on presidentti Lennart Meren käskystä koottu aikoja sitten yli 1000 - sivuinen kirjallinen dokumentti. Saisio ilmeisesti yrittää selittää Stalinin hirveydet monen vuoden pappiskoulutuksella ja raamatun tuntemuksella (Yle kulttuuriradio 19.11.24)! Hän on ollut laiska. Hänen tietämyksensä NL:sta ja Stalinista on hyvin niukka. Suomalaisena minua hävettää hänen touhunsa. Hänen tilinteko menneisyyden kanssa on vielä tekemättä. Ei taida pystyä siihen.

B** Näin Putinin aikaan:
Nyt Venäjällä vanhasta NL:sta eroon päässeiden Eestin, Latvian ja Liettuan sekä myös Ukrainan hallituksia kutsutaan fasistisiksi ja niiden kansalaisia natseiksi. Nehän olivat jo vallattu venäläisellä "pyhällä verellä". Ne pitää saada takaisin. Toisinajattelijoita murhataan kaduilla jopa Kremlin lähellä, vankiloissa ja ulkomailla asti. Johtajien epäsuosioon joutuneita yllättäen tippuu kerrostalojen parvekkeilta (viimeisin 18.11.24/HS). Pommeja pannaan näiden helikoptereihin. Venäjä pitää itseään viattomana "rappeutuneen lännen" hyökkäyksen uhrina. Stalinin vainojen venäläiset uhritkin ovat "paljastuneet" rasististen naapurimaiden fasistien tekemiksi venäläisten kansanmurhiksi. Äänisjärven Sandarmohin joukkohaudoista löytyy sekä suomalaisia että venäläisiä. Nykyisin Venäjällä väitetään, että niihin haudatut ovat vain fasististen suomalaisten uhreja. Niitä tutkinut venäläinen tiedemies on joutunut Putinin koston uhriksi.

Putinin lähipiiri on kahminut suuria omaisuuksia. Heillä on suuria "kartanoita", huviloita, huvipursia ym. sekä Venäjällä että ulkomailla. Bolsevikien johdon suosiminen " ylellisten sanatorioiden" käytöllä aloitti jo Lenin, mutta siitä pyrittiin puhumaan mahdollisimman vähän. Nyt Venäjän patriarkkana kekkuloi kauhtanassaan joku Rasputinin kaltainen Putinin kanssarikollinen. Tämä jo ennakolta siunaa Ukrainan hyökkäyssotaan kuolemaan lähetettävät syrjäseutujen nuoret miehet, jotka näin rahaa vastaan pannaan "lihoiksi" kuin syöttöporsaat. Vapaa - aikoinaan hän lentää helikopterillaan hulppealle huvilalleen Valamonsaarelle, jossa ilmeisesti pyhittää sotilaiden morsiamia ja vaimoja samaan tapaan, kuin Solovetskin munkkien kerrotaan aikoinaan pyhittäneen Venäjän ylhäisönaisia salaisessa rakennuksessa. Menneisyyden kanssa tilinteko on tekemättä. Stalinin tekemiä rikoksia ei haluta tutkia. Tämähän voitti "Suuressa Isänmaallisessa Sodassa" Hitlerin. Näiden elokuussa 1939 tekemästä salaisesta Euroopanjako sopimuksesta ei hiiskahdeta.

Venäläiseen perinteeseen kuuluu lahjusten ottaminen ja antaminen (HS 20.11.24) sekä sopivan tilaisuuden tarjoutuessa julkisen (valtion) varallisuuden varastaminen. Kun joku vaikutusvaltainen, vaikkapa Putinin lähipiiriin kuuluva, saa tehtäväkseen jonkun projektin, esimerkiksi suuren sillan rakentamisen, hän ottaa siihen varatuista rahoista "sopivan" osuuden itselleen. Se hyväksytään. Tätä tapaa ei edes juuri julkisesti paheksuta. Lahjusten tai rahojen ottaja tietää, että esivalta myös tietää asian. Jos hän nyt jostain syystä joutuu jonkun virkaintoisen virkamiehen tai pahimmassa tapauksessa Putinin itsensä silmätikuksi, näiltä on löytyy todistusaineistoa, jonka perusteella hänet voidaan tuomita pitkään vankeustuomioon tai suuriin sakoihin. Toki viranomaiset voivat keksiä kelle tahansa rikoksia ja helposti löytää niille todistajia. Rikollisryhmät "mafiat" ulottivat jo 1990 - luvun alussa lonkeronsa koko yhteiskuntaan (Kanava 3 1998 / Inga Rogatchi). Siitä syystä tavallinen venäläinen yrittää olla viranomaisten suhteen hyvin huomaamaton. Hän ei osallistu johtoa tai viranomaisia vastustaviin mielenosoituksiin, eikä esitä krittikkiä ns. sosiaalisessa mediassa. Tämä vanha venäläinen tapa myös auttaa Putinia jatkamaan autoritaarista ja sotaisaa Venäjän hallitsemista.

Venäjän - NL:n hallintojärjestelmän kehitystä on tutkinut Seppo Tiihonen. Hänen mukaansa sen hallintohistoriaa kuvastaa suku - ja keisarikeskeisyys sekä byrokratia. Kirkko toimi tsaarin alaisuudessa ja sen tukena. Neuvostojärjestelmä otti sieltä hallintonsa esikuvat; keskittyneisyyden, byrokratisuuden ja eliitin hallinnon. Tsaarin korvasi kommunistisen puolueen pääsihteeri, puolue kirkon ja pajariluokan puolueen eliitti "nomenklatuura" (Kanava 6 / 1996). Putinin Venäjä on osittain palauttanut tsaarien aikaisen hallintotavan. Putin on korvannut tsaarin, kirkko on muodollisesti palannut entiseen tehtäväänsä ja pajarit on korvannut Putinin etuoikeutettu luotettu poliittinen, taloudellinen ja sotilaallinen eliitti.
oooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooo



Vuonna 1956 NL ja sen Itä - Euroopan satelliitit "perustivat" Varsovanliiton. NL sijoitti joukkojaan sekä aseitaan näiden alueille. Euroopan jakoi "rautaesirippu".

Balkanin slaavilaiset kansat olivat jo 1700 - luvulta alkaen pitäneet uskonveljiään venäläisiä ystävinään, koska nämä olivat auttaneet heitä Turkin vastaisessa taistelussa. Jugoslavian kommunistit olivat jopa pitäneet NL:ää "toisena kotimaanaan, jotenkin ylevänä ja pyhänä" vuoteen 1948 asti, jolloin Stalin sulki maan pois sosialististen valtioiden yhteisöstä (Micunovic s. 9). Jugoslaviassa johdon oli ottanut sosialisti (kommunisti) Josip Tito. NL - mieliset kommunistijoukot yrittivät vuonna 1948 syrjäyttää Titon, mutta eivät onnistuneet. Siinä yhteydessä Tito surmautti kymmeniätuhansia kominterin jäseniä (Micunovic). Stalin lähetti useita salamurhaajia Titoa eliminoimaan, mutta nämä epäonnistuivat. Titon kerrotaan silloin lähettäneen Stalinille viestin, että ellei tämä lopeta salamurhaajien lähettämisiä, niin hän lähettää vain yhden miehen vastaavaan työhön Moskovaan. Uhkaus ilmeisesti tehosi.

Albania oli stalinistisen kommunistin Enver Hoxhan johtamana oli lähes sodassa Jugoslavian kanssa. Myöhemmin siellä käyneet turistit näkivät, että kaikkien teiden varsille oli rakennettu tuhansittain betonibunkkereita. NL:n Hrutsev syytti Jugoslaviaa "sosialistisen leirin" hajottamisesti, kun se ei suostunut NL:n johdettavaksi. Se ei edes saanut NL:n kanssa aikaisemmin sovittua lainaansa. Se sai taloudellista apua USA:lta, jonka kanssa sillä oli myös kauppasuhteita. Nimi Tito tulee hänen käyttämästään kehotuksesta: "Tee Se!"

Kroatiassa syntyneen Titon kuoltua vuonna 1980 Jugoslavian talous oli heikossa kunnossa. Nyt alkoi keinotekoisesti useista kansoista ja uskontokunnista koottu valtio hajota. ' Bosnialaiset ja albaanit olivat islamilaisia. Makedoniassa asui sekä islamin että ortodoksisen uskonnon harjoittajia. Tähän aikaan öljyrikkaudet kohottivat arabimaiden ja islamilaisten itsetuntoa. Serbit ja montenegrolaiset olivat säilyttäneet Bysantin aikaisen ortodoksisen uskonsa. Ne tunsivat sympatiaa muita ortodoksisia slaaveja kohtaan. Kroaatit ja sloveenit olivat katollisia. Myös vanhasta historiasta haettiin omaa identiteettiä korostavaa tietoa. Esimerkiksi serbeiltä löytyi eräs jotenkin pyhäksi selitetty vanha taistelupaikka. Kiistan aseiksi otettiin myös väkiluku. Kroatit syyttivät serbejä väkilukuun nähden liian suuren vallan hamuamisesta. Serbejä asui vähemmistönä myös Kroatiassa, Montenegrossa, Bosniassa sekä Albaniassa. Albania oli Titon aikaan NL-myönteinen ja katkera vihollisvaltio. Joillakin alueilla väitettiin asuvan pakkokäännytettyä muun alueen väkeä. Kielititeellisesti kroaatien ja serbien välinen eroavaisuus ei ole suuri. Bosnia oli kroaatien ja serbien raja-aluetta. Siellä asui molempia kansallisuuksia.

Kun Kroatia vuonna 1991 julistautui itsenäiseksi, se alkoi käyttää vanhoja kansallisia symboleja. Tämä herätti serbeissä katkeria muistoja. Ne syyttivät kroatien papiston II maailmansodan aikaan tukeneen äärikansallisia kroaatteja, jotka olivat murhanneet serbejä. Lisäksi ne olivat pakkokäännyttäneet heitä katollisiksi tai lähettäneet keskityskeireille. Sodan sytyttyä kumpikin puoli vetosi uskonnon avulla kansallistunteeseen. Televisioissa näytettiin, miten sotatoimialueen papit siunasivat sotilasajonevoja tai sotilaat ripustivat kaulaansa ristin. Serbit pyrkivät kiihottamaan puolelleen muiden väestöryhmien joukossa asuvia maanmiehiään. Ortodoksinen uskonto oli tärkein näitä yhdistävä tekijä.

Kesällä 1991 serbit aloittivat kroaatien ja sloveenien tappamisen. Myöhemmin he ulottivat terrorinsa myös Bosnia-Herzegovinaan. Eurooppa ei kyennyt tekemään asian suhteen mitään järkevää. Sotilaallinen toiminta eli lähinnä pommitukset jäivät USA:n harteille. Paikallisten asukkaiden välinen sota sai eräänlaisen ristiretkien muodon. Eurooppa oli pelastettava barbaarisilta serbeiltä tai serbien mielestä Kroatian fasisteilta. Serbit sanoivat taistelivansa Bosniassa sijaitsevaa slaavimuslimien muodostamaa ääri-islamin etäispesäkettä vastaan (Kanava 4-5 / 1997 / Laitila). Vielä 2000-luvun alun Balkanin sodissa uskonto näytteli tärkeää osaa. Venäjä lähetti näyttävästi lentolaivueen tukemaan ortodoksia slaaviveljiään Serbiasssa. Siitä huolimatta Kosovo autettiin itsenäiseksi kansainvälisen operaation avaulla 1999- 2001. Serbien taltuttamiseksi turvauduttiin pommituksiin Belgradissa ja Kosovossa. Koska Eurooppa ei kyennyt, taas pääasiassa USA:n lentokoneet hoitivat tehtävän, kuten Kuwaitissa vuoden 1990 aikoihin. Serbian johtaja Milocevic syrjäytettiin osin pommein, mutta lähinnä opiskelijoiden poliittisella huumorilla ja ironialla. Tälle lähetettiin ennalta maksettuilla postikortteilla henkilökohtaisia viestejä sekä ostettiin lentolippu Haagiin sotarikostuomioituimeen. Tämä oli melkoinen näyttö maan pyrkimyksestä demokratiaan sekä suositus EU-jäsennyyden saamiseen (Kanava 2 / 2013 / Korhonen - Kullaa).


Vuonna 1956 NL:n johtajalla Hrutsevilla oli ongelmia Georgiassa, Puolassa ja Unkarissa. Georgiassa oli ollut 3 päivää neuvostovastaisia mellakoita. Siellä oli jopa huudettu Stalinin nimeä (Stalinin poika Vasili vielä eli alkoholisoituneena). Sotilaiden oli täytynyt puuttua tapahtumiin. 3. toukokuuta Hrutsev syytti Puolaa siitä, että sen johdossa on henkilöitä, jotka ovat kääntäneet selkänsä NL:lle ja vilkuilevat länteen päin (Micunovic s. 26). Myöhemmin Poznasissa syntyi venäläisvastaisia mellakoita. Unkarin tilanteesta oli Moskovassa keskusteltu jo toukokuussa. Sinne oli lähdössä sosialismin teoreetikko Mihail Suslov (Micunovic s.35). Stalinin käskyläisen Matyas Rakosin toiminnan seurauksena maassa oli syntynyt levottomuuksia. Hrutsev uhkasi ryhtyä käyttämään "kaikkia keinoja" (Micunovic s.48). Lokakuun lopulla Unkarissa oli syntynyt hallituksen vastaisia mellakoita. Kansa oli jopa kaatanut Stalinin pronssipatsaan. Mielenosoituksissa vaadittiin Stalinin "puhdistuksissa" syyttömästi tapettujen Rajkin ym. murhaajia tilille. Näiden maine oli äskettäin palautettu.

Moskovassa syytettiin länsimaita siitä, että ne olivat aloittaneet sodan Unkaria ja sosialistista leiriä vastaan (Micunovic s.65). Unkarin johtoon nousi kommunistien epäsuosiossa ollut Imre Nagy. NL:n joukot hyökkäsivät aseettomien unkarilaisten kimppuun, jolloin paljon väkeä kuoli. Nagy pyysi apua YK:lta ja länsimailta, mutta ei sitä saanut. Kapinoivan ryhmän sotilasjohtoa edusti eversti Pal Maleter (Micunovic s.73). Venäläisten hyökättyä Nagy ja muita poliittisia johtajia pakeni 4.11. Jugoslavian suurlähetystöön ja anoi poliittista turvapaikkaoikeutta. Budapestissa valtaan nostettiin Janos Kadar. Jugoslavian johto teki Kadarin kanssa sopimuksen, jonka mukaan lähetystöön paenneet saisivat vapaasti palata koteihinsa. Kun he palasivat, niin neuvostojoukot sieppasivat nämä ja he katosivat (Micunovic s.96). Länsivallat eivät pystyneet toimimaan, koska Englanti ja Ranska olivat hyökänneet Suezille. Myös Kadar oli ollut poliittisista syistä vankilassa, mutta toimi nyt NL:n kuuliaisena käskyläisenä. Hrutsev hyökkäsi puheessaan jugoslavialaisia vastaan : "Minä en ymmärrä sellaista kommunistista moraalia, joka suojelee vastavallankumouksen puolestapuhujia!" (Micunovic s.85). Siis kommunisteilla on oma moraalinsa, joka ei kunnioita edes tehtyjä sopimuksia.


NL pyrki lisäämään vaikutusvaltaansa Keski - Idässä. Suezin kanavavyöhykkeellä oli vuonna 1951 sattunut aseellisia yhteenottoja. Egyptissä 1952 vallan ottanut Gamal A. Nasser ja arabinationalismi tuntui sille lupaavalta (HB s.110). Sen apuna toimivat Itä - Euroopan satelliittivaltiot. Se ei kuitenkaan unohtanut Israelia, vaikka se oli alkanut jo vuonna 1948 suuntautua USA:ta kohti. Juuri ennen Stalinin kuolemaa 1953 NL:n ja Israelin välit olivat erittäin huonot. NL solmi 1954 Israelin kanssa kauppasopimuksen, jolla se saisi 14 000 tonnia Jaffa- appelsiineja, lähes 6 000 tonnia Valensia- apelsiineja ja ainakin 25 000 tonnia sitruunoita. NL toimittaisi niitä vastaan 150 000 tonnia petroolia ja 100 000 tonnia raakaöljyä (HB s.118). Jaffadiplomatia oli vaaratonta ja se hyödytti molempia. Sopimusta jatkettiin vielä seuraavana vuonna. Palestina oli jo vuosikymmeniä ollut merkittävä sitrushedelmien tuottaja ja Israelin itsenäistymisen jälkeen niiden tuotanto vain kasvoi. Siellä jalostettiin siemenettömiä appelsiinilajeja. NL:ssa tavallisen kansan elintaso oli jo pitkään ollut kurja. Appelsiinien näkeminenkin varmasti oli heille uusi asia.

"Sosialististen maiden" kansalaisjärjestöt järjestivät Israelin vastaavien järjestöjen välille matkailutoimintaa. Israelin ja NL:n naisjärjestöt tekivät vastavierailuja, mutta arabinaiset eivät näköjään siihen pystyneet. Sopimuksia tehtiin myös vaarattomilla historiatieteen ja koulutuksen aloilla. NL:ssa uskonnolliset - ja kansalaisjärjestöt olivat tiukasti kommunistisen puolueen ohjauksessa. Ihmisoikeudet ja naisten asema eivät vielä olleet korkeassa kurssissa. Nyt vuonna 2024 Irakin shiaenemmistöinen parlamentti on tekemässä lakia, jolla isät voisivat määrätä jopa 9 - vuotiaat tyttärensä avioliittoon "sopivan" millaisen miehen kanssa tahansa. Naisen eroaminen muiden sortavien lakien ohella olisi kielletty. Tästä palestinalaishuivia kantavat valistuneina pidetyt suomalaisnaiset tietenkin tulevat syyttämään rappeutuneita länsimaita ja erityisesti niiden miehiä.

Juuri nyt 13.11.24 klo 8.03 Ylessä eräs naisasiatuntija vihjailee Irakin naisten kohtelun syyksi USA:n YK:n mandaatilla Saddam Husseinin syrjäyttämiseksi tehtyä hyökkäystä ja yleisemmin länsimaita! Sillä hyökkäyksellä vapautettiin Kuwait ja pelastettiin mm. kurdeja kaasuhyökkäyksiltä, mutta samalla edistyi shialaisten valtaan pääsy. Shialaisten arvomaailma on sen jälkeen muuttunut vielä suvaitsemattomammaksi ja miesten ylemmyyttä korostavammaksi. NL salli ilmeisesti 1950 - luvulla tiukasti valvottujen maansa muslimien pyhiinvaellusmatkoja Mekkaan. Helsinkiin päästettyjä neuvostoturistien ryhmiä valvottiin tarkasti. Itsekin näin, kuinka vahdit Mannerheimintiellä kävelivät jotenkin ryysyläisiltä vaikuttavien turistilaumojen edessä ja takana. Kommunistien mielestä kansojen ja erityisesti "työtä tekevän kansan" vapautuminen kapitalistien sorrosta riitti. Yksityisten kansalaisten perusoikeuksista, kuten matkustamisesta ulkomaille ei oltu kiinnostuneita. Ne olivat jopa vaarallisia. Heitä piti tarkasti valvoa.

NL:sta ulkomaille lähteminen kiellettiin useiksi vuosikymmeniksi vuonna 1925 (HS 13.11.24). Vuonna 1971 maasta lähtö sallittiin juutalaisille ja toisinajattelijoille. Vielä vuonna 1982 NL:ssa epäpoliittisille tai toisinajatteleville tiedemiehille oli mahdotonta edetä urallaan, heiltä voitiin kieltää oppiarvot tai heidät erotettiin. Kaikilla tiedemiehillä oli matkustus - ja osallistumisrajoituksia mm. ulkomaisiin konfrensseihin (Kanava 8 1982 / Zhores Medvedev).

1950 - luvun lopulla NL oli voimainsa tunnossa. Sen avaruusinsinöörit keksivät kiinnittää yhden raketin perän ympärille 3 rakettimoottoria, jolla he pääsivät ensimmäisinä avaruuteen vuonna 1957. Satelliitti näkyi hyvin myös Suomen syystaivaalla. Sen näkyvyysajoista taivaalla ilmoitettiin lehdissä. USA lähetti seuraavana vuonna ison apelsiinin kokoisen satelliittinsa. NL:n Hrutsevia niin pikainen USA:n menestys oli harmittanut. Vuonna 1961 NL räjäytti pohjoisessa Novaja Zemljalla jättiläismäisen vetypommin, jonka saastepilvi nousi 60 km korkeuteen. Sen pamaus ja valonvälähdys kuultiin ja nähtiin ainakin 1000 km päässä myös Suomessa. Koulussa naisopettaja säälitteli meitä lapsia. USA räjäytteli pienempiä ydinpommejaan Tyynenmeren Bikininatollilla ja keksi naisten uimapuvut bikinit.

Stalinin aikaan maailma ajateltiin jaetuksi kahteen leiriin; porvarillisen ja sosialistiseen (tai kommunistiseen). Kamppailu näiden välillä olisi ratkaistavissa vain asein. NL johtaisi tässä taistelussa sosialistista leiriä (HB s.122).

Hrutshevin johdolla kehitettiin ns. "rauhanomaisen rinnakkaiselon teoria" sosialistisen ja kapitalistisen maailman välille. Elintaso NL:ssa nousisi niin, että viimeistään 1980 - luvulla siellä siirryttäisiin sosialismista kommunismiin. Kuitenkin vielä vuoden 1960 aikoihin länsimaissa kansalaisten elintaso oli noussut huomattavasti "sosialistimaita" korkeammalle. Vallankumous niissä kävi epätodennäköiseksi (HB s.122). Järjestelmien ajateltiin kilpailevan rauhanomaisesti. Sitä tapahtuisi erityisesti ns. kolmannessa maailmassa. Niitä oli paljon ja niissä oli hyvin vähän proletariaattia, joten jotain muuta oli keksittävä. NL pyrki niissä luomaan jonkinlaisen ennakoitavan luokkakehityksen ja sitä kautta niiden reitin sosialismiin (HB s.121). Tähän aikaan maailma oli jo "kutistunut". Oli luotu hyvät liikenne - ja viestintäyhteydet lähes kaikkien maailman maiden kanssa.

Vuonna 1955 Nasserin johdolla perustettiin Arabiliiga, jonka tehtävä oli kehittää arabimaiden yhteistyötä mm. riippumattomuuden, puolustuksen, taloussiteiden ja kulttuurin aloilla (HB s.120). Liiga ilmaisi solidaarisuuttaan mm. Tunisian, Marokon ja Indonesian vapautusliikkeitä kohtaan. Viimeksi mainittu sai taloudellista apua NL:sta. NL kiinnitti vuonna 1955 jonkin verran huomiota myös Palestinan yhteyksiinsä. Perustettiin Venäjä - Palestina Liitto, jossa NL:n Tiedeakatemia keskittyi Lähi- Idän kansojen yhteyksiin historian ja kulttuurin aloilla. Kuitenkaan NL ei tehnyt mitään konkreettista Palestinan kysymyksen ja sen tulevaisuuden hyväksi (HB s.120).

Kuten aikaisemmin kerrottiin, Tsekit olivat toimittaneet vuoden 1948 sodan aikana juutalaisille aseita (Ur s.259). NL käytti näitä apunaan myöhemminkin, kun se tällä kertaa järjesti aseita Israelin viholliselle Egyptille. vuonna 1956 ns. Suezinkriisin eräs syy oli tsekkien Egyptiin myymät Varsovanliiton aseet (HB s.124). Kiinan pääministeri Tsouenlai oli toiminut kaupan "takapiruna" eräässä konferenssissa Indonesiassa. Aseiden mukana NL sai syyn lähettää sinne sotilashenkilökuntaa. Myöhemmin se uhkasi lähettää Egyptiin myös "vapaaehtoisia" joukkoja. NL taktiikka yhdessä "satelliittimaidensa" kanssa Arabimaihin oli myydä niille aseita ja sillä perusteella lähettää niihin teknistä avustajakuntaa, solmia niiden kanssa talous - ja kulttuurisuhteita. Lisäksi näiden kansallistunnetta pyrittiin vahvistamaan. Ehkä näistä kulttuurisuhteista johtui, että NL:n romahdettua tiedettiin, että Leningradin arkistoista löytyi keskiarabialaisia - ja myös keskiajan hebrealaisia tekstejä (Kanava 4 1994 / Palva).

Egyptissä NL rahoitti mm. Assuanin suurpadon rakentamista, johon Maailmanpankki ja länsimaat eivät olleet suostuneet. Sudan vastusti Niilin virtaukseen vaikuttavaa patoa. Sen alta piti pelastaa monia arvokkaita Egyptin historiallisia kohteita. Syksyllä 1956 NL tukahdutti sotilaallisella operaatiolla Unkarin yrityksen päästä riippumattomaksi miehittäjästään. Nyt vuonna 2024 Unkari vapaaehtoisesti pyrkii takaisin "herransa" armoihin, jolta se toivoo kuin koira tempun tehtyään opettajaltaan jotain makupalaa. NL välit 1950 - luvun lopulla toisen suuren kommunistisen maan Kiinan kanssa olivat huonontuneet. Viimeksi mainittu aloitti vuonna 1958 ns. "suuren harppauksen" sosialismia kohti. Harppauksessa kuoli varovasti arvioiden ainakin 30 miljoonaa ihmistä, joista noin 3,9 miljoonaa nälkään.

Egyptissä valtaan tulleella Nasserilla oli huomattava merkitys siihen, että NL sai vaikutusvaltaa Arabimaailmassa ja myöhemmin myös ns. Kolmannessa maailmassa (HB s.173). Nasserin luoma "arabisosialismi" ei ollut kommunistinen. NL kuitenkin aseisti Egyptiä, joka suunnitteli Suezin kanavan kansallistamista. Tämä tapahtui siitäkin huolimatta, että Nasser kielsi Egyptin kommunistisen puolueen (HB s.179) ja jahtasi sen jäseniä. Siten NL ei enää noudattanut jäykkää ideologista politiikkaa. Se teki sopimuksia myös Egyptin kaltaisen kansallista demokratiaa tai kansallista sosialismia noudattavan kehitysmaan kanssa (HB s.152). Kaupan alalla Egypti pystyi tarjoamaan NL:lle puuvillaa (ja riisiä), jota se ei ollut pystynyt myymään muualle (HB s.130). Se päätyi ajatukseen, että ns. "sosialistinen leiri" voisi ratkaista siitä seuranneen taloudellisen ongelman.

Vuonna 1961 NL ja Yhdistyneen Arabitasavallan UAR (Egypti - Syyria) suhteet kiristyivät. Moskovan lehti Pravda väitti UAR:n murhanneen Libanonin kommunistisen puolueen johtajan F. al Hilun. Syytökseen vastasi eräs UAR:n kommentaattori: " ... Pravda tietenkin vihjailee meidän Venäjältä saamiimme lainoihin. Niitä emme ole koskaan kieltäneet saaneemme Venäjältä. Me käsittelemme Venäjää vain pankkina. Pankilla joka takaa minulle lainan, ei ole mitään oikeutta sekaantua minun omiin liiketoimiini. ... Se voi vain pyytää lainan korkojen suoritusta ajallaan ...". Yleisesti ottaen NL:n ja Arabimaailman suhteet toimivat siitä huolimatta normaalisti (HB s.186). Assuaninpadon rakennustyötkin edistyivät ajallaan. Egypti oli siirtymässä osaksi ns. "Liittoutumattomien maiden järjestöä", joka oli ulospäin anti - kolonialistinen. Se oli osa myös ns. Afro - Aasialaista ryhmää, jossa Nasser esitti tärkeää osaa.

Nasser oli suunnitellut ns. Assuaninpadon padon rakentamista Niiliin. Se halusi länsimailta siihen rahoitusta ja myös aseistusta. Nämä kieltäytyivät. Maailmanpankkikaan ei myöntänyt lainaa. Silloin Nasser ilmoitti kansallistavansa kanavan, jonka pääosakkaat olivat Englannista ja Ranskasta. Suezinkriisi vuonna 1956 alkoi, kun Egypti vaati Britanian joukkoja poistumaan kanavavyöhykkeeltä ja esti Israelin laivojen kulun sen kautta . Pian se myös ilmoitti estävänsä tykkitulella Israelin laivojen pääsyn Eilatista Punaisellemerelle. Sen tykinammus osuikin englantilaiseen höyrylaivaan. Nyt Israelin oli pakko reagoida asiaan. 29. lokakuuta sen joukot hyökkäsivät Siinaille ja etenivät nopeasti Suezinkanavalle asti. Näin se sitoi heikot Egytptin asevoimat taisteluun. 31.10 - 5.11. Englannin ja Ranskan joukot tekivät ilmahyökkäyksiä Pohjois - Egyptiin ja yrittivät tunkeutua kanava-alueelle Välimeren suunnalta. Tästä seurasi em. kolmen maan hyökkäys Suezilla (20. vuosisadan kartta / Natkiel s.212). Israel oli jo saanut Ranskalta aseellista täydennystä. Nyt kuitenkin USA ja myös NL vaativat taistelujen lopettamista. Viimeksimainittu myös uhkasi lähettää alueelle omia joukkojaan. Hyökkäävä kolmikko taipuikin rauhaan, jota varmistamaan piti muodostaa YK:n alaiset kansainväliset rauhanturvajoukot. Näihin osallistui myös suomalainen osasto.

Suomalaiset rauhanturvaajat 1956 - 1957 Egyptissä, Siinailla ja Gazassa

Suezin sota siis alkoi 29.10.1956 Israelin hyökkäyksellä Siinaille. Britit ja ranskalaiset aloittivat sotatoimet Egyptiä vastaan 2 päivää myöhemmin. Marraskuun 2. päivänä YK:n yleiskokous vaati tulitaukoa. Marraskuun 4. päivä YK päätti pääsihteeri Dag Hammarskiöldin johdolla lähettää valvontajoukkoja taistelevien osapuolten välille. Israel oli valloittanut lähes koko Sinain ja suostui ensin aselepoon. Egypti hyväksyi 12. marraskuuta YK:n joukkojen väliintulon. Jo 5.11. Suomen YK:n suurlähettiläs tiedusteli, osallistuuko Suomi perustettaviin YK:n joukkoihin. Marraskuun 13. päivä Suomi lupasi noin 250 vapaaehtoisen miehen yksikön lähettämisen YK:n valvontajoukkoihin. Siihen valitut olivat yleensä alle 25 vuotta vanhoja ja ammatiltaan monenlaisia miehiä. Noin 20:llä oli ilmeisesti maailmansodan sotakokemusta.
Lopullinen 258 miehen YK:n Suomen komppania kokoontui Helsinkiin ja sai lyhyen koulutuksen sekä rokotukset. Näiden kielitaito oli yleensä olematon eli vain kansakoulu, mutta he olivat tehtäväänsä hyvin motivoituneita ja käytökseltään rauhallisia. Asusteena oli sarkainen ruskea kenttäpuku, jonka vasemmassa hihassa oli Suomen lippu. He saivat myös hellepuvun, johon kuului polvihousut ja kauluspaita. Aseena oli taittoperäinen konepistooli ja siihen 5 lipasta. Presidentti Kekkonen hyvästeli komppanian Kaartin kasarmin pihalla. Lähtö tapahtui 10. joulukuuta Seutulan lentokentältä USA:n 4 - moottorisella kuljetuskoneella C - 24 Globemaster. Reitti kulki Napolin kautta ja perillä Egyptin Abu Suweirissa oltiin 13.12. 1956.
Paikalliset asukkaat suhtautuivat joukkoihin hyvin ystävällisesti. Näiden sotilaat eivät tehneet erityistä vaikutusta. Israelilaisten kanssa välit olivat asialliset. Erityisesti Port Saidissa kanavan suulla sodan osapuolten välille tarvittiin miehiä ja piikkilanka - aitaa. Paikallisilla asukkailla oli paljon aseita, joilla he ammuskelivat ilmaan. Tehtävän kriittisin vaihe oli, kun ranskalaiset ja englantilaiset poistuivat sataman kautta. Suomen kamppania valvoi kanavan raivausta varten jätettyjä laivoja sekä sotavankien vaihtoa. Jouluaattona paikalliset asukkaat räjäyttivat kanavan rakentajan de Lessepsin patsaan. Tammikuun lopulla komppania siirtyi Siinaille EL Toriin ja Sharm el Sheikiin, jossa taistelevat osapuolet pyrittiin pitämään erillään. Käytiin myös vanhassa Pyhän Katarinan luostarissa. Siitä tieura johti itään Akabanlahteen. Tutustuttiin myös beduiiniperheeseen, jonka asunto oli kivien välissä ja kattona repaleinen kangas. Heillä oli pari kamelia ja muutamia lampaita.
Joutoaikoina palloiltiin, käytiin uimassa ja retkeiltiin Kairoon sekä Libanonin Beirutiin. Vesi saatiin merivedestä tislauslaitteella. Toukokuun lopulla 1957 komppania siirtyi Gazan alueelle. Siellä mm. etsittiin ja raivattiin miinoja. Puolen vuoden palvelu päättyi ja seuraava Suomen komppania majuri Ensio Siilasvuon johdolla jatkoi toimintaa marraskuun lopulle asti (Kanava 3 / 2007 / I Halonen). Eräässä rauhanturvaamisvaiheessa nämä joutuivat israelilaisten kanssa erimielisyyksien vartiopaikan sijannista. Suomalaiset panivat aseet kekoon ja riitaa ratkottiin aseettomasti painimalla ja judo - ottein. Egyptiläiset katselivat ihmeissään kuinka suomalaiset uskalsivat käydä pelättyjen israelissotilaiden kimppuun.



Israel oli löytänyt Negevin autiomaan fosfaatista uraania, josta se aloitti atomipommin kehittelyn (HB s.127). Myöhemmin se sai tähän Ranskalta tietotaitoa ja myös muuta aseteknologiaa jonkinlaisena palkkiona osallistumisesta Ranskan ja Englannin rinnalla Suezin kriisin sotilaalliseen "ratkaisuyritykseen". Ydintutkimuslaitos ja ydinreaktori sijaitsevat Tel Avivista etelään Jabnessa (Javneel). Näin Israelista tuli itsenäinen varteenotettava sotilaallinen toimija Keski - Idässä. Se pystyi itse tuottamaan aseita (HB s.126). Se oli huolestunut Suezin kanavan tulevasta käyttöoikeudestaan. Se tarvitsi laivayhteyttä Eilatista kanavan läpi Välimeren kaupunkeihinsa. Lisäksi sitä huoletti NL toiminta Egyptissä ja sitä kautta myös koko Arabimaailman voimistuminen. Israelissä ilmeisesti tiedettiin, että Indonesiassa huhtikuussa 1955 pidetyssä Aasian ja Arabimaiden konferensissa Arabimaat Nasserin johdolla olivat päättäneet edistää Palestinan kysymystä (HB s. 133). Mihin suuntaan ja kuinka pitkälle tässä mentäisiin, oli ilmeisesti vielä avoin. Jo vuonna 1948 Egypti oli eräs Israeliin hyökännyt Arabimaa, joten Arabi - Israel konflikti ei ollut ottanut uutta suuntaa, toisin kuin Behbehani tulkitsee (HB s157).

Ranska puolestaan pelkäsi Egyptin vahvistumisen vaikutusta sen käymään sotaan Algeriassa. Briteille taas Persianlahden öljy oli elintärkeä. Sillä oli jotain sotilaallista toimintaa Arabianniemimaalla Etelä - Jemenissä. Jos Egypti valvoisi kanavaa, se voisi sopimuksista huolimatta rajoittaa sen käyttöä tai ainakin periä siitä korkeita käyttömaksuja. Myös kanavan huoltoon saattaisi tulla vaikeuksia.

Suezin kriisissä NL johtaja Hrutshev vaati Israelia vetäytymään Egyptiltä valtaamistaan Gazasta ja Siinain osista. Hän puuhasi sille YK:n avulla pakotteita. Kun Suezilla saatu tulitauko YK:n johdolla, Nasser oli lähettänyt Hrutsheville sydämmellisen kirjeen: "Nykyinen arabisukupolvi tulee polvesta polveen viemään tietoa NL:stä, joka oli suojellut heitä vaaran hetkillä" (Micunovic s.81). NL kehitti sydämmelliset suhteet myös Syyriaan ja Etelä-Jemeniin. USA tuki Saudi Arabiaa, jossa sillä oli joku tukikohta. Britannialla puolestaan oli sotilaallista toimintaa Arabianniemimaalla Omanissa ja joku tukikohta Libyassa. Länsiliittoutumaan kuuluva Turkki oli merkittävä sotilaallinen tekijä. NL väitti sen uhkaavan Syyriaa. Kun Irakissa oli tapahtunut vallankumous ja sen johtaja pyrki liittämään maansa "sosialistiseen leiriin", Turkki toimi myös Irakin pohjoisosissa.

Kun Syyrian puolustusministeri vieraili Moskovassa elokuussa 1958, niin hän ilmaisi maansa kiinnostuksen lähentää suhteitaan Kommunistiseen maailmaan ja saada sieltä aseita (HB s.161). Egypti ja Syyria muodostivat vuonna 1958 ns. Yhdistyneen Arabitasavallan. Se pysyi koossa vain noin kolme vuotta. Syyria alkoi enemmän lähestyä Moskovaa (HB s.165). Ainakin jo täältä juontuu "Putinin Venäjän" ja Syyrian nykyiset (v.2024) maalle tuhoisia seurauksia aiheuttaneet läheiset suhteet. Kuten Tsetseniassa apuun tulleet venäläiset tuhosivat historiallisia kaupunginosia ja kokonaisia kaupunkeja. He käyttivät voimakkaita tynnyri - ja jopa myrkkykaasupommeja.

Egyptin Nasser täysin vieraannutti maansa Länsimaista. Se kuitenkin teki yhteistyötä joidenkin eurooppalaisten valtioiden kanssa. Hänen arabipoliikkansakin kärsi, kun Egyptin joukot olivat sidoksissa sotaan Jemenissä (HB s.194). Siihen osallistui myös Saudi Arabia (HB s.197). Viimeksi mainitun tavoite oli muodostaa Arabimaailmaan jonkinlainen islamilainen liittoutuma (sopimus) (HB s.206). Jemen on nytkin (v. 2024) usein esillä. Jemenin Huchtit häiritsevät ohjuksilla ja drooneilla ohi kulkevaa laivaliikennettä. Näiden tukija tällä kertaa on taaskin mullahien hallitsema Iran, jossa pappisvallalla on pitkät perinteet. Kuten edellä todettiin, Irak puolestaan alkoi siirtyä kohti "sosialistista" järjestelmää kansallistamalla v. 1964 pankkeja ja monia muita toimintoja (HB s.196).



Jemen, epäonnistunut valtio Arabianniemimaalla.
NL pyrki jo 1920 - luvulla saamaan vaikutusvaltaa islamilaisessa maailmassa. Helmikuussa ja maaliskuussa 1921 se solmi ystävyyssopimukset Persian, Afganistanin, Turkin ja Jemenin kanssa. Lupaavimpia maita kommunismin levittämisen suhteen olivat Persia ja Turkki, joihin perustettiin kommunistipuolueet. Samalla NL pyrki rajojensa turvaamiseen. Tämä tavoite ylitti teoreettiset Marxilais-Leninistiset päämäärät. Samalla pyrittiin tukemaan näiden maiden ponnisteluja kansalliseen riippumattomuuteen Lännen imperialismia vastaan (BE s.47).

Vielä 1980 - luvulla oli kaksi Jemeniä: vapaamielinen ja kehittyvä Pohjois- Jemen ja NL:n liittolainen "kansandemokraattinen" Etelä-Jemen. Pohjois - Jemen on vuoristoinen valtio. Vuorten huiput kohoavat lähes 4 km korkeuteen. Sen vuotuinen sademäärä on paikoin noin 90 cm eli korkeampi kuin Suomessa. Jo muinaisina aikoina Pohjois-Jemenin Saban asukkaat olivat oppineet kokoamaan vuorikukkuloiden sadevedet talteen. Alue oli kuin paratiisi. Vuorille satanut runsas vesi koottiin padoilla asutuskukkuloiden juurille sadevesialtaisiin (kuva s.34). Sabalaisten suuri Maribin pato San'a:n itäpuolella keräsi noin 3,65 km korkean vuoren vesiä noin 4 km2 alueelta. Siitä vettä johdettiin kanavia pitkin kaukaisille viljelyksille. Siellä kasvatettiin viljan ohella taateleita, manteleita, granaattiomenia meloneja ja maustekasveja. Maribin pato murtui noin vuonna 550 jKr.. Sen seurauksena ilmeisesti eräs lähellä sijainnut yli 2000 vuotta sitten rakennettu temppeli korkeine pilareineen hylättiin ja se hautautui hiekkaan (kuva s. 23). Asukkaat hajaantuivat aavikolle ja keitaille jatkamaan perinteisiä elämäntapojaan mm. karavaanareina. Jo vanhalla ajalla Jemenistä lähti kamelikarvaaneja pohjoiseen mm. Gazaan ja Syyriaan asti. Sateisemman alueen sumuisilla vuorilla käytettiin tehokasta pengerviljelyä (kuva s. 31). Jo varhain eroosion estämiseksi penkereet kynnettiin nautavetoisilla auroilla vuorokerroin ristiin (kuva s.34). Penkereillä kasvatettiin mm. lievästi huumaavaa gat:ia. Vielä 1970-luvulla sitä muokkaavat ja myyvät naiset olivat hyvin varakkaita kultakoruineen. Silloin arvioitiin, että etupäässä miesten käyttämä gat vei noin kolmasosan jemeniläisen perheen vuotuisista tuloista (s.35)! Vielä Pohjois-Jemenin rajasta noin 25 km pohjoiseen Saudi-Arabian puolella sijaitsee padoilla varustettu vehmas ja taajaan asuttu Najran keidas (s.104->) (Library of Nations Arabian Peninsula s.23 - s.31 ym.).

Jemenin aavikoilla kasvavien muutamien kitukasvuisten puiden pihkasta valmistetaan himoittuja suitsukkeita ja mirhaa (kuva s.26) Niitä, kultaa ja arvokkaita kiviä ym. rahdattiin kamelikaravaaneilla Välimeren rannikolle ja Egybtiin. Karavaanissa saattoi olla 300 kaupiasta ja jopa 2500 kamelia. Karavaani joutui ostamaan kulkuoikeuden, veden ja ravinnon reitin maata hallitsevilta heimoilta. Kameli pystyi kantamaan noin 180 kg kuorman ja juomaan kerralla 150 litraa melko suolaistakin vettä. Sillä se pärjäsi jopa 10 päivää. Mekka oli eräs leiriytymis- ja vesipaikka. Israelin kuningas Salomon luona 900-luvulla eKr. vieraillut Saban kuningatar suurine rikkauksineen lähti ilmeisesti Jemenistä. Jerusalemin temppelin arvoidaan käyttäneen suitsukeita noin 1 kg päivässä. Saba kuitenkin oli alkanut köyhtyä jo roomalaisten aikana, joka oli vallannut myös Välimeren perukan. Hautaustapojen muutoksen seurauksena suitsukkeiden ja mirhan käyttö väheni 300 - luvulla jKr., joten myös kaikki kauppa Välimeren perukkaan väheni. Roomalaisten sotilaiden suojaamat kauppalaivat ilmeisesti kulkivat meritse Punaisenmeren perukkaan Aqabanlahteen ja sieltä maitse Välimeren rannalle kuljettaen silkkiä, norsunluuta, mattoja sekä muitakin Intian suunnalta tulevia kauppatavaroita. Jemen taantui. Sen karavaanikaupunkien asukkaita alkoi siirtyä aavikolle, jossa ne viettivät takapajuista paimentolaiselämää. Edellä mainitun vuoden 1916 Sykes - Picot - sopimuksen mukaan takapajuisimmat arabimaat Saudi - Arabia ja Jemen saivat jäädä riippumattomiksi valtioiksi (Library of Nations Arabian Peninsula s.23 - s.31).

Ainakin jo ns. Suezinkriisin aikoihin vuonna 1956 NL kehitti sydämmelliset suhteet myös Syyriaan ja Etelä-Jemeniin sekä myöhemmin mm. lukuisiin Afrikan maihin. Se pyrki esiintymään kaikkialla länsimaiden kilpailijana ja vaihtoehtona. Vuonna 1967 Etelä- Jemen julistettiin Kansandemokratiaksi. Siellä oli asunut vanhastaan 4 heimoa ja maa oli niin takapajuinen, etteivät Britit halunneet tehdä siitä siirtomaataan. Sitä kutsuttin 1930-luvulla Hadramautiksi. Pohjois- Jemissä armeija oli ottanut imaamilta vallan vuonna 1962. Vuosina 1974-1979 syttyi taisteluja molempien Jemenien kesken. Vuonna 1981 NL:lla oli tukikohdat Etelä - Jemenissä etelässä kaukana Sokotran saarilla Intianvaltamerellä sekä Adenissa Arabianniemimaan lounaiskärjessä. Kun se vielä oli onnistunut ilmeisesti Etiopian vaikutuksesta perustamaan tukikohdan myös Punaisenmeren länsirannalle Sudanin ja Eritrean rajaseudulle Dahlakiin, niin se halutessaan pystyi estämään öljynkuljetuksen meritse Israeliin kokonaan ja länsimaihin Suezinkanavan kautta. Sitä kannattavat Libya, Etelä-Jemen ja Etiopia solmivat puolustusliiton vastapainoksi USA:lle, jolla samalla alueella oli 4 tukikohtaa ja hiukan etelämpänä Itä-Afrikan rannikon läheisyydessä vielä 3 lisää. Libyalla sotilaita oli aseissa 53 000, Etelä-Jemenillä 24 000 ja Mengistu Haile Mariamian johtamalla Etiopialla peräti 230 000. Vuonna 1986 Etelä- Jemenissa vallan otti väkivaltainen NL:oon suuntautuva ryhmittymä. Kuitenkin Etelä-Jemenistä käsin NL ja Kiina yllyttivät jo vuonna 1970 Omanin itäosien heimoja kapinaan vanhoillista Omanin sulttaania Taimuria vastaan ja nämä piirittivät jo itäosan kaupunkia Salalahia. Silloin sulttaanin poika Qaboos vangitsi isänsä ja pakkolähetti tämän lentokoneella Lontooseen. Hän kokosi sotilaita Jordaniasta ja Iranista. Saudien rahoilla sekä Brittiupseereiden ja - lentokoneiden avulla hän sai kapinan kukistettua (Library of Nations Arabian Peninsula s.142)

Nyt vuonna 2025 Jemen sekaantuu voimakkaasti Israelin tapahtumiin. Se pyrkii estämään Israelin ja myös länsimaiden laivaliikenteen Aqabanlahteen ja Suezinkanavaan. Jemenissä iranmieliset huchtijoukot tuhosivat drooneilla Saudi-Arabian öljysäiliöitä ja ampuvat ohjuksia tai lähettävät drooneja Pohjois-Jemenistä Israeliin asti tai USA:n laivoihin. Jemeniin kuuluu myös em. kaukana rannikosta sijaitsevat Sokotran saaret. USA on pommittanut mm. upeaa San'an kaupunkia. Kaupungin nimi tarkoittaa "kauniisti rakennettu"(Library of Nations Arabian Peninsula s.16). Tasakattoisten usein monikerroksisten talojen ikkunoiden yläpuolet on koristeltu kaarikuvioin. Korkeat, pyöreät tornit tai minareetit ovat myös kauniisti koristellut. Miten tässä näin pääsi käymään?

1980 - luvulla Pohjois-Jemen oli varsin varakas. Vuonna 1984 sen luoteisosasta löydettiin jo öljyä, joten maan kehitysodotukset kasvoivat. Naisten asema oli verraten hyvä. He saattoivat kokoontua korkeine olkihattuineen juhliinsa radionauhureiden kanssa. Myös yliopistoissa opiskeli lukuisia naisia. Tietokoneita oli alettu jo käyttää suurempien kauppahuoneiden toimistoissa, joissa väki ruokoili edelleen 5 kertaa päivässä. Lavamaastoautot olivat jo korvanneet kamelit. Niillä kuljetettiin kauppapaikoille vuohia ja muuta karjaa. Monet miehet käyttivät länsimaisten pukujen takkeja perinteisten arabipaitojen päällä jaloissaan länsimaiset kengät, mutta he käyttivät edelleen myös kaapuja ja kantoivat käyriä tikareita. Arabianniemimaalla naiset yleensä olivat hunnutettuja. Hunnun malli saattoi kuitenkin vaihdella. Omanin aavikolla huntu peitti aviossa olevan naisen kasvot kokonaan, mutta muualla huntu peitti osan yläotsaa, nenän ja ylähuulen. "Sosialistisessa" NL:n tukemassa Etelä-Jemenissä naislääkäri oli kuvattu ajamassa moottoripyörällä kokonaan peitettynä kaapuun ja huntu kasvoillaan. Vain silmät olivat paljaina. Tosiasiassa se oli vain tyyppillinen "sosialistimaiden" propagandakuva. Moottoripyörä ja nainen sen istuimella oli paikallaan hiekkaerämaan tiellä (Library of Nations Arabian Peninsula s.48).

Nyt aseelliset vanhoilliset huchtit kapinoivat Jemenissä! Sen armeija suunnittelee valloittavansa näiltä erään rannikkokaupungin. San':ssa ne ottivat panttivangeiksi erään kansainvälisen avustusjärjeston työtekijät (lokakuu 2025). Maa luokitellaan maailman rauhattomimmaksi valtioksi. Mustilla hunnuilla peitettyjä naisia on nyt kuvattu San'an hautausmaalla muistelemassa kuvilla varustetuilla haudoilla poikiaan tai miehiään (HS 4.4.2025). Tilanteesta voidaan syyttää Venäjän "neuvostososialismia". Islamilaiset maat mm. Saudi-Arabia, Irak ja Iran ovat kunnostautuneet vuonna 2024 maailman korkeimpien teloituslukujensa ansioista. Näitä lukuja eivät julkaise mm kommunistiset Pohjois-Korea, Vietnam ja Kiina, joista vm. on perinteisesti ollut ahkera teloittaja. Iran on teloittanut ainakin 972 ihmistä eli noin 3 päivässä. Saudi-Arabia käyttää teloituksia pelotteina mielenosoituksia, poliittisia vastustajia ja vähemmistöjä vastaan. Noin 40 % kuolemantumioista on kuitenkin tullut huumausainerikoksista. Afganistanissa Taleban edelleen suorittaa julkisia teloituksia (HS 9.4. ja 11.4.2025).


Epäonnistunut valtio Zimbabwe (entinen Rhodesia) Afrikassa, josta valittiin
Olympiakomitean puheenjohtajaksi mm. Venäjän suosikki Kirsty Coventry!
Zimbabwe sijaitsee Sambesijoen eteläpuolella. Tässä joessa on 2 suurta järveä Kariba ja Cabora. Alueen maaperässä on paljon arvokkaita metalleja. 1400 - luvulla mustat asukkaat keksivät rikastaa kaivostensa kultaa. Sillä he kävivät kauppaa Intiaan ja Kiinaan asti. He alkoivat rakentaa paksuja lähes 10 metriä korkeita tornein varustettuja kehämuureja joidenkin kyliensä ympärille. Rakennukset olivat olkikattoisia ja pohjamuodoltaan pyöreitä. Suurin hallitsijoiden asuma kehäkylä hylättiin noin 400 vuoden asumisen jälkeen ja se on nyt raunioina (MH s.169).

Karibajärven länsipuolella sijaitsee tunnettu turistikohde Viktoriaputous. Maan pohjoispuolella on Sambesi, itäpuolella Mosambik, eteläpuolella Etelä-Afrikka ja länsipuolella köyhä Botswana. Maata asuttivat jo 1800-luvulla mashonat (shonat) ja matabelet. Maa nimettiin em. mustan Afrikan ainutlaatuisen rauniokaupungin Zimbabwen mukaan. Tällä valkoisillekin terveelliselle ylätasangolle saapui 1890-luvulla uudisasukkaita, jotka ajan tavan mukaan ottivat maan hallintaansa. Mustien kapinayritykset kukistettiin verisesti, mutta sittemmin rotujen välit tulivat jopa harvinaisen hyviksi. Uudisasukkaat perustivat sinne toimivan hallinnon. Maa liitettiin Britaniaan kruunun siirtomaaksi, mutta sen kytkentä emämaahan oli hyvin löyhä. Muodollista valtaa edusti kuvernööri.

Ylätasanko oli hedelmällistä. Siellä viljeltiin mm. tupakkaa ja vehnää. Kun maasta löytyi vielä monia mineraaleja ja suuri Viktoriaputous, villieläinten suojelualue sekä Zimbabwen raunio vetivät turisteja, siitä tuli eräs Afrikan vauraimmista maista. Maassa ei ollut koskaan rotuerottelua, joskin valkoiset käyttivät jonkinlaisena itsestäänselvyytenä valtaa. Kun siirtomaavallat Afrikassa alkoivat 1950-luvulla rapistua, maanosaan saapuivat myös kilpailevien NL:n ja Kiinan masinoimia vallankumousliikkeitä. Itsenäistyneet Afikan valtiot perustivat jonkinlaisen katto-organisaation "Afrikan unionin", joka sotien välttämiseksi hyväksyi silloiset maiden siirtomaa-aikaiset rajat. Rhodesia liitettiin vuonna 1953 parin heikommin kehittyneen naapurimaan kanssa Keski-Afrikan Unioniksi. Sen mukana tullut mustien itsenäisyysliike vaati valkoisen vallan lopettamista. Liittovaltio kuitenkin purettiin vuonna 1960. Rhodesia sai jo vuonna 1961 perustuslain. Sen oli määrä johtaa mustien koulutustason kohentuessa enemmistön valtaan. Maahan tehtiin hiukan monimutkainen vaalijärjestelmä, jossa valkoisilla ja mustilla olivat omat listansa. Järjestelmään kuului myös väestöryhmien ristiinäänestysoikeus. Mustan väestön koulutuksen parantuessa nämä tulisivat automaattisesti enemmistöksi parlamentissa. Maalle haluttiin samalla täydellinen itsenäisyys. Brittihallinto hyväksyi suunnitelman.

Itsenäisyys ei toteutunut. Vaikka siellä ei ollut vuosikymmeniin rodullisia kahnauksia. Afrikan unioni ei hyväksynyt sen valiaikaiseksi suunniteltua valkoista valtaa. Nyt myös pelästynyt Lontoon Kansainyhteisön hallitus perui aikaisemman lupauksensa. Rhodesian naapurimaat olivat nopeasti mustaan valtaan siirtyessään joutuneet rajuihin sisällissotiin. Sitä haluttiin välttää. Kun vuoden 1962 vaaleissa itsenäisyyttä kannattava Front-puolue voitti vaalit, nousi maan itsenäisyys esille. 1964 pääministeriksi valittiin entinen maailmansodan hävittäjälentäjä Ian Smith, jonka hallitus julisti 11.11. 1965 itsenäiseksi. Brittihallitus ei sitä hyväksynyt, vaan vaati maan siirtymistä välittömästi mustan enemmistön valtaan. Sen puolelle asettui myös YK, joka julisti Rhodesian kauppasaartoon. Maan talous oli kuitenkin niin vahva, että se kesti saarron. Monet vieraat toimijat halusivat käydä sen kanssa tuottoisaksi osoittautunutta kauppaa. Myös Etelä-Afrikan valkoinen hallitus oli aluksi sen tukena. Sitten maan apartheidpolitiikkaa harjoittava presidentti John Vorster joutui Sambian diktaattori Kenneth Kaundan painostamaksi. Vorster halusi parantaa suhteita myös muiden mustien Afrikan valtioiden kanssa painostamalla Ian Smithin maltillista hallintoa heti mustaan enemmistövaltaan. Tähän aikaan Etelä-Afrika oli politiikkansa takia mustien valtioiden ja myös kansainvälisen laajan painostuksen kohde. Mm. Suomen ammattiyhdistysliikkeet vaativat kaikkien suhteiden katkaisemista sen kanssa. Vain toisinajattelija Jörn Donner taisi uskaltaa käydä siellä katsomassa tilannetta. Missään nimessä mustan Afrikan valtiossa ei saisi olla valkoisten johtamaa hallitusta, oli se miten toimiva hyvänsä.

Rodullisesti harmonisessa Rhodesiassa ulkopuolelta tulleet sissiliikkeet olivat alkaneet lietsoa levottomuuksia alkuasukasväestön keskuudessa. Myös kaupunkien turvallisuus huononi, vaikka maan mustavalkoinen armeija oli sisseihin nähden ylivoimainen. Kahdesta tärkeimmästä sissiryhmästä toinen oli NL:n ja toinen Kiinan tukema, rahoittama ja aseistama. Ne alkoivat häiritä myös ulkomaalaisia matkailijoita ja jopa ampuivat ohjuksilla alas lentokoneen. Sen seurauksena Ian Smith otti hallitukseensa mustia ministereitä ja lopulta vuonna 1978 luvutti vallan näiden maltilliselle piispalle Muzorevalla. Nyt maan nimi muutettiin Zimbabwe-Rhodesiaksi. Enemmistövaltaan oli määrä siirtyä 2 vuodessa. Tämä ei kuitenkaan kelvannut vaikutusvaltaiselle Afrikan unionille eikä briteille. Ne vaativat em. maan ulkopuolella aseellista taistelua harjoittaneet sissiliikkeet mukaan hallitukseen. Kaksi vuotta tämän jälkeen epäselvissä olosuhteissa valta luovutettiin Kiinassa koulutuksensa saaneelle sissijohtalle Robert Mugabelle. Vuonna 1980 tasavaltalaisen maan päämiehenä näyttää vielä toimineen Canaan Sodindo Banana. Siellä asui arviolta noin 7,4 miljoonaa asukasta. Maksuliikenteessä se käytti dollareita (Mitä Missä Milloin vuosi 1981 s.128).

Tästä alkoi maan alamäki. Oppositiojohtajat vangittiin ja maan hyvinvoinnin perustana ollut yritystoiminta kansallistettiin. Valkoisia viljelijöitä karkotettiin tiloiltaan ja pahimmassa tapauksessa tapettiin ja farmit poltettiin. Entisestä maataloustuotteiden viejämaassa kärsittiin nälänhätää. Kansainväliset järjestöt eivät pitkään aikaan kiinnittäneet asiaan huomiota. Maan ihmisoikeustilanne ja elintaso muuttuivat erittäin huonoiksi. Pahimmillaan 30 % mustasta väestöstä kantoi HIV-virusta. Tällaisia oloja pidettiin Mustaan Afrikaan kuuluvinakin. Mitä siitä sen kummemmin melua pitämään (Kanava 3 /2007 / Mikko Uola).

Maasta kuitenkin löytyi 1980-luvulla lahjakas lukihäiriöinen uimari Kirsty Coventry. Hän pääsi 17-vuotiana Sydneyn olympialaisten uinnissa peräti finaaleihin asti. Taidon kehityessä hän Olympiakomitean stipendin turvin siirtyi köyhästä Zimbabwesta opiskelemaan USA:n Alabaman Yliopistoon. Hän toi maalleen sen ensimmäisen olympiakullan Ateenassa selkäuinnissa vuonna 2004. Tämä oli myös diktaattori Mugaben mieleen. Tämä otti kaiken ilon irti tapauksesta. Kirsty haettiin lentokentältä Mugaben Mercedeksellä ja hän lahjoitti tälle 50 000 USA:n dollarin taskurahan. Maan omaa dollaria vaivasi pahimmillaan 11 000 000 % inflaattio. Myöhempien olympiavoittojen myötä Covenryn ja Mugaben suhteet vain kehittyivät. Arvostelun hän torjui tutulla väiteellä "politiikkaa ja urheilua ei pidä sekoittaa". Tällaiset lausunnut kelpaavat kaikille autoritääriselle johtajille, myös Venäjän Putinille. Vuonna 2012 Coventry jokseenkin epäselvissä olosuhteissa valittiin Olympiakomiten urheilijajäseneksi ja nyt siis vuonna 2025 rikkaan KOK:n puheenjohtajaksi. Myöhemmin nähdään, jääkö hän vain järjestön keulakuvaksi. 96-vuotiaan Mugaben syrjäytti vuonna 2016 tämän entinen pahamaineisen salaisen poliisin johtaja Mnangawa. Tämä otti Coventryn urheiluministerikseen. Maan ihmisoikeustilanne on vieläkin erittäin huono, mikä ei kuitenkaan häiritse Coventrya (HS 1.4.2025).



Millainen järjestö on PLO eli Palestinan vapautusjärjestö? Kuvitettu Maailmanhistoria (MH) kertoo, että "kodittomat Palestinan pakolaiset perustivat v. 1964 Palestiinan vapautusrintaman (PLO) hankkimaan oman valtion vaikka väkivalloin !"
Kirjassa on muitakin ehkä tarkoituksella tehtyjä tulkintoja tai kertomatta jättämiä tapahtumia usein NL:n eduksi. Kirjasta puuttuu mm. Stalinin ja Hitlerin 1939 tekemä sopimus Euroopan jaosta etupiireihin . Siitä seurasi NL: n hyökkäys v. 1939 Suomeen ja 1941 Suomen ns. Jatkosota. Siinä suomalaiset valloittivat takaisin menettämänsä Karjalan ja menivät vanhan rajan ylikin aina Äänisjärvelle asti. NL:n hyökkäystä v. 1939 Suomeen tukivat monet vasemmistolaiset "älyköt" mm. Englannissa (Kanava 1/2003/ Hobsbawm/Häikiö). Suomi pyrki pitämään sotansa erillisenä Saksasta ja teki NL:n kanssa erillisrauhan. Se ei missään hyökännyt muita ns. Liittoutuneita maita vastaan. Siitä huolimatta Englanti julisti sodan Suomea vastaan. Rauhan teossa Suomi tulkittiin hyökkääjäksi.

Behbehani käsittelee samaa asiaa sivuilla 188 - 215. Hän toteaa : "PLO oli Arabihallitusten luomus ja Nasserin aloitteesta; se ei ollut riippumaton organisaatio tai liike" (HB s.200). NL katsoi, että PLO suoritti poliittisia manooverejaan Nasserin poliittisen sateenvarjon alla (HB s.207). Sen sotilaallinen järjestelmä oli täysin ulkomaisen avun varassa. Kansallisesta kotimaastaan karkotetuilla palestinalaisilla oli tarve saada jonkinlainen virallinen Arabien tunnustaminen (HB s.200). Nasser operoi sitä ja sen avulla omia päämääriään (HB s.172). PLO:lla ei ollut mitään selvää suunnitelmaa, millä keinolla se Arabihallitusten kanssa suorittaisi Palestinan vapauttamisen (HB s.214).

Jordania ja sen kuningas Hussein joutui PLO:n takia vaikeaan asemaan (HB s.212). Se esitti tälle monenlaisia "pyyntöjä", jotta se pystyisi toimimaan Jordaniasta käsin. Hussein hallitsi vielä silloin osaa Palestinasta ja teki jonkinlaista sotilaallisista yhteistyötä Israelin kanssa (HB s.165). Hän liitti Jordanian lähemmin Länsimaihin, erityisesti USA:han. Se pyrittiin pitämään erillään NL:sta ja sen tukemasta muusta Arabimaailmasta. Israel ilmeisesti tähän aikaan kehitti tai sillä jo oli ydinsase (HB s.210). Sen seurauksena Nasser alkoi vuonna 1966 suunnitella Israeliin jonkinlaista "pelote" - tai pitäisikö sanoa ehkäisevää iskua (HB s.211). Israelille tuli Jordanian kanssa kiistaa Jordanin veden käyttöoikeudesta (HB s.196).

Sotilaallisesti PLO oli Palestinaan eli "maahan lukittu" ja myöhempien Israelin vastaisten sotilaallisten operaatioiden aloittaja. PLO:n tavoite oli Israelin eliminoiminen (HB s. 214). Kuitenkin Israel oli mm. Neuvostoliiton ja sen satelliittimaiden tunnustama valtio. Niillä oli siihen diplomaattisuhteet. Kiina ei sitä tunnustanut. Monet Arabimaatkaan eivät halunneet alueelle lisäkonflikteja. Niitä oli jo ennestään omastakin takaa. Niiden maarajoja ei oltu tarkasti määritelty. NL silmin Arabi - Israel konflikti oli Keski - Idässä vain eräs muiden joukossa. Siihen sekaantumisella sillä ei ollut mitään kiirettä. Paljon käytetty fraasi "Palestinalaisten oikeus" oli sillekin mysteeri. Tarkoittiko se paluuta vuoden 1948 rajoihin vai Palestinan osaa? (HB s.208) Se oli vain kansainväliseen käyttöön tarkoitettu iskulause. Arabimaatkin paneutuivat lähinnä Palestinalaisten pakolaisleirien ylläpitoon, ei niiden purkamiseen.

PLO pyrki saamaan Palestinan kysymykselle laajaa kansainvälistä diplomaatista tunnustamista (HB s.202). Vuonna 1993 Jasser Arafatin johtama PLO sai palestinalaisten itsehallinnon Gazassa ja Jerikossa (MH s.344). Vielä 1980 - luvun alussa lukuisat sosialismiin suuntautuneet maat halusivat sulkea Israelin pois YK:sta! Koko YK:n enemmistönä oleva ns. "kolmas maailma" eristi sen siellä täysin (Kanava 8 1982 / Seikko Eskola). Merkille pantavaa on, kuinka varhain Kiina tuki PLO:ta eli teki puhemies Maon johdolla NL:sta riippumatonta politiikkaa ja vielä kaukana lännessä.

Olivatko kaikki pakolaisleireillä asuvat palestinalaiset "kotimaastaan karkotettuja"? Leon Uriksen mukaan osa lähti palestinalaisjohtajien toivomuksesta ja osa juutalaisten koston pelosta. Arabit itse olivat uhonneet ajavansa juutalaiset mereen. Nyt he pelkäsivät juutalaisten tekevän heille saman. Kuten edellä todettiin, he lähtivät, vaikka laukaustakaan heitä kohti ei oltu ammuttu. Juutalaisten maahankinnat Palestinassa tapahtuivat ostamalla eli laillisesti; eivät asukkaita häätämällä.

Iranin shialaisesta uskonnosta

Otteita Marita Vihervuoren artikkelista Kanava 2 vuosi 1987.


1. Shialaiset Persian shaahin syrjäyttäjät
Vuonna 1979 Iranissa uskonnolliset johtajat ajatollah Khomeinin johdolla syrjäyttivät shaahi Mohammed Rezan. Näillä oli takanaan 80 000 valtiovallasta taloudellisesti riippunatonta moskeijaa ja yli 200 000 muuta hengellistä järjestöä. Näiden uskontona oli islamin fanaattisin suuntaus shialaisuus. Kaikki valta oli uskonnollisten johtajien käsissä. Laajoin valtuuksin varustetun Iranin ylimmän uskonnollisen johtajan ajatolla Khomeinin pyrkimyksenä oli koraanista johdetun käskyn mukaisesti pyrkiä herkeämättä kaikkien islamilaisten kansojen poliittiseen, taloudelliseen ja sivistykselliseen yhdistämiseen. Se oli siis vaarallinen muille islamilaisille suunnille. Khomeinin shialaiset erityisesti tavoittelivat Jerusalemin Kallio - ja Al Aksa - moskeijoiden valtaamista. Se siten oli uhka myös Israelin valtiolle. Iranjohtoisilla shialaisilla on edelleen Libanonissa runsaasti joukkoja, jotka pitkään ovat hyökkäilleet ja ammuskelleet Pohjois - Israelin puolelle. YK:n päätöksen mukaan näiden pitäisi pysyä Litanijoen pohjoispuolella, mutta nämä ei noudata tätä päätöstä.


2. Shialaisuuden lähtökohdista
Profeetta Muhammedin jälkeen islamilaisia hallitsivat kaliffit.
Shialaisten mielestä islamilaisia voisi johtaa vain profeetan tyttären Fatiman ja tämän miehen Alin jälkeläiset
4. kaliffi oli siis profeetan vävy, serkku ja työtoveri Ali, joka perusti shialaisuuden
1. imaamia Ali oli samalla 4. kaliffi. Tämä kuoli väkivaltaisesti 5 vuotta hallittuaan v. 661.
2. imaami oli Alin nuorempi poika Hussein, joka kaatui taistelussa Kerbalassa v. 680.
Tämän kuolemasta juontuu shialaisiin liittyvä marttyyrius: Parempi kuolla toivottomassa taistelussa kuin vaieta ja antautua. Sillä perusteella iranilaiset lähettivät tuhansia nuoria poikia tallaamaan miinoja Irakin Saddam Hussein vastaisessa sodassa. Iranissa vietetään joka vuosi surukuukautta "moharramia" Husseinin kuoleman muistoksi. Shaahia haukuttiin Husseinin murhaajaksi.
12. imaami ja viimeinen oli v. 878 lapsena kadonnut Mahdi. Hänen sanotaan poissaolevana hallitsevan edelleen.
Mahdi pysyttelee piilossa. Aikojen lopussa hänen uskotaan palaavan jakamaan oikeudenmukaisuutta turmeltuneeseen maailmaan. Tässä on siis jonkilainen liittymäkohta kristittyjen odottamaan maailmanloppuun. Ruholah Khomeini ei ottanut imaamin arvoa. Hän esiintyi Mahdin tienraivaajana eli jonkinlaisen kristittyjen Johannes Kastajan roolissa ja piti Iranissa todellista valtaa käsissään.


3. Iranin shialaisuudesta
Sunnilaiset perustavat uskonsa Koraaniin ja Muhammedin aikaiseksi uskottuun perimätietoon eli sunnaan. Näitä yritetään soveltaa nykyaikaan samankaltaisuuden avulla vertaamalla tämän hetken olosuhteita profeetan aikaan. Shialaisuudella ei ole tätä rajoitusta. Se on avoin Koraanin tulkinnoille. Samalla siitä tulee arvaamattomampi. Se tulee riippuvaksi vaikutusvaltaisimmista tulkitsijoista eli Iranissa shaahin jälkeen aluksi ajatollah Khomeinista. Ajatollahit saavat suuret vaikutusmahdollisuudet kansalaisten jokapäiväiseen elämään.

Iranin "islamilaisen tasavallan" perustuslaki hyväksyttiin jonkinlaisissa vaaleissa v. 1979. Sen luonnoksen lopullinen muotoilu annettiin lähinnä teologeista muodostuvan asiantuntijaryhmälle. Vaaleissa ehdotus voitiin vain hyväksyä tai hylätä. Jokseenkin kaikkien sen "pykälien" perästä löytyy lisäys: 'mikäli se ei ole ristiriidassa islamin periaatteiden kanssa'. Lakien sanottiin olevan lähtöisin Allahilta. Sen tulkinnoista vastasivat uskonnolliset johtajajat. Näin tapahtui esimerkkisi perustuslain 20 pykälässä. Se julistaa naisen ja miehen tasa - arvoisuutta mikäli luvatut poliittiset - , taloudelliset -, sosiaaliset -, kulttuuri - ja ihmisoikeudet ottavat huomioon islamin perusajatukset.

1800 - luvun lopulla Iranissa myönnettiin ulkomaalaisille laajoja erityisoikeuksia. Niitä vastustavan kapinan johtoon nousivat uskonnolliset johtajat. Shaahi pakokettiin antamaan perustuslaki, jolla vuonna 1907 kahdentoista imaamin shialaisuus julistettiin valtionuskonnoksi. Lakiesitykset alistettiin teologivaliokunnan tutkittavaksi, ettei ne olisi ristiriidassa islamin periaatteiden kanssa. Laista äänestettäessä äänioikeutta ei ollut naisilla, tilattomalla maaseutuväestöllä ja työläisillä. Shaahi yritti 1. maailmansodan jälkeen Turkin tapaan muuttaa maansa tasavallaksi, mutta se kaatui ajatollah Modarresin johtamaan vastustukseen. Myös naisille asetettu huntukielto jäi lyhytaikaiseksi.

Irakin shialaisista Gertude Bellin kuvauksia vuoden 1920 tienoilta. Bell oli aavikoiden tutkija. Hän puhui 6 kieltä, myös arabiaa. Hän oli oleskellut pitkään Irakin alueella ja tunsi sen maantieteen, politiikan, historian ja heimopäälliköt. Kun Britannia sai Kansainliitolta mandaatin hallita Bagdadin, Basran ja Mosulin provinsseja, hän pääsi hahmottelemaan poliittisia raameja (rajoja) uudelle valtioille. Tehtävä oli vaikea. Alueella asui mm. kurdeja ja arabeja. Merkittävä osa väestöstä oli Iraniin kytköksissä olevia shioja. Kun alueelle yritettiin suoraa brittien siirtomaahallintoa Intian tapaan, nousivat kansallismieliset shiat kapinaan. Tuhansia irakilaisia ja satoja brittejä kuoli. Bell kirjoitti: "Olemme nyt keskellä täyttä jihadia. Vastassamme ovat kulttuurellisesti ikivanhan kansan jyrkimmät ennakkoluulot. Se tarkoittaa, että asiat eivät ratkea enää järjen käytöllä. ...". "Sivistymättömät ihmiset - - - seuraavat sokeana kapinaa laillista valtaa vastaan. Heillä ei ole ehdottaa tilalle mitään parempaa, mutta on selvää, että vain aniharvat asiat voisivat olla huonommin".

Miehittäjät joutuivat taiteilemaan eri ryhmien ristiriitaisten tavoitteiden paineessa. Bellin mukaan maa oli kansallismielisen kiihkon vallassa, mutta itsenäisyys tarkoitti eri ryhmille eri asioita. Shiojen uskonnollisille johtajille se merkitsi islamilaista uskonnollista valtiota, sunneille ja kaupunkien sivistyneistölle Amirin (Emirin) alaisuudessa olevaa arabivaltiota ja aavikon heimoille (beduineille) keskitettyjen hallintorakenteiden täydellistä puuttumista. Lisäksi kurdit pohjoisessa ja shialaiset heimopäälliköt etelässä pyrkivät erottautumaan itsenäisiksi alueiksi. Bell piti shioja vanhanaikaisina, sivistymättöminä ja epäluotettavina persialaisina. Hän ei luottanut demokratian mahdollisuuksiin. Mitään kansanäänestystä ei ilmeisesti pidetty. Lopulta valta "annettiin" sunnien käsiin ja Irakin kuninkaaksi otettiin Feisal (em. Faisal Husein) (Kanava 8 / 2207 / J M Kuukkanen).

1960 - luvun alussa shaahi Mohammad Reza yritti maareformilla parantaa Iranin kansalaisten asemaa. Papit "mullahit" vesittivät sen yhteisymmärryksessä suurmaanomistajien kanssa. Talonpoikien asema vain huononi. Maataloustuotanto romahti ja maaseutuväestöä pakeni kaupunkien slummeihin islamilaisen hyväntekeväisyyden armoille. Vuonna 1962 shaahi yritti jonkinlaista demokratiaa maakuntavaalien avulla. Niissä äänioikeus olisi ollut myös naisilla. Khomeinin johdolla laki tyrmättiin vetoamalla sen olevan ristiriidassa islamin kanssa. Edellä jo kerrottiin shaahin Persepolin raunioilla järjestämistä kalleista juhlista, joita Khomeinin johdolla arvosteltiin tuhlaukseksi. Varoilla oli ollut parempaakin käyttöä.

Iranin sosiaalinen huolto toimii mullahien johtamana moskeijoiden kautta. Niillä on perinteisesti ollut oikeus valtiosta riippumatta kerätä itse veroja. Irakin vastaisen "pyhän sodan" aikana sotaleskillä, - orvoilla sekä perustuslakiin kirjatuilla järjestyksenvalvojien eli "vallankumouksen vartijoiden" perheillä oli etusija avustuksia jaettaessa. Viimeksi mainitut toimivat myös siveyspoliiseina ja vahtivat mm. naisten hunnun käyttöä.

Shaahin vuonna 1979 tapahtuneen kukistumisen jälkeen valtaan nousseet mullahit osoittivat arabimaihin verrattuna poikkeuksellista kyvykkyyttä, kuten hyvin järjestyneisyyttä ja kurinalaista hierarkisuutta. Poliittisenä voimana se oli vahva. Sitä kuvattiin fanaattiseksi. Aluksi se kohdisti voimansa kilpailijoitaan vastaan. Vahva valtaan veikattu vasemmisto ja myös usein länsimieliseksi kuvatut liberaalit kukistettiin 1979 - 1981 järjestetyissä terrorikamppanjoissa. Ihmisiä tuomittiin summittaisesti kuolemaan, heitä kidutettiin julkisesti ja julmasti. Maanpakoon lähteneille, kuten kirjailija Salman Rushdielle, julistettiin islamilainen tappotuomio. Maa ei piitannut ollenkaan kansainvälisistä normeista. Irakin Saddam Hussein yritti tuhota sen, mutta ei siihen pystynyt. Muut arabimaat vastasivat Iranin uhkaan laajoin pidätyksin ja tukahduttamistoimin. (Kanava 3 / 1989 / J. Anhava).

Vuonna 1988 Iran oli ainakin yhtä takapajuinen kuin shaahien aikaan. Tehokasta oppositiota ei pystytty kokoamaan. Ns."älymystö" oli lähtenyt maanpakoon. "Vallankumouksen vartijat" valvoivat kaikkialla. Perinteinen persialainen musiikki ja kansanperinne olivat tarkkailun alla. Koululaitos piti huolta uusien sotaisien sukupolvien kasvattamisesta. Koulussa lapsia opetettiin tarkkailemaan vanhempiensa mielipiteitä. Ne eivät saaneet olla ristiriidassa "islamilaisen vallankumouksen" kanssa. Iran tässä suhteessa alkoi muistuttaa totalitaarista NL:ää. Lähes puolet sen väestöstä kuului joihinkin vähemmistökansallisuuksiin. Näitä olivat azerit, turkmeenit, belutsit, baktrialaiset, kurdit ja arabit. Arabeja yritettiin pitää joillakin myönnytyksillä tyytyväisinä. Joidenkin muiden kansallisuuksien kuten kurdien kerrottiin keräävän joukkoja ja aseita.

Suurvallat olivat Iranin mielestä pahan ruumiillistumia. Suhteet olivat perinteisesti huonot mm. USA:n ja Israelin kanssa. Siitä huolimatta ensin mainitun kanssa sillä oli ollut joitakin kauppasuhteita. Suhteet NL:ään olivat vain laajentuneet esimerkiksi talouden alalla. Niillä oli monia yhteisiä hankkeita. Sitä kautta se sai mm. aseita, jotka kuitenkin oli valmistettu Pohjois - Koreassa. NL joutui olemaan varuillaan Iranin pyrkimyksestä viedä islamilaista valankumoustaan ulkomaille. NL:n puolella asui mm. islamilaisia azereja, turkmeeneja, belutseja ja baktrialaisia.

Nykyisin (v. 2024) Saddam Husseinin kukistumisen jälkeen shialaisten vaikutusvalta Irakissa on kasvanut. Saddamin kukistivat amerikkalaiset. Khomeinin kuoleman jälkeen sen hallinnossa on ehkä enemmän monipuolisuutta. Islamilaiset siveyspoliisit edelleen valvovat erityisesti naisten käyttäytymistä. Islamilainen sotaisuus ilmenee lähinnä Libanonista käsin tehdyissä hyökkäyksissä Israeliin. Se on haaveillut "islamilaisesta atomipommista", mutta sen rakentaminen on pyritty estämään osin sopimuksilla. Kerran Israel onnistui verkkohyökkäyksellä vaurioittamaan Iranin uraanin rikastamiseen tarvittavat laitteet. Venäjän hyökkäyssodassa Ukrainaan maa tekee Pohjois - Korean lailla läheistä yhteistyötä. Se varustaa Putinin Venäjää mm. hyökkäykseen tarkoitetuilla drooneilla. Ilmeisesti kyseessä on yhteisestä länsivastaisuudesta, jota se kohdistaa lännen tukemaan Ukrainaan.

ooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooo

22. heinäkuuta 2025/
Lähteenä on ollut mm.
1. Novelli Haj / Leon Uris (symboli Ur tai s)
2. Raamatun maat ja kansat / Valitut Palat (symboli VP)
3. Neuvostoliitto ja Arabinationalismi / Hashim Behbehani (symboli BE)
4. Kuvitettu Maailman Historia/ Helsinki Media (symboli MH)
5. Stalin / Edgar Radzinski (symboli ER)
6. The life and death of Byzantium / Louis Brehier synboli Bre)
7. Moskovan vuodet / Veljko Micunovic 1956 - 1958 (symboli Micunovic)
8. Muita: Lehti Kanava, monia numeroita, Yle TV, radio, historian kartta 1930 - luku Saksa
Huom.! Paikka "Behbehan" löytyy Etelä - Iranista!